Isak Räihä-Präst käräjillä -riita vuokrasaatavista Alikorpilahden kylässä 1840

Kevättalvella vuonna 1840 saapui kaksi miestä GamlaKarlebyssä (Kokkolassa) pidettäville käräjäjille. Molemmat miehet olivat kotoisin Alikorpilahden  (Nederkorplax) kylästä, joka sijaitsee Kokkolan ja Kälviän rajalla. Paikka on siis nykyistä kotikylääni. Lars Isaksson Räihä (1779-1850)  oli talollinen, joka oli nostanut oikeusjutun  torppari Anders Ericsson  Präst/Witickin (s. 1792), kruununmaan vuokraajaa eli landbondea vastaan. Riidan aiheena oli saatava-asia eli vuokrasaaminen, jonka Lars Räihä väitti olevan maksamatta.

Asia otettiin oikeudessa käsiteltäväksi. Molemmat osapuolet saapuivat itse paikalle. Kumpaisellakin oli avustajanaan sama mies, kirjuri Johan Fredric Fahlér.

Käräjien aluksi kirjattiin ylös käsittelyn aihe. Sen jälkeen  asian kantaja Lars Isaksson Räihä ilmoitti, että hän oli laillisesti määrätty holhooja edesmenneen talonpojan, Jacob Prästin alaikäisille  lapsille. Tässä roolissa hän oli luovuttanut 16.12. 1833 päivätyllä vuokrasopimuksella alaikäisten lasten omistaman 5/48 manttaalin  kokoisen osan "Präst"-nimisestä talosta vuokralle asian vastaajalle eli Anders Ericsson Präst/Witickille. Vanhassa tekstissä kirjoitusasu on tosiaan Präst eikä Prest niin kuin sen nykyään miellämme.

Vastaaja Anders Ericsson Räihä/Witick oli osapuolten välillä laaditun tilityskirjan mukaan  velkaa 16 tynnyriä ja 15 kappaa viljaa. Tilityskirja oli päivätty 30.3. 1840. Anders Ericsson kertoi nyt, että hän oli myöhemmin maksanut Lars Isaksson Prästille  10 tynnyriä ja 15 kappaa. Kantaja Lars Isaksson Präst vaati nyt, että vastaaja Anders Ericsson velvoitettaisiin laillisesti maksamaan hänelle jäljelle jääneet, maksamattomat 6 tynnyriä ja 15 kappaa. Puolet näistä tulisi maksaa rukiina, puolet ohrana. Lisäksi hän vaati kohtuullista oikeudenkäyntikulujen korvausta. 

Vuokrasopimus, johon istunnossa viitattiin, sekä osapuolten välille laadittu tilityskirja otettiin peräkkäin asiakirjoihin ja ne kuuluivat seuraavasti: 

Vuokrasopimus 16. joulukuuta 1833

Vuonna 1833, joulukuun 16. päivänä, kun Kaarlelan ja Kälviän kirkoissa oli kuulutettu kaksi viikkoa aiemmin, julkisesti ilmoitettiin, että holhoojat Lars Räihä ja Johan Hannila vuokraavat edellä mainitun edesmenneen Jacob Prästin alaikäisten lasten osuuden Präst-nimisestä tilasta, 7/48 manttaalia, eniten tarjoavalle seuraavilla ehdoilla:

• Vuokraaja ei saa asua tilalla.

• Vuokravastikkeena vuosittain 3 tynnyriä viljaa, puolet kumpaakin lajia (ruista ja ohraa), toimitettavaksi alaikäisille.

• Vuokraaja saa hakata vuosittain 8 syltä puita tilan pohjoispäästä.

• Lisäksi oikeus ottaa lanta- ja kattotarpeet talouskäyttöön.

• Metsästä ei saa viedä pois rakennus- eikä polttopuuta.

• Mikäli tämä tapahtuu, maksettava 4 ruplaa hopeaa kuormalta.

• Tilan on oltava luovutettaessa samassa kunnossa kuin vuokrauksen alussa.

• Lisäksi vuokraajan on rakennettava uusi katto yhteen aittaan.

• Maksaa vuosittaiset verot, pois lukien maanmittarin palkkio.

Vuokrasumman huusi Anders Ericsson Wittick: ½ riikintaalaria rahaa vuodessa.

Mitä sitten mahtoi olla tuo ilmoitettu vuokrasumma, 1/2 ruiikintaaleria vuodessa? Vuonna 1840 käytettiin vielä Ruotsin vallan aikaisia rahayksiköitä. Puoli riikintaaleria oli noin 24 killinkiä. 1/2 riikintaaleri vastaisi noin 16-20 nykyeuroa.1/2 riikintaaleria vastasi noin yhtä työpäivää tai pientä ostosta. 

Samaisessa tilaisuudessa huutokaupattiin myös alaikäisten lasten omaisuutta, nimittäin seuraavat rakennukset: 

• Riihi ja sen luona oleva lato – huusi Isaak Räihä

• Aholan lato – huusi  Isaak Räihä

• Riakarin lato – huusi Isaak Räihä, puolet maksettava Lars Räihälle

• Iso Lähteen aitta – Johan Heikkilä

• Pieni Lähteen aitta – huusi Isaak Räihä

• Sarra Riihi (?) – huusi Isaak Räihä

• (Näistä yllämainituista en kaikista päässyt aivan varmuuteen nimistä...)

Tämän ilmoitettiin oikeassa järjestyksessä kuulutetuksi ja tarkistetuksi. Kaarlelan pitäjässä:

Gustaf Kankonen, Abraham Huckta

                          ...

Tilitysasiakirja 30. maaliskuuta 1840

Tilitys oli solmittu holhooja Lars Isaksson Räihän ja vuokraaja Anders Ericsson Wittickin välillä. 

• Vuosien 1832 ja 1833 vuokrat on maksettu suoraan perillisille, eivätkä sisälly tähän laskelmaan.

• Seuraavat 6 vuoden vuokrat (kevätkeskipäivästä 1834 kevätkeskipäivään 1840), sopimuksen 16.12.1833 mukaan:

  • Vuotuinen vuokra: 3 tynnyriä (puolet kumpaakin viljalajia) + 11 ruplaa hopeaa rahana

• 1834 viljavuokra maksettu käteisenä: 30

• Seuraavat 5 vuoden vuokrat viljana: 15

• Korkoa viljoista (3 kappaa per tynnyri): 15

Yhteensä: 66 (korkoineen 120)

Luotto

• Maksettu 22. maaliskuuta 1836 käteisenä: 42

• 20 helmikuuta 1838: 20

• 18.maaliskuuta 1839: 55

• Korkoa 51 ruplasta ajalta 1 vuosi, 2 kuukautta, 9 päivää: 3

Yhteensä: 120

Jäljellä oleva velka: 6 tynnyriä ja 15 kappaa viljaa

Kaarlelan pitäjässä, 30. maaliskuuta 1840
Lars Isaksson Räihä, holhooja

Vastaaja Anders Ericsson Räihä/Witickin valtuutettu ilmoitti nyt, että liitteenä olevan tilityskirjan mukaan vastaaja oli alun perin velkaa 13 tynnyriä ja 15 kappaa viljaa. Näistä hän oli suorittanut maksuna jo 10 tynnyriä. Hän myönsi, että vielä 3 tynnyriä ja 15 kappaa oli maksettavana. Anders Ericsson pyysi valtuutettunsa välityksellä lykkäystä maksusuorituksille, jotta hän voisi myöhemmin esittää todistajia vahvistamaan esittämänsä selvityksen paikkansapitävyyden.

Lopullinen päätös kuultiin vielä samana päivänä. Sen mukaan asia lykättäisiin seuraaviin lainmukaisiin syyskäräjiin, jolloin osapuolten on kumpaisenkin saavuttava paikalle joko henkilökohtaisesti tai laillisen edustajan kautta. 

Lisäksi edellytettiin, että kantaja Lars Isaksson Räihän on esitettävä kaikki asiassa käyttämänsä todisteet kyseisessä istunnossa, muutoin hän menettää oikeutensa vedota niihin myöhemmin. 

"den vid Två samt Svaranden Fyra Rubel

Silfvers vite; Åliggande det Käranden de

rönda Ting foreställa all den bevisning,

hvaraf han i målet vill sig begagna, vid

förlust af framdeles rätt dertill; Som för

ständigades."

Kumpikin osapuoli määrättiin lisäksi sakon uhalla saapumaan paikalle. Sakon määrä olisi kantaja Lars Isaksson Räihälle 2 ruplaa hopeaa ja vastaaja Anders Ericssonille 4 ruplaa hopeaa. 

LÄHTEET:

Käräjäpöytäkirja. 1840-1840 (KO a:47) SS: 162–163. Luettu 17.8.2025.

Salavuoteussyytöksiä 1690-luvulla

Taas uppoudun kutkuttavaan aiheeseen. Mennään peräti 1600-luvun viimeisiin vuosiin saakka ajassa taaksepäin. Tuolloinhan oli nälkävuodet ja elämä varmaan aika rempallaan. Mutta jotain ilonpitoa näyttää silloinkin harrastetun. Vanhat käräjäpöytäkirjat. Ne ovat ihan oma maailmansa. Menneiden aikojen kutkuttavimmat juorut nousevat niistä uuteen kukoistukseen! Miten onkaan niin kiinnostavaa tirkistellä vuosisatojen taakse kaikkeen kiellettyyn...olisikohan sitä itse elänyt tuolloin miten säädyllisesti?

Matkataanpas kohti Kokkolaa (Karleby) ja aina vuoden 1697 talvikäräjille saakka. Noihin aikoihin vuodessa oli kahdet käräjät, eli talvikäräjät ja kesä- tai syyskäräjät. Tuomarin ja nimismiehen ohella käräjillä vaikutusvaltaa käytti 12 talonpoikaista lautamiestä.

Vuoden 1697 talvikäräjillä käsiteltiin tapausta, joka herätti huomiota pitäjässä – salavuoteussyytöstä irtolaisnaiseksi mainittua Malin Michelintytärtä vastaan. Irtolaisuus oli yhteiskunnan normien vastainen  käyttäytymismuoto jo ilman mitään rangaistavia tekoja. Taas toisaalta irtolaisuus ei juridisesti ollut itsessään rangaistava rikos.  Irtolaisella ei ollut palvelupaikkaa tai muuta hyväksyttyä suhdetta yhteisöön. Irtolaisuus toi mukanaan myös köyhyyden. Irtolaisia karkoitettiin usein pois kaupunkialueelta. Irtolaisuus ja paheellinen elämä yhdistettiin usein toisiinsa. 

Irtolaisnainen Malin seisoi nyt  oikeuden edessä. Hän oli juuri tunnustanut, että oli saanut aviottoman lapsen, ja nimesi isäksi Närvilän Hakalaxin rengin Olof Johaninpojan. He olivat kumpikin aiemmin työskennelleet pitäjän pappilassa. Vähän hämmentävää, miten ja miksi Malin Michelsdotter oli sieltä ajautunut aikojen saatossa irtolaisnaiseksi.  

Kuten niin usein tällaisissa tapauksissa, niin Olof otti ja  kiisti jyrkästi kaiken osallisuutensa lapseen.

Malinin tai Olofin ikä ei käy asiakirjasta selville. Useat kylän miehet astuivat kuitenkin todistajiksi ja kertoivat Malinin olleen kevytkenkäinen ja siveydeltään löyhä. Heidän sanansa painoi oikeudessa paljon, ja vaikka ”kunniallisena vaimona” tunnettu Margareta Johanintytär kertoi Malinin maininneen Olofin lapsen isäksi jo synnytyksen hetkellä, ei tämä riittänyt Olofin tuomitsemiseen.

Olof puolustautui syytöksiä vastaan syyttämällä Malinia vielä vakavammista asioista – hän väitti, että Malin oli ollut tekemisissä myös naimisissa olevien miesten kanssa. Erityisesti hän mainitsi toisen pappilan rengin, Anders Jöraninpojan. Tämä ei voinut täysin kiistää väitettä: hän myönsi oikeudessa, että oli "kaatanut Malinin sänkyyn joitakin kertoja", mutta kielsi harjoittaneensa tämän kanssa varsinaista ”epärehellisyyttä” eli sukupuoliyhteyttä. Tämän myös Malin vahvisti, ehkä toivoen, ettei tuomio pahenisi.

Anders Jöraninpoika puolestaan ei jäänyt puolustelemaan Malinin mainetta. Hän vakuutti, että Malinilla oli ollut "yksi jos toinenkin" mies, jonka kanssa oli maannut. Tätä väitettä tukivat myös kappalainen Ernest Grandell sekä hänen lankonsa, opiskelija Jakob Falander. En tiedä, oliko juuri nämä irralliset miessuhteet ehkä olleet syynä siihen, että Malin Michelintytär oli ajautunut irtolaiseksi. Pappilassa tuskin sellaista olisi hyvällä silmällä katsottu. Olihan todistajaluettelossa kappalainen Grandell sekä myöhemmin kappalaisena toiminut Jacob Falander! Papin sanaa vastaan lienee ollut aika turha taistella vastaan irtolaisnaisen roolissa...

Tuomari totesi lopulta:

-Hämärissä ja epäilyttävissä tilanteissa täytyy olla taipuvaisempi vapauttaa kuin tuomita.

Täten Olof Johaninpoika vapautettiin kaikista syytteistä.

Malin Michelintyttärelle sen sijaan langetettiin tuomio: sakot sekä kirkkorangaistus – yhteisön edessä tapahtuva julkinen nöyryytys ja parannuksen teko, jonka tarkoituksena oli palauttaa kadonnut kunniallisuus.

Vuoden 1693 kirkkokäsikirjan mukaan julkiseen kirkkorangaistukseen tuomitun tuli yhtenä sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan seistä häpeäpenkissä aina siitä hetkestä alkaen, kun soitettiin kirkonkelloilla toisen kerran kokoon kirkkoväkeä. Kun jumalanpalvelus päättyi, tuomittua käskettiin astumaan keskelle kirkon lattiaa ja siinä hän sai vastaanottaa synninpäästön seurakunnan edessä.

Näin päättyi tämä talvinen käräjäpäivä, jättäen jälkeensä puhuttavaa varmaankin vielä pitkäksi aikaa. En tiedä, miten Malinin elämä jatkui, mutta olla irtolainen ja äpärän äiti nälkävuosina, ei oikein lupaavalta kalskahda!

LÄHTEET: Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja  sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja  ruotsinkieliseen maaseutuväestöön1600-1700-luvuilla. Perttu Immonen. Pro Gradu-tutkielma. 2014. Helsingin yliopisto. [https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/ebb62238-464e-4a66-9ed2-5d3acf106bd6/content] Luettu 30.7.2025. 

Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa. Toivo  Nygård. Jyväskylän yliopisto 1985. Studia historica Jyväskyläensia31. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/68770/Nyg%C3%A5rd_Toivo_1985_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 16.8.2025. 

Sopimattomat. Kaupungista karkottaminen ja karkotetut 1600-luvun Turussa.  Riitta Laitinen. . [https://thy.fi/wp-content/uploads/2012/11/HM8-106-133.pdf] Luettu 16.8.2025. 

Veljesten riita hevosista

Tällä kertaa kuljetaan vuoteen 1815 ja käräjille Kokkolaan. Kyseessä oli velkasaatava, jossa kantajana eli asian esille tuoneena oli talollinen Matts Mattsson Bengtilä ja vastaajana eli haastettuna hänen veljensä Johan Mattsson Bengtilä, molemmat Kälviältä. 

Itse kantaja Matts Mattsson Mattsson ei ollut paikalla, vaan häntä edusti hänen kirjallisesti valtuuttamansa asiamies, varavouti herra Johan Fredric Sundberg. Vastaaja Johan Mattsson Bengtilä taasen ei ollut saapunut lainkaan paikalle kuulutuksesta huolimatta. Kihlakunnantuomari Matts Rijpa kuitenkin  todisti, että Johan Mattsson Bengtilä oli  lain mukaisesti haastettu oikeuteen. Sen sijaan todistajaksi kutsuttu talonpojanpoika Johan Abrahamsson Skinnari oli paikalla. 

Kantajan valtuuttama mies, Johan Sundberg kertoi, että kun asianosaiset  riitapukarit 4-5 vuotta aiemmin  olivat purkaneet yhteistilansa,(ns. bolag), he olivat tuolloin jakaneet omaisuutensa, johon kaiken muun lisäksi kuului myös kaksi hevosta. Toinen hevosista oli ilmiselvästi paljon toista hevosta parempi. 

Tämän vuoksi veljekset olivat lopulta päättäneet, että he arpoisivat, kumpi saisi kummankin hevosen. Oli myös ennen arvontaa jo sovittu, että se, kumpi saisi paremman hevosen, maksaisi toiselle  viidentoista riksdalerin ja kahdenkymmenenneljän skillingin verran maksua Ruotsin rahassa. 

Nyt oli ilmennyt, että vaikka Johan Mattsson Bengtilää oli arpa suosinut ja hän oli saanut paremman hevosen,  ei hän kuitenkaan ollut suorittanut veljelleen sovittua maksua. Tätä summaa nyt vaadittiin käräjillä maksettavaksi. Valtuutettu Sundberg vetosi asiansa tueksi myös kahteen todistajaan, jotka olivat talonpojat Johan Jacobsson Bengtilä ja Anders Ericsson Pernu. 

Harmillisesti näitä kahta todistajaa ei kuitenkaan oltu saatu tavoitettua käräjille paikalle.  Heidät tunnettiin kuitenkin yleisesti hyvämaineisina  ja siksi sallittiin vannoa todistajavala, kuitenkin sillä varauksella, että vastaaja  Matts Mattsson Bengtilällä olisi myöhemmin  esittää heitä tai heidän kertomuksiaan vastaan  esteellisyysväitteitä. 

Tämän jälkeen kuultiinkin, mitä nämä todistajat olivat asiasta kertoneet:

Johan Jacobsson Bengtilä kertoi, että oli ollut paikalla silloin, kun  riitapukarit, Bengtilän veljekset, olivat juhannuksen aikoihin  kuusi vuotta sitten  purkaneet yhteisen taloutensa. He olivat siinä yhteydessä myös jakaneet sekä irtaimen omaisuutensa että karjansa. Tilalla oli ollut kaksi hevosta, joista toinen oli selvästi huonompi. Niinpä veljekset olivat sopineet, että se, joka saisi paremman hevosen, sitoutuisi välittömästi maksamaan toiselle osapuolelle  15 riikintaaleria ja 24 skillinkiä. Todistaja kuitenkin kertoi, että  hänen käsityksensä mukaan Johan Mattsson Bengtilä ei ollut tätä summaa maksanut, vaikka Matts  Mattsson oli useaan otteeseen tätä summaa vaatinutkin. 

Vuona 1815 tuo rahamäärä vastasi suunnilleen työntekijän 1-2 kuukauden palkkaa, sillä olisi voinut hankkia esimerkiksi viljaa satoja kiloja. 

Toinen todistaja, Anders Ericsson Pernu, oli kertonut myös olleensa läsnä, kun veljekset jakoivat omaisuutta. Hän oli kertonut kaiken samoin kuin ensimmäinenkin todistaja.

Varavouti Johan Ericsson Sundberg  katsoi että hänen päämiehensä, Matts Matssonin, saatava oli täysin todeksi todettu ja hän toisti aikaisemman vaatimuksensa, vaatien myös laillista korkoa sekä  korvausta oikeudenkäyntikuluista. 

Kun oltiin päästy asiassa tähän saakka, vaativat kruununvouti ja  kolmas maanmittari Gustaf Fredrik Grönors, joka oli paikalla vastaaja Johan Mattsson Bengtilän  edustajana, sakkoa  Johan Mattssonin aiheettoman poissaolon vuoksi. Sen jälkeen käräjäoikeus vetäytyi harkitsemaan asiaa. 

Käräjäoikeus päätyi esittämään, että koska vastaaja Johan Mattsson Bengtilä oli laillisesti haastettu oikeuteen, mutta jäänyt istunnosta pois ilmoittamatta pätevää syytä, hänet tuomittaisiin sakkoon Ruotsin lain 12. luvun 2.  §:n nojalla. 

Tuossa lain kohdassa, joka  oli vuodelta 1734, määriteltiin, että vastaajan jäädessä saapumatta oikeuteen ilman hyväksyttävää syytä, voidaan tuomita sakkoon ja asiaa voidaan käsitellä, vaikkei hän olisi käräjillä paikalla. 

Sakon suuruus olisi  kaksi hopeataaleria tai 96 hopeakopeekkaa, jotka jaettaisiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ja Kruunun kesken sekä myös kruununsyyttäjän ja kolmannen maanmittarin, Grönorsin, hyväksi. Sakko voitaisiin maksaa rahassa tai jos tuomittu oli maksukyvytön, niin sakko voitaisiin sovittaa kolmen päivän vankeudella. 

Tuohon aikaan kaksi hopeataaleria olisi voinut merkitä työläisen 2-4 viikon palkkaa tai  esimerkiksi kymmeniä kiloja ruisjauhoja. Hopeakopeekat olivat tuohon aikaan arvossaan ja sillä olisi voinut korvata 1-2 palkan köyhemmälle käsityöläiselle tai  hankkia 5-10 kanaa. 

Oikeus myös katsoi, ettei Johan Matsson Bengtilän poissaolo estänyt asian ratkaisemista. Todistajien lausunnoista oli selvästi ilmennyt, että Matts Johanssobn oli sitoutunut maksamaan veljelleen sovitun summan joko heti tai viimeistään  vuonna 1809. tuomittiin vastaaja  maksamaan tämä summa korkoineen kuusi prosenttia  vuodessa maksu eräpäivästä, 24. kesäkuuta 1809 alkaen siihen saakka, kunnes maksu olisi kokonaan suoritettu. 

Tämän lisäksi vastaaja oli hävinnyt asian, hänet tuomittiin maksamaan kantajan perimiskustannukset kolme ruplaa ja 50 kopeekkaa hopearahana tai setelirahoina kymmenen ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa. 

Oikeus katsoi,, että koska kyseessä oli yksipuolinen tuomio, tuli kantaja Matts Mattsonin ilmoittaa päätöksestä vastapuolelle. Ja mikäli vastaaja Johan Mattsson  katsoi, että hänellä olisi peruste tuomion kumoamiseen, olisi hänen haastettava kantaja uuteen käsittelyyn viimeistään ennen seuraavaa käräjäkautta. 

Lisäksi, koska vastaaja oli hävinnyt asian, hänet tuomittiin maksamaan kantajan perimiskustannukset, kohtuulliseksi arvioidut kolmeksi ruplaksi ja viideksikymmeneksi kopeekaksi hopeassa tai kymmeneksi ruplaksi ja viideksikymmeneksi kopeekaksi setelirahoissa (Banco Assignationer).

3.5 hopearuplaa vastasi  1-2 viikon palkkaa, nykyrahaan muutettuna ehkä  400-800 euroa. banco Assignationer tarkoitti Venäjän keskuspankin painamia setelirahoja, jotka olivat arvoltaan huomattavasti heikompia kuin hopearahat vastaten nykyrahassa noin 200-400 euroa. 

Jos mitään opimme tästä, niin varmaan sen, että velat kannattaa maksaa ajallaan pois!

LÄHTEET: Kansallisarkisto. Keski-Pohjanmaan ylisen tuomiokunnan varsinaisten asioiden pöytäkirjat. 1815-1815 (KO a:13 -490. SS. 124. [https://tuomiokirjat.kansallisarkisto.fi/#/documents/700490/pages/490?t=kaustar&d=overlay] Luettu 27.4.2025. 

Pilkkaa ja ivaa

Tällä kertaa tarkastelun alla tapahtumat, esimerkiksi pilkkaamiset, vitsikkäät puheet ja mahtailut, joiden seurauksena joku loukkaantuu. Tapahtumia on aina yksittäisistä sanoista  tilanteenmukaisiin ja humoristista älykkyyttä vaativiin tilanteisiin.

Vuonna 1740 istui kokkolalaisessa anniskelupaikassa merimies, kisälli ja sotilas samassa pöytäseurueessa.

Merimies ja sotilas eivät jostain syystä- ehkä mahtaillakseen - olleet  riisuneet päähineitään. 

Tämän vuoksi kisälli tiedusteli asialliseen sävyyn tovereiltaan, miksi näillä oli hatut päissään. Hyviin tapoihinhan kului olla sisällä paljain päin.  

-Oletkos sinä sellainen herra, ettet siedä katsella peitettyjä päitä? kysäisi merimies.

 Ja kohta käytiin jo  kiinni rinnuksiin.

Ehkä kisälli tässä kohtaan jo oli hieman vinoillut asiasta, mutta todellinen pilkallinen iva sisältyi merimiehen vastaukseen hänen ottaessa kantaa yhteiskunnalliseen järjestykseen. 

Tällaiset vinoilut olivat yhteiskuntajärjestystä pilkkaavaa, sinänsä oivaltavaa huumoria. Tämän huumorityypin juuret olivat syvällä sääty-yhteiskunnan laeissa, hierarkioissa ja asetuksissa. Juuri tällaisista vinoiluista kehkeytyi rutkasti juoruiltavaa ja jutusteltavaa yhteiskunnan eri portaissa. 

LÄHTEET.

Kustaa H. J. Vilkuna. Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500-1850. Historiallisia tutkimuksia 253.  Suomalaisen kirjallisuuden seura.Helsinki.2010.[https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182965/HT253_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 18.10.2023.

Kuvat ETT:n valokuvanäyttelyn kuvia vuodelta 2020. 

Seksuaalihuumori koetuksella

 Ehkä nykyäänkin, mutta varsinkin entisaikoina, oli seksuaalisuus säädyllisyyden, maineen ja kunnian haavoittuvinta ja herkintä aluetta. Sen vuoksi näihin liittyvissä asioissa käytettiin myös tilannehuumoria. 

Lohtajan talvikäräjillä 1746 käsiteltiin huhupuhetta. Kaksi jo palveluksesta eronnutta ja humalassa olevaa kersanttia, saapuivat jumalanpalveluksen jälkeen taloon, jossa oli koolla kirkonväkeä. nimiltään Krook ja Lenhoff.

Taloon sisään astuttuaan miehistä Lenhoff huomasi sotamies Springbergin. 

Käytiin seuraavanlainen keskustelu;

-Oletkos se sinä, joka olet julkisesti väittänyt ja levittänyt huhua, jotta tyttäreni aikoo naida Pekka Tuliniemen?

Sotamies Sprinberg myönsi väitteen todeksi. 

-Jos tämän jälkeen tulet Pekka Tuliniemen kanssa talooni, nuijin sinut, Tuliniemen ja tyttäreni, uhkasi Lenhoff. 

-Mikäli et halua naittaa tytärtäsi, voit ripustaa hänet ylös aitantappiin, kolohan hänellä on sitä varten jo entuudestaan, Sprinberg sanaili...

Paikalla olijat yrittivät kaikin keinoin hillitä nauruaan.

Lenhoff syöksyi raivoissan kohti seinällä riippuvaa kirvestä, joka kuitenkin ehdittiin piilottaa ennen, kuin kersantti sai sen käsiinsä. 

Pilkka ja iva ymmärrettiin jo sinällään sellaiseksi kunnianloukkaukseksi, että syytetyn täytyi puhdistaa maineensa. Haukkumanimien käyttö oli myös  yksi tunnustettu vallankäytön keino. Sukupuoliselle alueelle suuntautuvilla haukkumasanoilla ja - puheilla viitattiin  sukupuoliseen levottomuuteen. Oli asiassa sitten todellisuuspohjaa tai ei, voitiin  asia tulkita niin, että  pilkan kohde oli harjoittanut luvatonta sukupuolista kanssakäymistä. Nimen omaan naurulla  paljastettiin seksuaalimoraalin  toinen ja sopimaton puoli. 

Kun tapausta myöhemmin puitiin oikeudessa, nimismies huomautti, että Springberg oli tunnetusti rääväsuinen pilkaniskijä. 

Nimismies totesi myös, että Springberg oli samoilla käräjillä syytteen alaisena myös herjauksesta. Hän oli kutsunut juuri kolmatta kertaa kuulutuksiaan seurannutta Liisa Tuliniemeä täydeksi huoraksi. Sukupuolisuuden käyttö huumorissa  kohdistui vain harvoin miehiin. Sukupuolisen siveellisyyden varjelu oli nuorille miehenaluille tärkeää. Seksuaalisuus oli maineen ja kunnian sekä säädyllisyydenherkintä aluetta. 

Pilkkasanojen historia on varmaan yhtä pitkä kuin ihmiskunnan historiakin.1600-1700-luvulla pilkkanimistä juurikin huora tai huoripukki olivat karkeimpia nimittelysanoja. Nehän sisälsivät sekä haukkumamielessä heitetyn oletuksenavioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä, joka samalla sisälsi vihjauksen avioliitossa olevien tekemästä aviorikoksesta tai naimattomien harjoittamasta  salavuoteudesta. Pahimmillaan tällainen syyte huoruudesta toteennäytettynä toi jopa kuolemantuomion. Juuri sen vuoksi näitä nimittelytapauksia puitiin käräjillä, jotta saataisiin takaisin kunnia. 

LÄHTEET.

Kustaa H. J. Vilkuna. Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500-1850. Historiallisia tutkimuksia 253.  Suomalaisen kirjallisuuden seura.Helsinki.2010. KA Lohtaja 1746, rr82a;1140-1155.  [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182965/HT253_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 18.10.2023.

Pilkanimi ei ole sanamagiaa. Lastuja Suomen historiasta. Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen blogi. [https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/pilkkanimi-ei-ole-sanamagiaa/] Luettu 21.10.2023.

Noita Henrik Lappalainen

Lohtajalla oli kesäkäräjät heinäkuun 26. vuonna 1585. Siellä yhtenä asiana oli  Henrik Lappalaisen toiminta. Henrik Lappalainen tuomittiin kuolemaan noitana. Hänet myös myöhemmin todellakin  mestattiin tämän tuomion vuoksi. 

Syyttäjinä käräjillä  toimivat lohtajalainen Juho Niilonpoika ja Kannuksessa asunut Juho Holst. Perusteluina syyttämiselle  oli se, että Henrik Lappalainen oli saattanut noitakeinoillaan Juho Niilonpojan Elsa-vaimon  pyynnöstä turmioon Elsan tyttären, Britan. 

Britan sanottiin varastaneen äidiltään rahoja (penningar). 

Käräjillä kuulusteluissa selvisi, ettei Henrik Lappalainen voinut  kieltää harjoittaneensa taikakeinoja Britan turmioksi. Tätä todisteli myös Britan Elsa-äiti.  Hän kutsui Henrik Lappalaista  "täydelliseksi ennusmieheksi ja noidaksi. "

Yllä: 4773 Pohjanmaan voutikunnan  ja Oulun erämaan  maakirja ja tilikirja  (1585-1585): Tiedosto 168. 

Ilmeni myös, että Henrik Lappalainen  "monessa muussa paikassa tässä maanääressä on käyttänyt kannustansa, joksi he hänen konettansa kutsuvat, noituuden harjoittamiseksi." Kannuksella tarkoitettiin noitarumpua, joka oli tyypillinen ennustusväline erityisesti  lappalaisilla. 

Tuo "koneen käyttö" kiinnosti minua ilmaisuna ja tongin siitä vähän lihaa luiden ympärille. Suomalaisessa kielenmuodossa "kone" on  germaaninen lainasana. Se on alun perin tarkoittanut taikaa tai taikakalua. Siksi kannusta on saatettu  vielä 1500-luvulla kutsua koneeksi. 

Ei ole varmuutta, mistä Henrik Lappalainen oli lähtöisin, mutta yksi mahdollisuus  ainakin nimensä puolesta on, että hän  saattoi olla yhteyksissä lappalaisten kanssa, eikä ole poissuljettua, että hän olisi ollut niitä viimeisimpiä tämän kansan etelämpänä asustaneita edustajia. Henrik saattaa myös olla  taustoiltaan saamelainen, mutta puhunut  suomenkielen peräpohjalaismurteella. Sukunimiä ei tuohon aikaan vielä käytetty. Tai ehkä Henrikin etninen tausta  on ollut suomalaisheimoinen - pohjalainen tai kainuulainen. Suomalaisheimojen keskuudessa rummusta käytettiin nimitystä kannus.  

Tuossa käräjäkirjassa kyllä mainintaan "monessa muussa paikassa tässä maanääressä", joten ehkä Henrik Lappalainen kierteli paikasta toiseen isolla reviirillä. 

Valitettavasti ei ole jäänyt tietoa, missä mestaus tapahtui tai missä Henrik Lappalainen asui tuomion saadessaan. . 

LÄHTEET:Noitien vaino Pohjanmaalla 1500-luvulla. Kansanperinne-blogi. [http://blog.kansanperinne.net/2009/11/arkistoloytoja-noitien-vaino.html] Luettu 10.4.2023.

Noitien vaino Pohjamaalla1500-luvulla. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/Noitien_vaino_Pohjanmaalla_1500-luvulla] Luettu 10.4.2023.

Noituus. Sammenluoma [https://sammenluola.home.blog/2019/08/08/kannus/] Luettu 15.4.2023.

Matts Andersson Kotkamaa käräjillä

Törmäsin parin  historian aiheisen opinnäytetyön jäljiltä  mielenkiintoiseen käräjätapaukseen Kokkolan ja Kälviän syyskäräjillä  vuodelta 1696. Oli ihan pakko lähteä tutkimaan asiaa lisää...

Kokkolan ja Kälviän käräjillä vuonna 1696 tuli nimismiehen esittämänä syytöksenä esiin, että jo yli 70-vuotias Matti Antinpoika Kotkamo oli puheillaan herjannut Jumalaa. Nenonen mainitsee tutkimuksessaan  Kotkamon  asuneen Kuoppalahdella, mutta jäin itse miettimään, onko nimi mahdollisesti käännetty  väärin. Saankin asialle vahvistuksen, kun Immosen  väitöskirjassa asiaa sivutaan käyttäen ilmeisen samasta henkilöstä nimeä Matts Kotkamaa ja kerrotaan hänen olleen kotoisin Korpilahden kylästä - näin itsekin olin päätellyt!

Nimismiehen syytökselle löytyi todistajaksi kaksi kunnialliseksi mainittua talonpoikaa, jotka kertoivat kuulleensa karkeita herjauksia ja pilkallista puhetta. Matts ei tietystikään myöntänyt syytöksiä tosiksi, vaan väitti miesten vihastuneen,  olevan kateellisia ja pahantahtoisia, koska eivät kerran olleet saaneet häneltä piimää. Todistajat vastasivat tähän, etteivät he koskaan olleet moisesta pahastuneet. Matts oli heidän mukaansa manaillut vastikään  sattunutta katoa,   kertonut "Pirun vieneen kaiken. " Todistajien roolissa esiintyivät  närviläläinen Mickel Andersson ja  linnusperäläinen Daniel  Hansson Wefwar. He  kertoivat oikeudessa Mattsin vastanneen: "Ennen oli antaa yhdelle ja toiselle, korkealle ja alhaiselle, mutta nyt on piru ottanut kaiken. "

Todistajat kertoivat myös, että palattuaan pellolta he olivat yöpyneet Mattsin luona ja yllättyneet aamulla Mattsin vastattua heidän hyvän aaamun toivotukseen "Fahnen har tagit bort godh Morgon " (piru on vienyt hyvän huomenen). Matts oli heidän mukaansa puhellut muutakin sopimatonta. 

Todistajat kertoivat ihmetelleensä ääneen  "Mihin nyt kulkisi meidän köyhien ihmisten tie" ja Matts oli siihen heille vastannut "Hwart annarsän till hellfwetia alla i hoop"  (Minnekä muualle kuin helvettiin kaikki yhdessä).Matts oli myös valittanut, että kaikki asiat olivat menneet paljon huonommin  sen jälkeen, kun papit olivat alkaneet ankarasti tutkia ja kuulustella heitä.  Todistajamiehet kielsivät olevansa Kotkamaan vihamiehiä ja kertoivat päinvastoin olevansa tämän ystäviä. Immonen mainitsee kuitenkin, että Kotkamaa oli suomenkielinen ja todistajat ruotsinkielisiä. Koska miesten maine oli kunniallinen, ei  oikeus halunnut evätä heidän todistustaan. 

Myös Mattsin vävy, Anders Olfsson, todisti käräjillä ja kertoi isännän  toisinaan käyttäytyvän  "kuin hänellä ei olisi kaikki kotona, kuten tavataan sanoa. "

Paholaisliitto oli  vakava rikos ja tarkoitti myös sitä, että oli tehty sopimus paholaisen kanssa ja ihminen oli luopunut kasteyhteydestä Jumalaan. Pahantahtoisessa  ihmisen kirouksessa ajateltiin olevan sanojen  kohteen konkreettista voimaa. Paholaisen mahti oli tilanteeessa läsnä.

Vaikka Matts aluksi kielsi aluksi kaikki häneen kohdistuneet syytökset, selitti hän sitten, että oli heikkopäisyytensä vuoksi puhunut moisia. Lautakunta totesi, etteivät he olleet aikaisemmin  moisia puheita kuulleet Mattsista. Tosin yksi saman perheen jäsenistä oli ollut samansuuntaisesta asiasta myös aikaisemmin käräjillä kuultavana.  Oli tyypillistä tuon ajan käräjöinnille, että yksi syytös herkästi johti lisäsyytöksiin. Matts äityi pyytelemään armoa polvillaan käräjämiesten edessä, ettei häntä tuomittaisi ankarimman mukaan. 

Papisto esiintyi yleensä melko aktiivisesti käräjillä. Myös Kokkolan kirkkoherran Jaakko Westzynthius oli paikalla käräjillä ja hän kertoi, että Mattsin väki oli kärttyisää ("bitter") ja vihaista ja kirkkoherran mukaan he elivät jumalattomasti ("godlöös"). Kirkkoherra kertoi myös, että Mattsin talon väki kävi kirkossa harvoin. Matts puolustautui kertomalla, että hän käy vanhuutensa ja pitkän matkan vuoksi Kälviän kirkossa.  Kälviän pastori todisti myös tämän Mattsin puolustuksen. 

Westzynthius oli Immosen mukaan ollut Kaarlelan  kirkkoherrana tällöin vasta parisen vuotta ja totesi tutkimuksessaan, ettei hän ymmärtänyt suomea, eikä   hän mitenkään voinut tuntea  syrjäisessä kolkassa seurakuntaa asuvaa Kotkamaata, joka tapasi käydä Kälviän kirkossa. Immonen myös pohtii, kuinka kirkkoherra tiesi kuvailla koko Kotkamaan sukua  "katkeran ja vihaisen tyyppiseksi väeksi", kun käräjillä todistaneet kuitenkin kertoivat  Kotkamaan väkeä "kunniallisiksi ja luotettaviksi sekä  hyödyllisiksi ja rauhallisiksi. "

Immonen käsittelee opinnäytetyössään  Kokkolan kieliryhmien  välisiä asenteita ja kuvailee, kuinka eri kieliryhmien asenteet  ja edut joutuivat myös  usein vastatusten. 1600-luvulla molemmille kieliryhmille pidettiin  erillisiä jumalanpalveluksia Kaarlelan kirkossa.  1600-luvulla kivikirkon viereen  nousi  puinen suomalainen kappeli, jonne päästiin Immosen mukaan pääkirkkoa ympäröivän  kirkkotarhan eteläportista. Immonen kuvailee, kuinka vaatimaton puurakennus komean kivikirkon vieressä  alleviivasi suomenkielisten talonpoikien vähämerkityksellisyyttä. Korpilahdesta ainakin Matts Kotkamaan tiedetään käyneen Kälviän kirkossa jumalanpalveluksissa, koska tästä on  kirkon asiakirjoissa maininta.  

.

Joka tapauksessa Matts tuomittiin kuolemantuomioon "Jumalan lain" eli Raamatun  ja vuoden 1687 kirkkolain määräysten pohjalta.  Hänet  todettiin syylliseksi halventavaan puheeseen sekä jumalanpilkkaan. Oikeus katsoi, ettei se voinut vapauttaa Mattsia kuolemantuomiosta, vaan perusteli päätöstä useilla lain kohdilla, kuten viittaamalla "Jumalan lakiin eli Mooseksen 3. kirjan  24. lukuun, jossa todetaan:

 "Se, joka pilkkaa herran nimeä, surmattakoon. Kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi, olipa hän maahan muuttanut siirtolainen tai syntyperäinen israelilainen. "

Lisäksi tuomin perusteena käytettiin  5. Mooseksen kirjan 5. lukuun. Tämän lisäksi vedottiin myös Uuden testamentin Paavalin kirjeeseen roomalaisille  ja sen 1. lukuun  sekä jakeisiin 30 ja 32. Maallisista säädöksistä löytyi tuomioon oikeuttavia kohtia uskontosäädöksestä.

1600-luku tunnetaan erityisesti luterilaisen puhdasoppisuuden aikana, jolloin kirkko ja kruunu kontrolloivat vahvalla kädellä alamaisien käyttäytymistä ja ajattelua, johon osallistui sekä maallinen että hengellinen esivalta. Kirkossa käynti ei ollut yksilön asia, vaan kollektiivisen ajattelun mukaisesti kirkossa käymättömyyden ajateltiin  langettavan Jumalan vihan koko yhteisön päälle. Jumalanpalvelukseen osallistuminen oli laissa määritelty velvollisuus ja luvaton poissaolo johti sanktioihin. Vaatimus kirkonmenoihin osallistumisesta esitettiin myös  vuoden 1686 kirkkolaissa  sekä  siihen liiitetyssä asetuksessa  vala- ja sapattirikoksista. Lisäksi sota-artikloissa, jotka olivat vuodelta 1683 ja Kaarle XI_N säädöksiä,   oli syytettä puoltavia seikkoja. 

Matts Andersson Kotkamaa oli aviossa Walborg Mattsdotterin kanssa ja heillä oli ainakin tytär Anna Mattsdotter. Pikaisesti netin sukutauluja katsastellen löysin  heille tähän päivään saakka eläneitä jälkeläispolviakin. 

Yllä: Pohjanmaan läänintilien tositekirja vuodelta  1680, jossa Matts mainitaan vasemmassa ylänurkassa perheineen. 

Lopullinen päätösvalta tuomiosta jätettiin hovioikeudelle. Tiedetään, että kaikista suomalaisten noitaoikeudenkäyntien  kuolemantuomioista hovioikeuden tiedetään vahvistaneen noin puolet. Löysin Mattsista tietoja vielä myöhemmältäkin ajalta, hän on kuollut vasta vuonna 1702, joten  hänen tuomionsa näyttää  lieventyneen. 

LÄHTEET: 

Immonen, Perttu. Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja ruotsinkieliseen  maaseutuväestöön 1600- ja 1700-luvuilla. Pro gradu-tutkielma. helsingin yliopisto. 2014. [https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136149/drengpoi.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 6.1.2021. 

Kuha, Miia. "Jumalan sanan ylenkatsojat. "Rahvaan kirkossakäynti  Savossa vuosina 1660-1710. Jrgonia 19/2012. [http://research.jyu.fi/jargonia/artikkelit/jargonia19_kuha.pdf] Luettu 6.1.2021. 

Kuronen, Miia. Onnea tavoitellen, vaaraa välttäen.  kansanomainen uskonnonharjoitus sekä noituus- ja taikuuskäsitykset  phdasoppisuuden ajan kuopion pitäjässä.pro gradu-tutkielma. Jyväskylä, 2009. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/22902/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201002051189.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 6.1.2021. 

Nenonen, Marko. Noituus, taikuus ja noitavainot.Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla vuosina  1620-1700.  Historiallisia tutkimuksia 165. Suomen historiallinen seura.  Helsinki, 1992.  s. 305-307.[https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/162471/HT165_opt.pdf?sequence=1]  Luettu 6.1.2021. 

Anders Andersson Tåckoin noitaoikeudenkäynnit

Lohtajan Yliviirteellä tuomittiin kuolemaan 1681 noitavainoista  Anders Andersson Tåckoi. Hän oli  varakas lohtajalainen rälssitalonpoika, jonka pääelinkeino oli tervan myynti. Yliviirre kuului noihin aikoihin Lohtajaan ja siellä  oli Andersin  aikoihin 17 taloa. 

Anders oli Tåckoin talon kolmas isäntä. Hän oli syntynyt  noin 1600-luvun alkuvuosikymmeninä.   Hänen isoisänsä Herik Thomasson  Parsiainen oli  tullut ennen vuotta 1610 isännäksi Tåckoilaan.  Andersin  ensimmäinen vaimo oli Yliviirteen Luomalan talosta.  Vaimo  kuoli 1680 ja Ánders avioitui pikaisesti uudelleen  ilman papiston lupaa  Kaisa Juhontyttären kanssa.  Tämäkin liitto loppui sinänsä lyhyeen, kun Anders tuomittiin kuolemaan  jo  1681 ja tuomio täytäntöönpantiin  1682 kevään tai kesän aikana. 

Yllä:Kuvakaappaus Pohjanmaan tuomiokunnan renovoiduista tuomiokirjoista; varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Lohtaja, 1681. 

Jo Andersin isä oli tunnettu parannustaidoistaan, esimerkiksi suolan luvusta. Etsin tietoa tästä vanhasta keinosta ja kansanparannussivustolta löysinkin kertomusta, kuinka suolarakeita ja vettä sekoitettiin visapäisellä veitsellä pahkakupissa. Seokseen puhallettiin palkeilla tuhkaa ja samanaikaisesti tietäjä luki pajan voiman suoloihin. Tietäjä myös kaatoi seosta useamman kerran alasimen reiän läpi lukien pistoksen tai ähkyn lukuja. Vesiseos kaadettiin umpinaiseen astiaan, jotta se olisi tuulensuojassa, ettei voimat katoaisi siitä. 

Lapsuuden perheessä oli Andersinlla ainakin veli ja Brita-sisar. Anders lienee oppinut ensimmäiset hyväntahtoiset, harmittomat noitakonstinsa isältään, Anders kuitenkin tuli kuuluksi enemmänkin vahinkoa aiheuttavien  taikojen kehittäjänä, Häntä pidettiin loppuaikoinaan paholaisen kanssa liittoutuneena noitana. Anders tunnettiin myös riitaisana miehenä. Välit sukulaisiin ja naapureihin olivat huonot. Kyläläisten ja lähipiirin mielestä Anders oli todellinen noita. Hänen tiedettiin nostattaneen karhuja ja susia naapureiden karjaan sekä veljeilevän sielunvihollisen kanssa. Käräjiä oli kaikkiaan viisi ja ne käytiin vuosien 1663-1682 välillä.

Tåckoin tila siirtyi  aluksi 1674 Anders Henrikssonin    pojille,  siis Andersille ja tämän veljelle,  mutta veli luopui rahakorvausta vastaan   osuudestaan, koska oli ilmeisesti kaatumatautinen ja kykenemätön tilanhoitoon.  1676 Anders otti vävykseen ja  syytinkimiehekseen Lisa-tyttären miehen  Carl Jacobssonin  Tåckoin tilalle. 

Anders hankki aluksi  mainetta isänsä taitojen jatkajana ja häntä pidettiin hyvänä parantajana. Parannettavia riitti ympäri Lohtajaa. Asiakkaana oli myös Lohtajan kirkkoherra Erik Granberg. Granberg pyysi kerran  jopa renkiään hakemaan Andersin  avuksi, kun hänen jalkansa oli kipeä.  Anders kävikin häntä auttamassa,ja vannotti kertomasta hoidosta,  mutta hänenkään konstinsa eivät auttaneet ja pappi sai rahansa takaisin. Granberg oli ilmeisen hyvissä väliéissä Andersin kanssa, sillä hän  ei myöhemminkään puuttunut Andersin  oikeudenkäynteihin päinvastoin kuin poikansa, Gustav Granberg ja toinen pappi, Gustav Cajanus. 

Yliviirteellä oli myös Roikojen talo. Tiedetään, että Andersin ensimmäinen vaimo oli kotoisin Yliviirteen Luomalan talosta, joka oli myös sukua mahtavalle Roikon suvulle.  Anders  oli aikoinaan  kieltäytynyt auttamasta punatautiin sairastunutta Mickel Roikoa. Kun Mickel oli jo kuoleman kielissä, Anders suostui lopulta  ajamaan taloa piinanneen  hiiden Toholamminjokeen. Samalla Anders antoi ymmärtää, että hän oli alkujaan  sairauden aiheuttanutkin. 

Vuoden 1663 käräjillä tapahtui isompi käänne, kun käräjäväki yltyi kilvan syyttelemään Andersia paholaisen kanssa asioinnista ja   vahingoittavasta taikuudesta. Ilmeisesti Andersin huonokäytöksisyys ja ärtymys hänen toimiin  oli kytenyt pinnan alla jo vuosia. Andersin  vaimon velipojat, Matts ja Olof Mårtensson  Luoma sekä Olofin poika  Johan Luoma olivat kärkkäimmät syyttelijät. Anders joutui puhdistusvalalle, muttei onnistunut saamaan  aikaan oikeuden määräämää 12 miehen valaa.  Niinpä hän sai osakseen noidan leiman. Huomioitavaa on, että Johan oli ollut hänen hyvä työtoverinsa aikaisemmin. 

Oikeuden pöytäkirjoista voi aistia Andersin riivattua luonnetta. Hän esimerkiksi riitautui Johanin  vaimon kanssa ja tämän jälkeen päätyi kostamaan käytyä riitaa kirouksella, manaten naiselle kovat synnytyskivut.   

Sarjanoja  kuvailee opinnäytetyösssään Andersin  noitamaineen kasvua hyvin ja tarkasti. Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä vain noituuden uhreiksi päätyneet esittivät syytöksiä Andersia kohtaan, hekin epävarmasti. Kun noituussyytökset kävivät ilmeisemmiksi, syntyi myös kitkaa  Tockoin ja ympäristön  kanssa. Ihmiset muistivatkin aina vain vanhempia asioita, joita kaivelivat oikeuden edessä. Moni paikalla olijoista halusi kertoa  kokemuksensa   Andersin heihin kohdistamasta noituudesta. 

Anders puolustautui rankkenevia syytöksiä vastaan aina vain raivokkaammin yrittäen samalla vierittää syytä syyttäjien niskoille ja puhdistaa omaa mainettaan. Syyttäjät puolestaan yrittivät sälyttää Tåckoin harteille yhä vain suurempaa taakkaa. Anders  puolustautui toteamalla, että, itsehän asianosaiset olivat pyytäneet häneltä taikoja. 

Yllä: Yliviirre kuuluu nykyään Kannukseen, mutta sijaitsee Lohtajan ja Kannuksen välimaastossa ja aikoinaan kuului Lohtajaan. 

Kesäkäräjillä 1663 Matts Kotka Yliviirteeltä  toi esille  Andersin väitöksen, että Matts oli varastanut häneltä ketunraudat. Kotka halusi tuoda esiin kokemansa vääryyden. Anders  oli myös manaamalla surmannut Kotkan kolme lehmää, mikä entinen ystävä Johan todisti. Johan yltyi myös kuvailemaan  Andersin vuosien takaista tervanpolttoa jolloin hän oli  kertonut, kuinka pystyy paikalla olevia haltijoita  tarkkailemalla ennustamaan saatavan tervan määrän. Johan  myös muisteli, kuinka Anders  oli kirveellä lyönyt tervaksien hakureissulla jalkaansa  saamatta haavaa  ja kertoen, että  haltija oli kääntänyt terän poispäin. Anders  oli myös intaantunut kehumaan pientä messinkikoristeista noitarumpuaan todeten, ettei teräs pystyisi häneen ja jos pystyisikin, niin  hän selviäisi helposti noitarumpunsa avulla. Tähän Johan  oli todennut "Huono  tietå."

Johanin  setäkin kertoi nähneensä sammakon  näköisen messinkiesineen, jota Anders säilytti  porstuan alla laatikossa ja  kutsui lapinkannukseksi. Noitarunmmun perusmalli on niin kutsuttu käsirumpu ja siitä tunnetaan sekä maljamaisia erttä kehämaisia muunnelmia. Soittimen vanha nimi on itämerensuomalaisisissa kielissä kannus. Sammakon voimia  puolestaan  käytettiin yleisesti  parantamisessa. Sammakko edusti kahta voimaelementtiä; maata ja vettä ja sammakon ajateltiin olevan myös myrkyllinen. 

Anders oli  kertonut oppineensa  temppunsa kolmen tien risteyksessä, jonne Saatana oli saapunut nostattaen ylös Roikolan jonkin aikaa sitten kuolleen ukon. Ukko oli myöhemmin ryhtynyt vakoilemaan kyläläisiä Tåckoin puolesta. Anders  oli myös kertonut pystyvänsä loitsimaan ja polttamaan kenen tahansa omaisuuden tai talon. Hän  oli kuitenkin lupaillut, ettei aiheuttaisi naapurin miehelle  harmia, mutta kotiin palattuaan mies  löysikin parhaan härkänsä kuolemaisillaan. Suutuksissaan mies palasi  vaatimaan Andersia tilille. Paikalla oli kuitenkin vain Andersin isä, joka ystävällisesti  luki suolaa miehelle ja kehotti syöttämään taiotun suolan härille. 

Olof Mårtensson kertoi olleensa vuosia sitten takomassa Andersille viikatetta ja samalla viiltäneensä sormeensa. Anders oli tarjoutunut parantamaan haavan ja  ja opettamaan taikakeinon Olofille, vannottaen, ettei Olof kielisi asiasta eteenpäin. Taika toteutuisi, jos hän  menisi kolmen  tien risteykseen sekä  seuraavana jouluaamuna, pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina  että   pääsiäispäivänä. Paholainen saapuisi paikalle kolmesti; ensin  kauhean näköisenä, toisella kerralla ihmismuodossa kysyen, mitä noitakokelas haluaisi oppia ja kolmannen kerran opettaen   pääkielen ja tärkeimmät sanat. Anders  oli  syytösten mukaan myös pilannut Olofin  nauriskylvön todeten, ettei satoa tulisi - eikä ollu tullutkaan. 

Oikeus ei voinut vapauttaa Andersia, sillä liitto paholaisen kanssa kertoi pahoista aikeista. Ihmisten ajatusmaailmassa taikuuden ja noituuden välinen raja oli hyvin kapea. Noituus nähtiin 1600-luvulla syntinä joka saattoi langettaa Jumalan vihan  ihmisten ylle. Anders  määrättiin  puhdistautumisvalalle seuraaville, vuoden 1664 käräjille, mutta se epäonnistui, koska hän sai ainoastaan kaksi puolestapuhujaa  kahdestatoista ja määrättiin sen vuoksi sakkoihin. Puhdistautumisvala, myötävannominen,  pohjautui Kuningas Kristofferin maanlakiiin. Se oli keino osoittaa, millaista luottamusta syytetty henkilö sai osakseen ja oliko hän oikeutettu elämän osana yhteisöä. 

Elokuussa 1680 käräjillä kaikki jo pitivät Andersia noitana. Nyt syytöksiä esitti  muun muassa hänen väynsä Carl. Andersin Brita-sisar  kertoi oikeudessa Olof  (Olli) Hurju-nimisestä lestijärveläisestä lappalaisesta, jolta velipoika oli oppinut noituutta. Andersin mukaan  lappalainen oli hänelle tuntematon.  Andersin mielestä Riitta kosti syytöksillään, koska Anders oli lyönyt häntä.  Vävy esitti Andersin lappalaistaioista kuulemansa loitsun ja selitti, että Anders  oli hänelle kertonut lappalaisten näin aloittavan loitsimisensa: 

"Jämäkä jerfwen rauda, 

kumajaki kusen alus, 

tämän noidan noitaus, 

lappalaisen laaskeisa. "

Seurasi niin kovaa huutelua ja syyttelyä, että lautakunta päätti siirtää käsittelyn jatkoselvitykseen   seuraaville käräjille. Varuiksi Anders  kuitenkin vietiin Oulun linnaan. Kappalainen Cajanus kävi siellä häntä jututttamassa, mutta kun sai osakseen ainoastaan  syytöksiä ja loukkauksia, niin päätyikin kokoamaan uutta  todistusaineistoa Andersia vastaan. 

Seuraavan kesän käräjillä syytökset vain  kovenivat. Käytiin läpi Roikon Michelin punatauti ja Andersin edesmenneen vaimon veli,   Olof Mårtensson,  esitti naapurinsa olevan "täysi noita. " Syytettiin myös Andersin  noituneen Brita-sisarensa. Juhannuskirkosta palatessaan  Lars Eriksson oli kuullut huutoa ja löytänyt  Britan  kotoaan pahoin hakattuna. Hän oli rientänyt hakemaan pappi Cajanusta paikalle ehtoollisen antamiseksi. Anders  oli  tilanteen tajuttuaan rientänyt kirkolle lahjomaan pappeja. Heitä kuitenkin edelleen  ärsytti Andersin  liian nopea toinen avioituminen, eikä lahjominen onnistunut. 

Valborg Stefansdotter puolestaan kertoi käräjillä saaneensa Andersilta noiduttua suolaa käärmeenpuremaan. Brita Larsdotter  puolestaan ei ollut saanut silmäsairauteensa häneltä mieleistään hoitoa. Anders  yritti puolustautua, mutta syytökset vain kovenivat. Valborgin  mielestä Anders  oli manannut paholaisen räjäyttämään taivaan ja olikin seurannut kova myrsky. Andersia  syytettiin myös suolan lukemisesta seuraavin sanoin:

 "Mastamahiset tulewat,

 ma meiden äiti

 ja mahan hein wieckön 

 Jesus Christus, 

 quin se  tyhiest  tullåt on. "

Nenonen toteaa väitöskirjassaan, että noituus tarkoittaa kaikkea vahingoittavaa magiaa. Lukeminen laskettiin tietäjän taidoista tärkeimmäksi. Loitsun voiman ajateltiin piilevän sanatarkkuudessa ja lukemalla ne "vihan voimalla." Anders myönsi oppineensa joitakin taikakeinoja torniolaiselta noidalta. Myös Carl-vävy esitti joitakin Andersin loitsimisessa käyttämiä metalliesineitä. Noihin aikoihin ajateltiin, että esimerkiksi terävänä pistoksena tuntuva kipu paranisi ainoastaan terävällä välineellä, "samanlainen samanlaisen parantaa"- ajatuksella.

Oikeuden edessä Anders kertoi, 1663 että hän omistaa rummun "lapp trumba", jonka on saanut saamelaiselta mieheltä. Hän kertoi myös ilmeisesti käyttäneensä sitä noituuden harjoittamiseen. Tosin voi olla mahdollista, että Anders olisi tehnyt rumpunsa ihan itse ja vain oikeutta varten sepittänyt tarinan lappalaismiehestä, jolla tavoin hän olisi vähentänyt omaa syyllisyyden tuntuaan. Mitään viitteitä rummuttamisesta ja loveen lankeamisesta todistajat eivät oikeuden edessä kuitenkaan esittäneet. 

Todistukset osoittautuvat kuitenkin kaikkinensa lopulta niin vahvoiksi, että Anders ilmoitti olevansa valmis kuolemaan rikostensa vuoksi, kunhan vain saa tulla haudatuksi. 

Andersin tuomiossa mainitaan papiston loukkaaminen, paholaisen sotkeminen säätilaan, suolan lukeminen sakkoineen, yleinen noidan maine, yleinen pikku noituus, välineiden käyttäminen loitsinnassa, kirkon kiertäminen loitsien sekä kahden naisen noituminen.

Anders Andersson Tåckoin tuomittiin lopulta  mestauskuolemaan. Tämän  jälkeen hänet määrättiin teilattavaksi. Tämähän oli ristiriidassa Antin oman toiveen kanssa. Teilaus tunnettiin erittäin nöyryyttävänä ja julmana tapana. Teilauksessa ruumis aseteltiin teilipuuhun eli rattaan päälle korkean seipään nokkaan julkiselle paikalle nähtäväksi. 

Andes laati ennen kuoleman täytäntöönpanoa  testamentin, jossa  hän jätti kaikki omaisuutensa vaimolleen ja lapsilleen, mutta syytöksiä jättäneen vävynsä hän jätti perinnöttömäksi. Ei ole tiedossa tarkkaa mestauspäivää, sillä hovioikeuden vahvistusta hänen kuolemastaan ei ole säilynyt,  mutta vuoden 1682 syyskäräjillä toisen käräjäjutun yhteydessä Anders mainitaan jo kuolleeksi. 

Lähdin vielä kaivelemaan, josko löytyisi sukutietoja tarkemmin Andersin juurille. Matti Heiniemen mukaan kantaisänä voidaan pitää Henric Thomassonia, joka oli Ylikannuksen Niemosen perustaja ja kytkyksissä jotenkin myös Ylikannuksen Parsialaan, ehkä vävy. Henric muutti asukkaaksi vanhalle Yliviirteen Per Johansson Tåckoin autiotilalle noin vuonna 1614. Tämä tila oli perustettu ilmeisesti jo keskiajalla Viirrejoen varteen. Henric on kuollut noin 1629. 

Henricin poika oli Anders Henricsson Tåckoi. Hän on kuollut noin 1672, eikä olen enää ollut todistamanssa poikansa mestausta.

Anders Andersson Tåckoin jälkeen tilan peri luultavasti  hänen poikansa  Matts Andersson Tåckoi. Heiniemi kirjoittaa, että Matts ei kyennyt pitämään  yksin tilaa, koska oli nuori, vaivainen ja velkaantunut isänsä vuoksi. Sen takia hän otti avukseen vaimonsa siskon miehen, Matts Thomasson Kerttulan vuonna 1685. Matts oli elossa vielä vuonna 1705, mutta vuonna 1707 tila oli veroautio. Näihin aikoihin hänen yhtiömiehensä Matts Thomasson myös  lähti asumaan muita Kannuksen ongelmatiloja. 

Matts Anderssonin jälkeen Tåckoin tilaa asui Matts Mattsson Tåckoi, joka ilmeisesti oli edellisen isännän poika. Matts pyysi  Tåckoin autiotilaa viljelykseen yhdessä toholampilaisen yhtiömiehensä, Erik Olofssonin kanssa vuonna 1708. Kumpaisestakaan ei  heiniemen kirjoittaman mukaan ollut viljelijäksi. Matts otettiin sotilaaksi vuonna 1712 ja sen jälkeen tilalle otettiin uusi isäntä. 

Seuraavana isäntänä näkyy Matts Thomasson Luomala, joka ei voi nimensä perusteella enää olla edellisen isännän poika. Hän sai tilan itselleen talvikäräjillä 1712 yhdessä lankomiehensä, Anders Andersson Roikolan kanssa. Anders Andersson Tåckoin ensimmäisen vaimonhan mainitaan olleen Luomalan talosta ja myös sukua Roikoloihin, joten hyvin ilmeistä, että jonkinlainen sukukytkys Matts Thomasson luomallalla oli tilan aikaisempiin isäntiin.  

Kirkonkirjoista löydän karun tiedon Matts Thomassonin lopusta. Siellä on mainittu kuolema 10.10.1714 tekstillä "dräpen af rijssen" eli venäläiset tappoivat hänet Isovihan aikana Lohtajalla. Tässä yhteydessä yhtiömies Anders Andersson on luultavimmin muuttanut Yliviirteen Kerolaan ja tila on ollut Isovihan aikana osittain autiona, osin leskien tai tilapäisasukkaiden käytössä.

LÄHTEET:

Kannus. Sammenluola.  [Kannus. [https://sammenluola.home.blog/2019/08/08/kannus/] Luettu 26..12.2020. 

Kansänlääkintä. Tämä on tietäjän tie. [http://www.yrttitarha.fi/tietopankki/kansanperinne/tie.html} Luettu 27.12.2020. 

Lahti, Emmi. Tietäjiä, taikoja, hautausmaita. Taikuus Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Jyväskylä yliopisto. 2016. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/48290/978-951-39-6466-5_vaitos20160116.pdf?sequence=1] Luettu 26.12.2020.

Mistä rikoksista tuomittiin teilattavaksi? Historia-lehti. [https://historianet.fi/rikokset/mista-rikoksista-tuomittiin-teilattavaksi] Luettu 27.12.2020.

Nenonen, Marko. Noituus, taikuus ja noitavainot. Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin karjalan maaseudulla  vuosina 1620-1700. Historiallisisa tutkimuksia 165. Suomen historiallinen seura. Helsinki. 1992. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/162471/HT165_opt.pdf;jsessionid=43724F70AF537AE0D127BEFA8A9C1435?sequence=1} Luettu 26.12.2020. 

Sarjanoja, Katinka. Maine, myötävannominen ja   ja shamanismi: Antti Tokoin noitaoikeudenkäynnit  1663-1682. Tampereen yliopisto. Pro gradu-tutkielma. 2017. [https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/102489/1512651673.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 26.12.2020. 

Tåkola. SukuForum. Matti Heiniemi. [http://suku.genealogia.fi/archive/index.php/t-811.html] Luettu 27.10.2020.