Kokkolassa ja muutoinkin rannikkoseudulla venetsialaiset on kesän loppuhuipennus - mökkikauden grande finale; tulien, lyhtyjen ja ilotulituksen räiskintää versus tyynenä meren aaltojen taakse laskeutuvan auringon vaipuilun ihastelua. Itse olen viettänyt viikonlopun rauhallisesti kotosalla. Kirjoitellen kirjaa ja poimien omenia. Aika palauttavaa. Tarvitsen vauhdikkaan työni vastapainoksi aina välillä juuri tällaista rauhaa.
Venetsialaisten kunniaksi kuitenkin syntyi tämä pieni blogihaaste, jossa sukeltelen menneen kesän muistoihin ja tunnelmiin lempeän linssin läpi. Uskokaa tai älkää, mutta teetätin blogikysymykset tekoälyllä. Pyysin haasteeseen jotain venetsialaisiin liittyvää ja kysymyksiä kesän loppumisesta blogiini henkeen perustuen.:))
Oppilaani kysyvät usein, milloin alkaa syksy. He saattavat inttää heti koulun alettua, onko nyt syksy vai onko nyt kesä. Sanoppa siinä sitten, etten oikein tiedä. Se vastaus ei vaan kelpaa. Olen yrittänyt vastailla, ettei syksy saavu tietyllä kellonlyömällä. On myös sanat alkusyksy, loppukesä. Sanat, jotka syleilevät toisiaan salamyhkäisesti. Siksi syksyn alkaminen onkin vähän kuin veteen piirretty viiva. Vanha kansa taas määritti syksyn alkavaksi Perttelin päivästä (24.8.). Perttelin päivän jälkeen "Ei lopu halla halmehesta eikä kaste metsän kainalosta. "
1.Venetsialaistunnelmat: Onko sinulla jokin perinne tai muisto venetsialaisista, joka nousee mieleen.
Voi, niitä on paljonkin. Lapsuusseudullani kesäkauden päättämistä ei vietetty samalla volyymillä kuin Kokkolassa. Siksi muistot liittyvät vasta aikuisuuteeni, tai oikeammin jostain syystä vasta niihin vuosiin, kun minulla on ollut lapsia.
Tietysti vuosiin mahtuu monenlaista ja joinakin vuosina olen nautiskellen yksikseni kierrellyt kuvaamassa ympäri Kokkolaa; sen hämärtyvää iltaa ja ulkotulia. Mutta me ollaan perheenä myös vietetty lukemattomia venetsialaisia mökkeillen, vaikkei meillä omaa kesämökkiä ole ollut enää vuosikymmeniin. Mökkivenetsialaisista on vietetty Helluskarin kallioisilla rannoilla aivan luonnon keskellä. Mökkeily kuului joka kesä ja syksy kuvioihin, kun lapset olivat pienempiä.
Aika usein vietettiin venetsialaisia oman perheen kesken, mutta toisinaan oli mukana myös siskoni perhe. Ne oli niitä ihania vuosia, kun lapset olivat kymmenen molemmin puolin ja poikien menojalka ei vielä vipattanut iltariennoille mihinkään suuntaan. :)) Tietysti oli rätinää ja räiskettä, kun lapset hinkuivat raketteja. Oli myös hyvää ruokaa, yhdessä oloa, oleskelua, saunomista, veneilyä, onkimista ja upeita merimaisemia. Niitä viipyileviä hetkiä kaipaan oikeastaan eniten. Kiirreettömyyttä, luonnon rauhaa. Mutta jännä juttu, että mitään yhtä erityistä muistoa noilta vuosilta ei nouse mieleen näin äkkiseltään. Ne on kaikki yhteen niputettu otsikolla mökkeilyä ja venetsialaisia perheessäni.
Ai juu, sentään yksi venetsialaisviikonloppu nousi nyt jostain mielen syövereistä esiin. Siitä täytyy olla jo yli kymmenen vuotta. Puolipukeisena saunan jälkeen huomasin kanahaukan aivan mökin pihassa. Säntäsin kuvailemaan sitä pitkät housut nilkoissa, kun en halunnut missata hetkeä. Olin varmaan näky. Yhdet housut nyt sinne tai tänne. Lintu ei huomannut minua, vaikka olin tosi lähellä. Sen katse oli suuntautunut täysin rannan tuntumassa lojuneeseen kuolleeseen lokkiin. Huh, jälkikäteen vasta tajusin, että olisi voinut tulla rumaa jälkeä, jos se olisi syöksynytkin päin minua. Jännää, mitkä jutut jäävät milloinkin mieleen! No, kuvat sain kuitenkin otettua ja vasta sen jälkeen nostin housut nilkoista kunnolla ylleni. Asiat pitää aina ymmärtää asettaa tärkeysjärjestykseen!:)
Tuskin löysin mitään uutta paikkaa Kokkolasta, koska olen kalunnut tätä seutua ees ja taas jo vuosikymmeniä etenkin blogityöskentelyn vuoksi. Mutta kyllähän luonto on aina luonto. Siihen ei voi kyllästyä, koska se on kaiken aikaa muuntautuva. Tänä kesänä olen toisaalta valokuvannut luontoa tai ympäristöäni poikkeuksellisen vähän.
Siksi valitaanpa tähän nyt ihan tietoisesti vähän toisenlainen juttu. Hoidin pojanpoikaa kesällä aika pitkän pätkän. Poika harrastaa jalkkista ja päiviin sisältyi myös kuskailua jalkkistreeneihin sun muihin. Hassua jotenkin, että omien poikieni aikana en notkunut jalkapallotreeneissä, mutta se tuli nyt sitten tällä "toisella kierroksella" elämääni mukaan.
Olen seurannut pelejä ja pelaamista aika mielenkiintoisesta näkökulmasta. Siis siitä, miten tällaista isoa poikaporukkaa ohjataan ja valmennetaan. Olen ollut vaikuttunut ja saanut myös lisää näkökulmia omiin liikunnantunteihini ja yhdessä tekemiseen! Ihan parasta seurata kentän laidalta yhdessä tekemistä, pelin iloa. Ja sitten taas toisaalta juuri ne hetket, kun oma pikkuinen toimii joukkueenjohtajana ylpeydestä lähes haljeten tai tekee maalin tai juuri hänelle ojennetaan se Fair Play-kortti. Kyllä minun vaan piti tämäkin vielä saada kokea!
3. Historia & museot: Kävitkö kesällä jossakin museossa tai historiallisessa kohteessa, joka teki erityisen vaikutuksen? Onko sinulla jokin Kokkolan historiaan liittyvä tarina tai yksityiskohta, joka kiehtoi sinua kesän aikana?
Saako nauraa? En käynyt yhdessäkään uudessa museossa, mutta tavallaan kuitenkin kävin. Jopa itsellenikin yllätykseksi ajauduin keväällä Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan. Kieltämättä aika outo valinta, kun museo on perinteikkästi ruotsinkielinen ja minä olen ainukainen, joka edustaa suomeksi. Mutta taas toisaalta, kun kerroin koulussa kollegoilleni, mihin olen pääni pistänyt, sain osakseni hyväntuulista naurua ja kommentointia, että sehän on sinulle täydellinen paikka, sinne kuulutkin. Sanotaan näin, että itse en olisi koskaan, ikinä osannut sinne hakeutua, vaikka paikka onkin ollut jo kauan minulle rakas. Mutta uskon, että tämä oli näin tarkoitettu!
Kesän aikana olen parina päivänä jopa leikkinyt museo-opasta muutamia tunteja ja viehättynyt kovasti siitä hommasta. Joskus aiemmin haaveilin, että ryhtyisin kesäisin esimerkiksi kirkko-oppaaksi, mutta kyllä tämä taitaa sittenkin viedä voiton. Koska olen täydellisyyden tavoittelija, huomaan tässäkin oman vajavaisuuteni. Haluaisin hallita kaiken kerralla. Mutta historia jos mikä on lajina sellainen, että se vaatii aikaa, aikaa...hyvää maltillisuuden kasvatusta minulle!
Olen viehättynyt tänä kesänä erityisesti tarinankerronnasta ja kansanmusiikista - taas kerran! Huomaan, kuinka sellainen, jos mikä uppoaa ihmisiin, jotka etsivät kenties itseään ja juuriaan. Ehkä tämä oma aikamme on valmis ja avoin taas kaikelle tällaiselle. Ainakin ajatuksissani olen tarinoita itsekin taas rakennellut. Paikallishistoria, jos mikä saa minut liekkeihin. Tarinoiden eteen kaivamiseksi tarvitaan ehkä jokin pieni esine tai asia, josta se tarina sitten kasvattaa siivet ja on valmis nousemaan uuteen liekkiin. Vain näin museokin herää henkiin.
Olen myös tutustunut kiinnostaviin ihmisiin museoon kurkistuksen myötä. Huomaan, että saan samanhenkisistä ihmisistä voimaa. Olen siitä enemmän kuin iloinen! Ajattelen näin, että kun olen muualta kotoisin, enkä ole vuosikymmeniin enää pystynyt tutkimaan lapsuuskotiseutuani niin tarkkaan, kuin oisin halunnut, niin olen tarvinnut tämän tutkimusmatkan Kokkolaan juurtuakseni tänne. Olen mielestäni onnistunut! Uskoakseni tiedän Kokkolan seudun historiasta paljon enemmän kuin keskiverto, alkuperäinen kokkolalainen!
Museossa oppaana toimiessani viimeksi eräs 8-vuotias tyttö katsoi kauan ylisänkyä, joka on museon päärakennuksessa. Sitten hän kysyi, miten tuonne ylös pääsi nukkumaan ja miten hän ikinä olisi pysynyt sängyssä, eikä tippunut sieltä keskellä yötä. Taas lapsen silmin asiat näkee niin eri näkövinkkelistä. Totta tosiaan. Ei tikkaita eikä laitaa sängyssä! Ja taisi itse sänkykin olla kaposempaa ja lyhyempää mallia, kuin nykyään.
4. Kotoilu & kasvatus: Mikä toi tänä kesänä iloa kodin ja arjen pienissä hetkissä? Opitko uutta lapsita tai nuorilta tai kasvatuksen näkökulmasta?
Kotoilin tosiaan lähes koko kesän. Hoidin pojanpoikaa viikkokausia arkisin. Minulla ei oikein ole pokkaa, että itse lomailen koko kesän ja lapsi joutuisi olemaan paikassa jos toisessakin, kun vanhempansa ovat töissä. Tämä on meille paras ratkaisu ja nyt huomaan, että poikakin osasi sitä oikeastaan ensimmäistä kertaa jo arvostaa. Viimeksi kouluun kuskatessa hän tiesi, ettemme vähään aikaan näkisi toisiamme. Liikutuin, kun hän ovea kiinni laittaessaan katsoi vielä ovenraosta minua päin ja kysyi "Fammu, kuinka monta yötä menee, että taas näämme toisemme?" Se oli minulle paras korvaus kesätyöstäni.
Pidän myös siitä, että näin minulla - boheemilla yöeläjällä - pysyy säntillinen aikataulu elämässäni. Koska olen aamu-uninen, olen itse toivonut, että poika tulee minulle jo loppuillasta ja nukkuu meillä yön. Näin minun ei tarvitse vääntäytyä ylös ennen aamuseiskaa ja samoin poika saa nukkua niin pitkään kuin milloinkin lystää. Poika sanoikin minulle joku aamu herätessään, että on ihan parasta, kun meillä ei ole oikein koskaan kiire mihinkään...Tämä on ollut minullekin iso oivallus - lapsikin arvostaa enempi yhdessäoloa ja hetkiä. Läsnä oleminen ja lapsen näkeminen oikeastaan riittää.
Ihan parhautta oli myös tämä kesä sen vuoksi, että poika oli talvella oppinut uimaan ja nyt asuimme lähes koko kesän uima-altaassamme. Hän ui jo todella hyvin! Olen myös aika onnenpekka, että vanhempansa uskovat ja luottavat pojan minun hoitooni. Tätä ei pidä pitää itsestäänselvyytenä!
Ja onhan se jopa vähän huvittavaa, että kun poika perheineen loppukesästä lähti lomailemaan, he pyysivät minua mukaan. En koe lapsenhoitoa lainkaan työnä, ennemminkin elämäntapana. Vietimme aivan ihanan loman Virossa - viisi vuorokautta kylpylässä lilluen. Ihanaa, että ikä ei tule vastaan. Päinvastoin, ehkä tämä on minulle se tapa, että pysyn nuorekkaana.
5a. Luovuus: Loitko kesällä jotakin uutta: kirjoitit, kuvasit, rakensit, maalasit tai kenties vain annoit ajatusten virrata?
Luova puoleni minussa herää aina henkiin, kun olen rentoutuneessa mielentilassa. Siihen ei aina edes viikonloppu riitä, mutta kesäisin, ahh, silloin! Tänä kesänä olen kirjoittanut edelleen keskeneräistä kirjaani paljon. Ensimmäisen kerran vuosiin koin myös jonkinlaisen flow-tilan ja sain parin viikon aikana kirjoitettua valmista, muokattua tekstiä useamman kymmentä sivua. Koska kirjani aihe on ajanjakso Suomen sodasta nälkävuosiin, vaatii tarinan kirjoittaminen myös valtavasti esityöskentelyä ja uppoutumista Suomen historiaan. Hyvässä kirjassa täytyy myös tarinan ulkoiset puitteet lause lauseelta olla loppuun asti hiotut ja todenmukaiset.
Koska kirjan kirjoittaminen todellakin käy työstä, en pidä sen kanssa kiirettä. On vielä paljon asioita, joita täytyy tehdä ensin taustatyönä, jotta sitä voi jatkaa eteenpäin. Olen niin onnellinen, että minulla on kirjalleni oikokukijana luotettava sukututkija, ystäväni, joka pähkäilee ja etsii kanssani asioita ja saan häneltä myös rehellistä palautetta kirjoittamastani. Näin pystyn kirjoittaessani jo muokkaamaan tekstiä kriittisen palautteen mukaisesti.
Blogin kirjoittaminen verrattuna kirjan kirjoittamiseen on tyystin erilaista. Vaikka siihenkin saa uppoamaan aikaa, en juuri bloggaillessa mieti, mitä kirjoitan.Tai en hio tekstejäni. Etenkin tällainen omasta elämästä nouseva kirjoitus on iisi, sormet vain näppikselle laulamaan. Historiatekstit haastavat täälläkin eniten. Minullahan on edelleen - 14 blogivuoden jälkeen - perimmäinen tarve ja tavoite kirjoittaa vain itselleni. Pidän siitä, että blogissa tekstit säilyvät siististi, eivätkä ole rutussa jossain pöytälaatikossa. Ajattelen niin, että jos näitä joku muu intoutuu lukemaan, niin hyvä niin. Mutta mikä upeinta, niin tässä kuussa olen tehnyt uuden lukijaennätyksen. Edellinen oli päälle 11000/kuukausi, elokuussa 2025 lukijoita on ollut hulppeat 22142! Olen vähän ihmeissäni!
Kirjani tiimoilta olen tänä kesänä tehnyt useampia pieniä tutkimusmatkoja Isojoelle, Kristiinankaupunkiin ja Merikarvialle, joihin kirja sijoittuu. Sekin on tässä kirjoittaessa haaste, että kohteisiin ei pysty tuosta noin vaan menemään, vaan se vaatii aina matkustamista. Olen myös tosi onnellinen siitä, että näiden matkojen myötä äiti on saanut matkata kanssani hänen sukunsa maille. Äitini jaksaa ihmetellä, mistä löydän kaikki kohteet, mihin milloinkin sukellan. :) Tämä on siis taas tätä, ettei tiedä, onko parempaa etsiminen vai löytämisen ilo!
Kirjaprojektin myötä olen tietysti myös valokuvannut paljon seutuja ja kohteita, joihin kirjan aihepiirit liittyvät. Toki myös bloggailua varten on tullut näpsittyä kuva poikineen.
5.b.Luovuus: Jos saisit tehdä yhden luovan projektin Kokkolan venetsialaisista, mikä se olisi?
Kääk, mikä kysymys. Tätä olisi ehdottomasti pitänyt saada miettiä pidempään. Mutta ihan ekana nyt tulee mieleen, että olisi ollut yhteisöllinen työpaja, jossa ihmiset olisivat saaneet käydä tekemässä perinteisiä lyhtyjä, joilla olisi sitten voinut koristaa vaikka Seitsemän sillan tienvartta tai jotain muuta näkyvää paikkaa. Alkuperäisissä venetsialaisissahan oli tärkeintä juuri juhlavalaistus, joka oli itse tehtyä. Esimerkiksi peltipurkkeihin laitettiin räsykankaita ja valopetroolia, jotka sitten sytytettiin. Ja heh, seuraavana aamuna sitten kaikki talkoisiin, jotta purnukat eivät jäisi luonnon harteille.
Toisaalta olisi upeaa tehdä myös muutama kuvallinen haastattelu tai video ihmisten mökkeilystä nimen omaan venetsialaisiin liittyen. Tässäpä pala purtavaa tuleviksi vuosiksi!:)
