Tuku tuku lampaitani-perinnebiotoopin kunnostusta

 Lauantai-illan kiva pieni fiilistely Ruotsalon kylän tuntumassa, Vähäjärven tienoilla, Uusimäen tilalla . 

Olin netistä lukaissut tiedon näiden lampaiden keväänkoitosta ja lähdin katsomaan, näkisinkö lampaat. 

ja jo vain! Tosin tällä kertaa jouduin seurailemaan niitä pienen välimatkan päästä. Kävihän se näinkin.

Tämä haan perinnebiotooppia on kunnostettu maanomistajan, ELY-keskuksen ja lampurin kanssa. 

Perinnebiotoopit ovat vanhoja laidun- ja niittoniittyjä, joiden kohtalona on aktiiviviljelyn  jälkeen  uhanalaistua. Pelastakaa pörriäinen-henkeen näiden niityjen eliöstö ja kasvillisuus  ovat vaarassa kadota. 

Aluetta kunnostettaessa lammashaaksi on poistettu vesakkoa, taimia ja  liian varjostavaa puustoa. Alue, joka on varsin iso, on  rajattu laidunaitauksella. Lopuksi hakaan on tuotu kymmenen suloista lammasta. 

Biotoopeista tietämättä lampaat muokkaavat omalla olemuksellaan ja toiminnallaan laiduntaessaan. Koska kyseessä on erityisesti perinnebiotooppi, on maan muokkaus ja lannoitus sekä torjunta-aineet kiellettyjä. 

Perinteiseen tapaan kasvillisuutta monipuolisemmaksi sekä poistavat alueen liikaravinteikkuutta ja vieraslajeja. Lampaiden toiminnasta hyötyy näin myös alueen linnusto ja hyönteiset. 

Valtioneuvoston asetuksessa vuonna  2020 onkin myönnetty näiden perinnebiotooppien kunnostukseen  vuosille 2020-2025 tukea. Kohteiden tulee sijaita maatalousympäristöön kuuluvassa maisemakokonaisuudessa. 

Siellä ne lambit paistattelivat päivää. Kymmenen villasukkaa, joista yksi oli tietysti perinteiseen tapaan porukan musta lammas. 

Minulla on lampaisiin lämmin suhde. lapsena meille otettiin kotitilalle kaksi lammasta. Toinen niistä oli jo ottaessa kantava, joten jompi kumpi näistä sulottarista pyöräytti kaksi kakkua. Niin, kotiseutuni murteella karitsat olivat tosiaankin kakkuja. 

En enää muista, oliko pikkupässeillä nimiä, varmaankin. Mutta sen muistan, kuinka istuin lammashaassa pikkupässit vierelläni ja yritin haastaa niistä esiin puskuripässiä. Suloista oli katsella, kuinka ne leikkivät pienillä sarventyngillä kanssani. 

Perinnebiotyyppien määrä on vähentynyt hulppeasti jo 1880-luvulta lähtien maassamme. 1960-luvulta nykypäivään niiden väheneminen on ollut jopa yli 90%. Juurikin tällaiset hakamaat ja järvenrantaniityt ovat niitä kaikista uhanalaisimpia. 

Jopa 31% maamme uhanalaisista lajeista on riippuvaisia perinnebiotoopeista. Lampaat pitävät alueet avoimina. Kaiken lisäksi niitä on kiva katsella. Samalla laidunmaiden kasvit ja pölyttäjät saavat mahdollisuuksia kasvaa ja nousta uuteen kukoistukseen. 

LÄHTEET: 

Finlex. valtioneuvoston asetus perinnebiotooppien kunnostukseen ja hoitoon vuosina 2020-2025 myönnettävästä tuesta.  [https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2020/20200953] Luettu 28.5.2023.

Maisemanhoito laiduntamalla. Käytännöt ja rahoitus. [https://www.proagria.fi/uploads/maisemanhoidon_tuet_eeva_puustjarvi_2022-06-13-161724_doyq.pdf] Luettu 28.5.2023.

Perinnebiotooppien uhanalaisuus. Ymparisto.fi. [https://www.ymparisto.fi/fi/luonto-vesistot-ja-meri/luonnon-monimuotoisuus/luontotyyppien-monimuotoisuus/luontotyyppien-uhanalaisuus/perinnebiotoopit]  Luettu 28.5.2023.

Kaatuneiden muistopäivänä

Te lähditte tuntemattomaan

Te ette palanneet kotiin

Niin raskaat olivat nuo askeleet

Kiitos vapaasta Isänmaasta

Me emme unohda...

Tässä pieni kuvatarina isoisäni elämästä. Kuvia ei ole paljon. Siihen on syynä sekä sota, jonka jälkeen ei ollut enää kuvattavaa, että myös sukutilamme tulipalo vuonna 1952, jossa vähätkin kuvamuistot tuhoutuivat.

Vihki-ilmoitus on vuodelta 1937. Ainoa kerta, kun isovanhempamme mainittiin lehden sivuilla yhdessä. Samana kesänä heinäkuun 24.  tanssittiinkin jo häitä.  Vuoden päästä  isovanhempieni kihlauksesta oli jo esikoinen syntynyt. Kaikki näytti enemmän kuin onnelliselta.

Sitten tulikin jo talvisota ja jatkosota. Kuvassa isoisäni eturivissä toinen oikealta. Kuva on otettu kesällä 1941. Isäni oli kuvaa otettaessa  puolivuotias. On niin vaikea tunnistaa isoisää kuvasta.  Emmehän koskaan saaneet tavata. Suvun näöstä silti löytyy aavistus jotain tuttua. Pidän hänen ryhdikkäästä olemuksestaan  ja suorasta katseesta! Varmaan hänen pikkuveljensäkin on samassa kuvassa, mutta häntä en osaa varmuudella tunnistaa.

Geenit on jänniä - jos minun pitäisi valita lempparityyppi kuvan perusteella, hän olisi kuvasta juurikin isoisäni! Itsevarman näköinen, suoraselkäinen tyyppi!

Toukokuussa -42 pikkuveli katosi. Isoisä sai ylimääräisen loman, jotta pääsi kertomaan katoamisesta kotiin. Se loma jäi hänen viimeisekseen. Kun tieto isoisän kuolemasta oli jo tullut vaimolle, saapui vielä sen jälkeen hänelle  isoisän kirje, jossa hän lohduttavasti  kirjoitti vaimolleen "Älä huoli, etsin Matin." Etsintä päättyi, kun isoisäni kaksi viikkoa myöhemmin kuoli. 

Isoisäni sodanaikaiset kirjeet ei ole  valitettavasti säilyneet. Mummoni pelkäsi kuolleiden kummittelevan ja muutoinkin muistot ahdistivat. Hän pyysi isääni polttamaan sodan jälkeen kirjeet. Isä poltti ne äitinsä pyynnöstä, mutta katui sitä koko aikuisuutensa. Oli lukenut kirjeet läpi ennen polttoa ja kertoi minulle , kuinka kaunis käsiala isällään  olikaan. 

Isoisän äiti  puolestaan näki vuosikausia painajaisunia kadonneesta pojastaan. Unissa poika huhuili aina  jossain järven takana, mutta etäältä. Epätietoisuus, se oli pahin kaikista. En koskaan kuullut, että isoäiti olisi nähnyt painajaisia kahdesta muusta menehtyneestä pojastaan. Monen vuoden taistelun jälkeen isoisän veljelle lopulta myönnettiin paikka sankarihaudoista. Mutta hauta, se on edelleen tyhjä. 

Vuodelta -47 löysin  lehdestä ilmoituksen jossa myös isoisäni veljeä vielä etsittiin. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä oli hänen kohtalonsa. Ainakaan taistelussa hän ei menehtynyt. Voi, kunpa tämä vielä joskus selviäisi!

Alla olevassa  lehtileikkeessä vuonna 1947  etsitään isoisäni veljeä, Matias Einoa eli Mattia. 

Surun päivä kesällä 1942 Lappajärven Tarvolassa. Isoisä oli pitänyt noutaa arkussaan Kauhavan asemalta. Arkun päällä oli kiinnitettynä lappu, jossa oli ilmoitettu, ettei arkkua saa avata. Tämän vuoksi mummoni elätteli vuosikymmenet toivetta, että jos puoliso ei olisikaan ollut arkussa vaan vielä palaisi.

Isäni on kuvassa tuo pienokainen äitinsä sylissä. Isoisänihän kuoli Mannerheimin 75-vuotisparaatista palatessa, kun kuorma-auto ajoi ojaan ja miehet sinkoilivat lavalta. Isoisän pää osui kiveen ja hän kuoli Äänislinna kenttäsairaalassa. Niin turha kuolema!

Isoisäni on minulle vain muutama kuva ja kultakirjaiminen nimi taulussa. En tiedä, missä hän oli hyvä, millainen hän oli luonteeltaan. Oliko hänkin vasenkätinen, kuten minä, siskoni ja isäni? Mitä hän ajatteli sodasta? Miltä tuntui jättää vaimo kotiin kahden pienen kanssa? Miltä ajatteli, kun veli katosi sodassa? Miten asetteli sanansa, kun kirjoitti vaimolleen kotiin? Ehkä yritti hälventää pelkoa, kaipuuta ja rauhoittaa kotona pelkääviä. Sen tiedän, että viimeistä kertaa rintamalle lähtiessään, hän oli itkenyt siskolleen. Tiesi kuolevansa. Pelkäsi, miten vaimo selviää pienten poikien kanssa. Tämäkin keskustelu aukeni vasta kymmeniä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Lähtiessä piti esittää, että kyllä kaikki järjestyy, pian palataan kyntötöihin kotiin. Mummoni oli vain 26-vuotias leskeksi jäädessään. Hän ei enää koskaan sen jälkeen avioitunut. Hoiti lapset yksin ja eli kovan elämän.

Talvisodassa ja jatkosodassa kuoli noin 90 000 sotilasta. Useat heistä heistä olivat perheellisiä, sotaleskeksi jäi noin 30 000 ja noin 55 000 lasta jäi sotaorvoksi. Isäni yhtenä heistä.

Kolmas kuva on otettu ihmisikä myöhemmin. Kuvassa jo edesmennyt isäni katsoo pientä hautakiveä, jossa lepää hänen isänsä. Hän muistaa isästään vain lähtiäisvilkutuksen. Isäni oli 1,5-vuotias, kun hänen isänsä kuoli. Isäni aina lohdutti itseään kertomalla, että isällään on yksi Suomen kauneimmista hautapaikoista rakkaan Lappajärven rannalla,

Miten erilainen olisikaan ollut meidän kaikkien elämä, jos isoisä olisi saanut jäädä eloon! Vaimonsa ja poikiensa talo oli pakko myydä, elämä asettui ihan toisaalle. Yhteydenpito isän sukuun väljähtyi yli 70 vuodeksi. Viime vuosina olen pakonomaisesti etsinyt pikkuserkkujani, joita en koskaan lapsena oppinut tuntemaan. Elämä ja sota kuljetti esipolvemme erilleen. Toisenlaisessa tarinassa olisimme olleet ystäviä ja tuttuja lapsesta lähtien.

Keväthommia ja äiteilyä

Vähän kiireisen päivä teksti on lyhyt mutta ytimekäs. Lainaus blogiin tulee tällä kertaa kälviäläiseltä runoilijalta, Raija Ritalta, jonka tekstejä olen ihastellut aiemminkin. 

Tänään kiitämme Sinua äiti,

että jaksoit myös ymmärtää,

kun nuorina uhmakkaina,

me etsimme elämää.

Monet kolhuthan kokea saimme,

niistä kasvoimme kuitenkin,

aina tiesimme tie on avoin,

Sinun luoksesi takaisin.

- Raija Rita-

Lippu on liehunut meillä salossa ja lämpöisessä kevätsäässä on täytelty uima-allasta. Altaaseen saatiin viikonloppuna asennettua talkoovoimin uusi allasmuovi.  Käyttöohjeessa luki, että vaivaton asennus kahden henkilön toimesta. Ei se kyllä ihan niin mennyt.

Pojat ja poikien kaverit tulivat ihanasti jeesaamaan. Kymmenkunta äijänkörilästä väkersi altaan ympärillä tosissaan. Kyllä niin hurraan tällaisen kimppahengen voimaan! Ilmeisesti jokin keväthuumaus noilla jepeillä muutoinkin - äsken isompi poika laittoi kotoaan kuvaa, kun olivat kaveriporukassa alkaneet haravoida pojan pihaa, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Siitäkö alkaa keski-ikäistyminen?!

Töissä teimme perinteiseen tapaan myös äitienpäiväjuttuja viikolla. Eräs oppilaani tuli hämmentyneen näköisenä luokkaani ja tokaisi "Muuten tiiäkkö, en oo  koskaan muuten tiennyt että mun äitillä on muukin nimi kuin äiti. " Kerrassaan ihanaa! Yritin sitten avittaa oppilasta, annoin vinkiksi äidin etunimen ekan kirjaimen. Ei auennut sittenkään.  

Kotona testasin ihan mielenkiinnosta vielä samaa juttua - nelivuotias pojanpoika sanoi äitinsä nimestä vain  "Se on mamma. " Ei tiennyt hänkään muuta nimeä. Toisaalta tunnisti fammun, faffan, mummon, papan ja isänsä etunimet tuosta noin vaan...Tätä täytyisi tutkia enemmänkin...mutta niin kai se on, että äiti on aina äiti!

Tänään kävimme ruokailemassa koko lähisuvun voimin. Meitä oli ruokapatojen äärellä neljän sukupolven verran. Tämä on meillä äitienpäiväperinne kolmenkymmenen vuoden ajalta, jonka korona tosin pariksi vuodeksi välillä keskeytti. Ruoka oli taivaallisen hyvää ja maisemat kauniit. 

Suhteellisen rauhallinen äitienpäivä. Saldona ainoastaan yksi haljennut huuli. Tämä pienimmällä, mutta kaikesta selviää asenteella!

Koivun hiirenkorvat ovat auenneet, siippa toi veneen pihalle kevätfiksaukseen, pian se viedään merelle. Ihan paras aika vuodesta!

Onnea vielä kaikille äideille!

Noita Henrik Lappalainen

Lohtajalla oli kesäkäräjät heinäkuun 26. vuonna 1585. Siellä yhtenä asiana oli  Henrik Lappalaisen toiminta. Henrik Lappalainen tuomittiin kuolemaan noitana. Hänet myös myöhemmin todellakin  mestattiin tämän tuomion vuoksi. 

Syyttäjinä käräjillä  toimivat lohtajalainen Juho Niilonpoika ja Kannuksessa asunut Juho Holst. Perusteluina syyttämiselle  oli se, että Henrik Lappalainen oli saattanut noitakeinoillaan Juho Niilonpojan Elsa-vaimon  pyynnöstä turmioon Elsan tyttären, Britan. 

Britan sanottiin varastaneen äidiltään rahoja (penningar). 

Käräjillä kuulusteluissa selvisi, ettei Henrik Lappalainen voinut  kieltää harjoittaneensa taikakeinoja Britan turmioksi. Tätä todisteli myös Britan Elsa-äiti.  Hän kutsui Henrik Lappalaista  "täydelliseksi ennusmieheksi ja noidaksi. "

Yllä: 4773 Pohjanmaan voutikunnan  ja Oulun erämaan  maakirja ja tilikirja  (1585-1585): Tiedosto 168. 

Ilmeni myös, että Henrik Lappalainen  "monessa muussa paikassa tässä maanääressä on käyttänyt kannustansa, joksi he hänen konettansa kutsuvat, noituuden harjoittamiseksi." Kannuksella tarkoitettiin noitarumpua, joka oli tyypillinen ennustusväline erityisesti  lappalaisilla. 

Tuo "koneen käyttö" kiinnosti minua ilmaisuna ja tongin siitä vähän lihaa luiden ympärille. Suomalaisessa kielenmuodossa "kone" on  germaaninen lainasana. Se on alun perin tarkoittanut taikaa tai taikakalua. Siksi kannusta on saatettu  vielä 1500-luvulla kutsua koneeksi. 

Ei ole varmuutta, mistä Henrik Lappalainen oli lähtöisin, mutta yksi mahdollisuus  ainakin nimensä puolesta on, että hän  saattoi olla yhteyksissä lappalaisten kanssa, eikä ole poissuljettua, että hän olisi ollut niitä viimeisimpiä tämän kansan etelämpänä asustaneita edustajia. Henrik saattaa myös olla  taustoiltaan saamelainen, mutta puhunut  suomenkielen peräpohjalaismurteella. Sukunimiä ei tuohon aikaan vielä käytetty. Tai ehkä Henrikin etninen tausta  on ollut suomalaisheimoinen - pohjalainen tai kainuulainen. Suomalaisheimojen keskuudessa rummusta käytettiin nimitystä kannus.  

Tuossa käräjäkirjassa kyllä mainintaan "monessa muussa paikassa tässä maanääressä", joten ehkä Henrik Lappalainen kierteli paikasta toiseen isolla reviirillä. 

Valitettavasti ei ole jäänyt tietoa, missä mestaus tapahtui tai missä Henrik Lappalainen asui tuomion saadessaan. . 

LÄHTEET:Noitien vaino Pohjanmaalla 1500-luvulla. Kansanperinne-blogi. [http://blog.kansanperinne.net/2009/11/arkistoloytoja-noitien-vaino.html] Luettu 10.4.2023.

Noitien vaino Pohjamaalla1500-luvulla. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/Noitien_vaino_Pohjanmaalla_1500-luvulla] Luettu 10.4.2023.

Noituus. Sammenluoma [https://sammenluola.home.blog/2019/08/08/kannus/] Luettu 15.4.2023.