Näytetään tekstit, joissa on tunniste Neristan. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Neristan. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Black box-ajelulla

Luen viikolla paikallislehteä ja bongaan sieltä ilmoituksen loppuviikon ajelusta "Black box-bussilla."
Saan kipinän ja ehdotan pojanpojalle, että lähdetäänkö fiilistelemään epätavalliselle bussiajelulle. Hän on heti valmis.

Siispä torstaina ajelemme keskustaan. Kyseessä on siis eräänlainen opastettu bussikierros epätavallisin elementein höystettynä.

Tapahtuma organisoidaan idean isän, kuvataiteilija Hans Hästbackan sekä Kokkolan matkaoppaiden ja Ingsva-bussien  diilinä. Kyse on eräänlaisesta rakennetusta neulanreikäkamerasta, camera obscurasta. Pimeäksi tehtyyn tilaan päästetään pienestä reiästä valoa. Tällöin vastakkaiselle pinnalle muodostuu kuva. Valonsäteiden kulkiessa reiän kautta eteenpäin, näkyy kuva ylösalaisin.  





Mitä tämä reissu sitten pitää sisällään? Odottelemme pojan kanssa Mannerheiminaukiolla bussia saapuvaksi. Kun se ilmaantuu paikalle, maksamme muutaman lantin ja toteamme, että bussin etuosan "tavistilassa" istuu kuskin lisäksi matkaopas. Heillä on norminäkymät bussin etuosasta ulos. 


Sen sijaan me yleisö käpöttelemme bussissa eteenpäin. Kuskin penkin takaa tulee jonkinlainen peittävä, vaalea, pimentävä kangas koko  bussiin, joten kuskia ja opasta ei voi nähdä, ei myöskään ulos bussista. 

Kysäisen Hästbackalta, saanko kuvata bussissa. Hän antaa siihen auliisti luvan.
Hetken kuluttua hän palaakin luokseni kiinnostuneena ja kyselee blogistani. Juttelemme blogistin maailmasta, kirjoittelusta, tutkimisesta ja valokuvailusta pitkän tovin lähtöaikaa odotellessa.


Autoon astuessamme idean isä vinkkaa minulle, että tulkaa istumaan tuohon kohtaan, siinä on parhaat paikat. Niinpä änkeämme  bussin etummaisille penkkirivistöille vasempaan reunaan. Saman puolen ikkunassa on peittävä kangas, jossa on pyöreä, pienehkö  aukko. Ohjaaja varoittaa, ettei aukkoon juurikaan kannata tirkistellä, koska valo siellä on niin voimakas. Bussiin asennetussa aukossa on linssit kahdessa kohdassa ikkunoita. 


Vastakkaisella puolta bussia ikkunat on kauttaaltaan peitetty suurin, valkein kankain. 


Kyseessä on siis liikkuva kamera, jonka erikoisuus piilee siinä, että kuva piirtyy valkokankaalle ylösalaisin heijastettuna ja peilikuvana auton vastakkaiselta puolelta. 


Reissunvetäjä kertoo minulle, että ajamme pienen reitin Kokkolan kaupunkikeskustassa. Bussin ajonopeus pidetään noin 15 km tunnissa eli todella maltillisena.

Reissunvetäjä kertoo, että jos kesken ajomatkan tulee huono olo, häneltä löytyy pusseja. Supatan pojalle, että kuulitko, reissunvetäjällä on sitten varuilta pusseja. Poika toljottaa iloinen virne kasvoillaan minuun kysyen:
-Pusseja, niin mitä pusseja?
-Varmaan karkkipusseja, vastaan ja repeän nauruun.
Poikakin äkkää, mistä pusseista puhutaan ja nauraa räkätämme asialle yhdessä.


Opastekstistä olen lukenut jo aiemmin, että hyvin sateisella ilmalla Black box-reissu ei onnistuisi. Onneksi nyt ei sada, pikemminkin paistelee. Pilvipouta olisi näkyvyyden kannalta kaikista paras.


Bussi nitkahtaa liikkeelle. Matkaopas kertoo, että bussia ajaa Esa ja matkaoppaan nimi on Marja-Leena. 

Aina välillä joitakin kohteita tunnistaa aivan selkeästi...tässä taitaa olla Urheilutalo!



Olo on hieman omituinen. Opas tähdentää, että Kokkolaa hyvin tuntevat ehkä paremmin pystyvät nurinkurinbussissa havaitsemaan, missä milloinkin liikutaan. Täytyy myöntää, että tunnistaminen osoittautuu todella haastavaksi. Muutaman tunnetun maamerkin havaitsen ja hahmotan joten kuten, missä milloinkin liikutaan. 

Kaduilla on tavattoman hiljaista. Matkaopas toteaa jossain välissä, ettei kadulla näy ensimmäistäkään kulkijaa. Sitten hän kertoo kolmen koiran liikkuvan kadunreunassa. 
-On niillä mukana taluttajakin, opas jatkaa. 

Matkaoppaan mukaan autoja suhahtaa harvakseltaan valkokankaalla ohi.  Pyörittelen päätäni pitkin kangasta ylös ja alas. Idean isä, joka istuu lähistöllä, varmaan huomaa, että matkaaja ei oikein ole autoista nyt selvillä ja  huikkaa minulle:
-Ne autot on aivan siellä alareunassa. 

Kiertelemme aluksi Neristanissa. Sieltä matka jatkuu lähelle Venehuoneen barkassia. 
Opas kertoo,että barkassi on sotasaalis englantilaisilta. 
Poika kohottautuu hämillään penkistä ja kovistelee minulle:
-Mutta fammu, vasta aamullahan sanoit, ettei Suomi ole ollut sodassa Englannin kanssa. 
-Öö, joo, mutisen. 
Kuinka saatoinkaan unohtaa Halkokarin kahakan ja Oolannin sodan vuodelta 1854, kun poika minulta aamusella kyseli Suomen aikaisemmista sodista.
-Fammu unohti vaan, kuittaan. 
Poika vaikuttaa havaintoonsa tyytyväiseltä. 

Vaikkei minulle huono olo tulekaan, voisin olettaa, että jos matka jatkuisi pidempään,  alkaisi päässä ehkä pyöriä. Poika vieressäni haukottelee. Hän ei tahdo malttaa olla vilkuilematta linssiin, koska näkymä on sieltä helpompi. 

-SALE, huudahdan pojalle, kun tunnistan kadun varren liikkeen tekstin muodosta. Samalla kadulla on J.V. Snelmannin Lukeva poika-patsas, mutta se tulee niin liki kameraa, että minun on ainakin vaikea sitä hahmottaa. 


Valkeahko kerrostalo näkyy selkeänä, mutten yhtään osaa ymmärtää, missä päin liikumme. Jalankulkija kuitenkin kävelee mielestäni päällään. 


Havaitsen, että silloin, kun  taivas näkyy kuva-aiheissa, on näkymä selkeämpi. Pelkät rakennukset näkyvät yllättävänkin suttuisesti. 


Hupaisaa kyllä ajatella, että itse asiassa ihmisten  päässä kuva on periaatteessa koko ajan näin nurinpäin. Aivomme vain sitten kääntävät kuvan toisinpäin. 

Neristanin puutalot erottuvat erityisen muotokielensä ja värikkyytensä vuoksi melko selkeästi. 












Reissu päättyy samaan paikkaan, mistä alkoikin, siis Mannerheiminaukiolle, josta nyt on helppo bongata pitkänmallinen Vapaudenpatsas. 
Pomppaamme pojan kanssa pois bussin kyydistä. 

-Se oli sellainen Peppi Pitkätossun nurinkurinpäivä, poika toteaa matkan päätteeksi. 

-Kaikki on lopultakin paljon selkeämpää oikein päin katsottuna, tuumaan poistuessamme. 


sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Köyhäinhoitoa Elsa Aspin avulla

Joulukuussa 1809 oli  Suomen sota jo  loppunut, mutta  olot olivat aika köyhät monissa paikoissa. Sen lisäksi oli yksittäisiä tragedioita. Yksi niistä tapahtui Kokkolassa. 

Merimies Ahlbeckin perhe asui hyyryläisenä - eli meidän ajalla voisi käyttää  kai nimitystä vuokralaisena - Pakkahuoneenkadulla erään laivurin talossa. En tiedä tarkemmin taloa, siksi kuvamateriaali tässä päivityksessä tulee sieltä sun täältä Pakkahuoneenkatua. 

Perheen isä oli   luonteeltaan kulkija ja myös hieman viinaan menevä. Tiedettiin myös  kertoa, että mies oli jo kesällä 1809 karannut  ulkomailla satamasta jostain laivasta omille teilleen ja oli tietymättömissä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, sillä miehen palkkatulot merimiehen työstä loppuivat saman tien karkuruuden vuoksi. Vaimo-paralla ei siten ollut tuloja ja hän oli pakotettu kääntymään merimieshuoneen kassan puoleen. Sieltä oli saatavissa pientä avustusta. 


Yllä: Ote rippikirjasta Gamlakarlebyn seurakunnassa 1806-1812. 

Vaikeissa oloissa nainen sairastui kovaan kuumeeseen ja kuoli myrskyisenä  yönä 1809. Annikki Wiirilinna mainitsee kuoleman tapahtuneen joulukuussa, mutta kun tarkistelin alkuperäislähteistä kirkonkirjoista, se tapahtuikin maaliskuussa 1809. Samoin Wiirilinna kertoo lasten olleen 1- ja 3-vuotiaat, mutta näin pikaisella otannalla löysin todenperäisyyttä vain 1-vuotiaaseen. Muut lapset olivat jo hieman iäkkäämpiä, osa heistä kuollut jo aiemmin. 

Naapurissa asusteli merimiehen leski, Elsa Asp. Elsa oli jo iäkäs, sillä hän oli naisen kuollessa jo 89-vuotias. 


Yllä: Kuvakaappaus Elsa Aspin perheestä rippikirjassa. 

Elsa oli käynyt hoitamassa naapurin naista hänen ollessaan sairas.  Aamulla Elsan mennessä tavalliseen  tapaan naisen taloon,  näkyi huoneeseen astuessa palavan vain pieni öljytuikku. Näky oli hurja, sillä 3-vuotias lapsi oli juuri herännyt ja yritti herätellä poisnukkunutta äitiään. Vuoden ikäinen pienokainen itki kätkyessään. 

Sana naisen kuolemasta ja orvoista lapsista kiiri ympäri  kaupunkia. Ei tiedetty, mihin lapset olisi sijoitettu, ei ollut ketään heitä luokseen ottamaan. Myöskään maistraatin jäsenet eivät tienneet, miten toimia. 

Koska aika oli köyhää, päätettiin, että avustetaan elintarvikkein, mikä paremmin takaisi lasten elossa säilymisen. 

Ihmiset pohtivat, eikö Elsa olisi heitä sopivin hoitamaan, koska oli hoitanut heitä jo aiemminkin. Hänen omat tyttönsä olivat myös jo muualla palveluksessa. Edeltävänä vuonna Elsalle oli myönnetty  eläke köyhäinkassasta. Se ei ollut suuren suuri, vaivaiset 6 riksiä. ja 32 killinkiä. 

Onneksi oli ympärillä hyviä naapureita. Lapsille kerättiin ruoan lisäksi vaatetta. Elsa oli tomera nainen ja mökkinsä oli sentään lämmin. Niinpä kasvattajan osa lankesi hänelle melkein luonnostaan. Ahlbäckin vähäinen omaisuus kerättiin  ja tuotiin Elsan vintille. 

No, naapurithan siinä ensiavun antoivat, vietiin vaatetta ja ruokaa sieltä täältä, ja kun Aspin Elsa kyllä oli tomera nainen ja hänen mökkinsä oli lämpimämpi lankesi kuin luonnostaan että sinnehän ne lapset vietiin. Ahlbäckin vähäinen omaisuus kerättiin  talosta ja tuotiin Aspin Elsan vintille - sieltä saa jos kehtaa mies vielä Kokkolaan joskus ilmestyä, karkuri ja heitteille jättäjä.

Valtaporvarit lupautuivat vuoroviikoin toimittamaan Elsan kotiin elintarvikkeita. Muodostettiin erilaisia ja useita ketjuja, jotka vuoroajoin vastasivat ruoan toimituksista. Kierron aloitti kauppiaat Donner ja Jan Riska sekä raatimies Rahm. Sitten olivat vuorossa raatimiehet Lithén ja Chorin, kauppiaat Kjemmer ja A. Kyntzell, Nils Rahm, Westring sejä A. ja J. Kjemmer. Lisäksi vastuussa olivat kupariseppä Björkman ja suutarimestari Wallin. Määräajan jälkeen lahjoituskierto aloitettiin jälleen alusta. 

Yllä: Ote Gamlakarlebyn rippikirjasta 1806-1812. 

Pyörittelen vielä rippikirjamerkintöjä koneellani. Näyttää siltä, että pienokainen Brita Caisa (Catharina)  on kuollut jo 1810. Isompi tyttö näyttää olleen elossa ainakin vielä 1812. tämän rippikirjan päättyessä. En tiedä, mikä hänen kohtalonsa on ollut, kun Elsa on kuollut jo 1813. 

Valitettavasti meille myöhemmin eläneille ei ole säilynyt tietoa, kuinka pitkän aikaa huoltorengasta ylläpidettiin. Joka tapauksessa toiminta on mitä ilmeisemmin ollut hyvä, koska samanlaiseen toimintaan turvauduttiin uudelleen melko pian, kun merimies  Frimanilta jäi orvoiksi kolme alaikäistä lasta. 


LÄHTEET: Wiirilinna, A. Kahden orvon kohtalo liikutti Kokkolan raatia. Porstua-kirjasto. [https://www.porstuakirjastot.fi/] Luettu 11.2.2024.

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Lyhdynsytyttäjän takinliepeet tulessa

On tiedetysti olemassa ammatteja, jotka ovat jääneet unohduksiin. Eräs tällainen on varmaan lyhdynsytyttäjien ammattikunta. 

Mitä lyhdynlyhdyt sitten tekivät? He sytyttivät tietystikin lyhdyt katujen varsilta. 1800-luvun lopulla tuli ensimmäiset kaasulyhdyt. Tätä ennen lyhdynsytyttäjien virkakunnan työnkuvaan oli tietysti kuulunut  öljy-tai kynttilälyhtyjen sytyttäminen. Ensimmäiset kaasuvalothan sytytettiin 14.11.1860  Helsingissä.  Valot syttyivät ensin  Esplanadille, sitten Kasarmikadulle,  Fabianinkadulle,, Unioninkadulle ja Mariankadulle. 

Valaistus pääkaupungissa levisi 1880-luvun tienoilla jo kaupungin  laitaosiin saakka. Vuonna 1910 oli Helsingissä lyhdynsytyttäjän työsarkana sytyttää  noin 55 lyhtyä. Lyhdynsytyttäjiä kaupungissa oli tuolloin noin 30. Katukuvassa lyhdynsytyttäjän saattoi nähdä kävelevän lyhdyltä lyhdylle tikapuut kainalossaan ja öljykannu ehkä kädessään illan hämärtyessä. Öljylyhtyyn kaadettiin öljyä. Lyhdyt valaisivat tuikkivalla valollaan lyhtyrivistössä. 

Lyhdynsytyttäjältä vaadittavia ominaisuuksia palkatessa virkaan oli notkeus ja vahvuus, hyvät voimat ja tasapainoaisti. Näistä kaikista henkilö hyötyi tikkailla kiipeillessään. 


Annikki Wiirilinna on kuvaillut eräässä tekstissään kokkolalaisia lyhdynsytyttäjiä näin:

"Yhteen aikaan lyhdynsytyttäjinä toimi kaksi ukkoa, joilla molemmilla sattui olemaan pitkä ja tuuhea parta. Kun tuollainen partavaari tikapuineen kulki illansuussa katuviertä omaa tehtäväänsä hartaasti toimitellen, seurasi häntä ja hänen puuhiaan useinkin lauma kaupungin nuorisoa. No, ukko nosti tikapuut lyhtypylvästä vasten, aukaisi lyhdyn lasin ja sytytti tuohuksella lampun. Tuulisella ilmalla se ei suinkaan ollut helppo tehtävä, sitä kannatti seurata, että kuinka monennella kertaa tiilitikku vasta sytytti tuohuksen ja tuohus lampun sydämen. Ja että palaako se parta, kun tuuli sitä heiluttaa niin että se joskus näyttää lentävän väkisinkin palavaa tuohusta päin. Ei, ei tapahtunut taaskaan, kummasti se ukko vain onnistui, niinkuin se toinenkin."

Jokaisessa ammatissa on omat vaaransa. Niin lyhdynsytyttäjilläkin! Vuonna 1905 uutisoitiin dramaattisesta tapahtumasta Kokkola-lehdessä. Helmikuun talvisena iltana oli Läntisellä kirkkokadulla lyhdynsytyttäjä  jättänyt hetkeksi tuohokseensa tulen, aikomuksenaan sytyttää seuraavakin lyhty samalla tulella. 

                                                       

Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä, niinhän sanotaan ja totta se onkin. Roihuava tulenlieska tarttui lyhdynsytyttäjän takinliepeeseen, joka oli työn tuoksinassa öljyyntynyt. Niinpä takki roihahti ilmiliekkeihin. 

Kekseliäs lyhdynsytyttäjä pelastautui neuvokkuutensa ansiosta. Mies paiskasi takin pois yltään ja nakkasi sen lumihankeen. Onneksi oli talvikelit, Takki ja tuli saatiin neuvokkaasti sammutettua polkemalla sitä hankeen. 


Lehtiä selaillessa tuli vielä vastaan oikein runokin lyhdynsytyttäjästä, tässäpä se!

Kun hämy kattoin harjat syliins sulkee

Ja varjot lankee kiviin katujen. 

Niin silloin yöhön valot lyhtyjen

Mies koukkuselkä sytyttämään kulkee. 


Oi lyhdynsytyttäjä! Halpa virkas

on mieleen mun: Noin tahdon myöskin mä

Pimeesen luoda valon välkettä

Ja unhoon jäädä, kun saapuu aamu kirkas.-

                     -Jussi Korhonen-


Katoavaa ovat ammattinimikkeet, mutta myös silloin tällöin sanat. 

5-vuotiaani katseli ikkunasta tänään  kuuta illansuussa. 

-Voi, fammu, katso, miten kaunis kuu!

Katsahdin ulos.

-Niin, kuu on nyt aika pieni, tuollainen kuunsirppi. 

Poika kysyi kummissaan, mikä ihmeen sirppi. Selitettyäni sirpin historiaa ja olemusta, poika katsoi ulos ikkunasta uudelleen.

-Pikemminkin sanoisin, että se on banaanikuu.

LÄHTEET:

Kaasulaitoksen kortteliin  kohosi uusi komea pääpostitalo. Helsingin sanomat. 16.12.2006. [https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000004447750.html] Luettu 14.1.2024. 

Kaasulaitos. Kertomus Helsingin kaupungin  kunnalishallinnosta vuonna 1910. [https://www.hel.fi/static/tieke/digitoidut_asiakirjat/helsingin_kunnalliskertomukset/pdf/1910/1910_26.pdf] Luettu14.1.2024. 

Kokkola. 1.2.1905. N:O 9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/653954?term=Kokkolan&term=Kokkola&term=lyhdynsytytt%C3%A4j%C3%A4nkin&term=Kokkolassa&term=KOKKOLA&page=2&ocr=true] Luettu 14.1.2024.

Lyhdynsytyttäjä. Raataja.N:O 35. 30.8.1907.[https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/665495?term=Lyhdynsytytt%C3%A4j%C3%A4&term=lyhdynsytytt%C3%A4j%C3%A4&page=6] Luettu  14.1.2024. 

Wiirilinna, Annikki. Lyhdynsytyttäjän iltatunnelmaa. Digi. Yleisten kirjastojen  digitoimaa aineistoa.  5.4.1984. [https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/lyhdynsytyttajan-iltatunnelmaa] Luettu 14.1.2024. 

Yle.fi. Historiavisa. Mitä latriinikuskit ennen tekivät? Entä kuka sytytti  katulyhdyt? [https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/16/historiavisa-mita-latriinikuskit-ennen-tekivat-enta-kuka-sytytti-katulyhdyt] Luettu 24.1.2024. 


sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Alvar Åkermanin rakennusperintöä Kokkolassa, osa 2.

Eilispäivänä kiertelin Neristanissa. Auton pysäköinti tuotti ylimääräisiä sydämentykytyksiä, sillä runsasluminen talvi tukkii muutoinkin ahtaita katuja. Oman auton parkkeeraamisen lisäksi jo parkkeeratut autot haastoivat kuvauksellisesti...

Kuvausaiheena oli Alvar Åkerlundin suunnittelema rakennus. Tällä kertaa osoite on Pormestarinkatu 5. Tämä kiinnostava Jugend-talo on valmistunut vuonna 1912 eli sen on jo  yli satavuotias. Talo kiinnittää huomion sen  kauneudellaan ja etenkin  erilaisuudellaan verrattuna kadun muihin rakennuksiin. Rakennuksen alakerrassa on liiketiloja. Yläkerta on asuinkäytössä. 

Annikki Wiirilinna kuvailee kirjoituksessaan Jugend-tyylin rakennuksista Kokkolassa, kuinka Juged-arkkitehtuuriin on jättänyt sekä kivessä että puussa jälkensä Alvar Åkerman.  Wiirilinna kertoo myös Åkermanin pojanpoikien kertoneen, Alvarin olleen muun muassa Pietarissa opiskelemassa muuraustyyliä. 


Kaksikerroksinen tiilirakennus on alkujaan rakennettu kauppias M. Slottelle. Piirustus talosta on hyväksytty 1912, mutta  ne on olleet valmiina jo muutamaa vuotta aikaisemmin.

Punaisten tiilien lomassa on käytetty puhtaaksimuurattua valkoista rappauspintaa geometrisin ja vertikaalisin koristeluin. Rappaus muodostaa paikoin hauskoja geometrisiä kuvioita ja hammastuksia. Valkoisilla kuorrutetut korkeat kohdat tekevät mielikuvan jopa tornimaisista linnoista ainakin omassa mielessäni.


Yläkertaa somistaa pyörökaariset ikkunat. Muutoinkin kaikissa ikkunoissa on pientä ruudukkoa yläosissa vastapainona ikkunoiden alaosien suuremmille ruuduille. Julkisivussa on kaksi identtistä ovea kadulle. Myös ruskeat rännit julkisivussa ovat hauskat. 




Rakennukset korttelissa on rakennettu todella tiiviisti. Huomatkaapas myös alla olevan kuvan vasemmassa reunassa olevat uudisrakennukset entisen Fenix-kiinteistön tontilla. Reipas vuosi sitten  tuota kohtaa kuvasin ja silloin paikalla oli vain kuoppia...Noin äkkiä muuttuu maisemat! Pitäisi aina tajuta tallentaa rakennukset silloin, kun ne vielä ovat tukevasti paikoillaan...






Tässä alla lähempää kuvaa valkeista rappauksista. Jännää, miten pienillä kuvioinneilla voikin luoda kokonaisuuteen yksityiskohtia, kuten nuo puoliympyräkuviot yhteneväisesti julkisivun ikkunoiden väleissä. 


Vaikka rakennus julkisivultaan onkin suora, on se talon toiselta puolelta vinkkelimallinen. Anna Katriina Puikon hienosta maisterintutkielmasta saa selville, että kiinteistössä on alkujaan ollut kellari sekä kahden hevosen talli ja kaksi varastohuonetta sekä konttorihuone.  Rakennuksen asuintiloihin on sisäänkäynti sisäpihalta. Mieli palaisi tirkistelemään lähempääkin, mutta on hieman tungetteleva olo ja tyydyn kuvaamaan rakennusta etäämpää pyöräliikkeen porttikongista.



Muutospiirustus rakennukseen on hyväksytty 1921. Silloin  muun muassa hevostalli on muunneltu varastotilaksi ja konttorihuone myyntitilaksi. Myös yläkerran varastotila on muutettu asuinkäyttöön. 

Rakennuksen elämä on ollut vaihtelevaa. Alakerran liiketilassa on nykyään Välikankaan  kohopaino. En tiedä, kuka rakennuksen nykyään omistaa, mutta nykyisiä omistajia aikaisemmin kiinteistö kuului kaupungille ja yhdessä vaiheessa sitä oltiin jo purkamassa. Onneksi sentään ei, vaan talon nykyiset omistajat kunnostivat sen. Kaunis rakennus nyt onkin!

Ennen kohopainoa kiinteistössä on toiminut ainakin Keski-Pohjanmaan osuuskaupan maitomyymälä, Alexandra Jakobssonin Siemen- ja kukkakauppa, Chic-muotiliike ja J.A. Pilven räätäliliike. Vuonna 1927 kiinteistössä on ollut Bruno Päkärin leipomo- ja konditorialiike. 

Tässä alla muutamia mainoksia menneiden aikojen sanomalehdistä kiinteistön liiketoimintaan liittyen! 


Yllä: J.M. Pilven Räätäliliike. 24.12.1913 Vapaa sana-lehti. 

Yllä: Kokkola-lehti 

Yllä: Pohjolan työmies- lehdessä julkaistu Päkärin  leipomo- ja konditorialiikkeen mainos 20.12.1927. 


Yllä: Siemen - ja kukkakauppa. 4.12.1928 Kokkola-lehti

Yllä: Vaateliikkeen mainos. Keskipohjanmaa-lehti 29.10.1929

Yllä: Ruokaleipomon mainos. 4.10.1932 Kokkola-lehti. 

Ja kävipäs hauskasti, sillä työpaikallani koulussa meillä käy vierailemassa niin kutsuttu varavaari. Hän tuli sattumoin luokaamme, kun esittelin oppilailleni kuvia tästä liikerakennuksesta. 
Ei voi olla totta, minä olen käynyt tuolla maitokaupassa lapsena usein ostoksilla! varavaari huudahti. 

Pyysin häntä kertomaan meille lisää. Varavaari kertoi asuneensa rakennuksen lähistöllä - selvisi että sen Suntin varren kaposen Åkermanin talon vieressä. Varavaari on syntynyt vuonna 1950 ja hän kertoi, että pikkupoikana hänelle annettiin kotoa maitokannu, jolla hän meni Maitomyymälään ostamaan maitoa. Hinkki laitettiin koneen alle, josta painettiin kädellä ja maito virtasi koneesta suoraan hinkkiin. Varavaari kertoi myös, että liikkeessä myytiin myös monenlaista muuta hyvää, kuten leivonnaisia. 

Yllä: Keski-Pohjanmaan Osuuskaupan maitomyymälä. Keskipohjanmaa-lehti 9.12.1933. 

LÄHTEET: Puikko, Anna. Alvar Åkermanin kädenjälki Kokkolassa. Tutkimus rakennusmestarin vaikutuksesta kaupungin kulttuuriympäristöön 1906-1940. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/URN_NBN_fi_jyu-202105303301.pdf] Luettu 13.2.2022. 

Wiirilinna, Annikki. Kokklinna ja muut Jugend-talot. [https://www.porstuakirjastot.fi/files/original/00bca9e27469fe55fcf575372e32c265.pdf] Luettu 13.2.2022.