Helle sekoittaa pään

Viimein ne helleaallot löysivät tiensä Pohjanmaallekin! Ja kun kerran löysivät, eivät tahdo pois osata. Helle tuli jäädäkseen - ainakin toistaiseksi. Ilma väreilee lämpöaalloista niin, että näkymä omalla pihamaalla muistuttaa enemmän unta kuin todellisuutta. Tuntuu helpotukselta, kun reitiltään harhautunut pilvenhattara hetkeksikään  ymmärtää asettua pään päälle. 

Alla oleva kuva tulee aamun hiljaiselta torilta, jossa kävin jossain välissä ostamassa laatikollisen mansikoita. Oli vain jotenkin niin ihanaa ja rauhoittavaa, että päätin laskea pahviropposen käsistäni ja kuvata. Tuolit, tyhjät, kaipasivat istujaa.  Olisipa muuten  upeaa joskus tehdä pieni dokumentti tai tallenne sen istujista. Siis seurata pöydän elämää, kun istujat ja puheenaiheet vaihtuvat... 

Kuinkahan monta päivää (viikkoa?) tässä  on nyt kärvistelty tukaluudessa? Hiki on noussut ohimoille jo aamukahvia keitellessä. Öisin tuppaa saamaan  tunnelmakseen kuin kasvihuoneessa kääntyilyn, kun uni ei vain ole tullakseen. Enimmillään meillä pihalla on varjossa komeillut luku 31.7. Siis päiväsaikaan.  Silloin pakenin ilmalämpöpumpun alle. Nyt sekin vuotaa, joten jouduin siirtymään loitommalle.:))

Oma kylä on niin kaunis. Taisi olla sama marjanhakureissu, kun  pysäytin auton ja kuvasin peltoa. Jotain nostalgiaa, vaikka tässä onkin puskeneet järeämmät ja nykyaikaisemmat vempaimet kuin omina aikoina. 

Siippa tuumaili yhtenä päivänä, että miten pärjää ihmiset, joilla ei oo allasta pihalla. Niinpä. Se on varmaan koskaan, ikinä ollut paras hankintamme. Alkukesästä hermoilin, kun vesimittari ei lainkaan kohonnut +20 asteesta, mutta heinäkuu on korvannut tuon puutteen. Lämmitystä meidän altaassa ei ole, mutta nyt siitäkin asiasta voi ottaa ilon irti - ei ole lämmittimelle tarvettakaan. Nyt siellä pystyy lillumaan iät ja ajat tuntematta vilua. En ole aamuihminen, joten en voisi kuvitellakaan hyppääväni aamusta veden hyväilyyn. Ilta on mun aikaa ja silloin kauhon pitkiäkin pätkiä vailla kiirettä minnekään.

Altaan reunallakin on tullut notkuttua paljon. 6-vuotiaamme oppi talvella uimaan. Viimeisten viikkojen aikana hän on uinut tuntikausia päivittäin, kun on mulla täällä kesähoidossa.  Tunnustan, poika ui, hyppii ja sukeltelee jo paremmin kuin minä, vaikken ole pitänyt aiemmin itseäni ollenkaan huonona uimarina. No, tämä on tärkeä taito, joka täytyy olla selkäytimessä. Tähän kannattaa panostaa! Altaamme on hänen valtamerensä. Varmaan asia, jota muistelee vielä aikuisenakin. "Se oli se kesä, kun olin oppinut uimaan ja aamusta iltaan asuin vedessä ja fammu - tuo uskollinen rantavahti -  kärvisteli hiki helmeillen  vieressä vahtimassa, kun se ei millään jaksanut uida koko päivää. "

Altaan reunalla viipyillessä olen seuraillut levollisesti pikkulintujen elämää. Pääskyset tietysti tuovat kesän tunnelman liitäessään korkealla taivaalla. Koittakaapas muuten joskus yrittää kuvata pääskystä, kun se lentää! Kerran kokeilin. Näpsin varmaan sata kuvaa. Joissakin kuvissa vilahti pyrstö, joissakin pää.  Monessa kuvassa oli vain pala sinistä taivasta, niin nopea liikkeissään pääsky on. 

Tänä kesänä olen erityisesti silti viehättynyt västäräkkiin. Se pesii jossain talomme lähellä, koska alkukesästä näin sen tähystelevän kahta vuoroa talomme harjalla. Siitä on tullut tosi kesy. Tapaan jutella sille ohi kulkiessa. Ei ole vielä vastannut mitään. On kiva seurata sen elämää. Nyt sillä on yksi tai kaksi poikasta matkassa mukanaan. Pieni määrä, en tiedä, kulkeeko vain osa poikasia kerralla matkassa vai onko poikue poikkeuksellisen pieni. Tai öö - ehkä en vain tunnista poikasia eriksi. Joka tapauksessa poikaset on vielä väritykseltään erilaisia,  kuin emonsa. Ne ei ole vielä vaihtanut höyhenpeittoaan emonsa kaltaiseksi pyhäpukuunsa. 

Mutta västäräkin sielunelämästä olen jo päässyt selville. Ihmisvanhemmat saisi ottaa siitä oppia. Se ei ole kertaakaan päästänyt poikasiaan altaaseen tai edes sen reunalle. Se on äitylin homma.  Västäräkki  teputtelee aikansa altaamme reunalla, keikuttelee pyrstöään ja hyppii ketterästi altaan reunalta eteenpäin.  Sitten se nappaisee kärpäsen poikineen nokkaansa, poistuu altaan reunalta ja kohti poikasiaan. Poikaset visertävät vaativasti "tänne näin, tännepäin!" Ja emo menee aivan liki hyönteinen nokassaan. Nopsasti saalis vaihtuu pienimmän suuhun. Ja jo saman tien emo liitää hakemaan lisää ruokaa. 

Vaan eläimistä toisiin. Meillä on myös kalasteltu. On ongittu läkähdyttävässä paahteessa ja saatu aimo saalistakin. Antti antoi ahvenia. Mahtava tunne, kun kala nykii, ja kun hädin tuskin ennättää saamaan uutta matoa koukkuun. Joskus näinkin. Osa appuroista oli ihan kelpo kokoisia. 

Mutta myös verkoilla on käyty ja muikkuja saaliiksi saatu. Pikkupoika rakastaa muikkuja pannutuoreina. Yleensä siippa niitä paistelee. Viikolla olin pojan kanssa kahden ja jouduin uhrautumaan muikunpaistoon. Ei pitäisi. Poika totesi näin minulle:

"Fammu ei ollenkaan osaa paistaa. Liian vähän suolaa ja liian paljon voita. "

Sitten poika käveli viereeni, vähän vaivaantuneena katsoi silmiin, naurahti ja sanoi unohtumattoman lauseen:

"Fammu on opettaja, fafa kalanpaistaja!"

Ettäs siitä sain! Suutari pysykööt lestissään!

Tämä kesä on ollut myös kirjoittamisen kesä. Ystäväni kanssa ollaan kaikki liikenevä aika uppouduttu tutkimaan  sukua. No, sitähän on tehty jo pitkään, mutta tekstin  saaminen kaunokirjalliseen muotoon on se haaste. En tosiaankaan halua mitään tavallista sukukronikkaa tästä. Olen kirjoittanut aika valmista tekstiä kolmisenkymmentä sivua tällä viikolla. Mutta koska aihe on historia ja faktaa, on valtavan työlästä tarkastella kaikki pienimmätkin yksityiskohdat parin sadan vuoden takaa oikeiksi. Onneksi ystäväni on pedantti. Hänelle lähetän tekstiä  joka päivä ja saan samalla palautteen, mitä korjata. Näin tämä toimii! Saa olla kiitollinen tällaisesta oikolukijasta. Mutta seurauksena tästä kirjoittelusta on blogikin ollut jo pidempään vähän lapsipuolen asemassa. Silti olen kiitollinen, että kesäkuukausina on blogissa ollut lukijoita joka kuukausi 10000-11000. Upeaa ja samalla uskomatonta!

Vielä on vähän lomaa jäljellä ja reissunpoikastakin vielä tiedossa. Mutta pian nämä päivät kuluvat. Siippa jo tuskailee, kuinka minulla on monta asiaa tekemättä, jotka lupasin hoitaa "sitten lomalla."

Näille kesänpituisille muistoille hymyillään varmaan jo muutaman viikon päästä - ja katse muistellessa on silloin kaikesta lämmöstä ja tekemisestä kirkas, kuin heinäkuinen aurinko. Niin kasvavat poikaset - sekä västäräkillä että fammulla. Lapsenlapsi aloittaa ihan kohta ekan luokan. Reppu on jo ostettu ja kynäpenaalikin täytetty odottamaan sitä uutta alkua upouudessa koulussa!

Illalla en vielä malta mennä nukkumaan. Hiippailen yksikseni pitkin taloa ja lopulta  vielä avaan oven ulos. Viipyilen uskomattoman rauhoittavassa maisemassa. Maisemassa, jota oikeastaan ei näe tai ole, mutta silti sen näkee. Usva on kietonut lähes kaiken hellään syleilyynsä. Ajattelen itsekseni, että tämä on kuin taulu, joka pyyhitään yötä vasten, jotta uuden aamun kirkkaus sitten taas saa tuoda kaikki värit eteeni. 

Mun hiihtoloma

Joopa joo, en ole hiihtänyt. Mulla oli eskarilainen kaikki arkipäivät hoidossa. Iltapäivisin  lähti aina käväisemään kotonaan, mutta mä aina toivon, että hoidokkini tulee mieluummin illalla mulle kuin niin, että joutuisin olla aamuseiskalta häntä vastaanottamassa. Ne aamun venyvät hetket on niitä kaikista parhaita! 

Poika haaveili etukäteen, että jos pääsisi fammun kanssa ulos  luistelemaan, olisi loma kohdillaan. No ei päästy jääkentille. Ulkosalla sateli lähes joka päivä vettä. Mutta saatiin me aika muutenkin kulumaan. Ei tehty oikeastaan mitään mainittavaa, mutta kuitenkin koko ajan touhuttiin. Ja perjantaina poika totesi, että meillä oli hyvä loma. Olin samaa mieltä. Meillä oli hyvä keskustelu siitä, miten loman tarkoitus on ollakin rentouttava, ei maksullisten kohteiden ynnä muiden "hienojen juttujen" keräily. Yhdessäolo ja kiireettömyys, jess!

Pojan kanssa hakattiin petkeleellä jäätä uima-altaan terassilta ja kun jäätiköt hakkerointimme tuloksena  loppuviikosta suli, poika ajeli  pikkupyörällään rallia altaan ympäri. Miksi lapsi löytää paikkoja, joita ei itse osaa nähdä tällaisin silmin. Mietin, että pitäisikö minun alkaa kuntoilemaan ja kiertämään allasterassia ympäri tyyliin sata kierrosta kerralla! No, mikään ei kai estä. 

Myös pyöräilemässä käytiin vähän isommalla kulkupelillä. Parasta taisi silti olla äitini luona kyläily tai talon takametsässä kiven päälle kiipeily. That`s it!

Mutta lapsen ajatusmaailma on ihana. Tämä nopeusrajoitusmerkki oli kaatunut kylätiellämme ojaan. 50-merkin yläpuolella oli  samassa tangossa kiinni toinen liikennemerkki ja varoitus kuoppaisesta tiestä. Poika katsoi merkkiä ja tuumasi " Ajatella, ovat laskeneet, että tiessä on tasan 50 kuoppaa." Reps ja kops!

Oma vapaa-aika on mennyt tietsikalla notkuessa ja sukua tutkiessa. Tää liittyy siihen mun kirjan kirjoittamiseen. Aihepiiri on erittäin haastava ja vaatii tuekseen ja uskottavuuden takaamiseksi paljon faktatietoa, jota löytyy ainoastaan vanhaakin vanhemmista arkistoista ja erilaisia ajankuvauksia lukien.  Ystäväni kanssa, joka asuu monen sadan kilometrin päässä, ollaan Mesessä tongittu ja tulkattu, kyseenalaistettu ja järkytytty kaikesta kuluneen viikon aikana vastaan tulleesta uudesta vanhasta tiedosta. 

Oma mieli on siis pyörinyt reilun kahden sadan vuoden takana. Olen eläytynyt niin kovin, että asiat on tulleet uniinikin. Huomaan, että kirjassa edetäkseni tarvitsen lomaa. Asiat vaativat niin vahvaa syventymistä ja aikaa, ettei iltaisin töiden jälkeen enää sellaiseen kykene. Olen tainnut ennenkin sanoa, että kiireisenä tai stressaantuneena en pysty kirjoittamaan mitään. En edes löytämään aihetta, josta kirjoittaa. Toivotaan pitkää ikää, että tällä vauhdilla kirja joskus valmistuisi. Blogin kirjoittaminen on erilaista, siitä selviytyy vähän pienemmilläkin panoksilla, vaikka silloinkin historia-aiheet haastavat kyllä työläydellään. Blogissa on ollut viime aikoina kivasti kävijöitä, vaikka myönnän viimeiset vuodet tehneeni tätä vähän vasemmalla kädelläni. Tiedän, että verkostoitumalla, kommentoimalla ynnä muuta saisi helposti lisää lukijoita, mutta se ei ole mulle mitenkään tärkeää. Kirjoittaminen riittää. Helmikuussa kuun lyhykäisyydestä huolimatta lukijoita oli karvan verran vaille 11000. 

Viikonloppu on mennyt kyläillessä. Eilen vietettiin äitini synttäreitä. Oltiin koko jälkipolven kanssa juhlimassa. Tänään  ollaan kyläilty entisten naapuriemme luona. Olen huono kyläilemään, olen koti-ihminen enempikin, mutta kun lopulta saa aikaiseksi astua mukavuusalueen ulkopuolelle, onkin tosi kiva juttu. 

Tänään satoi lunta rankemmasti. Ei vielä koittanutkaan kevät. Talvi näyttää tulevan takaisin. Siipan kanssa päivemmällä 8-tietä ajaessa sää näytti aika suttuiselta ollakseen valtatie-tasoinen tie...

Mutta plussan puolelle kääntyi sää kumminkin iltapäivällä ja kevään tuntua oli  taas ilmassa, kun räystäistä tippui vesi. ja lumi taiteili ladon katolle upeita muotoja. 

Aamulla töihin. Enää kolme kuukautta kesälomaan, tuntuu käsittämättömältä!

Loman loppuja

Levollinen ja rauhoittava syyslomaviikko alkaa olla takana päin. Olen viipyillyt pääasiassa kotosalla. Välillä epeliä hoidellen, toisinaan lukien ja etenkin sukututkimusta tehden ja olenpa saanut kirjoitettua sukutarinaan muutamia sivujakin tällä lomalla. Loma on siis ollut rentouttava. Tiedän sen siitä, kun olen pystynyt kirjoittamaan tarinallista tekstiä. Onnistun siinä vain rentoutuneessa fiiliksessä.

Eilen luonani kävi serkkuni puolisonsa kanssa. En ole tavannut heitä viiteen vuoteen, joten oli ihanaa nähdä. Sain kauniita kukkasia heiltä tuliaisina. Ne koristavat nyt keittiön pöytää. Ennen vierailuaan minulla oli kerrankin kunnolla aikaa siivota. Motivoidun sellaisille hommille aina paremmin, kun on jokin tavoite niin kuin nytkin - saada kämppä kuntoon ennen vieraita. Ilmeisesti onnistuin aika hyvin, sillä epeli, joka tuli meille vieraiden jälkeen suutahti minulle. Sanoi, että täällä on  niin siistiä, ettei löydä mitään tavaroitaan! :)

Epelin kanssa kävin luontoretkellä yhtenä päivänä. Päiväjärvellä oli rauhallista. Eräs nuoripari grillaili makkaraa ja olisi kernaasti antanut ylimääräisiä makkaroitaan meillekin, vaan meillä oli omat leivät ja juomat mukana, niin siinä sitä oli ihan riittämiin. Päiväjärven pitkospuut vaan olivat menneet ihan kelvottomaan kuntoon, joten niitä pitkin ei voinut kävellä ja pitkospuiden ulkopuolella oli tosi märkää...

Kodin ikkunassa olen viikollakin viipyillyt. Minua rauhoittaa katsella äärettömiä peltoja, jotka ovat kuin keltakuntaa näin syksyisin. Hanhiakin on pelloilla viipyillyt viikon varrella. Joutsenet tulevat pääasiassa omina porukoinaan pellolle. 

 Pari viikkoa sitten alkoi hirvijahti. Se on aina oma, vuotuinen episodinsa perheessämme. Pyydän aina miesväkeä lähettämään minulle kuvia jahdista. Aika harvoin niitä näyttää minulle asti tulevan. Haaveilen kuvista, jotka olisi otettu hirvitornista sarjallisena. Vaan täytyy tyytyä näihin yksittäisiin otoksiin, joita pojat minulle lähettävät. 

Vanhempi poikani ampui tänään tämän lehmän. Totesi, että edellisen ampumisesta olikin jo  täsmälleen kuusi vuotta. Silloin oli tähtäimessä melkoinen sonni suurine sarvineen. 

Syksyisellä kylätiellä kävely kuulaassa syyssäässä on ihanaa. Epeli polki pyörällään, minä käveleskelin perässä. Oikein muuta ei palautuakseen tarvitse, kuin nauttia syksyn päivistä. 

Pieniä hetkiä lomalta...

Nyt täytyy todeta, että minulla on opettajan yltiöpitkät lomat ja joudun tunnustamaan, että olen kiireisempi kuin eläkeläiset! Koko ajan jumputtaa ajatus, että loma loppuu juuri ja kaikki on  vielä tekemättä. 

Minulle on tänä kesänä sattunut monenlaista menoa, joiden ajankohtaa en ole itse voinut päättää. 

Siippani olisi halunnut ulkomaille autoilemaan, mutta voitin ja pääsin kuin pääsinkin Suomenlinnaan. Olen siellä toki aiemminkin käynyt, mutta tälle matkalle asetin tosi kovat tavoitteet. Olenhan sukututkija ja omat intressini  siellä oli sukuhistorian tutkimisessa. Suomenlinna -Sveaborg -Viaborg - mikä ikinä nimenä onkaan, on suvulleni keskeinen paikka. Tein löydön, että kolme sukupolvea on esipolvissani kokenut kohtaloitaan siellä. Ensimmäiseksi venäläinen juutalaisesi-isäni, joka rantautui Viaporiin Suomen sodan tiimoilta 1808. Eipä tainnut mies tuolloin arvata, että jää maahamme lopuksi ikäänsä. Otti ja rakastui esiäitiini. Heidän tarinansa on kiehtova ja uskomaton! Täydellinen kohtalo ja rakkaustarina.  Tämän esi-isäni poika puolestaan oli valiojoukossa Suomen kaartissa samaisessa paikassa ja hänen kohtalonaan oli myös kuolla Viaporissa 1853. Pojan pojalla taas  oli karmaiseva kohtalo. Kaikista karuimpina pulavuosina hän lienee ollut jonkin sortin irtolainen, etsinyt ruokaa ja yösijaa. On päätynyt varastamaan alkujaan kuusi riisipussia. Kohtalo on kuljettanut hänet lopulta Viaporiin vangiksi ja kolmesta pikku rötöksestä seurauksena oli passitus Siperiaan. 

Hämmentävää ajankuvaa.  En ole vielä saanut selville, päätyikö hän Siperiaan,  vai pääsikö pakenemaan. Sen tiedän, että ainakaan Suomessa hänen tarinansa ei jatkunut. 

Tuossa kaikessa olisi ainesta vaikka novelliin tai  kirjaankin, mutta halusin ensin aistia itse tunnelmaa autenttisessa ympäristössä. Olen vain ollut niin kiireinen, etten ole reissuni jälkeen saanut tallennettua mitään vielä ylös. Suomenlinna oli kuitenkin upea!

                 

Pääsin myös tutustumaan Hietaniemen hautausmaahan, joka mielestäni kuuluu ihan yleissivistykseen. Minä matkasin sinne sen vuoksi, että siellä on Suomen kaartin hautausmaa ja halusin käydä aistimassa tunnelmaa 1853 sinne haudatun esipolveni muistomerkillä. Sukututkijaystäväni totesi, että tyypin kuolemasta on nyt 170 vuotta ja Minna taidat olla ensimmäinen suvun jäsen, joka siellä on käynyt haudallaan. Aika koskettavaa!

Hietaniemen hautausmaa oli minulle elämys. Enpä ole koskaan nähnyt yhtä hyvin hoidettua hautausmaata. Upeaa työskentelyä niiltä lukuisilta kesätyöntekijöiltä, joita siellä näin. Teki vaikutuksen. Toki piti käydä kaartin muistomerkin lisäksi taiteilijakukkulalla ja presidenttien haudoilla. 

Ennätin käydä pyykit pesemässä kotona, kun oli jo aika seuraavalle reissulle. Perunkirjoitukseen suvun asioihin ihan muualle päin Suomea. Toimin äitini valtuuttamana. Äidin kanssa kahdestaan olin matkassa. Kahdestaan yövyttiin pienen maalaiskunnan  pienen pienessä kylässä vuokrakesämökissä yksi yö. Olihan siinä oma tunnelmansa.  Meillä oli aikaa perunkirjoituksen lisäksi myös fiilistellä kylässä entistä eloa. Nuoruudessani vanhemmilla oli tuolla paikkakunnalla kesämökki. Olen mennyt aikoinaan jopa kihloihin siellä vuonna kuokka ja kirves. Juuri tuolla rantakalliolla, mistä on alla oleva kuva...

Äitini kanssa ajeltiin yösydännä pitkin kylänraittia. Äidilleni matka oli koskettava, minullekin. Ehkä viimeistä kertaa kävimme äidin lapsuudenkodin pihapiirissä. Bongasin pihan laidasta kukkivan juhannusruusupensaan. Kävin taittamassa sieltä oksan äidilleni. Hän oli aikaisemmin viikolla muistellut, kuinka isänsä joka juhannus toi pihasta juhannusruusun tupaan, vaikkei koskaan muutoin kukkia kanniskellut. 

Sukuloimme myös reissussa. Alla kuva äidin lapsuuskodista. Nyt vain alkaa olla tilanne, ettei paikkakunnalta juurikaan löydy elossa olevaa lähisukua. 

Oli myös ilo vierailla äidinäidin lapsuuskodissa. Kaunis, upea maalaistila edelleen. Saman suvun hallussa tila on ollut jo vuodesta 1755!

 

Ja koska olen koukuttunut teemaan Suomen sota, täytyi pysähtyä myös valtatie 8 varrella pällistelemään Vöyrillä Suomen sodan muistokiveä. Tässä tosin  kuvassa vain vanerinen hevonen sieltä...

Loma jatkuu yhtä kiireisenä. Tämän päivän olen omistautunut puutarhatöille, viikolla meille asennetaan aurinkopaneelit. Loppuviikosta matkaan yksinäni ystäväni häihin. Sitä ennen pikkuepeli viettää viikon meillä. Ja sitten on taas tiedossa hautajaisia sun muuta ohjelmoitua. Kesä on kuitenkin kesä!

Lomalla viimeinkin..

Kiire viikko, vaikka muka lomalla ollaan. Tunnen oloni kuitenkin jo rentoutuneeksi. Tiedän sen aina siitä, että minuun iskee pakonomainen tarve kirjoittaa jotain novellityyppistä. Tunne iski tällä viikolla, vaikka olin ajatellut, että tänä kesänä oleilen enemmän, enkä kirjoita. Mutta minkäs teet. Minulla kipunoi mielessä loistava aihe - todenperäinen sukutarina. Siinä olisi ainesta kirjaankin, mutta tällä hetkellä rahkeet ei kyl riitä sellaiseen. 

Tänään esikoiseni täytti 28 vuotta. Olin itse saman ikäinen hänet saadessani. Sunnuntailapsi. Minulla on tapana edelleen järjestää synttärit pojilleni, vaikka täysi-ikäisiä ovatkin. Molemmilla on merkkipäivä kesällä, niin on ihana pyytää aina lähisuku kesänkin kunniaksi paikalle. Tällaisella säällä suvun nuorimmat - niin, ja myös äitini - pulikoivat antaumuksella altaassamme. 

Pari päivää meni kokkaillessa. Olen Etelä-Pohjalaiseen tapaan aina niin suureellinen, kun johonkin alan. Tein mansikkakakkua ja uunipellillisen kokoisen voileipäkakun - kuten aina. Uskokaa tai älkää, ne on jo lähes syöty!

Nuorimmaiseni kysyi tänään, miksi en hommaa kesäksi töitä itselleni. Katsoin suu auki, että oletko tosissasi, kun aikani hädin tuskin riittää neljän sukupolven hoitamiseen. Toisaalta olisipa joskus ihanaa tehdä kesäisin jotain ihan omaa. Toisaalta taas arvostan lapsuutta niin paljon, että haluan ehdottomasti viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsenlapseni kanssa kesällä, kun minulla on siihen mahdollisuus. Kunpa useampi tajuaisi, että se, jos mikä on rikkaus!

Tänään, juhlien jälkeen, on kuitenkin uuvahtanut olo. Ehkä siihen avitti myös helle, vaikka joka päivä uimassa olenkin käynyt ja vedessä virkistäytynyt. Pari viimeistä päivää olen kuitenkin leikkinyt pullantuoksuista (mihin en koskaan yllä...) ja se varmaan verotti voimiani.

Illan kruunuksi kiertelin maita ja mantuja. Räpsin rauhoittavia kukka- ja merikuvia. Rentoudun aina noin. Paitsi hyttyset, hämärän rengit, meinasivat piinata minua kyllä aivan liiaksi.

Viikonloppuna sain kuulla vanhan sukulaismiehen kuolleen. Se oli todella surullinen asia minulle. Olen tehnyt viimeiset vuodet sukututkimusta erityisesti hänen ja minun sekä äitini yhteisestä sukuhaarasta. Esi-isämme oli venäjänjuutalainen.

Olin todella hämmentynyt, kun sain eilen aamuna kuulla hänen kuolemastaan. En tiennyt hänen olleen viimeisen viikkonsa sairaalassa. Olin paria tuntia ennen kuolemaansa nähnyt ihan selkeän enneunen hänen menehtymisestään. Unessa oli myös jo edesmennyt isäni. Unessa yritin pelastaa sukulaismiestä, pyysin isältä apua, mutta hän ei jotenkin pystynyt auttamaan, tuli tunne, ettei edes halunnut auttaa, vaan jo tiesi kohtalon.. seisoi vain kuolleen luona. 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä tuli uniini. Ehkä hän on seurannut yritystäni tutustua tähän vanhaan mieheen ja suvun tarinoihin. Isä ja minä harrastimme sukututkimusta yhdessä. Ehkä hän otti sukulaismieheni vastaan ja halusi sen kertoa näin minulle. Sellainen tunne minulle jäi. Olen liikuttunut, kiitollinen ja otettu koskettavasta unesta.

Pehmeälle niittyvuoteelle

saan hetkeksi painaa pään,

kun aurinkoiselle nurmelle

jään toviksi lepäilemään.

Tunnen olon onnellisuutta,

ei kiire ole mihinkään

tätä suvisen luonnon ihanuutta

nyt hetkeksi ihailemaan jään.

-Birgit Ahokas-

Meripuistossa talvipäivänä

Upee ja aurinkoa vallattomasti tulviva talvipäivä. Ja minulla hiihtoloma. Sellaiset kortit tälle päivälle, että ihan pakko vetää ässä hihasta ja lähteä meren jäälle. Eilen nimittäin luin jostain, että Meripuiston, Elban ja Mustankarin välille on aurattu jäätiet liikkumiselle - ei siis autoille vaan talviliikuntaa harrastaville. 

Siispä sinne! Auto parkkiin ja aluksi pyörätien suuntaisesti Meripuiston rantaan. 

Jää pursuili liikkuvia ihmisiä. Seurailin Kokkola- maisemapenkin seutua. Siellä oranssitakkinen  mies asteli puukehyksen luokse koirineen, pyyhki lumet penkiltä ja asetteli koiraansa kuvattavaksi. lopulta pöydälle. Jestas, oli niin kivaa seurattavaa, jäin kuvailemaan heitä.

Jäälle astuessa nauratti. Ihmiset olivat kuin pyhiinvaelluksella. Onnellisen näköisiä ihmisiä käveli ja juoksi ohitseni. Eräskin rouva hymyili kilpaa auringon kanssa. 

 

Aurinko tahtoi sokaista kamerani. Näppäilin silti, vaikken oikein edes nähnyt aina, mitä kuvailin.  Oma varjoni oli tänään pitkänpuoleinen. 

Viereisten talojen väki näkyi raahanneen kunnon maalinkin ja auranneen pienen, kivan kentän. Ihan luxusta!

Etäämpänä tuulimyllyt halkoivat ilmaa, yksi myllyistä oli sotkeutunut siipineen pilvisumuun. 

Taivaallisen kaunista...

Sininen on taivas,

Siniset on silmänsä sen.

Siniset on järvet,

Sinisyyttä heijastaen.

Valkoinen on hanki,

Valkoiset on yöt kesien,

Valkoiset on pilvet,

Lampaat nuo taivaan sinisen...

---Kyllä Kuoppamäen Jukka sen jo laulussaan tiesi!--

Kävelin siis Meripuistosta kohti Elbaa. Olin varustautunut vähän liian heppoisesti talviseen kävelyyni. Ilman nastakenkiä selvisi hyvin, sillä auratulla alustalla oli sentin verran lunta. Ei ollut yhtään liukasta, vaan täydellistä kävellä. Ihmisiä kulki kävellen, juosten, pulkalla, kelkalla, suksilla...Tuuli oli raaka ja kaulalleni oli kylmä. Käsineet kun piti ottaa pois kuvatessa, niin meinasi sormet jäätyä. 

Siinä kuvaillessani tajusin, kuinka upea kohde tämä olikaan. Historiaa silmänkantamattomiin joka suuntaan. Viistosti oikealla Mustakari. 

Viistosti vasemmalla edessä puolestaan Elba. 

Taaksepäin palatessa minulle tuli lämmin. Aurinko kikatteli kasvoilleni. Ei tuullut yhtään. Viistosti oikealla näkyi nyt Halkokarin rannan uusi kahvila ja mökit. 

Sitten suoraan edessäpäin uudet korkeat kerrostalot. Hienot maisemat etenkin ylemmistä kerroksista merelle. 

Ja asuntomessualueen talot oikealla. 

Viistosti vasemmalla taas M/S Jennyn satama ja Burger Village. 

Lähestyin kohti rantaa. Talot näyttivät  nyt suuremmilta. 

En malttanut olla käymättä Tuuli-patsaan luona. Pidän siitä kovasti. Nyt oli ihanaa tarkastella sitä meren suunnasta - päinvastaisesti kuin avoveden aikana.

Joku oli kulkenut omia reittejään. 

Tietä käyden tien on vanki - Vapaa on vain umpihanki.
_A. Hellaakoski-

Saavuin rantaan. Oli vielä pakko käydä kuvailemassa kivan Kokkola-logon luona!

Tänne voisin lähteä huomenna fiilistelemään uudelleen!