Laskiaisriehaa sadan vuoden takaa

 Tällä kertaa silmäys sadan vuoden takaiseen Österbottningen-lehteen. Siellä on julkaistu lyhyt kirjoitus 12.2.1926 Kaarlelan nuorisoseuran naamiaisista. Tai itse asiassa, löytyi myös ilmoitus kyseisestä tapahtumasta saman päivän lehdestä. 

Yllä: Tekoälyn luoma kuva tanssiaisnaamiaisista

Vallan innostuin tästä lehtileikkeestä (taas kerran innostun jostain, heh!). Onpa siis kerrassaan kiva tapahtuma ollut Laskiaisen (Fastlag) yhteydessä!

Kyseinen tapahtuma  on ollut Jungsborilla laskiaistiistaina 16.2. iltakahdeksalta. Siis silloisella Kaarlelan suojeluskuntatalolla, joka onneksi  edelleen elää ja voi hyvin. 

Kaarlelan nuorisoseurayhdistys järjesti sata vuotta sitten naamiaiset - tai naamiaisiltamiin. " Maskeradbal on vanhaa ja juhlavaa ruotsia ja se  tarkoitti kutakuinkin juhlavaa naamiaistapahtumaa. 

Naamiaistansseihin oli ilmainen sisäänpääsy naamiaisasuun pukeutuneille. Naamiaisasuun pukeutuneet saapuivat sisään puoli tuntia juhlan alettua. Tämä kuulostaa tietysti omassa mielessäni hieman oudolta - vai oliko niin, että mukana oli katselijoina maksavaa yleisöä naamiaisasuun pukeutuneita odottamassa. Pääsymaksun hinnasta ei kyllä mainittu ilmoituksessa...ilmeisesti tapahtuma oli seudullamme perinne. Olisi kiva tietää, millaisia naamiaisasut tarkemmin ottaen olivat - tuskin mitään peikkopoikia kuitenkaan.:)))

Lehtileikkeessä kerrottiin kivaan sävyyn, kuinka tulevaa naamiaistapahtumaa täytyisi hieman hillitä, koska se tulisi mitä ilmeisemmin olemaan vallan uskomaton tapahtuma. 

                 

                    Yllä: Jungsborg nykyisellään.

Meidän aikakaudellamme laskiaisen merkitys ei enää ole ehkä aivan sama, kuin sata vuotta sitten. Lehtijutussa laskiaista kuvattiin ajaksi, jolloin voi päästää menemään täysillä. Öö - kuulostaa ennemminkin meidän aikakautemme Vapulta ehkä...Laskiainen oli  lehtijutun mukaan todellinen  nuorten päivä suksien, pulkkamäkien ja punaisten poskien kera. 

Lehtileikkeessä mainittiin, että salissa tulisi olemaan hyvä tunnelma hämärän laskeutuessa saliin. Teksti on melko runolliseen ja vanhaan  muotoon kirjoitettua, mutta ymmärrän asian niin, että paikalla on paljon tuttuja jokaiselle tulijalle ja siellä on myös mahdollisuus tuntea olonsa kotoisaksi. Tärkeää oli juuri ystävien kohtaaminen. Ja soiton luvattiin raikuvan niin pitkään, että lopulta jalat eivät enää jaksisi enempää! Huh, huh!

1920-1930 lienee ollut melko tavallista, että Suojeluskunnan puhallinorkesteri vastasi musiikista soittaen  kepeitä, virkistäviä ja iloisesti soivia säveliä. Tekstissä kuvataan orkesterin soittavan  "hiestä märkänä oleville" tanssijoille. :) Se kuitenkin kuvasi intoa ja tanssin iloa. Tällaista kielikuvaa tuskin nykyään kirjoitettaisiin. Tyypillisimpiä tansseja seudullamme tuolloin taisi olla  valssi, hambo, jenkka ja masurkka. 

Lisäksi buffetpöydän kerrottiin lähes notkuvan etelän hedelmistä ja höyryävästä, vastakeitetystä kahvista. Todella houkuttavaa tuohon aikaan!

Naamiaisjuhlissa oli myös palkinnonjako kolmelle parhaiten pukeutumisessa onnistuneelle: 75, 50 ja 25 markkaa. Nykyrahassa nuo summat vastaisivat tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen mukaan 33, 22 ja 11 euroa!

"Hi och hej, go’ vänner, här vilar inga ledsamheter." :)) Tässä oli juhlat, joissa ei ollut tarkoitus synkistellä!

Aika kiva ajankuva, vai mitä!

LÄHTEET: Österbottningen. 12.2.1926, No. 12.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1729817?term=Maskerad&term=maskerade&term=Karleby&term=Ungdomsf%C3%B6rening&term=Maskerade&term=1926&page=4. Luettu 15.2.2026. 

Mieliin jääneitä hetkiä vuodelta 2025 blogissa

Mitä onnekkainta Uutta vuotta 2026! Tällä kertaa silmäys vuoden 2025 jokusiin blogiteksteihin - tai lähinnä kuviin, joiden kautta itse parhaiten muistan tapahtumat. Ehkä ne olivat bloggarin huippuhetkiä blogimaailmassa. Linkitän jutut samalla, joten niihin pääsee tarkemminkin vielä käsiksi. 

Vuosi alkoi todella mielenkiintoisella kuvamysteerillä. Isoisäni lapsuuskodin pakeilta Merikarvialta pikkuserkkuni löysi läjän tuntemattomien henkilöiden  kuvia, joiden alkuperä ja  yhteys sukuuni on edelleen aika lailla mysteeri. Yhteys täytyy liittyä kuvan mieheen, sillä hänestä oli nipussa useampiakin kuvia. 

Rakastuin tähän alla olevaan kuvaan, otsikolla "Sotilaan ja valokuvien tarina." Kuvan taakse oli kirjoitettu  "Stundens lycka bli..." Se osoittautui kihlakuvaksi. Ja kuvan juuret johdattivat yllätyksekseni Kokkolaan! Selvittelin kuvan mysteeriä ammattitaitoisessa Facebookin  Sotahistoria-ryhmässä ja uskokaa tai älkää, niin kuvan julkaisusta kesti 18 minuuttia, kun  ilmoille heitettiin arvelut kuvan henkilöiden nimistä. Kyllä nettimaailma on ihmeellinen! 

Kuvan parin onni jäi tekstin mukaisesti hetken onneksi, sillä heidän tiensä erkaantuivat. Oscar ennätti avioitua uudelleen ja saada tyttären, ennen kuin kuoli jo vuonna 1933. Sen verran sain selvitettyä tarinaa, että Oscarin leski-vaimo ja tytär muuttivat Amerikkaan, missä vaimo avioitui uudelleen. Oscarin tytär,  "lilla Dussa Forss" lienee jo hänkin kuollut, mutta harmikseni en tavoittanut hänen jälkeläisiään. Olisin lähettänyt kolme kuvaa hänen isästään rapakon taakse jälkeläisille.  Joten etsintä on edelleen päällä! Ehkä vielä tavoitan...

Yllä: Beata (Beda)  Vivi Dorothea Sandqvist ja Karl Oskar Forss, kihlakuva 6/1922

Blogihaaste "Kumpi parempi" ei tekstin puolelta nouse  listoillani kovinkaan korkeaksi, mutta se pitää sisällään kuvamuistoja tärkeistä paikoista. Siksi se pääsi listalleni. Kesäkuvat ei  kesällä niin erotu edukseen, mutta kun niitä katselee taolven pakkasilla, näyttää kaikki aivan eriltä. Ihanat neljä vuodenaikaamme!

Yllä: Valokuva kotini tien päässä olevalta pellolta. 

On jännä huomata, että minusta on kehkeytynyt oman sukuni keskuudessa henkilö, jolle uskotaan suvun salaisuudet ja kysellään mieleen nousseita  asioita, joita  ei aikanaan kukaan hoksannut kysyä esipolviltaan. Tämä on jotensakin huvittavaa, jopa, sillä kyselijät ovat minua vanhempaa  ikäluokkaa. Minulla on iso rikkaus, että asuin  ensimmäiset vuoteni suvun  vanhalla maatilalla ja että myös isäni oli sukufriikki. Koen, että minusta on kehkeytynyt viimeisten vuosien aikana jopa  jonkinlainen suvun patriootti. :) 

Vuosi sitten sain sähköpostia isäni serkulta. Isäni kuoleman jälkeen olemme harvakseltaan vaihdelleet viestejä. Olen saanut kertoa hänelle omia muisteluksiani, ja hän  puolestaan on täydentänyt omia tietojani, koska hänen äitinsä eli iäkkääksi ja tiesi kertoa asioita, jotka taas minulta oli kateissa. 

Tämä rakas sukulaisnainen halusi lähettää minulle paketin aika tasan vuosi sitten. Muistan vieläkin, että noudin paketin, kun palasin alkuvuonna  Kanarian matkaltani. Koko lentomatkan mietin, mitä paketti mahtaisi sisältää. No se sisälsi isäni vanhan raamatun, isän äidin äidin rippikellon ketjun ja kihlasilkin, huivin, joka oli myös isän äidin äitini nuoruudesta. Aika aarre, sillä suvun kantatalo paloi myöhemmin ja omassa kodissani ei ollut tuolta ajalta  juuri mitään muistuttamassa suvun  tavaroista. On upea tunne hypistellä käsissään esineitä, joita tietää menneiden sukupolvienkin hypistelleen. 

Tähän kaikkeen  pohjautui kirjoitukseni "Kihlasilkki, uusin aarteeni."

Olen vieläkin vähän hämmentynyt, miksi hän päätti lahjoittaa esineet minulle, eikä jättää niitä omille lapsilleen. Mutta ihana juuri näin! Osaan arvostaa päätöstään!

Yllä: Kihlasilkki

Luonto eri vuodenaikoina on mulle varmaan SE juttu. Kevätjäällä pilkkimässä-blogipäivityksessä kerroin pienestä pilkkireissusta siippani ja pojanpoikani kanssa. Kuinka paljon tunnelmaa tuollaisiin pieneltä tuntuviin retkiin sisältyykään. Sitä ei tajua juuri sillä hetkellä, kun on reissun päällä, vasta myöhemmin. 

Ja se lapsen ilo ja into, kun pilkkikoukkuun takertuu saalis, viis siitä, kuinka pieni. Uskoakseni on jokin alkukantainen saalistusvietti edelleen tällaisissa, koska aikuisetkin ratkeavat laskeskelemaan ja kilpailemaan periaatteessa mitättömillä saaliilla. 

Yllä: Kevätjäällä pilkkimässä, tällä kertaa Öjassa. 

Sitten palailen yhteen lempikohteistani - siis luonnon kannalta. Ohtakari, joka kuuluu Kokkolan Lohtajaan. Kotoani on sinne matkaa lähes 40 kilometriä. Se on paikka, jossa käyn useamman kerran vuodessa rauhoittumassa yksikseni ja vain fiilistelemässä luontoa. 

Ohtakarin keväässä kulkien - päivityksessä näkyy upeasti se, kuinka  maisema on aivan eri näköinen eri vuodenaikoina. Värimaailma! Näin alkukeväällä oli vaaleansinistä, valkoista ja hiekanruskeaa. Jotain niin käsittäämättömän kaunista, ettei sitä edes kuvista täysin huomaa. Varmaan tuuli, hajut, ympäristö tekevät paikan päällä aistimuksesta vielä moninkertaisen. 

Tuntuu uskomattomalta katsella, kun kesän hiekka ja talven lumi ovat kuvissa kiertyneet yhteen. 

Yllä: Ohtakarin lumen ja hiekan symbioosi.

Yllä: Ehkä jo aavistus kesästä, vaikka vielä talvi kuvatessa olikin. 

Yksi mieleenpainuneista päivityksistä oli "Kirjamessuilla Kokkolassa." Ennätin kuulla ainoastaan kahta kirjailijaluentoa, mutta molemmat olivat todella onnistuneita esityksiä. Koska itsekin kirjoitan kirjaa (HI-TAAS-TI), on tosi mielenkiintoista kuulla, millainen on muiden kirjoittajien prosessi. Vaikutuinkin  juuri siitä, kuinka eri tavoin kirjoittamista voi lähestyä. Tommi Melender kertoi, kuinka alussa vaaditaan inspiraatio, mutta sen jälkeen kirjoittaminen on tavalllista työtä,  jota voi päivässä tehdä nelisen tuntia. Lopussa viimeistely on hänelle niin innostavaa, että siihen taas saa uppoamaan vaikka 14 tuntia putkeen. 

Matti Rönkä, tuo tv:stä tuttu uutistoimittaja, puolestaan kertoi, kuinka hän  kirjaa aloittaessaan kirjoittaa selkeän suunnitelman A3-pohjaan ja 25 kohtausta kirjasta. Kun hän sitten kirjoittaa, hän tekee tekstistä kerralla valmista. 

Viehätyin molemmista kirjoittajista kovasti, vaikka alkujaan lähdinkin vain Rönkää kuuntelemaan. Tein havainnon, että nyt oltiin todella lahjakkaiden miesten kanssa tekemisissä. Oma sanavarastonikin kalpeni Röngän kanssa keskustellessa...huhhuhhuh!

Yllä: Matti Rönkä kertomassa kirjoistaan.

Kyllä on Nätti!-blogipäivitys menee lohkoon "omat" eli kertoo oman elämän tapahtumista. Meillä on ollut 35 vuoden ajan aina Suomen pystykorva. Siippahan metsästää. Siksi alkujaan tämä rotu. Koiria - niin pystykorvia kuin erilaisia ajokoiriakin -  on vuosien mennen ollut useampia. En ole koskaan mieltänyt itseäni varsinaiseksi koiraihmiseksi. 

Silloinen meidän pystykorva jouduttiin vuosi sitten äkisti lopettamaan. Sanoin siinä vaiheessa, että uutta koiraa ei tosiaankaan hankita. Meni pari kuukautta, niin yllätin koko perheen surffailemalla Pentupörssissä ja ehdottamassa uutta koiraa. Niin siinä vain kävi, että olen nykyään suomenpystykorvan haltija! Näin paljon sitä itseään tuntee!

Koira tuli meille toukokuussa juuri ennen lomien alkua. Kun pitkään odotettu kesälomani koitti, huomasin hoitavani sekä  lattioille pissivää että  kaiken purevaa koiranpentua sekä pojanpoikaani. Aika vauhdikas kesä oli! Tässä kuvassa voisin hyvin maata itse lattialla kaikkeni antaneena, mutta näytti olevan hetkiä, että nämä kaksi nuorimmaista hyytyivät ennen minua!:)

Yllä: "Kaksi kesäkissaani." :))

Uusi - jopa itseni yllättänyt aluevaltaus - oli Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan liittyminen. Olen ensimmäinen suomenkielinen siellä. Vielä vuosi sitten en olisi villeimmissä unissanikaan tätä osannut aavistaa! Mutta nyt voin sanoa olevani jotenkin tosi kovasti kiintynyt museon toimintaan. Minut tuntevat kyllä tietävät, että olin  sitä jo aiemminkin. 

Tässä kuvasatoa päivityksestä "Konsertissa kotiseutumuseolla." Rakastan kansanmusiikkia jo oman taustani takia. Tämä konsertti oli ihan huippu, koska alaa opiskeleva Jacob osasi kertoa myös kokkolanseudun musiikkiperinteestä. Vaikutuin! Lisäksi on upeaa kuulla vanhaa kokkolanruotsia "Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi? Vieläkin hymyilyttää!

Yllä: Jacob Sundström soittamassa  "Berättarkonsertissa. "

Yksi vuoden uusista kohteista oli Renlundin taidepiha. Kävin kesän ja syksyn aikana ihastelemassa paikalla useamman kerran. 

Renlundin upealla taidepihalla-päivityksestä oli vaikeaa valita kuvamateriaalia tähän päivitykseen. Se on niin monimuotoinen kokonaisuus. Taidepiha on  toteutettu Brita Maria Renlundin  muistosäätiön myöntämän avustuksen turvin. Pihan muunneltavuus taiteen eri muotoihin tai vain oleiluun on todella monimuotoista. Se on samalla sen vahvuus - sekä tietysti myös lähes kaupunkikeskustassa. 

Jatketaan kesätunnelmissa. Meidän perhe on aina liikkunut merellä paljon. Onhan siippa myös ammattikalastaja yhdeltä olemukseltaan. Usein meri on meille sama kuin verkkojen vieminen tai tyhjentäminen, mutta aina silloin tällöin, kun sää oikein suosii, päädytään matkailemaan rannikolta hieman edemmäksikin. Ne reissut on minulle tärkeitä. 

Vaikka meillä aika iso kalastusalus onkin, on luonnon voimia kunnioitettava ja lähedettävä liikkeelle tällaisille hupiretkille vain sään niin salliessa. Mikäpä oliskaan ihanampaa, kuin hellettä porottava sää  viilentävässä meriympäristössä. Tässä "Kesällä Krunnissa kerran"- päivityksessä  tunnelmoin  Krunnin kalastajasaarella. Saaren karuus ja autenttisuus kolahtaa minuun aina. 

Yllä: Krunnin venesatamassa oli helteisenä päivänä muutama muukin venekunta kuin vain me. Oma aluksemme näyttää osuneen juuri edustalla näkyvän veneen taakse vähän piiloon. 

"Helle sekoittaa pään"-päivitys jatkoi kuuman kesän päivityksiä. Mistä muistan viime kesän? No varmaan siitä koiranpennun ja pojanpojan seikkailuista kanssani. Meillä on kotona kymmenmetrinen allas pihassa, ollut jo 17 vuotta. Se lienee paras hankintamme ikinä. Omat pojat ovat jo kasvaneet allastouhuista ulos, mutta etenkin kesällä 2025 sain toimia lähes aamusta iltaan rantavahtina pojanpojalle, joka oli talvella oppinut uimisen alkeen. Nyt takaan, että poika on ikäluokkansa parhaita uimareita. Harjoitus teki mestarin. 

Tämä kuvan västäräkki tuli minulle kesän mittaan rakkaaksi. Sillä oli poikaset jossain lähellä ja se kävi napsimassa poikasilleen kärpäsiä veden pinnalta.  Myöhemmin kesällä ilmaantuivat sitten ne poikasetkin altaan laidoille. Mutta silloinkin lintu huomioi turvallisuuden - poikasparkoja ei päästetty vesialueelle lainkaan, vaan emo rahtasi ruokakuormia edelleen heidän suihinsa. Minä ja västäräkki, kesän 2025 rantavahdit!

Mennyt kesä oli muuten kaikkien aikojen toiseksi kuumin tilastoissa - no siltä tuntuikin, vaikkei sitä silloin vielä tiennyt!

Laulattaa-päivitys osui loppukesälle. Se minulle tärkeä Kaarlelan kotiseutumuseo näytti minulle tosi kauniit kasvonsa. Pihapiiri ja koko miljöö on  ennen kaikkea rauhoittava. En kyllästy katsomaan näitä kuvia! Pääsin kokeilemaan pikkuisen myös museo-oppaana oloa ja tykästyin siihenkin!Kyllä elämässä olisi vaan monia asioita, joita voisi kokeilla ja hurahtaa niihin. 

Yllä: Kaksi rakasta kuvaa Kaarlelan kotiseutumuseosta. Se tunnelma!

En olisi KokkolaKarleby-blogisti, ellen nostaisi vuoteen jotain historiapainotteistakin. Sellaiset päivitykset ovat minulle tärkeitä, mutta  toisaalta enemmän kuin haastavia. Niiden vahvuus on aidoissa tarinoissa ja ajattomuudessa, mutta haaste kirjoituksiin käytettävän ajan vuoksi. Ne eivät synny tuosta noin vaan lonkalta, niin kuin kevyempi kirjoittelu. 

"Salavuoteussyytöksiä 1690-luvulta"- päätyi tämänkertaiseen oikeastaan sen vuoksi, että se käsitteli irtolaisnaisen tarinaa. Olen kirjaa kirjoittaessa syventynyt samankaltaiseen aihepiiriin, tosin 150 vuotta myöhemmin. Jotenkin karua, mutta toisaalta myös koukuttavaa., Ja kyllä aina on oma makunsa noissa vanhoissa historianlähteiden tulkitsemisessa. 

Yllä: Tekstinäyte 1600-luvun lopun käräjäpöytäkirjasta. kaikessa karuudessaan teksti on kaunista silmälle...

Blogihaaste "Kesän jälkipyykkiä" taas ei tekstinä puolesta nouse kovin korkealle, mutta ne kuvat! Kuvissa on taas useampia minulle tärkeitä muistoja hetkistä, jotka eivät ehkä olisi niin jääneet mieleen ilman kuvien tarinoita.

Minusta on maisemakuvien rinnalla kehkeytynyt parin viime vuoden aikana melkoinen jalkkismummo kentän laidalta! Omien poikien kanssa tätä ei juuri tullut koettua, joten menkööt nyt, vaikkei oma lempilaji olekaan. On tässä silti viehätyksensä! Ja etenkin arvostan valmentajien otetta.

Kuvapäivityksessä alla kuitenkin luontoa, koska se on minulle se rauhoittumiskeino...

Yllä: Kuvapäivitys Helluskarista. 

Kokkola-päivää vietetään aina, kun uusi lukuvuosi on juuri päässyt alkuun koulussa. Kai tämä aihepiiri täytyy Kokkolakarleby-blogistina vaan nostaa ilmoille! Paljon asioita, joita täytyy hehkuttaa uudemmille sukupolvillekin.

Kokkola 405 vuotta, onnea!

Yllä: Kotipihan vierestä löytyvä ohrapelto kuuluu alkusyksyn idylliin. 

Luontoon liittyvistä päivityksistä nostan ylös myös "Punakallioilla kuljeskelemassa"-päivityksen. Minulle on tärkeää saada kulkea yksikseni rauhoittumassa luonnossa. Usein tieni käy meren rantaan. Etsin tietoisesti paikkoja, joissa saan olla yksin. Se on varmaan vastapainoa työlleni. 

Alkusyksyinen maisema oli enempi kuin kaunis!

Sitten kohti loppuvuotta jo! "Syksy, syksympi, lokakuu"-päivityksessä kiertelin pitkästä aikaa pääasiassa Kokkolan kaupunkikeskustassa. Syksyinen värimaailma oli upeista upein. Sitä ei edes oikein saanut teljettyä kuviin. Silti jokin kolahti minuun korkealta ja kovaa erästä autiotaloa kuvatessa. En vieläkään tiedä, miksi. Tulipa sekin ikuistettua karussa syysasussaan. 

Koska minulla on erityisen paljon amerikkaläaisia lukijoita, niin tämä seuraava päivitys nostettakoon myös salkoon heilumaan. "Köyhää väkeä-suomalaisia Amerikan kultamailla"-päivitys  on perua toimittaja Maarit Tastulan kirjailijavierailusta Kokkolan kaupunginkirjastossa. 

Tapahtuma suorastaan pursusi väkeä, ja siksi itse tapahtuma jäi vähän ontuvaksi, mutta aiheopiiri oli enempi kuin mielenkiintoinen. Ja kyllä vaan huomasi, että puhumassa oli ammatikseen puhujan työtä tehnyt. 

Yllä: Maarit Tastulan kirjaesittelyn  mainos kaupunginkirjastossa. 

Vielä hehkutetaan  aivan  viimeistä päivitystä, sillä Suomeen iski Hannes-myrsky vuoden  viimeisinä päivinä. Oma koti selvisi pienin vaurioin, mutta kyllä on ollut surullista kuultavaa, kuinka kovasti moneen talouteen iski myrskytuhot. Osoitus siitä, että kyllä me loppuviimein elelllään täällä luonnon armoilla. 

"Hannes-myrskyn riepoteltavana"- päivitys kertoo siitä, kuinka luonto osaa yllättää - niin  kruudessaaan kuin kauneudessaankin. Kyllä elämä osaakin olla aika yllätyksellistä. 

Yllä: Kaarlelan kotiseutumuseon siivet saivat siipeensä Hannes-myrskyssä. 

Yllä: Trullevin kalasataman pienestä ja avuttomasta männystä löytyi luonnon kauneus myrskyn jälkeen. 

Sellainen oli kaikkinensa blogistin kooste vuodesta 2025. 

Nyt mieli siintää jo kohti uusia polkuja!

Yllä: Ohtakari vuoden 2025 viimeisenä päivänä. 

Kummituskierroksella kaupungilla

Syyslomaviikon perjantai-iltana lähdin Kokkolan matkaoppaiden järjestämälle Kummituskierrokselle Kokkolan keskustaan.  Kierroksia oli järjestetty tätä aikaisemmin jo neljä ja tämä oli viikon viides ja viimeinen. Säät suosivat lähes joka ilta, mikä vaikutti myös kävijämääriin suosiollisesti.  Oli ollut paljon osallistujia. Meitä oli perjantain kierroksella varmaankin viitisenkymmentä. Iso osa mukana olleista oli lapsia. Hienoa!

Kierroksen alkua odotellessa katse liimautui Mannerheiminaukkiolla taivaalle, jossa valtava lintuparvi auramuodostelmassa lensi ohi. Niin kaunista!

Kierroksella oli eri vetäjiä eri kerroilla. Omalle kerrokselleni sattui kaksi tummanpuhuviin asuihin pukeutunutta miekkosta. Heidän asunsa viimeistelivät tunnelman. Veikkaan, että  etenkin lapsen silmiin  oppaiden lierihatut näyttivät kiehtovilta ja jännittäviltä.

Kierros alkoi Raatihuoneen torilta. Kyseinen raatihuone on  neljäs samalla paikalla ollut ja muodollisesti Engelin rakentama. Tai hän ainakin sai kirjoittaa nimensä valmiisiin piirroksiin, jotta rakennus olisi saanut hieman lisää nostetta. Tämä raatihuone on rakennettu 1842. Vuosi jäi hyvin mieleen, koska kirjoittamassa kirjassani käsittelen juuri 1842 vuonna syntyneen naisen tarinaa. Siinä kuunnellessani oppaiden puhetta mietin, ettei tainnut ennenkään maailma olla aivan reilu paikka. Joku rakensi tällaista pytinkiä, joku toinen nukkui kylän perukoilla maalattiarötiskössä.  Tuntui kuitenkin liikuttavalta ajatella, että rakennus oli samalta ajalta, mitä juuri työstän. 

Raatihuoneessa oli aikoinaan  kistu, jossa säilytettiin vankeja. Viimeksi rakennuksessa on toiminut Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri ja intendentiltä on kuulemma saanut kuulla selkeistä kummitusten merkeistä. Askeleita on yläkerrasta kuulemma kuulunut. 

Kierros lähti käyntiin kivoissa merkeissä. Sää suosi ja ihmiset olivat innoistuneen oloisia.  Pääsimme sisälle Kokkolan Seurahuoneelle. Se on hotelli-ravintola aivan Kokkolan ytimessä. Rakennus on ollut aikoinaan Donnerin suvun rakentama - niin, juuri Jörn Donnerin esi-isän...

On jo pitkään ollut tiedossa, että tässä jos missä rakennuksessa on oma kummituksensa. Se on nimeltään Elsi. Elsin kerrottiin toimineen tässä hotellissa sisäkkönä 1900-luvun alussa. Elsi-sisäkkö rakastui hotellin johtajaan, mutta palava rakkaus romuttui säätyeroihin. Tästä pettyneenä Elsi jäi kuolemansa jälkeen vaeltelemaan hotellirakennuksessa. Elsi saattaa kolistella ja sytytellä valoja. Hän on kuitenkin lempeä haamu. 

Elsi-kummituksella on oma huone hotellin aulatiloissa, jonne ei ole lainkaan sisäänkäyntiä, ainoastaan parveke. Elsin huone näkyy alla olevassa kuvassa yläilmoissa...

Seuraavaksi kävelimme museokortteliin, jossa seisahduimme Vohvelikahvilan - Taideleipomon - edustalle. Sielläkin on oma kummituksensa, paremmin kai tunnettu nimellä Forsnabban kummitus.

Rakennuksessa sijaitsi aikoinaan leipomo. 1920-leipuri näki töihin aamuvarhaisella mennessään silinterihattuisen miehen istuvan leipomon sisällä penkillä. Leipuri poistui rakennuksesta lukiten oven mennessään. Aikomus oli ottaa mukaan joku toinen, jolle näyttää oliota. Kun hän palasi, oli silinterihattuinen mystisesti kadonnut lukittujen ovien takaa.Mies päätti vaiketa asiasta, ettei häntä luultaisi palturin puhujaksi. 

Vuosia myöhemmin leipomossa töissä ollut apuri oli myös nähnyt samaisen lierihattuisen tyypin ja kertonut tästä leipurille. Leipuri oli tuumannut, jotta kannattaa vaieta asiasta, jottei luulla hulluksi, niin kuin häntä, kun ei silinterihattuista löytynytkään, kun hän oli siitå  mennyt muille kertomaan. Kerrotaan, että tieto apulaisen näkemästä samaisesta lierihatuisesta tuli ilmi vasta 1980-luvulla perinneseuran tapahtumassa. 

Museokorttelissa oli tosi kaunista. Puissa oli vielä aika lailla keltaisia lehtiä. Pimeässä illassa pihalamput loivat kaunista valoa pimeyden keskelle, kun  jatkoimme matkaa kohti K.H. Renlundin museota. 

K.H.Renlundin pihassa  saimme kuulla monta  kiinnostavaa tarinaa K.H. Renlundin lapsuudesta. Renlundhan testamenttasi arvokkaat taidekokoelmansa aikoinaan kaupungille, mutta laittoi testamentin ehdoksi sen, että museossa täytyy saada käydä näyttelyissä ilmaiseksi. Kuulimme myös juttuja talossa aikoinaan asuneista 9 kauniista tyttärestä. Toki tuossa  hienossa talossa on myös kuultu kummittelevia kolinoita...

Matka jatkui Länsipuiston halki. Sinne oli viikon aikana syttyneet jälleen nuo kauniit valopallot valaisemaan piemyttä. Puistossa oli paljon ihmisiä. Siellä oli meneillään asunnottomien yön tapahtuma. Jatkoimme matkaa eteenpäin. 

Melkein jo arvasinkin seuraavan kohteen, nimittäin Katariinan kalmisto. Se oli aikoinaan ruttoisten hautausmaa. Vaikka tämä seutu nykyään onkin lähes keskikaupunkia, oli se menneinä vuosisatoina vieroksuttu, kaupungin porttien ulkopuolella sijainnut alue. Siksi sinne oli hyvä sijoittaa hautausmaa. 

Joku lapsikuulijoista kuului kysyvän, mikä ihme oli rutto. Opas selvensi, että se oli kuulkaas vähän samanlainen, kuin korona muutama vuosi sitten. 

Katariinan kalmisto on kuin oma maailmansa kaupungin melskeen ja vilinän ulottumattomissa. Siellä ei enää nykyisin ole hautoja, ne on siirretty muualle. Kalmistot ovat lukittuja. Opas toivoi, että niihin vielä joskus voitaisiin järjestää avoimien ovien päivä. Olisipa mielenkiintoista, tosiaan!

Jatkettiin matkaa kohti Vartiolinnaa, eli Kokkolan kaupunginteatteria. Rakennus oli kivasti valaistu. Nykyisellä teatterirakennuksella on pitkä ja moninainen historia. Onhan se toiminut myös suojeluskuntatalona. Nykyisin rakennuksen julkisivussa komeilee entisöidyt suojeluskuntamerkit, jotka jossain vaiheessa maalattiin piiloon, koska ne koettiin vuosikymmeniä sitten liian leimaaviksi. Onneksi niitä ei kuitenkaan tuhottu. Merkit on nykyään kunnostettuna seinässä kiinni.

Mutta joo, tiedetään, että myös tässä rakennuksessa on oma kummituksensa liihottelemasssa...

Oppaat tarkistelivat ajan kulkua ja totsivat, että oli aika suunnata reitin päätepisteeelle, Laivurintalolle. matka  eteni halki Neristanin korttelien. 

Alla oleva kuva on epätarkka, mutta halusin sen silti liittää tähän. Kun kävelimme pitkin kapeaa jalkakäytävää vanhassa kaupungissa, oli yksi katu aivan täynnä isoja, keltaisia vaahteranlehtiä. Lapset edelläni innostuvat jaloillaan  kahlaamaan lehtimeressä. joku etäämpänä heitti lehtikasan ilmaankin ja antoi leijua pipolleen. Nauratti.  Siksi oli pakko napata tämä kuvakin lapsosten pienistä iloista matkalla. 

Laivurintalon emäntä odottelikin jo meitä pihapiirissään. Siellä oli kaunista ja tunnelmallista. Aivan luxusta, sillä meille tarjoiltiin kuumaa mehua ja pipareita. Miten mehu voikaan maistua niin taivaallisen makoisalta?! Tuollaisena syksyisenä iltana se kruunasi viileässä ilmassa kävelyn.

Oli tullut aika kiittää ja poistua kohti kotia. Reilu tunnin mittainen promenadi oli tosi kiva. Kiitos siitä!

Köyhää väkeä - suomalaisia Amerikan kultamailla

Syyslomaviikon yksi odotetuimpia juttujani oli Kokkolan kaupunginkirjastossa ollut kirjailijavierailu. Tapaan yleensäkin näissä tällaisissa käväistä aina kun mahdollista. Koen, että kirjaa itsekin kirjoittavana saan imettyä kirjailijatapaamisista monenlaista tärkeää. Niin nytkin!

Tällä kertaa matkassani oli mukana ekaluokkalainen hupulaiseni  ja vähän etukäteen jännäsin, jaksaisiko hän selviytyä itsekseen lastenosastolla hämminkiä aiheuttamatta reilun tunnin. No kyllä jaksoi. Eilen kysyessäni häneltä, mikä on ollut syyslomaviikolla parasta "Se, kun olin siellä kirjastossa. " Yllättävää, mutta ihanaa ja lupaavaa!

Maarit Tastula on useimmille suomalaisille tuttu television kautta. Hän on syntyjään Kokkolasta ja ammatiltaan toimittaja, mikä myös näkyi hänen esiintymisvarmuudessaan. Sujuvasananaista ihmistä on ilo kuunnella! Tastulan tunnetuimmat ohjelmat televisiossa ovat olleet haastattelu- ja keskusteluohjelmia. Tällä kertaa kirjailijavierailun aiheena oli Tastulan syyskuussa ilmestynyt tietokirja "Köyhää väkeä - suomalaisia Amerikan kultamailla."

Kuvittelin, että olen asialliseen aikaan kirjastossa, kun aikaa esityksen alkuun oli vielä kymmenisen minuuttia. Ja kattia kanssa! Koko sali kirjastossa oli jo täysi ja vahtimestari raahasi sasapuessani salin ulkopuolelle irtotuoleja. Onnekkaasti sain sentään istumapaikan viiden metrin päästä salin oviaukosta, mutta arvasin jo etukäteen, että aivan kaikkea ei korvat  tavoittaisi niin hankalasta paikasta. Aika oikeassa olinkin, sillä mikrofoni äityi särisemään, kun äänenvoimakkuutta yritettiin hitsata suuremmaksi. Salissa varmaan kuultiin kaikki, mutta meillä käytävällä norkoilleilla oli haasteellisempaa.  Lopulta Tastula päätyi puhumaan ilman mikkiä. Onneksi hänellä oli sentään suhteellisen kantava ääni!

Maarit Tastulan kirjassa on kiinnostava aihe. Hän innostui tutkimaan aikanaan Amerikansiirtolaiseksi lähteneitä sukulaisiaan. 

Siitolaisiksihan lähti erityisesti täältä Pohjanmaan suunnilta valtava määrä ihmisiä. Varmaan kuta kuinkin jokaisen kuuntelijan suvusta oli joku lähtijä. Me olemme pitkään eläneet luulossa, että kun Amerikkaan lähdettiin leveämmän leivän perässä, olivat sinne muuttaneiden elämät seesteisiä ja täynnä glamouria. Niinpä sitä luulisi. 

En ole lukenut vielä Tastulan kirjaa, häneltä oli mukana olleet myytävät kirjat loppuneet jo aamupäivän Kaustisen kirjailijavierailuun. En siksi osaa kovin tarkkaan kertoa siitä. Mutta hankintalistalla kirja on. Se sivuaa aihepiiriä, josta itsekin tällä hetkellä osin kirjoitan. 

Me täällä Suomen suunnilla olemme usein saaneet nähdä amerikkalaistuneiden upeita kuvia. Itsekin olen törmännyt tietoon, että monet valokuvaamojen potretit, joita Suomensukulaisille lähetettiin,  suoritettiin lainavaattein. Ehkä kuitenkin oli tärkeää, että Suomeen jääneet uskoivat kaikilla kaiken olevan hyvin. Omassa suvuissanikin  lähti neljä nuorukaista samasta talosta Amerikkaan. Kuulemma talo vältti niuikin naukin konkurssin, sillä neljän lapsen maailmalle lähettäminen ei sekään ollut ihan ilmaista. 

Toki osan elämä ameriikoissa sujui kultaisissa merkeissä. Omasta suvustaniikin löytyy niitä onnekkaita. Mutta oli myös iso osa niitä, joiden elämä hukkui viinaan tai vähemmän iloisissa merkeissä ilotyttöjen osaan. Kaikkien kohdalle ei osunutkaan vapautta ja vaurautta, jota oli lähdetty tavoittelemaan. Kirjasta löytyy tarinoita niin viinanpolttajista kuin oman henkensä riistäneistä. Surullista, mutta hyvin ymmärrettävää.

Tastulan kirja on hieno kunninosoitus täältä siirtolaisiksi lähteneille. Kuinka rohkeaa olikaan lähteä kieli- ja ammattitaidottomana vieraaseen maahan! En tiedä, olisinko itse sellaiseen valmis. 

Amerikassa siirtolaisviranomaiset alkoivat suunnitella radikaalien siirtolaisten oloja, sellaisten, jotka eivät vielä olleet saaneet uuden maan kansalaisuutta. Tastula kertoi hämmentyneensä, että hänen omassa suvussaankin löytyi tarina Amerikasta lopulta  Neuvostokarjalaan matkanneesta perheestä. Sellaisesta ei Suomessa oltu puhuttu. Tarinan henkilö oli asunut kuitenkin jo 25 vuotta Amerikassa. Haasteeksi oli ilmeisesti tullut se, ettei mies ollut lukumiehiä, eikä siten oppinut englannin kieltä. Hän ei saanut useista anomuksista huolimatta Amerikan kansalaisuutta. 

On kiinnostavaa, kuinka kirjan juonessa tavalliset ja tavattomat elämät yhdistyvät sukututkimuksen keinoin. Tastula kertoi, että hänen lähteinään kirjassa oli paljon suomalaisia ja amerikkalaisia lehtiä, kuten  Amerikassa aikanaan ilmestynyt Toveri-lehti. Itsekin olen kirjassani käyttänyt samaa lehteä muutamissa kohdin lähteenä. On silti hämmästyttävää, että moni  melko valkoiselta Pohjanmaalta uuteen elämään ponnistanut kääntyikin sosialistiksi. Omasta sukuhaarastanikin löysin kirjaa tehdessä sellaisen!

Vilkaisu paikalliseen kirjakauppaan osoitti, että kirjaa on kaupan hyllyssä tällä erää tasan nolla kappaletta. taitaa käydä kirja hyvin kaupaksi, hienoa!