Näytetään tekstit, joissa on tunniste omat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste omat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. kesäkuuta 2026

Kukkia ja keskusteluja!

Tällä kertaa astetta keveämpi kesäpäivitys. Tarvitsen aina välillä aikaa ihan yksikseni rauhoittuakseni ja pysyäkseni tasapainoisena ihmisenä. Tämä aamu oli sellainen. 

Kuvasatoni tulee tarinoinnin keskellä siis tällä kertaa Kokkolan keskustan puistoista sieltä täältä. 


Viikonloppuni on ollut oikein ihana. Eilen retkeilimme kotiseutumuseon hallituksen kanssa Stundarsin museokylässä virikkeitä saamassa. Tosi paljon tarttui mieleen ja aisteihin. Kerrassaan voimauttavaa! 



Tämä aamu valkeni sangen sateisena, mutta siitä huolimatta vääntäydyin sängystä luvattoman aikaisin ollakseen kesäloma ja viikonloppu. Minulla oli tapaaminen kirjailijatuttavani kanssa hotelli Kaarlen aamupalapöydässä. 


Kuinka tavattoman nopeasti aika voikaan juosta, kun on mieluisaa keskusteltavaa! Ystäväni, jota en ollut koskaan aiemmin kasvokkain tavannut, on juuriltaan yhtä lailla etelä-pohjalainen, kuten minäkin. Juuremme ovat itse asiassa naapuripaikkakunnilta, mutta omat juureni menevät myös hänen lapsuuskyliensä juurille.



Keskustelimme niitä näitä. Omasta elämästä, harrastuksista, työstä...mutta ennen kaikkea historiasta. Se, jos mikä koukuttaa meitä molempia. Keskustelimme Isostavihasta, keskustelimme Suomen sodasta. Isoviha etenkin oli paljon raakuuksia sisältänyttä aikaa. Ystäväni totesi, että oletettavasti Etelä-Pohjanmaan seuduille ajautui kaikista ronskeinta väkeä vihollisilta. Sen mukaista oli sitten jälkikin. Etenkin Kortesjärven Purmojärvellä, josta eniten keskustelimme. Myös esiäitini surmattiin tuolloin juoksuttamalla kaivon ympäri. Jälkeen jäi kaipaamaan puoliso ja joukko lapsia. Meitä pohditutti, miten esimerkiksi sellaisten perheiden lapset, joilta molemmat vanhemmat tapettiin, saattoivat selviytyä.



Kerroin ystävälleni myös kirjasta, jota kirjoitan. Totesin, etten tiedä, tuleeko siitä koskaan valmista - ainakaan työelämän ohessa- mutta että itse tutkimusmatka on sekin ollut enemmän kuin  antoisa. 


Kerroin ystävälleni Pietarin haaran esi-isästä, joka matkasi Suomen sodan aikana  Suomeen, ja rakastui täällä esiäitiini, joka oli naimisissa. ja kuinka elämä heitä kuljetti askel askeleelta todella hämmästyttävien tapahtumien kautta avioliittoon kuusi vuotta myöhemmin. 




Pohdimme myös sitä, kuinka paljon perimätieto yleensä ottaen pitää paikkansa. Mielenkiintoinen  pohdinta sekin. 




Jäin hetkiseksi yksin pöytääni. Ravintolan aamupalapöydät olivat kutakuinkin täynnä. Takanamme olleesta pöydästä rouva kurottui kohti minua ja sanoi jotain . Nostin katseeni häneen päin ja hän alkoikin kiitellä. Sanoi, että kerroit juuri aivan hämmästyttävän tarinan. Että kiitos todella paljon siitä. Olivat kuunnelleet puolisonsa kanssa tarinankerrontaani.




Ystävälleni totesin, että no niin, taas saatiin kokea opettajan kovan äänen vaikutus.Naurelimme molemmat. Naapuripöydän pariskunta tuli vielä juttelemaan kanssani pöytääni. Oli tosi nastaa. Tällaiset satunnaiset kohtaamiset ovat kyllä hauskoja.



Kokkolan kaupungin puutarhurit ovat jälleen kerran pistäneet parastaan! Kiva kierrellä ympäri, ämpäri. 




Mutta kaikista eniten minua kyllä sykähdytti se, että joku nosti tarinankerrontataidon esiin. Rakastan kertoa tarinoita. Uskoakseni taito on siirtynyt sukupolvelta toiselle isäni sukuhaarassa. Muistan, että jo alakouluaikoina minulla oli itsellänikin aikoinaan tapana kertoa luokkakavereille tarinoita. En kyllä millään muista, mistä aihepiireistä - oletettavasti ei historiasta, mutta uskoakseni vauhdikkaita, humoristisia tarinoita, koska minulla on hatara muistikuva, että seurueeni nauroi usein näille jutuille




Varmaan pitäisi enemmänkin ylläpitää tuota taitoa. Sillä tavoin asiat siirtyisivät kiinnostavasti myös seuraaville sukupolville. Jotenkin sen vain tahtoo omassa elämässään unohtaa. 



Kaksituntisen tarinoinnin jälkeen halasimme kirjailijaystäväni kanssa. Olipa tosi antoisaa keskustella!



Ystäväni jatkoi matkaa eteläiseen Suomeen. Minä lähdin sandaaleissani kiertelemään yksikseni keveässä kesäsateessa kaupungin keskustan puistoja. Oli jotenkin ihanan kesäistä kulkea märällä nurmella ja haistaa ympärillä kesän tuoksuja. Märän koivun lehtien tuoksu! Voi että! Ihan super!




Useampi puisto tuli kierreltyä ja ihan satunnaisia kuvia napsittua sieltä  täältä.




Onneksi kesä jatkuu vielä - toivottavasti pitkään!


sunnuntai 31. toukokuuta 2026

Kesäloma alkoi!

Totta se on, kesäloma alkoi!  Kevät on ollut enemmän kuin kiireinen, sekä kotona että koulussa. Loma on enemmän kuin ansaittu!


Oppilaat, jotka nyt pääsivät kutoselta, olivat se vuosikurssi, jotka minulla oli vielä luokanopettajan ammatissa ekalla luokalla. Kiva luokka, jonka kanssa vietimme yli puolet lukuvuodesta evakkotiloissa ja loppulukuvuoden huipennukseksi pääsimme sitten muuttamaan meidän upouuteen kouluun. Haikeaako, kyllä! 


Eilinen  juhla koulussa  oli kaunis. Ja kyllähän se niin on, että viimeinen kouluviikko kokonaisuudessaan  johdattaa aina hienosti kohti kesälomaa. Sitä ei niin tiedostakaan, kun työt jatkuvat vuodesta toiseen. Mietin tätä tänään sen kautta, miltä tuntuu tulevaisuudessa muutaman vuoden päästä eläkkeelle jääminen, kun kaikki tällaiset "rutiinit" jää pois. Juttelin siitä  eilen kollegani kanssa, hänellä kun  alkoi nyt se pitkääkin pidempi loma. 



Myös omasta erityisluokastani jokunen sai päättötodistuksen alakoulusta.


Varmaan kylän väki ihmetteli koulusta palatessani, mitä teen. Pysäytin autoni kylätien varrelle aina 50 metrin välein ja kuvasin  kesämekossa ja korkkareissani voikukkapeltoja. Tästä alkoi kesäni!



Sitten vielä pojanpojan kanssa yhdessä juhlistamaan kesän alkua jätskikiskalle. Hän on nyt käynyt ensimmäisen kouluvuotensa. Poika mietti minulle eilen, että jos joku nyt kysyy, millä luokalla olet, niin mitä pitää vastata. Ekaluokkalainen? Ei enää. Tokaluokkalainen? Ei vielä. Poika päätyi siihen, että ilmoittaa mahdollisille kysyjille, että on  ihan pian menossa tokalle!


Jos haluat hetken fiilistellä kevätjuhlaani, voit klikata alla olevaa videolinkkiä. Siellä on laulu Abba-musikaalista, jota kuuntelin jo tammikuussa niin monta kertaa, että osasin sen sitten lopulta korvakuulolta soittaa. Haastava biisi, mutta päätin jo silloin, että tämän opetan oppilaille. Ja niin opetinkin sen kevään aikana  alkuopetuksen, erityisluokkani ja valmistavan opetuksen ryhmille. Kun tajusi aloittaa harjoittelun ajoissa, se onnistui! Solistina on pieni ekaluokkalainen, eikö olekin upea ääni hänellä!


Ihanaa kesää kaikille lukijoille tän laulun myötä!

sunnuntai 10. toukokuuta 2026

Hyvää äitienpäivää!

Se aika vuodesta, kun oikein virallisesti muistetaan äitejä. Meilläkin on kotona lippu liehunut salossa sen merkiksi. 

Perinteiseen tapaan käytiin myös isolla porukalla ruokailemassa. Meitä oli tällä kertaa kaikkiaan 14 saman pöydän ääressä. Ikähaitari 7-91. Olisi melkein pitänyt laskea keski-ikä. :) 

Hauskaa, että vaikka käytiin oman paikkakunnan ulkopuolella ruokailemassa, tuli heti oviaukossa tuttu vuosien takaa vastaan. Hän  oli kollegani - vuoden verran esimiehenikin päiväkodissa. En olisi varmaan tunnistanut, mutta hänpä tunnisti ja  huuteli nimeäni jo kaukaa. Olimmekohan työkavereita vuonna 1996? En kyllä enää varmaksi muista. Vanhimmat lapsemme soittivat kuitenkin samaa instrumenttia konservatoriolla  muutama vuosi  tuosta eteenpäin. Nauratti, kun tuttava kyseli ensi sanoikseen "Mitä hommaat nykyään - varmaan soittelet jossain? " Reps ja kops, en ehkä enää kovin isolla volyymillä musisoi, ihan pikkasen vaan enää. Näin se elämä meitä kuljettaa...


Tänä vuonna kuvasin äitienpäivän kunniaksi jostain syystä käsiä. Ylemmässä kuvassa on minun ja pojanpoikani käsi. Alimmassa äitini. Sen kuvan otin vasta autossa, kun olimme jo pois päin palailemassa. Poikieni käsiä en kuvannut. Olisi kai olleet toisella työmiehen ja toisella siistin sisätyön tekijän. :) Olisihan sekin tietynlainen tarina ollut, mutta ehkä poikieni mielestä tällainen äidin loistoidea (taas kerran) ei olisi ihan kolahtanut heihin. 

Jostain mielen syvyyksistä  nousi kuitenkin mieleen tämä tuntemattoman runoilijan värssy:

"Käsi kädessä kävellään,
tämä on hyvä hetki.
Pilvet lähtevät lentämään,
onpa tuulinen retki!
Kaikki puettu vihreään,
puut, pensaat ja puiston multa.
Käsi kädessä kävellään,
mummo ja mummon kulta."

Minä olen tänään taas jatkanut kirjani kirjoittamista yli kuukauden mittaisen tauon jälkeen. 1800-luvun alun naiskuva on ollut tänään sen pohjalta erityisesti mielessäni. Kyllä niin vaan saa olla kiitollinen niistä kaikista edellisistäkin äideistä, sen tajusin taas tänään kerran! 

sunnuntai 29. maaliskuuta 2026

Blogihaasteita tekoälyltä, osa 3: kirjoittaminen

Jatketaanpa sarjaa, jossa olen aiemmin käsitellyt tekoälyn blogini pohjalta minulle esittämiä kysymyksiä. Aikaisemmin olen jo käsitellyt aiheet "ammatinvalinta" ja "ammattikasvattajana ja moniosaajana. "

Mikä inspiroi sinua tarttumaan kynään tai näppäimistöön?

Työni puolesta kirjoitan viikoittain  asiatekstejä. Ne on minulle helppoja ja onnistuu missä mielentilassa tahansa. 

Mutta luovuudenpuuskassa minun on aivan pakko päästä kirjoittamaan. Se on aivan erilaista, kuin asiatekstin kirjoittaminen.  Silloin kun olen väsynyt tai stressaantunut, en pysty kirjoittamaan sanaakaan mitään kaunokirjallisempaa. Se vaatii lepoa ja rentoutunutta mieltä. Siksi kirjoitan lähinnä lomilla ja viikonloppuisin. 

On jännä, kuinka joka kesäkuu se innostus vaan nousee yhtäkkiä. Siis silloin, kun aloitan lomani. Toissakesänä istuin lomani alkajaisiksi autossa matkalla Saariselälle. Sanoin puolivälissä matkaa siipalle, että  mun täytyy päästä kirjottaan, nyt iski inspis. Siis tuosta noin vaan. No, en päässyt viikkoon kirjottaan, kun ei ollut mitään, mihin olisin tallentanut. mutta siis noin, se voi tulla täysin yllättäen. Kun palasin matkalta kotiin, istuin oikeastaan heti näppiksen ääreen ja annoin kynän laulaa. 

Joskus kirjoitan blogia vähän pitkin hampain, jos ei ole tiedossa asiaa, johon haluaisin uppoutua. En tietoisesti etsi kirjoitettavia aiheita blogiini, ne löytävät pikemmin minut. Kun luen jostain aiheesta, se iskee kuin salama, äkisti. Tiedän heti, että tästä haluan kirjoittaa. Vaikka teksti ei vielä edes olisi rakentunut päässäni mihinkään muotoon, tunnistan kirjoitettavan tarinan aiheesta. 

Toisin sanoen oma motivaatio luoda ja tutkia toimii yleensä alkusysäyksenä kirjoittamiseen. 


Onko jokin kirjoittamasi teksti muuttanut omaa ajatteluasi?

Ehdottomasti on! Kirjoitan tällä hetkellä kirjaa, joka on  erääseen äitini sukuhaaraan liittyvä tarina. Tai siis sitä se on, mutta ei mikään perinteinen sukukronikka, vaan kaunokirjallinen teos erään suvun 200 vuoden aikajanasta. Kirjan eteen olen joutunut tekemään mielettömän määrän tutkimustyötä ja vaikka olen kirjoittanut jo pitkään, etsin ja löydän yhä aiheeseen liittyvää tietoa, joka pakottaa myös tarkastelemaan ja muuttamaan aikaisemmin kirjoitettua tekstiä. Faktat täytyy saada tosiksi.

Yllä: Oman, vielä vaiheessa olevan, kirjan tekstiä

Kirjaraakileeni ansiosta olen tehnyt erittäin rankkoja tutkimusmatkoja arkistoihin ja löytänyt menneiden aikojen karummat kasvot. Se on ollut osittain jopa shokeeraavaa. Minä luulin, että sukuni on hyvin voinut talonpoikaissuku. Mutta ei se ihan niin sitten mennytkään. On ihme, että  olen edes olemassa! Se on asia, jota en ymmärrä, kapasiteettini ei riitä käsittämään sattumien osuutta ihmisen ja sukupolvien elämään. Se jos mikä on mielestäni enemmän kuin kiehtovaa. 

Jos voisit kirjoittaa elämäkerran yhdestä ihmisestä (elävä tai mennyt), kenestä se olisi ja miksi?

No, tuota kirjaani sivuten - kyllä sieltä joku henkilö valikoituisi. Jos tietoa olisi vielä enemmän menneistä ajoista arkistojen  kautta saatavilla, olisi kirjan ehdoton päähenkilö venäläinen esi-isäni, Johan, joka muutti sodan perässä Suomeen kaupustelijana ja rakastui tulenpalavasti esiäitiini. En uskonut, että sellaista rakkaustarinaa olisi suvussani! Mutta on. Olen siitä kiitollinen. Ilman heitä en koskaan olisi aloittanut kirjan kirjoittamista. Nyt kirjoittamani kirjan päähenkilö on kylläkin "Vappu", joka siis rakastui tulenpalavasti vihollisen sotajoukkojen mukana kulkeneeseen. Vappu siksi, että hänen tarinastaan saan rakennettua eheän ja se myös nostaa harvemmin esillä olleen naiskuvan tavallisen naisen elämästä 1800-luvun alusta esiiin. 


Mitä neuvoja antaisit ihmiselle, joka pelkää aloittaa kirjoittamisen?

Sen neuvon, että vain kirjoittamalla voi oppia kirjoittamaan. Kun kirjoitan blogia, kirjoitan aika lailla tajunnanvirtaa. En muotoile lauserakenteita ja tekstiin jää väistämättä myös kirjoitusvirheitä. Blogipäivitys on erilaista kuin kirjan kirjoittaminen. Mutta se on hyvä ponnahduslauta. Kirjoittamisesta tulee tapa. Rakastan  ja ylläpidän 14 vuoden jälkeen edelleen blogiani juuri sen vuoksi, että siellä kaikki tekstini ovat siististi tavoitettavissa. Ilman blogia moni oma asiani olisi jo unohtunut. Tällaiselle boheemille ja suuripiirteiselle ihmiselle se on ollut aarre. Muistan ulkoa suurimman osan blogitekstieni aiheista, niin läheisiksi ne on vuosien varrella käyneet. 


Tärkeä neuvo oin myös se, ettei tulisi pitää liian pitkiä taukoja kirjoittamisessa. Tähän syyllistyn usein. Kirjoittaminen on paljon helpompaa, kun siitä tulee päivittäinen rutiini, vaikkei niin pitkästi kirjoittaisikaan. Tauon jälkeen aloittaminen on aina työlästä. Mutta kiinni tekstiin pääsee uudelleen vain niin, että päämäärätietoisesti aloittaa kirjoittamisen. 

Suosittelen myös kirjoittamaan omaan pöytälaatikkoon. Kaikkea ei ole pakko julkaista. Minua harmittaa, etten pitänyt päiväkirjaa esimerkiksi isäni sairastellessa ja kuoltua. Nuoruuden päiväkirjat on toki tallella, en vain ole niitä tohtinut vielä lukea uudelleen. 

Millaisia kokkolalaisia tarinoita tai henkilöitä haluaisit tuoda blogissasi esille?

Mielestäni tuon aika paljon esille niitä asioita blogiini kirjoittaen, joita haluankin. Historiateema ja oman elämän tapahtumat sekä luonto inspiroivat minua eniten. Joskus olen haaveillut, että kirjoittaisin henkilöhaastatteluja kokkolalaisista. En vain ole saanut sitä aikaiseksi. Olisi paljon mielenkiintoisia henkilöitä, joita olisi mahtavaa haastatella ja kirjoittaa heidän  elämästään. Se olisi kuitenkin työläämpää, koska joutuisin etsiä aikaa kirjoittamisen lisäksi myös  haastatteluille ja henkilökuvauksille. Nyt kun teen historia-aiheita ja oman elämän tapahtumista, liitän kuviin paljon sellaisia kuvia, joita olen matkan varrella kuvannut muuten vaan tai tietoisesti. Vaikka olen puhelias - joidenkin mielestä jopa suulas - olen perimmäiseltä luonteeltani kuitenkin aika lailla introvertti ja esille tulo ei aina ole niin mieluista. Kotoa käsin on vaivatonta kirjoittaa...joskus kirjoitin sanomalehteen, mutta tajusin pian, että se ei oo mun juttu, kun täytyy tiivistää tekstiä ja laskea kirjaimia. Sellainen surkastuttaa luovuuteni. 

Yllä: Joskus kirjoittelin sanomalehteen, silloin ihan parasta oli juuri henkilökuvaus ja -kirjoitus...

Kuinka tärkeänä pidät kaksikielisyyttä (suomi/ruotsi) blogisi sisällössä?

Tähän ainut oikea vastaus on: erittäin tärkeänä. Onhan se tuotu esille jo blogini nimessä. Olen kiitollinen, että tajusin nimetä blogiini kaupunkini kahdella kielellä.  Se tarjoaa ennen kaikkea paljon enemmän mahdollisuuksia kirjoittaa eri aiheista. Toisekseen olen koko Kokkolassa asutun elämäni asunut kaksikielisessä perheessä, mikä tuo aivan oman leimansa kokkolalaisuuteni. Olen asunut Kokkolassa 35 vuotta ja minulle Kokkola on alusta asti näyttäytynyt nimenomaan kaksikielisenä kaupunkina. Kirjoitan ainoastaan suomeksi, koska oma äidinkieleni on minulle niin rakas ja pelkään, etten osaisi ilmaista ajatuksiani yhtä hyvin ruotsiksi. Ajatuksen tasolla ajattelen usein asioita myös Kokkolan ruotsinkielisten näkövinkkelistä. Olen kokonainen  minä vain ja juuri  näin. 

Mitä kokkolalaisia perinteitä haluaisit tallentaa tuleville sukupolville kirjoitusten kautta?

Voi, niitä on lukemattomia. Esimerkiksi vuotuisjuhlien perinteet on tärkeää ylläpitää. Koska kieli on minulle rakas ja tärkeä, haluan myös ylläpitää oman alueemme kielikulttuuria, murresanoja, etenkin ruotsinkielisiä. Kerään myös oman sukuni sanasutkauksia talteen, ehkä teen niistä joskus tallenteen...

Minua vähän pelottaa, että kokkolanruotsi - tai sen  sanat - typistyvät ajan mittaan, kun esimerkiksi maatalouteen liittyviä vanhoja sanoja katoaa murteesta. 

Haluan myös tallentaa pieniä tarinoita ja välähdyksiä seudultamme. Niihin käyn käsiksi oman sukuhistorian kautta sekä vanhojen asiakirjojen, rakennusten ja tapahtumien kautta. 

Hyödynnän blogiani paljon opetustyössäni. Tiedän myös monia kollegoita, jotka  piipahtavat joko itse tai oppilaitaan ohjaten blogissani. Se tuntuu hienolta. 

Summa summarum - oikeastaan tärkeintä on tarinankerrontataito tuleville sukupolville, sekä kirjoittaen että kertoen. Toivon, että sinäkin, lukijani, mietit, mitä haluat omasta suvustasi tallentaa tiedoksi tuleville polville. Tee se jo tänään!

sunnuntai 22. helmikuuta 2026

Talven rauhaa ja alkukevään varovaista kurkistelua

Minulla on hiihtoloma! Tänään, sunnuntaina, sain herätä aikaisin kauniiseen ja aurinkoiseen aamuun. Päivemmällä oli pakko taas kerran päästä toteuttamaan omaa intohimoa - rauhoittumista ypöyksin luonnon keskellä. Tällä kertaa matka kulki metsäautoteille.

Tänä talvena lunta on ollut tuhottoman vähän, vaikka pakkanen onkin muistuttanut olemassaolollaan. Jotenkin erikoinen talvi. Tavattoman kylmä ja lähes lumeton. Ei ole ollut liukkaita kelejäkään. Loppuvuoden Hannes-myrskyn jälkiä näkyy vielä muutamilla metsäpalstoilla. Tästä ei nyt vaan kuljeta, vaikka myrsky meni menojaan jo iänpäivää sitten!


Tämän aamun huikeus on säteilevä aurinko. Talvi kulkee metsän halki. Vaikka lunta on vähän, se kattaa silti maat ja lunta riittää vähän puiden oksillekin eilisen, kevyen, lumisateen jäljiltä.

Pienten puiden oksat kaareutuvat ja taipuvat kuin voimistelunäytöksessä hiljaiseen ja nöyrään kumarrukseen. Lumi vetää nuoret teinitaimet kauniiksi kaariksi.

.

Ajelen eteenpäin. Metsäautotietä ei ole aurattu. Hymyilyttää., kun bongaan tien yli kulkevat hirven jäljet. Eläimille tie ei ole itseisarvo, ne kulkevat, miten  ja missä haluavat. Tämäkin tien yli, vaikka helpompi kai olisi tietä pitkin. Siinä näkee luonnon ylväyden ja vahvatahtoisuuden.



Välillä ajelen eteenpäin nähden lumen valon, mutta niinä hetkinä, kun aurinko yllättää ja pääsee siivilöitymään korkeiden puunrunkojen välistä, sytyn luonnolle. Metsä kimaltelee kuin pysäytetty hengenveto. Aurinko siivilöityy puunrunkojen välistä. Lumen pinta loistaa kylmän sinisen, puhtaan valkoisen ja hennon kullan sävyissä. Varjot luovat tien yli omat, hiljaiset verkostonsa.


Pysäytän autoni monen monta kertaa. Peltojen reunoilla talvi on toisenlainen. Isäntien säntillisesti pellon laidoille kesällä asetellut valkomuoviset pyöröpaalit sopeutuvat täydellisesti tähän säähän. Pomppaan autostani ojan reunalle ja kuvaan näitä maitohampaita, tai sellainen mielikuva minulle nousee nyt. Maidonvalkoiset hampaat! Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni koen, että nämäkin paalit istuvat kuin osaksi kaunista maisemaa. Paalien pinnalle jäätynyt valo muodostaa pehmeitä, sulavia pintoja, jotka kuiskivat talvesta, mutta myös lämpötilan muutoksista. Tässä on tämän talven paras hymy!



Metsäautotie jatkuu suorana ja kirkkaana sinisen taivaan alla. Aurinko on alkanut jo tehdä tehtäväänsä – näkymättömin, mutta määrätietoisin käsin. Sähkölinjojen johdot kulkevat rinnalla kuin viivat kartalla.



Tiellä näkyy vain  oman autoni jäljet. Jos joku seuraisi, en pääsisi piiloon. Mietin sitä, että jokainen ihminen jättää itsestään jälkiä. Minun jälkeni tänään ovat suoraviivaisen yksinkertaiset. Tämä kapea tie on kuin talven rauhan tie - ja samalla reitti kohti valoa ja kevättä.





Nousen taas autosta. Tien varrella, pientareella, ohut ja herkkä kasvinrunko kannattelee palloksi muotoutunutta lunta. Se on kuin metsän oma koru. Luonto tekee  pieniä taideteoksia, kun kukaan ei ole katsomassa. Hiljaa. Itsekseen. Suunnittelematta. Katsoja on sattumalta oikeassa kohdassa oikeaan aikaan - kuten minä nyt olin. Paljon kauneutta jää silti meiltä näkemättä.



Kuusten oksilla lumi on vahvasti läsnä. Tämä hetki on sydäntalven ja alkavan kevättalven välissä. Se on siirtymä, jossa on molemmat läsnä samaan aikaan.



Myrskyn voimasta on puita puoliksi  kellahtaneina. Kuitenkin toisiinsa tukeutuneet. Mielessäni hyräilen Juha Tapion  laulun sanoja:

"Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
katsoo kevääseen, seisoo erillään.
Ja kestää joka tuulen ja sään.
Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
katsoo kevääseen, seisoo erillään.
Ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

Kaksi ylvästä ja nuorta varmoina on voimistaan
taivaan kantta kohti kasvaneet.
Ehkä vuodet ovat kuorta ja talvet viimoillaan
hiukan ohuemmaks raapineet."


Tien vieressä säntillisen  matkan päässä toisistaan on hirviseurueen  tekemiä hirvitorneja. Lumi on kruunannut nekin. Pakkastalvi on rakentanut uuden muodon, pehmeän ja hiljaisen. Vaikka lunta ja puuta on silmämääräisesti yhtä paksusti, painuisi lumi siihen nojaavan alla.  Puu vasta sitten, kun se on ajan pehmentämä. Hauras ja vahva kohtaavat. Lumi lepää nyt koskemattomana, kuin valkea sametti.  Jo harmaantunut puu on  nähnyt monta vuodenaikaa ja kantaa vuosien tarinoita selässään. Mutta lumi sen pinnalla on uutuuttaan puhkuva. Kun kevät koittaa, lumi katoaa, puu jää ja ottaa vastaan taas uudet tarinat. 


Kevät alkaa lisääntyvästä valosta. Linnuista. Eilen pihalla kulkiessani kuulin ensimmäisen kevättä laulavan pikkulinnun. Talitiaisen kirkkaat säkeet etsiytyivät kaikessa herkkyydessään suoraan sieluuni. Lintujen laulussa on sävy, jota ei kuule sydäntalvella: varovainen, mutta päättäväinen lupaus lähestyvästä keväästä ja kesästä. Valo ja luonnon herkät äänet voimauttavat minut.





Metsä, pelto ja tie. Jokainen niistä kertoo talven omasta näkövinkkelistään. Seuraavaksi pienet sulapaikat avaavat uuden, pulputtavan maailman. Mutta niiden aika ei ole aivan vielä. Yksi pisara ja yksi talitiaisen säe kerrallaan. Minulla ei ole kiire minnekään. Hiljaisella metsätiellä vedän henkeä syvälle sisälleni. Tätä on talviloma parhaimmillaan.