Takatalven keskellä

Vaikka sääennusteet jo viikon varrella hohkasivatkin takatalvesta, on ihmismieli siitä kummallinen, ettei sitä oikein usko todeksi, ennen kuin omin silmin näkee. 

Lauantaiaamuun sitten herättiinkin upean valkeuden keskelle. Huvittavana sai katsella omaa pihapiiriä. Meillä on pihassa uima-allas, joka saatiin pestyä ja puunattua loistokkaiden, etuajassa olevien kevätsäiden ansiosta ensimmäistä kertaa jo huhtikuussa. Se oli ensimmäinen kerta altaan 17-vuotisen historian aikana. Koko allas muuttaa muotoaan, kun  terassi sen ympärillä pukeutuu valkoiseen.  Pumppu pörrää nyt altaalla taukoamatta, jottei vesi jäädy...

Muutoinkin lumi rajaa pihapiirin uuteen uskoon. Kivilaatat talon edustalla  tekevät kivan lumileikin. 

Kukkamaalla kevät ei anna periksi. Jotenkin ihailen luonnon voimaa!

Takatalvi saapuu taas siinä vaiheessa, kun toppavaatteet on jo ennätetty pestä. Ei kannattaisi hätiköidä. Mutta kaikkihan tietää sen tunteen, kun keväällä saa kiskoa ensimmäisen kerran esimerkiksi lenkkarit jalkaan! Sitä on vaan pakko kaivaa kevät esille!

Eilen, kun katsoin ikkunasta metsään päin, minuun iski taas se tunne, että on päästävä yksin luontoon. Se iili tulee aina silloin tällöin. Ikkunan takana lumen vuoraamat puiden oksat keinuvat kivasti tuulessa. Silloin tällöin pieni lumirykelmä leijuu korkeammalta puiden oksilta maahan saakka.

Tunnistan nuo hetket luonnossa  sellaisiksi, että kaipaan omaa rauhoittumista. Luonnon keskellä se onnistuu aina. Niinpä ajelen kohti  Ruotsalon Helluskaria. Se on yksi lempipaikoistani. Jo matkan varrella pysäyttelen autoa ja kuvailen. Rannalla on lintujakin, mutta ne aavistavat tuloni ja pyyhältävät pois. 

Meren äärellä tajuntaan iskee yllättävä kylmyys. Sen unohtaa aina, kun ei ole rannalla. Niin nytkin.  Kun kävelen pitkin rantakallioita, painan sormeni korvaani, tuuli vihloo niin kovasti. Mutta on upeaa hengittää kilpaa puuskuvan tuulen kanssa. Aivan kuin minä ja tuuli olisimme hetken yhtä. 

Sitten seison kalliolla. Kylmä graniitti kenkieni alla. Lumi on jo kadonnut kalliolta, ehkä tuuli on vienyt sen kauas, kauas...

Tunnen, kuinka raaka tuuli käy suoraan läpi ajatusten.  Vedän hupun tiukemmin pääni ympärille. Pusken kohti tuulta. Haluan nähdä meren kylmyyden, sen valkopäisinä kuohuvat aallot, mutta huppu kääntyy silmilleni.

Hyinen meri on tänään tummansininen. Se ei liiku paljon, mutta siellä, täällä näkee valkoisia vaahtopäitä. Kännykamerallani en kuitenkaan ala niitä kuvailemaan. Meren pinta on vihainen, se seuloo itseään ees ja taas, mutta jotenkin verkkaisesti, kuin itseään pidätellen. Ehkä sekin jo haluaisi antautua keväälle. Jäätä ei enää näy silmänkantamattomiin.

Seisoskelen. En siksi, etten voisi jatkaa matkaani kallioilla, vaan siksi, että tässä on kaikki se, mitä kaipasin: kylmä, valo, hiljaisuus.

Kallioilla aika tuntuu pysähtyvän. Sormille on kylmä, tuuli tuntuu poskipäissä. Hiukseni tarttuvat tuuleen, elävät levottomasti ja paljastavat niskan kylmyydelle. Vedän vaistomaisesti hartioitani kasaan. Tuuli ei kysy lupaa, mutta se muovaa minusta meren armolla olevan hahmon. Seison liikkumatta, mutta silti kaikki minussa on liikkeessä - hiukset, hengitys, ajatus. Huhtikuisessa säässä.

Silti kallioidenkin keskellä on pilkahduksia pehmeydestä. Vihreä sammal erottuu vastalauseena rantakallioiden karuudelle. Se nostaa päänsä kallion painanteista tiheänä mattona. Sen väri on taivaallisen kaunis. Sammalmättään päällä lepää puhtaanvalkea lumikruunu. Lumi on seurannut sammaleen muotoja, jäänyt kiinni pieniin nyppyihin, kerääntynyt sen keskelle ja jättänyt reunoille kuin kaksi vihreää maata. Sammal ja lumi yhdessä kertovat viipyilevästä keväästä - hetkestä, jolloin talvi ei enää hallitse kaikkea, mutta kevät odottaa vielä omaa vuoroaan. 

On keskipäivä. Aurinko ulottaa  valonsa kalliolle kuin kokeillen. Sitkeiden pikkukoivujen  oksat piirtyvät pitkinä varjoina, jotka venyvät karun rantakallion pintaa pitkin. Ikään kuin varjot yrittäisivät kasvaa siellä, missä juuret eivät voi. Hetkellisesti kalliolle ilmestyy runkoja, joita ei oikeasti ole olemassa.  Kun  pilvi hetkeksi lipuu auringon eteen, varjot vetäytyvät pois kuin esiriipun taakse. Jäljelle jäävät vain ne sitkeimmät puut, jotka oikeasti jaksavat kasvaa tässä paikassa. 

Seisoskelu kalliolla on suostumista siihen, että vuodenaika voi ottaa askeleen taaksepäin kysymättä lupaa. Hyisen meren äärellä takatalvi tuntuu rehelliseltä ja aidolta. Se ei teeskentele lämpöä, vaan näyttää juuri sen, mikä vielä on.

Jatkan matkaa. Kuljen halki  korkeiden kallion paikkaan, jossa  kasvillisuus muuttuu rehevämmäksi, kalliot loppuvat ja metsä alkaa. Viimetalvinen Hannes-myrsky on näyttänyt itsestään jälkiä täälläkin. Mietin luonnon voimaa. Se on uskomaton. Kuinka tästäkin kohtaa maa  on kuin mennyt halki, Mietin, että ihmisen voimat ei tällaiseen pystyisi. Sitten sen tekee näkymätön tuuli. 

Jatkan matkaa. Merivesi on vetäytynyt matalalle. Muistan aikaisemmista käynneistä samalla paikalla, kuinka kaikki nuo pikkukivet olivat veden peitossa. Joskus uin juuri tässä kohdassa, silloin kun lapset olivat pieniä. Muistan, kuinka kahlailu rantavedessä oli työlästä jalkojen alla tuntuvien kivenmurikoiden vuoksi. 

Merivesi ikään kuin pidättää henkeään. Se mikä aiemmin oli veden alla, on nyt märkää ja kiiltävää pintaa, jopa osin  jo kuivunuttakin. 

Jatkan matkaani metsän siimekseen. Kärrypolku kaartuu kohti metsän sydäntä. Polun pinta on vuorautunut aikojen saatossa puista pudonneilla havuilla, jotka vaimentavat jokaisen tulevan askeleen. Polku taipuu puiden taakse. Ei voi tietää, mitä on edessä. Ohut, koskematon kerros puhtaanvalkeaa lunta polulla on kuin koskematon kuorrutus, jossa ei näy vielä ainuttakaan jalanjälkeä. Minä tulen ja rikon askeleillani  tuon ehjän kokonaisuuden. Minun jälkeeni se ei enää ole sama. 

Aurinko kajastaa suurten kuusenrunkojen ja raskaiden oksien välistä. Valo siivilöityy metsän hämärään kultaisina juovina. Kuulen pikkulintujen huoletonta laulua puiden kätköistä. Kaartuva, luminen polku on osa metsän hiljaista tarinaa. 

Kuljen eteenpäin. Vastaan tulee uusi, erinäköinen ranta. Rantahiekan vanhan vauvakeinun takaa on kiva katsella maisemaa. Keinun istuinosa on vuorautunut lumella. Tuuli sitä nyt hiljalleen keinuttaa. Valkeaa kyytiläistä. Kylmät ketjut hennosti kiristyneinä viileässä ilmassa.

Seison keinun takana ja katson sen yli merelle. Keinu täyttää näkymän. Aivan kuin katselisin maailmaa lapsen horisontista käsin. Rannan hiekka ei näy, lumi peittää sen, mutta tiedän, että lumen alla on hiekka. Keinu, ranta ja merimaisema odottavat kesää ja rannan leikkijöitä. Ehkä he vielä palaavat, viimeistään silloin, kun hiekka jo polttaa jalkojen alla.

Päämäärätön kuljeskeluni jatkuu. Tulen uudelle rantakalliolle, kallion pinta on karheana jalkojeni alla. Suuret puut kehystävät tätä kallionkielekettä. Metsä luo ympärilleni turvan. Ainakin minusta tuntuu siltä. Jykevien runkojen välistä näen vain aavistuksen merta. 

Havupuiden vihreys on syvää ja elävää. Pienet havut lomittuvat tiiviiksi kokonaisuuksiksi valoa suodattaen. Aurinko kultaa maiseman pehmeinä laikkuina. Valo koskettaa varovasti runkoja. Puut ovat estäneet täyden pääsyn auringolta. Lumi on saanut luvan asettua paikoilleen sinne, tänne. Kuin hiljaisena muistona menneestä talven kylmyydestä. 

Taivaan sini on puhtaan kaunis. Avoin ja seesteinen. "Myrskyn jälkeen on poutasää,"  lauloi jo aikoinaan Kari Tapio. Näinhän se aina menee. Oksien välistä on aavistettavissa jo lupaus kesästä. 

Luonnossa kulkiessa tuntuu, että kaikki asiat on tasapainossa: meri, valo, metsä ja varjot. Hengitän syvään. Tätä tulinkin etsimään!

Vaeltelen vielä hetken rantakallioilla. Muita ihmisiä ei näy. Tunnen aavistuksenomaisen hetken ajan olevani kuin metsän valtias.  Hymyilen. Luonnon mahti on niin paljon ihmistä suurempi. Rannalla kylmyyden puskiessa sielun syvyyksiin asti tajuaa juuri oman mitättömyytensä. 

Kyykistyn vielä rantakallion luona. Joku on tehnyt kallion keskelle pienen nuotion. Kivistä rakennettu nuotio, kuin linnun pesä. Huolellisesti ympyrään aseteltu. Niin kaunis! Tarkoituksellinen kivien rykelmä. 

Nuotion keskusta on tyhjä ja kylmä, vain hienoa tuhkaa ja muutama hiiltynyt oksanpätkä muistuttamassa lämmöstä, joka siinä joskus on hetken ollut. 

Nuotion kivet on kestäneet ihmisen tekemän  asettelun siinä koko talven, vaikka Hannes-myrsky katkoi puita ja repi maita. On luonto ihmeellinen, on!

On siis kevät!

Kevätjuhlaviikonloppu. Se odotettu. Vuosi on ollut enemmän kuin työntäyteinen. Näin keväällä, kun lukuvuotta katselee taaksepäin, muistaa sieltä vain joitain hetkiä. Iloja ja suruja. Opettelua ja oppimista. Kasvua ja kasvattamista. Hieno työ kaikkinensa, vaikkakaan ei kaikkein iisein. Mutta opettaessaan oppii joka hetki lisää itsekin. Ja kasvamisen ihme - se on tässä työssä aina läsnä!

”He kääntyvät kohta kadunkulmasta

kannoillaan pelkät keväät

Eikä yksikään askel tavoita maata

He kasvavat kuin nurmikot

Eilen vasta kylvetyt

Tänään ylettyvät pilviin ja yli

Ja me katsomme heitä

Vesiputoukset poskillamme

Eikä yksikään pisara putoa saavutuksista.

Ei päähineistä tai paperinpaloista

Vaan jokainen niistä

Pelkästä siitä ilosta

Että he vain ovat.”

-Hanna Katajarinne-Kun sanat riittävät-

Rakas eläkkeellä oleva kollegani tuli mukaan kevätjuhliin. Hän on ollut nyt kaksi vuotta eläkkeellä ja palasi ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen kouluun käväisemään. Minulle se merkitsi paljon. Istuimme juhlassa vierekkäin. Mukana juhlassa oli myös nuori työkaveri, joka muutti pois ryhmästäni pari vuotta sitten lähteäkseen opintielle. Sitkeästi ja sisukkaasti hän myös haluaa aina palata juhlaamme. Tajuan, että vieruspaikkani täyttyy kulkijoista, jotka eivät enää ole kiinteä osa työyhteisöä, mutta palaavat silti. Miten merkityksellistä! Täytyy kohta hommata seuraaviin juhliin pitkä penkki viereeni kaikille jo lähteneille!:))

Kevätjuhla on aina kaikesta kauneudestaan huolimatta myös haikea. Tänä vuonna jouduin hyvästelemään kolme kollegaa, joiden matka vei nyt muualle. Kesken juhlan yksi lähtevistä kollegoista nousi halaamaan minua ja supatti "Muistat sitten, että me vielä tavataan. " Mikä rikkaus työelämässä olevalla onkaan työkavereissa.

Kävin äidin kanssa loman alettua laittamassa Evijärven ja Lappajärven sukuhaudat hyvään kuntoon. Ajelimme myös Lappajärven Tarvolassa, jossa isäni on syntynyt. Isovanhempani asuivat pienessä mökissä, kunnes sota tuli ja romutti kaiken. Talo myytiin, kun isoisäni oli kuollut sodassa. Talon osti perhe, joka oli sodan aikana puolestaan ajautunut konkurssiin ja heillä riitti lopulta rahat lunastaa tämä pieni mökki. Viisi vuotta sitten minun ja tämän "uuden perheen tytön" elämät kohtasivat, kun sain häneen yhteyden. Meistä tulikin hyvät ystävät, vaikka emme koskaan ole fyysisesti tavanneetkaan vielä.

"Tyttö", nyt jo eläkkeellä hänkin, kertoi minulle eilen, että nyt "rakas rötiskömme (josta kirjoitin joskus kirjoituskilpailuun), on poltettu uuden omistajan toimesta. Tontti myytiin viime syksynä, kun perikunnan oli tehtävä yhteinen päätös, miten paikan kanssa toimitaan. Yhdessä eilen tämän "tytön" kanssa surimme talon siirtymistä vieraalle. Tänä kesänä paikalle nousee jo uusi mökki... näin se elämä jatkaa kulkuaan eteenpäin.

Tästä alapuolen kuvasta tuli minulle saman tien jotenkin tosi rakas. En oikein edes osaa selittää. Isovanhempani lienevät aukoneet tuon liekeistä ehjänä säilyneen kakluunin ovia useasti...ihana muisto! Ehkä vielä teen siitä kehystetyn taulun...

                                                     Hyvää alkavaa kesää kaikille!

Äitienpäivänä

Kevät koittaa ja äitejä juhlitaan. Oppilaani pujottelivat äideilleen puuhelmiä kuminauhaan. Saatiin aikaan rannekorut, joihin voi myös kietaista avaimet kiinni. Kätevä, jos ei ole taskuja. Totesin tämän itsekin, kun testasin etukäteen suunnitelmaani. 

Yhtä ihanaa kuin itse lahja, on aina sen paketointi ja myös kortin väsääminen. Se on juurikin se alakouluaika, kun äiti näitä perinteisiä pikkupaketteja saa. Tärkeitä!

Pojan pihassa kukki taas jo valkovuokot. Entinen talon asukki oli melkoinen puutarhataikuri. Pihassa oli upeasti suunniteltu kukkivien kasvien kavalkadi. Seuraavaksi puhkeavat kukkaan kielot koulujen päättyessä. 

Me kävimme perinteiseen tapaan koko suvun voimin syömässä äitienpäivälounaan. Niin oli menossa mukana minun ja siippani kanssa äitini, anoppini, poikani miniöineen ja pojanpoikani. Lisäksi siipan veli vaimoineen, lapsineen ja anoppeineen. Pois lähtiessä otettiin hieno kuva kolmesta iäkkäästä naisesta. Viimeinenkin heistä jäi juuri leskeksi. Oli liikuttavaa, kun kuvassa kaikki kolme leskinaista kävelivät käsikynkkää. Jäin miettimään kuinka tärkeitä pienet kohtaamiset ovatkaan! Ruokakin oli hyvää ja seura kaikkinensa piristävää. 

Lopun päivää olen rapsutellut kukkapenkkiäni. Rikkaruohot on sinnikkäitä, ne johtaa mua 1-0. Mutta periksi ei anneta! Omakotitalon pihapiiri on näin keväisin melkoinen työmaa. Nytkin pitäisi maalata terasseja, korjata pihalaatoitusta ja ahtaa vielä loput klapit latoon. Ja sitten laulaakin jo ruohonleikkuri...

 Vielä - tai enää  - on kolme viikkoa koulua. Se tulee menemään yhdessä hujauksessa. Kesän ajan olen luvannut hoitaa pojanpoikaa.  Mitähän kaikkea kesän aikana keksitäänkään yhdessä! :) Viimeinen kesä hänellä, ennen kuin koulu syksyllä alkaa. Mihin nämä vuodet menee?

Ohtakarin keväässä kulkien

Lohtajan Ohtakari on minulle yksi rakkaista paikoista. Olin varmaan vain  15-kesäinen, kun vietin siellä  viikonlopun syyskuisella  Myrskyleirillä. Tyttökaverin kanssa yövyttiin pikkumökissä.  Syksyisten elosalamien välkkyessä meren yllä yönmustalla  taivaalla  kokoonnuttiin uusien  samanikäisten tuttavuuksien kanssa ahtaaseen mökkiin iltaa istumaan.  Yksi joukosta oli muuten myöhemmin telkusta tutuksi tullut julkkispappi. :)  Joka kerta naurattaa tämä muisto, kun näen hänen naamansa telkussa. 

No, tällä kertaa keskityn niihin rakkaisiin maisemiin enemmän. 

Lähdin kuljeskelemaan  ensin uimarannalle. Siellä on niin upean vaivatonta liikkua hiekkadyyneille rakennettuja pitkospuita pitkin. Lumi oli dyynin harjalta jo sulanut. Tuntui lähes kesäiseltä, kun talvikenkineni ja toppatakkeineni  tepsuttelin  dyyniä ylös. 

Nuuhkin ilmaa paikallani seisoen. Meri oli täysin tyyni.  Lumenrippeitä näkyi vielä rantaviivassa. Itse meri oli jo  sula tältä puolelta saarta. Toinen puoli oli vielä jään ja lumen hyväilemä. Harmaa penkki nököttää ylhäisesti yksin vailla istujaa. 

Tämä oli taas maisemia, johon voisi sulautua. Sinistä, valkoista ja vaalean ruskeaa. Minun värini. En tahtonyt päästää niistä irti. Rantaviivan lumeen oli kuin ripoteltu hiekkaa, joka olisi jäätynyt jäähän kiinni. Jäähiekan väritys näytti kuin riekon selän  väritykseltä kesällä. 

Samat kaislat, jotka lämpöisenä kesäpäivänä huojuivat kesän tuulissa seisoivat  dyyneillä langanlaihoina. 

Rantakivikon keskellä oli vielä vaaleaa lumensekaista jäätikköä. Tällä kertaa aallokko ei jäätä hivellyt. Oli niin tyyntä. 

Maisema oli niin kaunis. Vesi lorisi keveästi  jossain jään alla. Kun kävelin  jäisistä kohdista rantaa, jää paukkui allani. 

Rannalla oli  vielä myös jäätikköä. Se oli vekkulisti jäätynyt sekaisin hiekan kanssa.  Tuli mieleen leopardikuvio. 

Jää on myös muotoilun mestari. Teki mieli kurkistella pikkulapsen lailla jokaiseen jäähän ään. muovautuneeseen koloon. Nyt ranta ja sen jäätikkö näytti kiltiltä, kun ei tuullut. Laineet nukkuivat vielä kesäajasta hämillään. 

Dyynin takaa kuului ääniä. Siellä käveleskeli perhe pienten   lasten kanssa. Tulkin iloiseksi ajatuksesta, että tämä oli varmaan koko perheelle rentouttava ja kaunis  retki. Seurasin etäämpää heidän kuljeskeluaan. He liikkuivat vieretysten huolettoman ja kiireettömän oloisina.

Rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Tässä samassa paikassa kuvasin loppukesästä. Silloin värimaailma oli aivan erilainen.  Merikin oli silloin aivan eri värinen, syvänsininen. Mikä rikkaus!

Muutama yksinäinen jäälautta harhaili itsekseen. Miksi toiset sulavat ennemmin kuin toiset? 

Toisessa suunnassa oli vielä enemmän jäärakennelmia. Niin kauniita!

Muutama vuosi sitten muistan kierrelleeni Ohtakarin rannoilla juuri tällä kohdin. Silloin siellä väki ihaili mielettömiä jäämuodostelmia. Vuodet eivät ole veljeksiä, tuumin. 

Kävelin kauniin kevätauringon innoittamana pidemmälle. Seurakunnan leirikeskuksken rannassa ollut risti oli sekin jäiden syleilyssä. Jotenkin koskettava kaikessa karuudessaan. 

Lopulta oli aika palata autolle. Kuljeskelin vielä tovin aurinkoisella dyynillä, sitä pitkin oli ihana nousta ylöspäin. Pehmeässä hiekassa erottui monenlaisen kulkijan jälkiä. Jokainen jättää jälkensä, mietin. 

Hetken mielijohteesta peruutin vielä  takaisin  dyynin alle.  Koskematon hiekka. Yritin etsiä katseellani risua, jotta voisin piirtää jotain hiekkaan. En löydä. Siksi päädyin sormeeni. 

Tule pian, kesä

Toivoin, että tyyni sää jatkuisi, ja ehkä joku näkisi tekstini silloin. Ehkä kesän koittaminen pian  olisi ollut jonkun toisenkin toive. 

Kun käännyin kuvaamaan tekstiäni, huomasin rannan penkille asettuneen nuorenparin.  Ehkä he ilahtuivat myöhemmin tekstistäni...