Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruotsalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruotsalo. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. toukokuuta 2026

Neljä nuoruutta, jotka jäivät kesken 1918

Tämänpäiväisen Kaatuneiden muistopäivän kunniaksi kirjoittelen vuoden 1918 Vapaussodan tiimoilta. Taas aivan hakuammuntana lähdin liikkeelle. Sanomalehtiarkiston näpyttelin vain hakusanaksi vuosirajauksella kaatunut ja ensimmäisenä eteeni pompsahtanut seutumme uutinen kirvoittikin jo kynän varteen. 

Tuossa 9.4.1918 julkaistussa Kokkola-lehdessä oli  näiden alla olevien lisäksi ainakin puolen tusinaa muutakin Vapaussodassa menehtynyttä. Koskettavista koskettavimpia  nuorukaisten kuolinilmoituksia. Valitsin tekstiini kuitenkin ainoastaan neljän kälviäläisen kohtalon. 

"Kaatuneita keskipohjalaisia sankareita.

Jälleen on saapunut suruviesti paikkakunnallemme, että neljä uljasta nuorukaistamme on kaatunut. Raskas on se koettelemus, joka on meitä kohdannut, mutta me kestämmeme sen lujalla mielellä tietäessämme, että he siten ovat täyttäneet velvollisuutensa kansaansa ja isänmaatansa kohtaan.

Kokkolasta on kaatunut Georg Räbb lauantain tienoissa ja niinikään sähköttäjä Armas Suominen, jonka kuolemasta on jo muutamia päiviä huhuiltu. Hän oli kotoisin Turusta, jossa hän kävi sikäläistä suom. klassillista lyseota 5 luokkaa antautuen sitten  lennätinlaitoksen palvelukseen. Vainaja oli tunnettu kaikin puolin kunnon nuorukaiseksi.

Samoin suruviesti tietää kertoa, että kaksi Kälviän parasta poikaa Fritiof Kippo ja  Jooseppi Tikkanen ovat Tampereen verisissä, mutta samalla myöskin kunniakkaissa taisteluissa kaatuneet. Kunnia kaatuneille, siunattu olkoon heidän muistonsa."




Tampereen taistelujen aikana keväällä 1918 hiljenivät nuorten miesten  äänet. He olivat vasta elämänsä alussa, mutta joutuivat keskelle tapahtumia, jotka muuttivat kaiken. Heidän muistonsa kulkee yhä kaupungin kaduilla, osana sen historiaa, vaikka meistä harva sitä  ehkä on osannut ajatellakaan...

He olivat nuoria, unelmia täynnä, tulevaisuus avoinna. Tuo tulevaisuus katkesi monelta. Heidän tarinansa muistuttaa siitä, ettei historia ole pelkkiä tapahtumia, vaan ihmisiä ja elämiä. Henkilötasolla kaiken mullistavia tapahtumia. 




Nuo kaksi kuolinilmoitusta löytyivät samaisen lehden numerosta. Tuntui, että nelisivuisesta lehdestä valtaosa käsitteli Tampereen taisteluita. Tuossa lehdessä oli myös muistokirjoitus Fritiof Kippolle. Googlailemalla sain selville, että hän oli ollut hyvin aktiivi nuorukainen esimerkiksi nuorisoseuratoiminnassa. 

"Fritiof Kipon muistoksi.
Suruwiesti toisensa perään saapuu meille. Nuoret, uhrautuvat sydämet ovat lakanneet sykkimästä. Suuria uhria on nuori wapautemme waatinut meiltä lunnaikseen. 

Sywästi surren otamme me wastaan tiedon, että Sinä, Fritiof Kippo, olet poistunut keskuudestamme. Kipeästi sinua kaipaamaan jäi kotisi. Suuren aukon jätti Sinun kesken taittunut elämäsi kotikyläsi Ruotsalon edistysrientoihin, joihin sinä nuoruutesi innolla otit osaa. Paljon menetimme me Sinun toverisi Sinusta, johon me aina woimme luottaa. 

Olkoon sinun hyvän welvollisuudentunteen elähyitämä työsi meille esimerkkinä siitä, että suuren ja jalon asian wuoksi on meidän jokaisen uhrattava kaikki mitä meillä on kalleinta. 

Siunaten me muistelemme Sinun jaloa elämäntyötäsi. Liput kunniaa! Paljastukoon päät sankarin paarien äärestä! 

Kälwiä 8/4 1918. "



"Kunniakentällä kaatuneet vapaussankarimme Ilmari Porri, Kalle Fritiof Kippo, Jalmari Korhonen ja Jooseppi Eemil Tikkanen kätketään synnyinmaansa poveen Kälviän Vanhalla hautausmaalla ensi perjantaina t.k. 12 p:nä klo 2 i.p.

Pitäjäläisemme katsovat tietysti  sydämenasiakseen ja kalliiksi velvollisuudeksi saapua saattamaan nämä kaatuneet sankarit viimeiseen leposijaansa. Jokainen meistä  on nimittäin syvässä kiitollisuuden velassa näitä miehiä kohtaan jotka omantuntonsa ääntä kuullen tarttuivat waaran hetkellä kalpaan synnyinmaansa onnen ja vapauen puolesta."


"Vapaussankarien Ilmari Porrin, Jooseppi Tikkasen, Fritiof Kipon ja Jalmari Korhosen  hautaus eilen muodostui suuremmoiseksi juhlahetkeksi, jollaista tuskin koskaan on pitäjämme historiassa ennen ollut. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa suurin juhlallisuuksin. Tunnelmaa kohottivat  sotilassoittokunnan  ja kahden laulukuoron  esitykset. Sankarit haudattiin n.s. Wanhaan hautausmaahan. 
Lähemmin ensi numerossa. 
"

Näin päättyi neljän nuorukaiseen elämä. Tässä lainaus heidän kuolinkirjauksistaan Kälviän seurakunnan haudattujen luettelosta: 

-Talollisen poika, vapaustaistelun sankari , Antti Ilmari  Porri  (23 vuotta) kaatui Tampereen taisteluissa 28.3.1918

-Vapaustaistelun sankari, Jooseppi Eemeli Tikkanen (26v)  Kälviän Jokikylästä  kaatui Tampereen taisteluissa 28.3.1918. 

-Itsellinen, vapaustaistelun sankari,  Jalmari Korhonen Kälviän Välikylästä (27v)  haavoittui Tampereen taistelussa 28.3.1918 ja kuoli haavoihin Jyväskylässä 1.4.1918.

-Talollisenpoika, vapaustaistelun sankari, Kalle Fritiof Kippo (25v) Kälviän Ruotsalosta haavoittui ehkä punaroistojen rääkkäämänä Hauholla  ehkä 28.3.1918 tai myöhemmin. 

He kaikki olivat vielä naimattomia. 

Taistelut olivat ohi, mutta jäljet jäivät;  muistoina, niminä, tyhjinä paikkoina, kipeinä ajatuksina... Vähitellen alettiin jakaa kunniamerkkejä. Niitä annettiin niille, jotka palasivat, mutta myös niille, jotka eivät enää palanneet koteihinsa. Poikia ja nuorukaisia, joiden elämä oli jäänyt kesken ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.




LÄHTEET: Kokkola. No 37. 9.4.1918. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256053?term=kaatuneet&term=kaatuneille&term=kaatuneen&term=Kaatuneita&term=kaatunut&page=2] Luettu 17.5.2026. 

Kokkola No 39. 13.4.1918. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256049?term=Punaisten%20uusimpia%20murhia&page=2] Luettu 17.5.2026. 

Kokkola  No 137. 4.12.1919. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256179?term=Eino%20Kleemola&page=3] Luettu 17.5.2026. 

sunnuntai 26. huhtikuuta 2026

Takatalven keskellä

Vaikka sääennusteet jo viikon varrella hohkasivatkin takatalvesta, on ihmismieli siitä kummallinen, ettei sitä oikein usko todeksi, ennen kuin omin silmin näkee. 

Lauantaiaamuun sitten herättiinkin upean valkeuden keskelle. Huvittavana sai katsella omaa pihapiiriä. Meillä on pihassa uima-allas, joka saatiin pestyä ja puunattua loistokkaiden, etuajassa olevien kevätsäiden ansiosta ensimmäistä kertaa jo huhtikuussa. Se oli ensimmäinen kerta altaan 17-vuotisen historian aikana. Koko allas muuttaa muotoaan, kun  terassi sen ympärillä pukeutuu valkoiseen.  Pumppu pörrää nyt altaalla taukoamatta, jottei vesi jäädy...

Muutoinkin lumi rajaa pihapiirin uuteen uskoon. Kivilaatat talon edustalla  tekevät kivan lumileikin. 

Kukkamaalla kevät ei anna periksi. Jotenkin ihailen luonnon voimaa!

Takatalvi saapuu taas siinä vaiheessa, kun toppavaatteet on jo ennätetty pestä. Ei kannattaisi hätiköidä. Mutta kaikkihan tietää sen tunteen, kun keväällä saa kiskoa ensimmäisen kerran esimerkiksi lenkkarit jalkaan! Sitä on vaan pakko kaivaa kevät esille!

Eilen, kun katsoin ikkunasta metsään päin, minuun iski taas se tunne, että on päästävä yksin luontoon. Se iili tulee aina silloin tällöin. Ikkunan takana lumen vuoraamat puiden oksat keinuvat kivasti tuulessa. Silloin tällöin pieni lumirykelmä leijuu korkeammalta puiden oksilta maahan saakka.

Tunnistan nuo hetket luonnossa  sellaisiksi, että kaipaan omaa rauhoittumista. Luonnon keskellä se onnistuu aina. Niinpä ajelen kohti  Ruotsalon Helluskaria. Se on yksi lempipaikoistani. Jo matkan varrella pysäyttelen autoa ja kuvailen. Rannalla on lintujakin, mutta ne aavistavat tuloni ja pyyhältävät pois. 

Meren äärellä tajuntaan iskee yllättävä kylmyys. Sen unohtaa aina, kun ei ole rannalla. Niin nytkin.  Kun kävelen pitkin rantakallioita, painan sormeni korvaani, tuuli vihloo niin kovasti. Mutta on upeaa hengittää kilpaa puuskuvan tuulen kanssa. Aivan kuin minä ja tuuli olisimme hetken yhtä. 

Sitten seison kalliolla. Kylmä graniitti kenkieni alla. Lumi on jo kadonnut kalliolta, ehkä tuuli on vienyt sen kauas, kauas...

Tunnen, kuinka raaka tuuli käy suoraan läpi ajatusten.  Vedän hupun tiukemmin pääni ympärille. Pusken kohti tuulta. Haluan nähdä meren kylmyyden, sen valkopäisinä kuohuvat aallot, mutta huppu kääntyy silmilleni.


Hyinen meri on tänään tummansininen. Se ei liiku paljon, mutta siellä, täällä näkee valkoisia vaahtopäitä. Kännykamerallani en kuitenkaan ala niitä kuvailemaan. Meren pinta on vihainen, se seuloo itseään ees ja taas, mutta jotenkin verkkaisesti, kuin itseään pidätellen. Ehkä sekin jo haluaisi antautua keväälle. Jäätä ei enää näy silmänkantamattomiin.


Seisoskelen. En siksi, etten voisi jatkaa matkaani kallioilla, vaan siksi, että tässä on kaikki se, mitä kaipasin: kylmä, valo, hiljaisuus.


Kallioilla aika tuntuu pysähtyvän. Sormille on kylmä, tuuli tuntuu poskipäissä. Hiukseni tarttuvat tuuleen, elävät levottomasti ja paljastavat niskan kylmyydelle. Vedän vaistomaisesti hartioitani kasaan. Tuuli ei kysy lupaa, mutta se muovaa minusta meren armolla olevan hahmon. Seison liikkumatta, mutta silti kaikki minussa on liikkeessä - hiukset, hengitys, ajatus. Huhtikuisessa säässä.

Silti kallioidenkin keskellä on pilkahduksia pehmeydestä. Vihreä sammal erottuu vastalauseena rantakallioiden karuudelle. Se nostaa päänsä kallion painanteista tiheänä mattona. Sen väri on taivaallisen kaunis. Sammalmättään päällä lepää puhtaanvalkea lumikruunu. Lumi on seurannut sammaleen muotoja, jäänyt kiinni pieniin nyppyihin, kerääntynyt sen keskelle ja jättänyt reunoille kuin kaksi vihreää maata. Sammal ja lumi yhdessä kertovat viipyilevästä keväästä - hetkestä, jolloin talvi ei enää hallitse kaikkea, mutta kevät odottaa vielä omaa vuoroaan. 


On keskipäivä. Aurinko ulottaa  valonsa kalliolle kuin kokeillen. Sitkeiden pikkukoivujen  oksat piirtyvät pitkinä varjoina, jotka venyvät karun rantakallion pintaa pitkin. Ikään kuin varjot yrittäisivät kasvaa siellä, missä juuret eivät voi. Hetkellisesti kalliolle ilmestyy runkoja, joita ei oikeasti ole olemassa.  Kun  pilvi hetkeksi lipuu auringon eteen, varjot vetäytyvät pois kuin esiriipun taakse. Jäljelle jäävät vain ne sitkeimmät puut, jotka oikeasti jaksavat kasvaa tässä paikassa. 

Seisoskelu kalliolla on suostumista siihen, että vuodenaika voi ottaa askeleen taaksepäin kysymättä lupaa. Hyisen meren äärellä takatalvi tuntuu rehelliseltä ja aidolta. Se ei teeskentele lämpöä, vaan näyttää juuri sen, mikä vielä on.

Jatkan matkaa. Kuljen halki  korkeiden kallion paikkaan, jossa  kasvillisuus muuttuu rehevämmäksi, kalliot loppuvat ja metsä alkaa. Viimetalvinen Hannes-myrsky on näyttänyt itsestään jälkiä täälläkin. Mietin luonnon voimaa. Se on uskomaton. Kuinka tästäkin kohtaa maa  on kuin mennyt halki, Mietin, että ihmisen voimat ei tällaiseen pystyisi. Sitten sen tekee näkymätön tuuli. 


Jatkan matkaa. Merivesi on vetäytynyt matalalle. Muistan aikaisemmista käynneistä samalla paikalla, kuinka kaikki nuo pikkukivet olivat veden peitossa. Joskus uin juuri tässä kohdassa, silloin kun lapset olivat pieniä. Muistan, kuinka kahlailu rantavedessä oli työlästä jalkojen alla tuntuvien kivenmurikoiden vuoksi. 

Merivesi ikään kuin pidättää henkeään. Se mikä aiemmin oli veden alla, on nyt märkää ja kiiltävää pintaa, jopa osin  jo kuivunuttakin. 



Jatkan matkaani metsän siimekseen. Kärrypolku kaartuu kohti metsän sydäntä. Polun pinta on vuorautunut aikojen saatossa puista pudonneilla havuilla, jotka vaimentavat jokaisen tulevan askeleen. Polku taipuu puiden taakse. Ei voi tietää, mitä on edessä. Ohut, koskematon kerros puhtaanvalkeaa lunta polulla on kuin koskematon kuorrutus, jossa ei näy vielä ainuttakaan jalanjälkeä. Minä tulen ja rikon askeleillani  tuon ehjän kokonaisuuden. Minun jälkeeni se ei enää ole sama. 

Aurinko kajastaa suurten kuusenrunkojen ja raskaiden oksien välistä. Valo siivilöityy metsän hämärään kultaisina juovina. Kuulen pikkulintujen huoletonta laulua puiden kätköistä. Kaartuva, luminen polku on osa metsän hiljaista tarinaa. 



Kuljen eteenpäin. Vastaan tulee uusi, erinäköinen ranta. Rantahiekan vanhan vauvakeinun takaa on kiva katsella maisemaa. Keinun istuinosa on vuorautunut lumella. Tuuli sitä nyt hiljalleen keinuttaa. Valkeaa kyytiläistä. Kylmät ketjut hennosti kiristyneinä viileässä ilmassa.

Seison keinun takana ja katson sen yli merelle. Keinu täyttää näkymän. Aivan kuin katselisin maailmaa lapsen horisontista käsin. Rannan hiekka ei näy, lumi peittää sen, mutta tiedän, että lumen alla on hiekka. Keinu, ranta ja merimaisema odottavat kesää ja rannan leikkijöitä. Ehkä he vielä palaavat, viimeistään silloin, kun hiekka jo polttaa jalkojen alla.



Päämäärätön kuljeskeluni jatkuu. Tulen uudelle rantakalliolle, kallion pinta on karheana jalkojeni alla. Suuret puut kehystävät tätä kallionkielekettä. Metsä luo ympärilleni turvan. Ainakin minusta tuntuu siltä. Jykevien runkojen välistä näen vain aavistuksen merta. 


Havupuiden vihreys on syvää ja elävää. Pienet havut lomittuvat tiiviiksi kokonaisuuksiksi valoa suodattaen. Aurinko kultaa maiseman pehmeinä laikkuina. Valo koskettaa varovasti runkoja. Puut ovat estäneet täyden pääsyn auringolta. Lumi on saanut luvan asettua paikoilleen sinne, tänne. Kuin hiljaisena muistona menneestä talven kylmyydestä. 

Taivaan sini on puhtaan kaunis. Avoin ja seesteinen. "Myrskyn jälkeen on poutasää,"  lauloi jo aikoinaan Kari Tapio. Näinhän se aina menee. Oksien välistä on aavistettavissa jo lupaus kesästä. 

Luonnossa kulkiessa tuntuu, että kaikki asiat on tasapainossa: meri, valo, metsä ja varjot. Hengitän syvään. Tätä tulinkin etsimään!





Vaeltelen vielä hetken rantakallioilla. Muita ihmisiä ei näy. Tunnen aavistuksenomaisen hetken ajan olevani kuin metsän valtias.  Hymyilen. Luonnon mahti on niin paljon ihmistä suurempi. Rannalla kylmyyden puskiessa sielun syvyyksiin asti tajuaa juuri oman mitättömyytensä. 


Kyykistyn vielä rantakallion luona. Joku on tehnyt kallion keskelle pienen nuotion. Kivistä rakennettu nuotio, kuin linnun pesä. Huolellisesti ympyrään aseteltu. Niin kaunis! Tarkoituksellinen kivien rykelmä. 

Nuotion keskusta on tyhjä ja kylmä, vain hienoa tuhkaa ja muutama hiiltynyt oksanpätkä muistuttamassa lämmöstä, joka siinä joskus on hetken ollut. 

Nuotion kivet on kestäneet ihmisen tekemän  asettelun siinä koko talven, vaikka Hannes-myrsky katkoi puita ja repi maita. On luonto ihmeellinen, on!

sunnuntai 22. kesäkuuta 2025

Kesällä Krunnissa kerran

Juhannus on vietetty ja vaikka säät ei olleet kuumuutta porottavat, niin meille ainakin  ihan kelpo säät. Aurinko paistoi ja uitu on sekä omassa altaassa että meressä. 

Tänään lähdimme kalastusjahdillamme merelle ajelulle. Päädyimme ajelemaan Krunniin eli virallisemmin Poroluodonkariin saakka.  Oli melko tyyni sää, joka mahdollisti etäämmällekin matkaamisen. 

Oli tosi hiljaista vesillä, vaikka vielä juhannuksenpyhiä vietettiinkin.  Muutama pieni purkki matkasi etäältä ohi. Pikkupoika heilutteli meille Poroluodon kallioilta. Oli siellä perheensä kanssa viettämässä kesäpäivää. Kovasti vilkuttelimme takaisin ohi huristellessamme. 

Alla oleva kuva on Krunnin kelikamerasta. Satamassa olikin tällä kertaa  useampia vierasaluksia. Siitä jo voi tulkita, että oli oikein kelpo merisää. 



Krunnin saari on 1500-luvulta alkuisin oleva kalastajakylä. Siellä on edelleen jonkin verran pieniä mökkejä, jotka lienevät nykyisin ennemminkin mökki- kuin kalastajakäytössä. Jokunen uudempi mökkikin on viime vuosina alueelle noussut. Jos pitäisi etsiä paikka, missä tuntuu kesä, niin se olisi juuri tässä näiden ensimmäisten mökkien lähettyvillä. Näkymä on kuin vanhasta kalasatamaidyllistä!


Saarella ei ole varsinaisia tontinrajoja, mökit on yhteismaalla. Silti herrasmiesmäisiin tapoihin kuuluu, ettei  lompsita aivan toisten pihapiirien kautta. Maastoon onkin muovautunut  aika selkeät reitit kulkea. Saaren alkupäässä on mökkejä, keskellä ja saaren  äärimmäisessä päässä ei asutusta ole. Saari kuuluu linnustonsuojelualueeseen, jonka vuoksi tähän aikaan vuodesta liikkuminen saaren pohjoisrannoilla on kiellettyä. 


On jännä havainnoida, kuinka saaren kasvillisuus muuttuu saaren eri osia kulkiessa. 


Katajaispuskia on paljon.


Saaressa on tosiaan ollut jo monta sataa vuotta sitten kalastajien mökkipahasia. Voi vain aavistella, kuinka karua saarella on tuolloin ollut elellä. Sieltä ei ihan pieneen hätään ole mantereelle päässyt. Maastosta voi edelleen löytää merkkejä vanhoista tupien kivijaloista. Ihailtavan alkuperäiskunnossa saari on muutoinkin säilynyt!


Näin keskellä kesää kasvillisuus saarella  on melko rehevää, vaikka tietysti puusto onkin kituliasta. Syysmyrskyjen aikaan varmaan paljastuisi koko saaren karuus ja tuulisuus aivan toisella lailla. 


Lyysille johtavan polun laitamilla on kivikummeli, johon voi heittää kiven ohitse kulkiessaan. Se tuottaa uskomuksen mukaan onnea. 


Ehdoton kiertämisen paikka on aina tämä vanha jatulintarha eli Laiska Jaakon rinki. Tämä rinki on vanhaakin vanhempi, sillä se on entisten asukkaiden puhdetyönään tekemä labyrintti. Tapaan kulkea sen joka kerta saarella käydessäni alusta loppuun. Se on samalla jatulintarhan parasta ylläpitoa. Jos haluat lukea lisää jatulintarhoista, klikkaa punaista osoiteriviä ylempänä. Tein siitä aikoinaan oman päivityksen. 

Ringin kiertäminen kestää tavattoman kauan. Se ei ole kiireisen ihmisen hommaa. Siippa lähti  puoli minuuttia minua aiemmin kiertämään sitä ja huomasin jääväni pikkuhiljaa jälkeen. Jossain vaiheessa naurahtaen kyselin, eikö tämä päätykään koskaan. Siippa sanoi, että ei varmaan. 


Sinnikkäästi tarvoimme kuitenkin aluskasvillisuutta lyttyyn ja pääsimme kuin pääsimmekin labyrintin keskelle lopulta! Kovasti kaipaisi tämä jatulintarha lisää tallustelijoita, jotta se ei ruohottuisi kokonaan. Jatulintarha on muuten muinaismuistolain perusteella rauhoitettu, joten muistetaan, ettei kiviä saa kanniskella siitä pois!

 
Tämä alapuolen kuvan vasemmassa laidassa näkyvä Krunnin lyysi on peräisin peräti 1700-luvulta ja se on ilmeisesti maamme vanhin kalastusloisto. Nimi piti tietysti käydä lyysin sisällä kirjoittamassa vieraskirjaan, kuten aina saarella käydessä. 





Saarella on hieno laavu ja näköjään runsaasti polttopuitakin odottamassa leiritulille istahtavaa. Tästä ohitse kulkiessa laavu oli täynnä väkeä. Meillä ei tällä kertaa ollut eväitä mukana, joten kuljimme ohi vain istuskelijoita  tervehtien.


Me istahdimme kallioiselle rannalle. Siellä oli aivan taivaallinen rauha. Aurinko sulostutti poskipäitä taivaallisella lämmöllä. Vain linnut kraakkuivat ohi liidellessään. Laitoin päälle "Muuttolintujen kevät"-mobiilisovelluksen, johon olen aivan  jäänyt koukkuun. Ideana siinä on tallentaa linnunlaulua ja ohjelma yrittää tunnistaa nauhoitetun linnun äänen perusteella. 


Iltapäivä oli jo pitkällä, kun palailimme t-paidoissamme takaisin satama-alueelle. Olipa ihana ja rauhallinen päiväretki.