Susikrooopi Peltokorvessa

Ps. lisäys 13.9.2021...Kohde kunnostettu!:))

Joskus sitä menee tyystin erilaiseen kohteeseen, kuin olettaa olevansa menossa. Minun piti käydä Kälviän Peltokorven  susikroopilla jo pari vuotta sitten, mutta ainaa se vaan jäi. Pari kertaa olin jo Peltokorven koulun päädyssä, jossa oli opaste kohti nähtävyyttä. Minusta tuntui, että kävelen suoraan ihmisten pihapiiriin, joten jätin useamman kerran  väliin. 

Nyt sitten menneen kevään korvilla  siipalle sanoin ohitse ajaessamme, että tuolla on  pakko käydä. Tekstin julkaiseminen otti aikannsa, kun vähän hämmennyin kohteen ulkonäöstä. No, julkaisen nyt kumminkin ja toivon, että kohde on jo siistiytynyt. En ole kuvauspoäivän jälkeen käynyt siellä. 

                    

Auto parkkiin ja kävellen matkaan. Meillä ei ollut ihan tarkkaa tietoa kohteen sijainnista, joten käveleskelimme koulun takana olevalla pellolla ensin ees ja taas. Nousimme sitten ylös pusikkoista rinnettä ja lopulta siippa huusi löytäneensä etsimämme. Kapusin mäelle perässä. 

  

          

Olin lukenut, että kotiseutuyhdistys on jossain vaiheessa 2000-luvulla kunnostanut kohteen, joten mielikuva oli siististä paikasta. Siksi varmaan koin kovan kolauksen, kun kohde ei ollutkaan ihan sellaisessa kunnossa kuin oletin...

Kuoppa oli paikoillaan joo, mutta valitettavasti joku oli paiskonut kuoppaan tielaitoksen keltapunaisia paaluja. Voi että osaankin ärsyyntyä moisesta, kun olisi ollut kiva kuvata kohde vähän värittömämpänä!

No, joka tapauksessa susikroopi oli paikoillaan ja se oli oikein mielenkiintoinen sinällään.

Vuoden 1734 laki velvoitti pitäjän maanomistajat yhteisvoimin rakentamaan joko sudentarhan tai sudenkuopan ja pitäjän neljänneksen oli vuosi kerrallaan pidettävä se kunnossa. Tällainen kuoppa kuului vielä 1800-luvulla olennaisesti länsisuomalaisen kyläyhteisön kuvaan. Tämä susikroopi Kälviällä on peräisin tosiaan 1700-luvulta saakka!

Kroopin sijainti mäennyppylällä mahdollisti hyvin kaivamiset. Reunat oli tosi pedantisti ja järjestelmällisesti ladottu kivillä. On erityisen hieno tunne, kun pääsee katsomaan jotain niin vanhaa ja säilynyttä. Tuntuu omituiselta tuijottaa samoja kiviä, kuin jo ihmiset vuosisatoja aikaisemmin. 

Sudenkuoppia rakennettiin yleensä kylän lähettyville. Kun pyydys oli näköetäisyydellä tiestä ja asukkaista, sen tarkkailu oli helppoa. Tämä Peltokorven kuoppa on säilynyt hyvänä sen vuoksi, että se on kivillä reunustettu.

Ideahan tällaisessa susikroopissa on siis suden pyytäminen kuoppaan. Keskelle kuoppaa asetettiin yleensä syöttilava, johon sijoitettiin syöttieläin houkuttimeksi. Susi paikalle tullessaan tietysti sai saalistusviettinsä valloilleen ja yritti tavoittaa elukan pudoten samalla kuopan pohjalle. En tiedä, onko tässä kuopassa mahdettu käyttää syöttilavaa, ainakaan tässä nykyversiossa sellaista ei ole nähtävissä. 

Nuo puunväriset  riu`ut kuvassa  kuuluivat asiaan. Kuopan reunoille aseteltiin  vinosti alaspäin olevia piikkejä jotta susi ei pääsisi omin neuvoin pakenemaan pois ansasta. Ehkä niiden tarkoitus oli myös peittää kuoppaa, jotta susi ei olisi nähnyt sitä. Tuntuu kovin utopistiselta, että susi olisi tällaisesta  kuopasta omin neuvoin päässyt pois. 

Mietin, että ehkä olisi aiheellista pystyttää jonkinmoinen infokyltti paikalle, jossa kerrottaisiin paikan menneisyydestä. Läheisessä koulussakin asiaa kannattaisi avata historiallisesta näkökulmasta - ehkä niin on jo  tehtykin. Mielestäni on niin, että kun ihminen tietää jostain vähän enemmän, usein sen myötä syntyy myös arvostus ja kunnioitus...tulee ennemminkin halu suojella kuin tuhota!

Kuoppaan jäänyt susi yleensä pistettiin hengiltä., Ruutia vältettiin, ettei siitä olisi jäänyt hajujällkiä.Sudestahan sai entisaikoina tapporahaa, joten sudenmetsästys on jo sen vuoksi houkutellut. Ja tietysti susi koettiin isona uhkana karjalle.

Löysin käsiin myös hupaisan tatrinan koskien tätä Peltokorven susikroopia. Kerrotaan, että pitäjänkuulu soittomies "Viulu-Aleksi" eli Aleksi Rita oli joskus ollut Ruotsalolla häitä soittamassa. Siellä ajan tavan mukaan pelimanni sai palkkansa juominkeina. 

Kun juhlat sitten päättyivät, soittaja lähti kohti kotiaan Ritaan.  Ja kun mies oli jaloin liikkeellä, hän ajatteli oikaista suorinta reittiä, joka kulki juurikin Peltokorven läpi. 

Niin kävi yön hämärissä, että Viulu-Aleksi eksyi pois polulta ja pudota rytkähti sudenkuoppaan. Jo se olisi ollut kylliksi vastoinkäymistä, mutta tietystikin kuopassa tarinan mukaan sattui olemaan kiipelissä myös hyvin äkäinen susi-rukka. 

Siinä lienee olleen konstit vähissä, joten Viulu -Aleksi otti viulun aseekseen ja alkoi soittaa sillä suoraan sanottuna henkensä hädässä. Susi pelkäsi viulun ääntä ja pysyi loitolla niin kauan, kuin soitto soi. Aamusta, kun naapuruston väki heräsi, ihmeteltiin jostain kuuluvaa viulun vingutusta. Kroopistahan se kuului! Siellä Viulu-Aleksi soitti henkensä hädässä. Susi saatiin onnekkaasti tapettua ja Aleksi pelastettua viuluineen. Siinä vaiheessa huomattiin, että Aleksin viulussa oli jäljellä enää yksi ainukainen kieli...

Kuopan ympäri kävellessäni mietin, että sen ympärillä olisi hyvä olla jonkinlaiset aidat, ettei kukaan sinne vahongossa humpsahtaisi. Sitten sainkin myöhemmin nähdä 1950-luvulla otetun valokuvan, josta näkyi, että kuopan ympärillä oli silloin ollut jonkinlainen risuaita. 

Sudenkuopat ovat nykyään lain suojaamia muinaisjäännöksiä, joten toivoisi, että niitä kohdeltaisiin vaalien.

LÄHTEET:

Genius Loci - paikkoja, kertomuksia ja kulttuuria. Kartoitusvaiheen tuloksia. Ilkka Luoto, s. 28. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/27114/978-951-39-4338-7.pdf?sequence=1]

Paikkakertomuksia  Keski-Pohjanmaalta. Pohjanlahden Rantatiehanke. Turun yliopisto 2011. Olli Rosenqvist. Susikroopi, s. 22-23. [https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luetu 19.4.2020. 

Susikroopi. Geocaching. [https://www.geocaching.com/geocache/GC1DJ6E_susikroopi?guid=2e8bf3a0-9afa-4342-8303-053c2b5fbd88] Luettu 19.4.2020. 

Mahtisonni

Syyslomaviikon kiireissä toinen hirviaiheinen päivitys perätysten...

Heräsin aamulla aikaisin siihen, kun Whatsup-viestiä sateli. Esikoinen lähetteli innosta pinkeänä kuvia suuresta saaliistaan. Poika otti ja ampui 11-piikkisen hirven. 

Pojan passipaikka oli ison peltoaukean reunassa. Voi sitä ilon päivää, kun  pellon halki säntäili koiraa pakoon kaksi sonnia. Tämä 11-piikkinen ja toinen 4-piikkinen. 

Hirvilläkin on järki liikkumisessa joskus mukana, sillä kuulemma pienemmän sonnin tehtävä on turvata isomman liikkumista. Jos hirvet olisivat ennättäneet aukealta suojaan metsikköön, olisi isompi sonni todennäköisesti "piiloutunut" ja pienempi sonni jäänyt suosista koiran ajettavaksi. Nyt aukea vain oli sen verran iso, että poikani oli sonnien ajatuksia edellä. 

Poika kertoo läaskeskelleensa ensin kiikaritähtäimen läpi tarkasti sarven piikkien määrää. Seurassa kun on sovittu, että 5-10-piikkinen on "sakkohirvi", eli joutuu maksamaan rangaistussakon, jos sellaisen ampuu. Näin yritetään säilyttää hyvä geeniperimä hirvillä. 

Poika kertoi, että kun pääsi laskuissaan yli kymmeneen piikkiin, hän antoi kiväärin laulaa. Neljä laukausta, joista ainakin kolme osui. neljäs ehkä meni  hieman hipaisten ohi, kun hirvi hyppäsi ojan yli. 

Poika oli tyytyväinen osumiinsa - kuulemma hyvin ammuttu. Joku seuran äijistä vitsaili, että poika ampui pari laukausta hirven näkyvissä olleeseen rintakehään, kävi sitten maltillisesti kääntämässä hirven toisen kyljen esiin ja laukaisi sitten vielä varmistukseksi toiselle kyljelle..)

Kävin teurastamolla katselemassa hirveä. Oli se melkoisen iso! Vaikea uskoa, että tuo vielä vähän aikaa sitten halkoi pitkin maita ja mantuja...

Nylkymiehillä oli kova urakka. Sarvia piti varoa, sillä poika aikoo tehdä niistä itselleen sarvitrofeen.
Tai heh, siippa taitaa joutua hommiin...Kallohan pitää keittää, eikä tuohon ihan pieni astia sovi...

Tässä on nahan nylky päähän asti jo valmis.Sitten pää sahataan irti.

Kun nahka on irti, siihen paiskotaan puoli säkillistä suolaa, jotta nahka säilyy.

Siinä on koko irtonainen pää nurinpäin kuvattuna...

Se mahtisonni -en tiedä oliko hirvi vai poika  - vai molemmat...:)))

Hirvijahdissa

Se aika vuodesta, että hirvijahti käy kuumimillaan. Tänä vuonna jopa sään puolesta. Kruunupyyssä mitattiin lämpöennätys + 21 astetta, ja tuskinpa täälläkään kauaksi siitä jäätiin. 

Yleensä sitä on tottunut siihen, että hirvihjahtiin sonnustaudutaan oranssin lisäksi valtaisalla määrällä lämpöisiä vaatteita;   villasukkia, villapaitoja  ja välihousuja. Painetaan pipo syvään korviin ja etsitään karvavuoriset pussihanskat käsiin...

Vaan toista oli nyt! Meidän perheestä siippa ja esikoinen ovat jo vuosia jakaneet hirvilisenssinsä, joten molemmille jää vähän vapaatakin. Vähän tässä nyt jännätään, miten metsästys luonnistuu, kun pojan perheessään on ihan pian seuraavan sukupolven metsästäjäkin (tai jotain sinnepäin) tulossa...Poika totesi eilen, että aukeilla paikoilla vähän tuuli puri, kun oli useamman tunnin passissa seisoskellut, mutta tänään siipan mukaan ei.

Pyysin muutaman kuvan lähettämään kotihengettärelle, että pääsen kirjaamaan metsästysviettiä blogiin. Tyypillistä, että siippa sanoi jälkikäteen "olisi ollut upeita kuvauskohteita, mutta unohdin silloin aina kuvata.  Kuten se, kun hirveä ajanut koira jahdin päätteeksi meni makaamaan autuaan tyytyväisenä hirven kylkeen..."" No, tyydytään näihin...

Metsästysseuramme  lähtee aamukasilta lahtivajalle päättääkseen, kuka menee minnekin. Koiria käytetään ajajina ja metsästäjät odottelevat passissa torneissa, josko hirvi lähestyisi. Tämä on kuulkaa nykyään tekniikkalaji tämäkin. Koirien kaulassa riippuu tutkapannat ja jokaisella metsästäjällä on kännykässään tilattuna   ohjelmat, joista voi tarkalta  karttapohjalta seurata koiran etenemistä ja haukkujen määrää. Omassa kotona tämä näkyy niin, että silloinkin, kun ei itse olla jahdissa, seurataan pakkomielteisesti muiden jahtia ja koiran etenemistä... Voitte vain kuvitella.

Siippa sai omasta mielestään tällä kertaa kelvollisen passipaikan  aukean linjan äärestä. Seuramme on erittäin tarkka turvallisuusasioista, sillä muutama vuosikymmen sitten seurassa sattui vakava ampumaonnettomuus, joka opetti paljon. Nykyään saa ampua ainoastaan ylhäältä  tornista, jolloin luoti lähtee alaspäin ja   jos se ei osu hirveen, niin se  osuu maahan, eikä jatka  summittaisesti eteenpäin vaaraa aiheuttaen. 

Torneissa on monenlaista metsästäjää. Osa keskittyy hommaan täysillä, osa  ei niin jaksaisi loputtomasti samassa tornissa notkua. Tarkkaavaisuutta jahti vaatii, sillä yleensä hirvi kuitenkin tulee hyvin yllättäen  pusikosta esiin ja metsästäjän on ennätettävä suht nopeassa ajassa tunnistaa, minkälaisesta hirvestä on kyse.

Seura tekee yleensä rajauksia ammuttaviin hirviin. Joinakin kertoina saatetaan jahdata erityisesti vasoja, samoin  uroshirvien  sarvien koko rajoittaa, voiko esiin tulevaa hirveä ampua. Hyvä, iso sonni pyritään säästämään ja ammutaan mieluummin pieniä sarvipäitä. Näin kanta pysyy hyvänä. Tänä vuonna seurassa on 14 vasaa ja 11 aikuista ammuttavana. Vasat lienevät ne haasteellisemmt. Tänä vuonna niitä on näkynyt seuran alueella aika vähän.

Tornissa on jahtimiehellä aseen lisäksi reppu Sieltä on kiva kaivella evästä, jos nälkä yllättää, Hirvitornit huolehditaan kuntoon ennen metsästyksen alkua joka vuosi. Jokaisen luvallisen täytyy osallistua vähintään kolmiin harjoitusammuntoihin ja  kaksiin talkoisiin. Viime vuonna oli tosin jokin mennyt pieleen ainakin yhden tornin osalta. Siippa kun kiipesi torniin, antoi tikas alta periksi. Siippa tippu aseineen ja reppuineen kivikkoon pää edellä. (Jos kissalla on  9 henkeä, en tiedä kuinka monta siipalla on, tässä on koettu monenmoista hengenuhkaa muutaman vuoden varrella). 

Kerrankin sattui onni onnettomuudessa. Siippa totesi, että olisi pahimmillaan voinut menä henki-kulta. Tarkempi analyysi osoitti, että tikas oli naulattu liian lyhyillä nauloilla ja antoi nauloineen päivineen periksi kiivetetssä. 

Tällä kertaa sähkölinjan passipaikka oli siitä kiva, että näkyi viereiset passimiehet omissa torneissaan. Usein homma on aika yksinäistä touhua. 

 Lopulta - monen tuhauttavan jahtitunnin jälkeen koiraa saa vainuunsa hirven, ajaa sitä takaa. Ja monen vuoden tauon jälkeen tuuri sattuu siipalle. Hirvi juoksee juuri hänen torniaan kohti. Se on lehmä. Vasoja ei näy.  Tähtäysmatkakin on sopivan lyhyt. Yksinäinen lehmä halkoo risukkoista linjaa koira perässään. 

PAM PAM!

Kaksi laukausta ammutaan ja molemmat osuvat. Hirvi juoksee tyypilliseen tapaan vielä jonkin aikaa osumat saatuaan, sitten se lyhistyy. 

Viereisestä tornista metsästäjä saapuu avuksi. Veret pistetään ulos ja hirvi suolistetaan nopeasti. 

Siippa toteaa, että lehmä on isompi kuin alun perin näytti. 

Siippa kertoo, että ensimmäiseksi naaraan luokse saavuttuaan hän tarkistaa hirven nisät ja toteaa, että lehmällä ei ollut vasoja. Siippa epäili ensin, että hirvi on edellisvuoden vasa, mutta paikan päällä toteaakin hirven vanhemmaksi. Täysi mysteeri, miksi sillä ei ole vasoja ...

Kun hirvi on käsivoimin saatu vedettyä lähimmälle metsäautotielle, saapuu paikalle traktori. Hirvi  nostetaan lavalle. 

Jahtivajalla teurastamaan pääsee osa metsästäjistä. Etukäteen on arvottu teurastusvuorot. Näin homma sujuu luontevasti loppuun saakka, eikä homma jää muutaman harteille. 

Nahka irrotetaan ja se suolataan ja myydään eteenpäin.

Tänne se hirvi sitten saatellaan. Riippumaan muutamaksi päiväksi kylmiöön. Lihojen jatkokäsittely - paloitus -  tapahtuu kolmen yön päästä...

Tässä vielä näyte, miten luoti matkalla muuttuu. Yllä kiväärin luoti alkuperäisessä muodossaan. Tuo alapuolen möykky löytyi hirveä  nylkiessä...

Uutta harrastusta pukkaa -vai...?

Meidän perheen miehet ovat saaneet isänperintönä sukupolvia jatkuneen metsästysharrastuksen. Nuorena minulle tämä maailma oli aika vieras, kun ei kotonani  ollut metsästystä harrasteltu.  Mutta kaikkeen tottuu. 

Meidän perheen elämä jaksottuu aika lailla sen mukaan, mitä luonnossa milloinkin tapahtuu. Toukokuun uroskauriiden jahti, loppukesäinen herneiden syöttö joutomaalla kyyhkyille, sitten elokuinen kyyhkysjahti aloittaa uuden syyskauden. Sitä seuraa sorsastus, metsäkanalinnut, joiden vuoksi täytyy tehdä  erillinen  metsästysreissu Lappiin saakka valtion maille. Syyskuussa päästään jänistä jahtaamaan.  Hirvijahti sitä edeltävine koeammuntoineen jatkaa syksyä rapeasti. Valkohäntäpeuran jahtaus, kettujahti, haittaeläinten loukutus..., ja jos ei kevään korville enää muuta riitä, niin aina voi lähteä villisikajahtiin Viroon...Tuossa listaa, mitä meidän perheessä  vuoden aikana tapahtuu. 

                                   

Siippa ja esikoinen ovat tosiaan olleet näissä touhuissa niin kauan kuin muistavat. Perheen juniori on astetta nörtimpi, eikä ole niin kokenut näitä omakseen. Mitä nyt sorsastukseen saattanut huvikseen  lähteä seuraksi ekana metsästyspäivänä. 

Mutta  isien malli seuraa kai mukana. Poika kun täytti 15 vuotta, oli metsästystutkinnosta puhetta. No, lähistöltä ei löytynyt metsästyskurssia hakemallakaan ja homma silloin jäi. Ollaan pidetty kotona edellytyksenä sitä, että kurssi pitää käydä, vaikkei se pakollinen ennen tutkintoa olekaan. Kun ollaan tekemisissä järeiden aseiden kanssa, ei turvallisuusnäkökulmia koskaan tule nostettua liiaksi esille. 

Tänä talvena seurasin silmä kovana, löytyisikö metsästyskurssia kummallakaan kotimaisella kielellä tarjottuna. Lopulta sellaisen bonngasinkin. Ja suomeksi. Kynnyskysymykseksi koituikin sitten, ettei pojalla ollut touhusta innostunutta kaveria kurssille mukaan. Istuttiin keittiön pöydän ääressä ja mietittiin. Lopulta nostin käteni pystyyn "Minä tiedän yhden!" Päät kääntyivät puoleeni kysyvän näköisinä. "Minä lähden mukaan. " Syvä hiljaisuus. 

Pari viikkoa myöhemmin  tepasteltiin pohjan kanssa metsästyskurssille. Se on nykyään 12 tunnin mittainen kurssi, jossa läpikäydään metsästyslainsäädäntö,  aseet, riistaeläimet ja rauhoitetut eläimet sekä eettisen metsästyksen kiemurat. Jos voi tuntea, että ei ole omalla maallaan, niin voitte vain kuvitella, kuinka tunsin..Ovensuussa sanoin kurssia pitäville "Tulin vain pojan kaveriksi. " Sain hyvin kannustavia kommentteja ja helpotuksekseni huomasin, etten ollut sentään ihan ainoa nainen porukassa. Ja seura kurssilla oli mitä mainiointa!

                              

Täytyy sanoa, että kurssin anti oli hyvä. Opin monia asioita, joista on suunnaton hyöty työssänikin ympäristöoppia ajatellen. Sen lisäksi luokkani oppilaat seurasivat innosta pinkeinä kurssini etenemistä. 

Kurssiin liittyy kirjakin, mutta  vähän  nolona  kerron, etten hankkinut sitä. Olisi ollut saatavilla myös sähköinen materiaali. Päätettiin pojan kanssa, että kuunnellaan sata lasissa itse kurssilla ja  tehdään netistä löytyviä ilmaistehtäviä. Jos ei päästä läpi, niin ei tämä meidän elämää kaada. 

                                

Olen nykyään innokas oppija, mutta tunnustan, että  usein edelleen  menen sieltä, mistä aita on matalin. Pari tuntia ennen kokeen alkua  päätin ottaa haltuuni lintujen tunnistamisen. Joku fiksu olisi paneutunut hommaan ehkä pikkasen aikaisemmin. Niitä lintuja ynnä muita metsän elikoita kun riittää ja tunnistus on aika haasteellista. 

Tenttipapereita on kolmea erilaista; A, B ja C. Riippuu tuurista, minkä  testistön milloinkin tentissä saa. Pojan kanssa saatiin eri paperit. Tutkintoon kuuluu  kirjallinen koe, jossa on 60 monivalintatehtävää. Näistä 15 on kuvallisia lajintuntemustehtäviä ja kaikki muut sanallisia monivalintatehtäviä. Lajintuntemusosioon oli aikaa varattu 15 minuuttia, kaikkineen tenttiä sai tehdä  puolitoista tuntia. Hyväksytyksi tuleminen edellyttää , ettei virheitä ole enempää kuin kahdeksan. Tentti ei ole mikään läpihuutojuttu, vaan iso osa tenttijöistä ei yleensä pääse ekalla kerralla läpi. Jostain luin juuri, että vain noin neljäsosa pääsee eka kerralla läpi. 

Kun koepaperit sitten oli tarkistettu, repesin. Pääsin läpi! Ja vielä niin, että taisin tehdä tenttijöiden pohjat sillä kerralla: ainoastaan 2 virhettä! Vähän jäi harmittamaan, että olisin ampunut uivelon ekana sorsastuspäivänä, sillä se on rauhoitettu. Paljonkohan olisi ropsahtanut sakkoja? Onneksi tämäkin nyt iskostui mieleeni ja lopun elämääni muistan uiveloa suurella kunnioituksella.:)

Poika ei päässyt ekalla kerralla läpi ja minulla oli vähän tyhjä olo. Minä pääsin, enkä edes tarvitse korttia. No, tästähän tuli  tuttavapiirissä isomman luokan naurunaihe. Siippa tosin tuntui olevan ylpeä saavutuksestani ja lähti hetimmiten  nettiin surffailemaan, millaisen aseen rouvalle hankkisi. Apua!

Pojan tenttiminen olikin varmasti minua haasteellisempaa. Teki tutkinnon suomeksi, vaikka on koulunsa käynyt ruotsiksi. On oppinut lintujen nimetkin  koulussa ruotsiksi. Ehkä hieman puolikielinen olo...Mutta kyllä vaan poikakin pääsi tentin jälkeeni läpi - jos mahdollista, niin vielä vähemmällä lukemisella...

Koulussa pääsin brassailemaan tuloksellani. Kysyin oppilailtani, mitä luulette, miten open kävi.  2/3 nosti kätensä sen merkiksi, että pääsin ekalla läpi, loput olivat jyrkästi toista mieltä. Kun kerroin tulokseni, sain kovat aplodit ja tyttö etupenkistä huusi "Tiesi, että pääset, sinä tiedät niin paljon asioita!":))) Heh, ainakin joku uskoi...

Hirveä kyyditsemässä

Metsästäjän muijana sitä on oltava monessa mukana. Tässä muutama kuvavälähdys taannoiselta viikonlopulta. Käsky kävi noutaa hirviseuran ampuma hirvi peräkärryllä teurastamolle. Siispä kamera mukaan ja tätä ikuistamaan!

 

Tällä kertaa hirvi oli kuukahtanut hyvälle paikalle, tien vierustan lähistölle. ´Vetomatkaa avohakkuun liepeillä oli vain vähän.  Hirvi  oli helppo nostaa siitä kyytiin.

 

Tällä kertaa kyseessä oli sonnivasa. Pienet sarvenalut tuntuivat päässä, eivät juurikaan vielä näkyneet päällepäin.

Kaulassa näkyy pistämisjälki. Veret otetaan pois heti ampumapaikalla, jotta liha pysyy hyvänä. Samoin suolet poistetaan. Saaliin  nopealla käsittelyllä vaikutetaan lihan laatuun, makuun sekä  käyttökelpoisen lihan määrään. Onnekas ampuja saa vasan maksan itselleen:)

 

Tänä vuonna alueemme seura on saanut hyvin ammuttua hirviä. Heillä on jäljellä enää muutama otus lupakiintiöstä. Nopeaminkin jahdin saisi päätökseen, mutta seuroilla on tapana säädellä, millaisia hirviä ammutaan. Esimerkiksi  4-12-piikkisiä sonneja ei tässä seurassa saa tänä vuonna ampua, jotta elinvoimaisimmat ja lisääntymiskykyisimmät sonnit säilyvät. Harhalaukauksesta väärin sihdannut ampuja saa isohkon  sakkomaksun...

Ja sitten menoksi...

Tässä hirvi tuodaan teurastomolle ja  nylky alkakoon!

Hirveä käsittelemässä...

 

Syksy on hirvijahdin aikaa. Virallisesti jahdin saattoi Suomessa aloitaa tänä vuonna 28.9., mutta seurat päättävät kukin  jahdin aloituspäivästä omissa kokouksissaan. Paikallinen hirviseura lähti hirvenjälkien perään vasta  reippaasti lokakuun puolella.

 

Hirvilupien määrä vaihtelee vuosittain. Myönnettyjen lupien määrä on viime vuosina ollut laskeva.

Tälle kaudelle Suomen riistakeskus myönsi Suomessa yhteensä noin 33000 kaatolupaa. Määrässä on vähennystä kymmenisen prosenttia edelliseen vuoteen.

 

 Yhdellä luvalla saa kaataa joko  yhden aikuisen hirven tai kaksi vasaa. Seurat laativat tämän lisäksi omia rajotteita. Esimerkiksi kotikyläni seurassa päätettiin, ettei 4-10-piikkisiä sonneja ammuta tänä vuonna lainkaan.

 

 

Kävin hirviteurastamolla seuraamassa, mitä tapahtuu, kun hirvi on kaadettu...

 

 

 

Onnistuneen kaadon jälkeen alkaa varsinainen saaliin käsittely. Hirvi tulee käsitellä mahdollisimman nopeasti sen kuoltua. Niinpä ampuja pistää heti kaadon jälkeen hirven ampumapaikalla, jotta lihanlaatu säilyisi hyvänä. Tässä verenlaskussa katkaistaan suuret kaulasuonet hirveltä pistämällä puukko kaulakuoppaan.

 

Hirvi myös suolistetaan heti  pistämisen jälkeen. Ensin  avataan hirven vatsanahka rintalastasta takajalkojen  väliin asti. Nahkaa nyljetään kymmenisen sentin leveydeltä irti. Sen jälkeen avataan mahakalvo, jotta sisäelimet voidan poistaa.Myös sen vatsaontelon elimet poistetaan. Niissä on monia bakteereja, jotka muuten nopeasti pilaisivat itse lihan. Henki- ja ruokatorvi katkaistaan mahdollisimman ylhäältä.  Myös kiinnikkeet irroitetaan rintaonteloon saakka.


Hyvällä tuurilla hirvi on kuollut lähelle tietä ja se on helppo siirtää  teurastusmajalle. Yleensä kuitenkin hirveä saatetaan joutua vetämään metsissä pitkiäkin matkoja metsästäjien voimin. Sitten hirvi kuljetetaan teurastettavaksi -tällä kertaa kuljetus tapahtui auton peräkärryllä.

 

 

 

Ja  hirvien veto pois kyydistä käsivoimin...

Kun hirvi tuodaan teurastamolle, aloitetaan itse  nylkeminen: Etujalat ja takajat nyljetään sekä katkaistaan poikki ja rintalasta halkaistaan. .

 

 

 

 

 

Hirvi nyljetään kokonaan ja samalla sitä nostetaan ylöspäin vinssin avulla. Tässä vaiheessa, kun hirvi on nyljetty takapäästä, leikataan peräsuoli irti.

 

Kun hirvi on nyljetty päähän asti, katkaistaan pää irti. Tämä tapahtuu tarkemmin sanoen niin, että leikataan ensimmäisen niskanikaman ja kallon välistä poikki.

Sen jälkeen otetaan sisäelimet irti, eli sydän ja keuhkot sekä maksa.

 

Pää leikataan nahasta irti. Päästä poistetaan kieli.Tässä  alla olevassa kuvassa irrotetaan hirven kieltä. Se soveltuu myös ruoaksi.Samoin yleensä eläimen ampujalla on etuoikeus ottaa ammutusta vasasta talteen sen maksa. Vanhemman hirven maksaa ei suositella syötäväksi sen kadmiumpitoisuuden vuoksi.'

 

Kun nahka, sorkat, sisälmykset ja pää on irroitettu, on hirven teuraspaino noin 55 % hirven elopainosta. 

  

Hirven lihaa tavataan riiputtaa useampia päiviä, eli lihaa roikutetaan kokonaisena ruhona viileässä paikassa.Näin riiputtaen lihan  laatu paranee; siitä tulee mureampaa. Hirveä riiputetaan yleensä takajaloista ns. kinnerriiputuksella.

 

 

 

Tässä pestään  lopuksi hirven ruho. Sitten hirvi pistetään kylmiöön...

 

Jotta hirven nahka säilyisi ehjänä, tulee välttää hirven vetämistä maastossa paljaaltaan. Nylkiessä puolestaan tulee olla varovainen ja välttää tekemästä nahkaan reikiä tai puukonviiltoja. Nahasta tulee poistaa rasva ja liha mahdollisimman tarkkaan. Nahka levitetään lavan päälle ja suolaa levitellään sen ylle ainakin 5-10 kiloa riippuen nahan koosta. Nykyään  kylän seurassa on tapana, että suolan levityksen jälkeen nahat kääritään rullalle. Myöhemmin nahkatehdas ostaa nämä nahat.

Hirvenlihan etuna on sen vähärasvaisuus. Liha on melko tummaa ja karkeasyistä ja siinä on hyvin mieto riistanmaku.Ruhosta kolmannes on luita, toinen kolmannes jauhelihavärkkiä ja kolmanteen kolmannekseen lasketaan ns. parhaat palat eli fileet, paistit ja keittolihat.

Kun lihoja on riiputettu 3-4 päivää lihat jaetaan jahtiporukan kesken. Kylän porukassa on onnekkaasti mukana  metsästävä  lihamestarikin, jonka avituksella  lihoja pilkotaan pienemmiksi.  Tässä seurassa siis lihat tulevat melko käsiteltyinä paloina metsästäjille jakoon. Lihan käsittely jatkuu kuitenkin illan verran vielä  metsästäjien kotona, sillä ennen kun liha on pakkasessa, siitä täytyy poistaa vielä kalvoja, erotella erilaiset lihat ja paistit, jauhaa jauheliha, ehkä pistää muutama luu uuniin paistumaan...

Alla olevassa kuvassa on  etualalla alkuperäisessä muodossa oleva hirvikiväärin luoti. Taempana alunperin samanlainen  luoti, jolla ammuttiin isohko lehmähirvi. Luoti löytyi  hirven peräpäähän matkanneena ja muotonsa muuttaneena teurastuksen yhteydessä...

 

 

LÄHTEET:

Helsingin sanomat. Hirvenmetsästys alkaa tänään. [http://www.hs.fi/kotimaa/a1380331766957] Luettu 27.10.2013.

 

Riistakoulu - metsästä pöytään. [http://www.metsastajaliitto.fi/liitteet/jahti/jahti2010_3_s39.pdf] Luettu 26.10.2013.

 

Suomen riistakeskus. Hirvieläinsaalis. [http://riista.fi/metsastys/ohjeita-metsastajalle/saaliin-kasittelyn-ohjeet/hirvielainsaalis/] Luettu 26.10.2013.