sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Uuden vuoden kynnyksellä vanhoja asioita

 Viimeisiä tunteja viedään vuotta 2023 ja kovasti jo odotellaan uuden vuoden käynnistymistä. Vuosi on ollut kiireinen, töitä on tehty paljon. Olen saanut olla tosi terve, ensimmäinen taudinpoikanen  iski vasta  joululomalla, kun kiire ja stressi kai hellitti. Niinhän se aina...

On ihanaa olla joululomalla. Olen viipyillyt kotona, valvonut pitkään ja nukkunut myöhään. Pikkupojan kanssa vietimme välipäiviä kahdestaan majoja rakennellen. 

Ja tietysti huomaan taas kerran sen, että kun rentoudun, minun on helppoa ja innostavaa tehdä kaikkea luovaa. En oikein itsekään käsitä,  kuinka selkeästi rentoutumiseni siihen vaikuttaa. 


Tässäpä teille tarinaksi tallennettuna kirjoitukseni, joka julkaistiin joulun alla Evijärven joulu 2023-lehdessä. Se on todenmakuinen kertomus mummoni äidin kuolin yöstä aika tasan sata vuotta sitten. Tuntuu hurjalta, miten elämä onkaan sadan vuoden aikana muuttunut. Ajattelen myös niin, että tuo kirjoituksen tarina on osoitus siitä, kuinka ihmismieli kykenee selviytymään monenlaisista kriiseistä ja ponnistamaan silti tasapainoisesti eteenpäin. Jotenkin jopa oman elämän vastoinkäymiset kalpenevat entisten huolien rinnalla.

Alla oleva tarina on murteella kirjoitettu, ehkä vähän vaikea lukea.

"Tarina on joulunajasta vuodelta 1923 Evijärven Haapajärvenkylästä tasan sata vuotta sitten. Keuhkotauti jylläsi silloin. Hilda-äiti kuoli 40-vuotiaana. Miten suuret jäljet se perheen elämään jättikään. Vieno-mummo kertoili minulle paljon. Olin varmaan ainut, kenelle hän näistä avautui. Asuin 8-vuotiaaksi asti Kuivasessa mummon ja Kallen luona vanhempieni ja siskoni kanssa. Olin kai potentiaalinen kuuntelija mummon vuodatuksille. Mummonihan jäi jo 26-vuotiaana sotaleskeksi ja muutti sen myötä takaisin kotitilalleen lapsineen auttamaan isäänsä ja Kalle-veljeään. Tragedioita tragedioiden perään.

Levolle laskel` Luojani

Äiti oli nyk` kuollu. Isä oli tullu yöllä herättään meijät kesken unien. Sen käjessä oli kynttilä ja liekin valon osuessa kasvoille, näki murheellisen miehen uurteiden syventämän katannon. Olin noussuh` het , kunn` isä oli tullu huoneeseen. Vaistosin het, että äitil` lähön aika oli tullu. Mutta Toivo, se vaan halus jatkaa unta.

Isä ravisteli Toivoa olokavarresta.

-Toivo, herää. Äiti tahtoo suv` vielä sen luo. Nousen`ny. Toivo, herää. Vieno on jo yläällä.

-Äitinne tahtoo, että työ tulisitta vielä hyvästelemään. Äiti lähtee pian taivasmatkalle. Tulukaa nyjj`jo. Äitinne niin haluis, että työ kaks vanhinta ees tulisitta sev`vielä hyvästeleen. Antaa muijjen nukkua. Hilijaa, hilijaa. Nouskaa ylös nym`, mutta varoin, ettei pienimmät herää.

Koko asiaa oli niiv` vaikea käsittää. Sillon, kun äiti vielä oli terves, se hoiti tuvan ja lapset, kävi navettatöillä, leipas tai parsi sukkaa ja hääri kaikenn` aikaa. Iltasin äiti laulo meijät lapset uneen. Äitillä oli kaunis ääni. Ja sem` poukussa oli hyvä olla.



Äiti oli sairastelluj` jo pitempään. Ja sittev`vielä viis lasta seihtemän vuojen aikana. S´oli palijon. Sev` voimat oli menny lapsiin, kun se synnytti ja imetti vuorom` perään. Ei siinä oikeen päässyv` voimaantumaan. Kahen viimesel` lapsev` välillä oli vaan reipas vuosi. Äiti oli langllaiha jo sillon, kun se Taimin sai. Mutta kun heinänteon jäläkeen äiti oli saanuv vielä Kaarlon, se` i oikeen päässy ollenkaan enää siitä kuntoon. S`oli tosi laiha ja väsyny. Se ties varmaan jo sairastuneensa ja kun se yritti kuitenkiv` vielä imettää Kaarloa, niin kerranki kuulin, kun se ihtekseen voihki itkun sekasella äänellä.

-Turhaan minä tätäkin koitan imettää, kun se kuolee kumminki, äiti vaikeroi.

Ne kaks pienintä oli niih` heikon olosia ja marusia. Olotkin oli köyhät. Vapaussoasta oli vasta päästy. Ruokaa ei ollu palijo ja kun äiti oli imettäny monta vuotta peräjäläkeen, niin s`oli jo valamiiks laiha, ku` aijanseiväs, ruukas isäki sanoa.

Pian äiti alako yskiin enemmän. Ristiäisekki sille pienimmälle pijettiin hilijassa. Ei pyyjetty enää valokuvaajaakaan, niin kun`noli vielä Taimin ristiäisissä ollu. Eikä kukaan ois kai tullukkaan. Kaikki pelekäs, että se tauti tarttus ja olis kuolemaks. Se äitin yskä oli niin kurijaa kuulla. Pimeät yöt etenki se yskä ikäänkun särki syämmen ja täytti koko talon. Yskökset se sylyki semmoseen sylykyastiaan. Se kippo oli harmaammusta metalliloota. Isä sitä yritti sitte aina aamusin tyhyjentää ja huuhtasta. Piti ollan` niin tarkka, ettei ne pasiliskot tarttus muihin.

Keuhkotauti soli. Tuperkkeli. Tuperkuloosi. Tubi. Lentävä. Rintatauti. Ei sitä oikeen tienny, millä nimellä ois sanonu. Oli liijan monta nimeä ja kaikki ne sanat oli niim` pelottavia ja pahoja. Kuv` vaan suustaan päästi jonkun` noista, niin kaikki kääns päänsäki het poispäin. Ne sano, että se oli likasten tauti. Muttei se niin ollu. Kylältä äiti oli sen tauvin saanu. Kulukutauti s` oli. Se` m pysty aistiin, kuinka tuota tautia kaikki pelekäs. Auttajakki oli niin vähissä. Isän piti olla navettatöillä ja minä olin sentään jo seihtemän ja kelevollinen auttaan. Muut oli kaikki nuorempia. Toivo oli täyttäny kuus niihin aikohin, kun se äitin yskä syksyllä pahentu ja Alli just joulun eellä vasta nelijä. Taimi oli hyvän toisella vuojella ja Kaarlo ei osannu vielä ees olla kontallaan.

-Vieno, suv` varaas jää lasten peräänkahtominen. Isäs aika menöö navetassa ja ulukotöissä, sano Hanna-mummo.

Onneks näin talavella ei ollu kyntötöitä, riitti kun talossa oli puita ja sai lehemät tillattua ja lypsettyä. -Kuolemantauvin on äitis saanu, sano Hanna-mummo.

Se asu naapurissa ja oli jo melekeen sokea. Hanna-mummo kävi välillä pesemässä lapset saunassa, muttei se sisälle tullu, ettei sekin sairastuis. Se kuuras isolla porstalla lasten selät. S`oli vähän pelottavaaki, mutta Hanna-mummo oli kuitenki hyväsyämminen ja halus auttaa. Sekin oli niin harmissaan äitin sairauvesta.

-Työihiminen parhaassa ijässä. Että piti näin käyvä. Ja kunn`on ne kaikki lapsekki. Niin se sano.


Isälle se hoki, että kyllä myö yhessä tästä jotenkis` selevitään, päivä kerrallaan. Ja että isän nuoremmat siskot, Hilima ja Johanna, joutais tulla kahtoon lastem` perään, kun äitistä aika jättää. Hilimalla ja Johannalla ei ollu omaa perhettä ja n`oli erilaiset kuinn`yö ja päivä. Johanna oli tyylikäs Savonlinnan kasinon kylymäkkö ja het sitten`niin herttanel` luonteeltaan. Mutta Hilima, se taas oli ronski, eikä juuri hempeilly. Mutta tykkäsin siitä, kun se halus aina niin auttaa, opetti leipoon, tekeen muttia ja limppimaitoo. Ja sel`leivän leipomisen se opetti suurpiirteisesti, niin kuss`sen luonteelle sopi – kourakaupalla vaan paiskattiin jauhoja taikinajuureen ja voijj` että se maistu, kul` leivän sai ottaa uunista. Vieläkil` leivol`leivät Hiliman ohojeilla.

-No`n tärkeitä taitoja elämässä osata, oli Hilima joskus sanonu.

Oli siinä töiset paikat. Hanna-mummo niim` pelekäs, että se tauti veis mukanaan isänki. Kuka meijän viijen perään sitte kahtois? Isä vaan sano, että kyllä myö tästä jotenkis`selevitään ja se keitti iltasin sipulimaitoo äitille. Siihen se usko. Se laitto ison voinokareenkis` sekaan. En tiijä, auttoko se mitään, mutta äiti ainaki tykkäs juua sitä lämmintä lientä. Joskus isä hiero äitir` rintaan Kanvertin salavaa. Muita lääkkeitä ei oikeenn`ollu.

Se yö, kun äiti kuoli, oli het pian joulun jäläkeen. M`ei oltu saatu olla äitin lähelläkään viikkotolokulla. Äiti vaan makas pimeässä peräkammarissa. Ei sinnes` saanum` mennä, vaikka teki niim` mieli olla äitin kans. Ne sano, että se tauti on kuolemaks ja tarttuu vielä.

Äiti ei voinu antaa enää kikkiäkään Kaarlolle. Isä oli tuonu tupaan maitosarven. S`oli semmonen ison lehemän sarvi, johon pistim` vastalypsettyä maitoa. -Kaarlon pitää alakaa kikkivierolle. Äitinne ei enää pysty sille kikkii antamaan. Vieno saakin alakaa juottamaan sarvesta Kaarloa, isä sano. Pijin Kaarloa sylissä ja pistim`maitosarven sen suuhun. Se imi niin ahanaasti. Ja yritim`minä sitä Taimiaki syöttää. Sekinn`oli vielä niim` pikkunen. Mummo oli kyllä opettanu, että ruokaa pysty Taimille jo antaan niinki, että ensin sen omassa suussa mössäs. Sitte annon sitä Taimille, niin se vähän vankistu, henkensä pitimeks. Oli niin kova halu pitää ne pienet hengissä. N`oli niir`rakkaita. Ja ne niim` itki, kunn`ei ne saanu olla enää äijin lähellä. Ei ne sitä yhtään ymmärtäny. Kunn`en minäkään. Ja äitiki itki hilijaa. Itki ja yski ja vaikersi. Oisin niih` halunnu silittää äitiä ja lohuttaa, ja sanoa, että kyllä minä niistä pienemmistä pijän huolen, mutten saanu mennä ees sel `lähelle.

-Voi kul`Luoja ottais nuo kaks nuorinta ees pois.

Niinn` oli äiti sanonu ja se jotenkip` pelotti. Olin kuullu, kun`ne joku yö oli kamarissa hilijaa puhuneet keskenään, äiti ja isä, ja luullu, ettei kukaan kuule.

-Kyllä so`n paras, että kunn`oon kuollu, niij`jätätte hauvan vielä auki. Ei tarvihte het sitte uuvestaan kaivaa sitä auki näin talavea vasten. Nuo pikkuset kuoloo kumminki. Sittek` kuulin äitin itkevän.

Miks se halus kaks niin pientä ja rakasta kuoleman omiks? Vaikka s´oli niitten äiti. Isä kyllä sano, että äitis haluuv` vaan niitten parasta ja meijän kaikkien. Että se niim` pelekää, ettei isä seleviä viijen pienen kans. Ja että kunn`non` niih`heikon olosiaki. Ja se Taimihan kuoliki sitteh`het pian äitin jäläkeen. Jotaim` paiseita sillet` tuli ja ne puhu, jotta sille ois annettu vääriä lääkkeitä. En sitte tiijä. Voi se olla niinki, että se meni siihen samaan tautiin. Se hauvattiin kolome viikkoa äitij`jäläkeen.

S`oli kyllä ihime, ettei se tauti isään tarttunu, kun s`oli niim astmanenki aina ollu. Ryki ja ryki. Mutta onneks isä oli käynyv` vielä syksyllä Kirsimpäkillä karpalossa. Niitä marijoja se aamusin munttas suun täyveltä ja yritti meilleki antaa, että pysyttäs terveinä. Karpaloa ja puolukkaa. Puolukoitten sekaan se laittor` ruisjauhoja ja joskus leikkas sokerisaksilla murenta sokeritopasta sekaan. Voijj`että se sitten maistu!

Myö seisottiin yöm` pimeyvessä, Toivo ja minä, siinä äitin kuolinvuoteen ääressä. Ulukona sato hilijalleen lunta ja tuuli vinku vanhan tuvann` nurkissa. Piha oli täyttyny lumipursuista. Isä oli vielä illansuussa arponu, pitäskö sel`lähtee viemään äitiä hevoskyyjillä lääkärille het aamusta. Mutt`ei siinä ollum` mitään iiliä, kul` lääkäriin oli kymmeniä kilometrejä ja koko pihaki oli niil` luminen, että hyvä kun reki pysy ees pystyssä. Ei se äiti ois kuitenkaan sitä matkaa enääk` kestäny ja kunn`ei ollu hyviä lääkkeitäkään siihet` tautiin.

Kammari oli pimeä lukuun ottamatta sitä kynttilän lepattavaa liekkiä. Isä istu tuolilla äitiv` vieressä ja pyyhki sen ohtaa rasulla. S`oli ihan hijestä märkä. Äiti halus vielä hyvästellä meijät kaks vanhinta. Muitten pienempien se halus antaa nukkua. Minä sanoin äitille, että pijin niin sitä ja että munn` oli nyt jo ikävä sitä ja ettei äiti sais mennä taivaaseen. Äiti vaan kahto väsynein silimin. S`ois niin halunnu halata, mutta s`ois olluv` vaarallista ja s`oli niim uupunukki jo. Minä päästinn` itkun. Äitin katse harhaili ja välillä se yski kumeasti hihaansa.

-Vieno, kiltti, lupaako äitille, että autat isääs! Se tarvihtoo apua, kum`mua ei enää oo.

Niin äiti vielä sano. -Äiti, minä lupaan. Hoijan pienemmät niin hyvin, kuv` vaan osaan, sopersin itku kurkussa. Äiti kyllä ties, että tekisin varmasti parhaani. Toivonki piti sanoa hyvästit äitille, muttei se oikeen ymmärtäny, mitä tuleman piti. Se varmaan vähäm` arkailiki äitiä, kunn`oli niin pimeäki ja yö ja s`oli väsyny ja hämillään. Kai sitä pelottiki.

-Ekkö sää Toivo ollenkaan aio äitiäs hyvästellä? kysy äiti siltä.

Äitin ääni oli ihan heikko jo. Isä yritti tuupata Toivoa lähemmäks, mutta Toivo vaan peräänty. Harmitti niim` palijon, kunn` ymmärsin, kuinka tärkeää s`ois ollu äitille. Äiti yski sitte taas hyvän tovin.

-Voi, Oskari, keittäsikkö mulle vielä kahavin? Se niil` lämmittäs rintaa.

Isä lähti kahavinkeittoon. Kammarissa oli ihah` hilijasta. Äiti vaan tuijjotti. Semmonen katanto, että s`ois halunnu sanooj` jotain, muttei millään enää jaksanu. Yritin hymyillä äitille. Äiti nosti kättään, muttei sanonu enää mitään. Silitin äitiä peitom` päältä ja luin samantien itkun sekasella äänellä äitin opettaman iltarukouksen.

Levolle laskel`, Luojani, armias ole suojani,
Sijaltain joss`enn` nousisi, taivaaseen ota tykösi. Aammen.




-Tubi, tubi, tubi, Toivo hoki ja pyöri siinä ihtensä ympäri.

Kai seki ois halunnus` sanoo jotain äitille, muttei se osannu. Yritin kahtoo Toivoon päin ja kurtistin kulumiani, että se ymmärtäis ollan´ny kiltisti, mutta se touhus vaann`omiaan. Isä toi äitille sitte sen kahavin. Äiti jakso vielä jotenkip` punnata ihtensä vähäm`ylöspäin, niinn` että isä piteli sen päätä toisen käjev` varassa ja laski kupin varoen sen huulille. Äiti joi kupin tyhyjäks. Sen jäläkeen se halus pitkälleen takas maate, ei se enää yhtääj` jaksanu. Ja siihen se sitte piaj` jo kuoli.

-Äitinne onn` nyl`lähteny taivaaseen. Niinn`isä meille sano.

Oli jälijellä enää yö ja hilijasuus. Isä nous ylös tuolistaan ja paino äitin silimät kiij` ja luki Isä meijän-rukouksen. Minä itkin, mutta Toivo oli vaann` ihan hilijaa, kurtisti kulmiaan ja imi peukaloa. Teki mieli ottaas `seki syliin ja lohuttaa. Myö oltiin nyk `kaks äijitöntä.

Isä saatto meijät sänkyyn ja sano, että meijän pitäs yrittää nukkuan`ny, ja että sem`pitäs hoitaa vielä monta asiaa. Se sano, että se kyllä aamulla hommais jonkum`meille avuks ja huolempitäjäks. Isän askeleet oli verkkaset ja murheen aisti koko sen olemuksesta, mutta halusinn` uskoo, että kyllä myö tästä jotenki selevittäis. Olinhal`luvannu `niin äitilleki. "


Kirjoitukseni myötä toivotan hyvää uutta vuotta 2024!

sunnuntai 24. joulukuuta 2023

Jouluaattoiltana

 Hyvää ja rauhaisaa joulua sinulle, lukijani!

Jouluaaton ilta on jo hämärtynyt. Meille odotetaan pukkia saapuvaksi vasta myöhään illalla, kun siippanikin ennättää töistä kotiin. Meillä on tänä jouluna koolla koko perhe poikain ja  miniöiden kera vahvistettuna. Toki paikalla on myös 5-vuotias, jonka joulunodotus on niin aitoa.

Alla olevat kuvat on Kaarlelan kotiseutumuseon pihapiiristä. Kävin siellä joulun alla kuvailemassa pojanpoikaa tonttuasusteissa.

Hetken päästä väkeä tulee lisää, kun  aattoiltaa  saapuu meille viettämään siipan koko lähisuku. Veikkaan vilskettä ja vipinää yösydäntä  myöten.  

Päivä oli kiireinen. Lähdin ostamaan 5-vuotiaalle lääkekuuria sun muuta apteekista. Että se siitä joulurauhan julistuksesta. En ole koskaan ollut kaupoissa aattona. Nyt tuli sekin sitten koettua. Köyhdyin pitkästi toista sataa, mutta tärkeintä on saada pikkupoika tietysti kuntoon. Apteekissa totesin, että meilläpä aloitetaankin joulu  antibiootein. Én tiedä, lohduttiko yhtään, kun farmaseutti sanoitti ettei olla ainuita. 

Vein ihan yksikseni samalla reissulla kynttilät isän ja appiukon haudoille. Toinen pojista jäi lämmittämään saunaa, toinen paljua. Isän haudalla tein lumityötkin samalla, jotta seuraavilla olisi sinne helpompi kävellä. Lunta on niin paljon. 

Koulun joulujuhlassa esitimme oppilaiden kanssa laulupotpurrin neljällä kielellä. Uusin tuttavuus oli tuttuakin tutumpi joululaulu "Jouluyö, Juhlayö" ukrainaksi. Sain sanat siihen työkaveriltani ja opettelin sanat ulkoa. 

Tyha nich, svjata nich

jasnist`bje vid zirnyts

dytynon`ka presvjata


Taka jasna mov zorja

spochyvaje v tyhim sni


Ystäväni myös käänsi sanat minulle pyynnöstäni. Tässä ne teillekin. Näillä sanoilla toivotan kaunista, turvallista ja muistorikasta joulunaikaa!


Hiljainen yö pyhä yö!

Kirkkaus tulee silmistä.

Pyhä Lapsi,

Selkeä kuin tähti

Hän lepää hiljaisissa unissa.

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Kymmenkesäiset ja sitä vanhemmat nuorukaiset entisajan työelämässä

Entisaikoina siinä kymmenen korvilla lapset alkoivat tapailla täysikasvuisuutta ja ryhtyivät toimittamaan enempi talonpoikaiseen elämään liittyviä töitä ja arkiaskareita. 

Aluksi nuorukaisille annetut työt olivat tietystikin kevyemmästä päästä. Työtehtävät eivät vielä vaatineet suurta tietämystä, näppäryyttä tai voimaa. Tyypillisiä nuorten  töitä oli paimenessa olo, kalastus, sekä  lehdesmetsässä, kaskimailla ja sadonkorjuussa avustaminen. 

Vähitellen iän karttuessa tyttöjen ja poikien työt alkoivat erota toisistaan enemmän. Tytöille annettiin vastuulle karjan- ja kodinhoitotehtäviä. Myös lapsenlikkana olo oli yleistä. Tyttöjen kasvatuksesta naisten rooliin huolehti tietysti pääasiassa naiset. 

Talojen miesväen harteilla oli puolestaan poikien ottaminen mukaan puiden hankkimiseen ja vetoeläimistä huolehtimiseen. Pojat osallistuivat myös metsästykseen ja kalastukseen. Toki näillä riistaretkillä oli mukana myös aikuisia miehiä. Yksikseen verkoille ja yön yli kalastusretkelle lähteminen katsottiin  jo miehuuden merkkinä ja  aikuisuuteen astumisena. 

Etenkin käsityöläisten asemassa olevilla oli tärkeää seurata miesten opastusta töihin. Esimerkiksi seppä saattoi pitää reissuillaan mukana apupoikana jo 12-vuotiasta poikaansa, mutta vasta ymmärryksen ja voiman kasvettua mittoihinsa poika pääsi harjoittamaan varsinaisia sepäntaitoja noin 15-vuotiaana. Vasta 18-vuotiaana poika yleensä hallitsi taonnan, mutta silloinkin vasta osasi "jonkin verran", eikä vielä elättänyt näillä taidoilla itseään. Mies oli vasta se, joka kykeni tekemään kisällinäytteen ja  elättämään itse itsensä. Vaikka edellä kuvattiinkin käsityöläisammattiin kasvua, koski  sama menettelytapa kaikkia yhteiskuntaryhmiä.

Kahtakymmentä lähestyvät nuorukaiset saivat vastuulleen jo vaativampia tehtäviä, joista heidän tuli myös suoriutua itsenäisesti. Esimerkkeinä näistä kaupunki- ja markkinamatkat.

Nuoruus elämänvaiheena näkyy myös aikalaisten kuolinmerkinnöissä. Kun pikkulapsivaiheessa kuoltiin joko sairauksiin tai kodin piirissä sattuneissa onnettomuuksissa, menehtyivät nuoret usein  aikuisten elämäntapoihin totuteltaessa tapaturmissa, jotka liittyivät työntekoon. Tyypillisiä kuolemia pojilla oli kalastusreissuilla menehtymiset, kirkonkellojen tai myllynrattaiden alle menehtyessään tai murskaantuessaan kaatuvien puiden alle. Tytöillä tyypillisimpiä onnettomuuksia tapahtui laiduntaessa; esimerkiksi villieläinten uhriksi jääneenä. 


Talonpoikaisyhteisöissä nuoret olivat alimmillaan  11-12-vuotiaita mennessään toisen palvelukseen. Yksin ei tällöin jätetty, orpo lapsi saattoi joutua holhouksen alaiseksi.

Kokkolalainen  12-vuotias Yrjö -niminen poika ennätti saada pestin Daniel Holmin renkipojaksi ennen kuolemaansa, joka tapahtui joulukuussa 1695.

Yllä; Alimmaisella listalla vuonna 1695 Kokkolassa 12-vuotiaana menehtynyt "Yrjö."

LÄHTEET;

Kustaa H. J. Vilkuna. Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500-1850. Historiallisia tutkimuksia 253.  Suomalaisen kirjallisuuden seura.Helsinki.2010. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182965/HT253_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 21.10.2023.



sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Heikki Vaahtoniemen virsi 171, osa 1

Kuinkas moni kokkolalainen tietää, että nykyisessä virsikirjassamme on myös kokkolalaisperäisiä virsiä! Tässä niistä yksi. 


Kyseessä on kokkolalaisen kirkkoherra, Heikki Vaahtoniemen  sanoittama uskontunnustusvirsi. 

Virren tarina on seuraavanlainen. Kirkkoherra Heikki Vaahtoniemi  (1929-2019) valittiin jäseneksi virsikirjakomiteaan Jukka Malmivaaran tilalle 1977. Vaahtoniemi kirjoitti uskontunnustusvirren "Minä uskon Isään" komitean pyynnöstä. 

Virsi on mielestäni kaunis. Se pohjautuu apostoliseen uskontunnustukseen. Kiinnostava yksityiskohta virressä on, että sanoissa vaihtelevat sekä yksikkö että monikko. Esimerkkinä kohta "Minä uskon Jumalaamme." Se kuuluu olevan Vaahtoniemen tietoinen valinta. Hän halusi näin korostaa sitä, kuinka yksilöllinen ja persoonallinen tunnustus tuodaan yhteisön keskelle seurakunnassa. 

Papiksi jo vuonna 1955 vihitty Vaahtoniemi oli toiminut aikaisemmin Suomussalmella  rajaseutupappina, lähetyspappina Herättäjä-Yhdistyksessä sekä kirkkoherrana Hyrynsalmella. Kokkolaan Vaahtoniemi rantautui alkujaan  vuonna  kappalaiseksi ja myöhemmin kirkkoherraksi. 


Heikki Vaahtoniemi oli pappina Kokkolassa vuodesta 1971 lähtien. Kirkkoherrana hän toimi Kokkolassa vuosien 1977-1992 välisenä aikana. 

Vaahtoniemi on kirjoittanut nykyiseen virsikirjaamme kaksi virttä. Toisestakin myöhemmin lisää.  Lisäksi hän on muokannut useampia vanhoja virsiä. 

Virsikirjakomitea valitsi tämän virren sävelmäksi  englantilaisen J.B. Dykesin (1823-1876) melodian. Dykes oli opiskellut musiikkia ja teologiaa Cambridgen yliopistossa. Pappina ja kanttorina toimittuaan hän julkaisi teoksia teologian alalta ja sävelsi myös runsaasti virsiä ja muitakin hengellisiä lauluja.

Virsi 171 on virsikirjassamme ainoa Dykesin kirjoittama sävelmä. Toisaalta yksi omista lempivirsistäni - virsi 134 "Pyhä, pyhä pyhä" on melodialtaan täysin sama! Tuo virsi palautettiin virsikirjauudistuksessa alkuperäiseen melodia- ja rytmiasuunsa. Pidän sävelmän yksinkertaisuudesta, mutta samalla se on jotenkin ylistävä, kun sen soittaa etenkin uruilla. 


Heikki Vaahtoniemi sanoitti virren 171  vuonna 1983 ja nykyiseen virsikirjaan se tuli vuonna 1986. Alkuperäissävelmä on  jo peräti vuodelta 1861. 

1. 
Minä uskon Isään, Herraan Jumalaamme.
Luoja olet maan ja taivaan, kaikkivaltias.
Sinulta on kaikki, minkä täällä saamme,
maailman Herra, pyhä, laupias.

2.
Minä uskon Poikaan, Herraan Jeesukseemme.
Poika olet Jumalan ja poika Marian.
Naulittuna ristiin, toivo autuutemme,
Herramme Kristus, kärsit kuoleman.

3.
Kuolemamme voitit, nousit kuolemasta,
kirkkauteen astuit, Jeesus, Isän vertainen.
Tuomiolle saavut taivaan kunniasta.
Valta ja voima yksin Kristuksen!

4.
Minä uskon Henkeen, Herraan, auttajaamme.
Henki olet totuuden ja voima heikkojen.
Armon vakuutuksen sinulta me saamme,
luot, Pyhä Henki, uuden ihmisen.

5.
Uskon seurakunnan, pyhäin yhteyden,
ruumiin ylösnousemuksen, uuden luomisen.
Herra Jumalamme, voitat pimeyden,
elämän annat iankaikkisen.

LÄHTEET;

Mikko Himanka. Keskipohjalaista kirkkohistoriaa. Osat I ja II. Nykyinen virsikirja ja Keski-Pohjanmaa. 2015, s. 109. 

Virsikirja.fi. [https://virsikirja.fi/virsi-171-mina-uskon-isaan-herraan-jumalaamme/] Luettu 10.9.2023.

sunnuntai 3. joulukuuta 2023

Merille miehen mieli...ja joskus myös meriltä pois. Karanneita merimiehiä.

Kun katselee vanhoja merkintöjä eri historialähteissä, voi todeta suuren merimiesten määrän suomalaisten historiassa. Merille lähtö oli melkoinen päätös. Se ei ollut vakaata elämää. Moni  merimieheksi pestautuneista kuoli tai katosi matkoillaan. 

Kun merimies pestautui laivaan, ulottui pesti kotisatamasta kotisatamaan. Vasta vuoden 1873 merilaissa puututtiin tarkemmin  merimiesten työoloihin. Tätä ennen merimiehellä ei kotisatamasta lähdettyään ollut mitään varmaa tietoa, milloin hän saattaisi palata takaisin kotimantereelle. Pesti saattoi osoittautua jopa monien vuosien mittaiseksi. Suomalaisia ja ruotsalaisia purjealuksia käytettiin usein kansainvälisessä rahtaustoiminnassa. 

Uudesta merilaista vuonna 1873 seurasi, että merimiestä voitiin velvoittaa "seuraamaan laivaa" korkeintaan kaksi vuotta. 

Merimies vannoi erityisellä valalla  pestauksen ottaessaan. Näin hän vakuutti pysyvänsä laivan palveluksessa.  Kokkolassa  merimiehen vala muotoiltiin suomeksi 1800-luvun alussa näin:

”Minä myöskään ej pidä minun Suomen kaptenijn ja Suomen laiwoisa kansa ottetusta laiwan palveluxesta pois karata eli waldakunnasta pois olla, mutta rehellisesti pitää olla ja kotiin tulla” (KA, Vaasa, KMA, Merimiehen vala, Kokkola noin 1815. ”Formulaire til sjömans ed på Finska”).

Koska aiemmin oli epävarmaa, milloin meriltä pääsi kotiutumaan ja pestuuajat olivat vuosien mittaisia,  olivat nämä seikat  omiaan lisäämään motivaatiota karkaamisiin. Moni merimiehistä  karkasi ja jäi verekseltään kiinni karkaamisen jälkeen. Seuraamukset oli kirjavat. Osa palasi alukselleen, osa toimitettiin konsuleiden välityksellä takaisin kotimaahansa kärsimään rangaistusta.

Osan karanneista tiedetään palanneen vapaaehtoisesti. Elämä siellä sun täällä tuskin oli helppoa. Osa taas palaili niin sanotulla konsulinkyydillä. Konsuleiden tehtävänä oli nimittäin valvoa meriväkeä. He toimittivat  kiinni saatuja karkureita kotimaahan. 

Itse rangaistukset karkaamisesta olivat aluksi melko lieviä. Ja jos karkuri vapaaehtoisesti palasi kotiin, ei hän välttämättä saanut edes tuomiota. Vähitellen rangaistukset kuitenkin kiristyivät. Tiedetään, että 1800-luvun puolivälissä rangaistuksen lisäksi merimies saatettiin määrätä kuuden vuoden sotapalvelukseen tai pakkotöihin yleisiin töihin. 

Koska rangaistukset kovenivat, eivät karanneet merimiehet enää aina uskaltaneet palata kotimaahansa. Näin heistä kehkeytyi ikuisia karkulaisia, jotka vähitellen muuttuivat siirtolaisiksi. Monet laivoilta karanneet kuitenkin pysyivät kirjattuina kotikaupunkiensa merimieshuoneiden kirjoissa. Tämän vuoksi he usein säilyivät merimiehen eikä siirtolaisen  statuksella. 

Yhä useampi merimies päätyi 1800-luvun loppupuolella laillisesti siirtolaiseksi. Tähän vaikutti myös se, että Suomen oma merenkulku väheni ja kun lainsäädäntö muuttui, siirryttiin herkemmin  muunmaalaisten alusten palvelukseen. 


Yllä: Kuva Kokkolan merimieskirkon laivoista. Merimieskirkko on nykyään suljettu. 

Toki ne merimiehet, jotka olivat saaneet itselleen hyvän palkan, karkasivat keskimääräistä vähemmän. Sen vuoksi iällä oli myös yhteys hyvään palkkaukseen. Useimmiten karanneet olivat nuoria ja työskentelivät alemmissa asemissa. Kokkolalaisille laivoille  pestatut  karanneet merimiehet ansaitsivat 1830-luvulla reilun ruplan verran vähemmän kuussa kuin ne merimiehet, jotka pysyttelivät pestissään.

Kun tutkitaan Kokkolan pestattuja merimiehiä, huomataan, että purjehtiminen täältä Yhdysvaltoihin  nosti karkaustodennäköisyyden viisinkertaiseksi. Tosin kokkolalaisalukset eivät  osallistuneet kovin laajasti Atlantin purjehduksiin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. 

Suomalaisilta ja ruotsalaisilta aluksilta karanneista valtaosa oli jungmanneja ja alimatruuseja: esimerkiksi Kokkolan laivoilta karanneista 60 prosenttia

Sattui tosin tapauksia, joissa lähes koko miehistö päätti jättää aluksen New Yorkissa. Kokkolalaisfregatti Nordenilta tiedettiin karanneen toukokuussa 1851 samana päivänä kaikkiaan kymmenen merimiestä. Tiedetään, että suurin osa suomalaisista karkureista karkasi brittisatamissa. Etenkin kokkolalaisten merimiesten karkaamisprosentti siellä oli jopa 70. Etenkin Antwerpenn satamasta tiedetään karanneen sekä kokkolalaisia että myös ruotsalaista väkeä. Tilastoista selviää myös, että Kokkolan pestausaineistojen perusteella jungmannien ja matruusien karkaamisen todennäköisyys oli 5–6 kertaa suurempi kuin päällystössä olleiden merimiesten. Matruuseja karanneista kokkolalaisista oli 15 prosenttia.

Samaan pestiin  pestautuneen säätyläispojan ja  rahvaan pojan välille luotiin pestautuessa selvä ero. Säätyläispoikia opettivat  kapteeni ja perämiehet, muita poikia kurittivat ja ohjasivat myös kaikki merimiehet. Kokkolalaisilla aluksilla tiedetään olleen myös "paremman väen" piiristä - esimerkiksi kapteenin oma poika -  tulleiden kajuuttavahtien lisäksi  myös 7 – 12 -vuotiaita laivapoikia, jotka olivat taustoiltaan usein orpoja ja sosiaalisista syistä laivoille passitettuja. Kajuuttavahdeille maksettu korvaus oli vain nimellinen, usein vain ruoka ja vaatetus. Kajuuttavahdit saivat osakseen töitä, jotka olivat likaisia ja halpa-arvoisia, kuten päällystön hyttien ja käymälöiden siivous, kokin avustaminen ja ruoan kantaminen keittiöön. Kajuuttavahtien osaksi usein lankesi muun miehistön kiusanteko ja ruumiillinen kuritus. Kajuuttavahtien sosiaalisista lähtökohdista voidaan tehdä päätelmiä sen perusteella, majoitettiinko hänet kajuuttaan vai keulaskanssiin ja kuinka hänen uransa eteni kajuuttavahdin pestin jälkeen. 

Tutkitusti Liverpoolissa esimerkiksi majaili 1800-luvulla paljon suomalaisia merimiehiä. Karkaamisten syinä mainitaan alhainen palkka, huono, ravinneköyhä ruoka, majoittuminen laivoissa kosteissa ja ahtaissa tiloissa   tai erimielisyydet laivan päällikön kanssa. Vastapainona meri tarjosi mahdollisuuden seikkailulle ja jännitykselle. 

Kokkolan pestausaineistosta vuosien 1813-1913 aikana  selviää, että  pestatuista miehistä noin puolet oli naimisissa olevia.  Karanneistakin heitä oli peräti 25 prosenttia. Avioituminen kuitenkin selkeästi vähensi karkaamistodennäköisyyttä noin 50 prosentin verran. Samalla aikavälillä kokkolalaiset karkuteille lähteneet olivat keskimäärin 24-vuotiaita. Keskimääräinen merimiesten ikä kokkolalaisilla oli hieman korkeampi, eli 26 vuotta. Laivoille jääneiden kokkolalaisten keski-ikä puolestaan oli korkein, eli 29 vuotta. 


LÄHTEET;

Merenkulkijoiden siirtolaisuus. Näkökulmia 1700-luvulta nykypäivään. Toim. Pirita Frigen. Siirtolaisinstituutti 2019. [https://siirtolaisuusinstituutti.fi/wp-content/uploads/2019/12/pirita-frigren-toim-merenkulkijoiden-siirtolaisuus.pdf]  Luettu 21.10.2023.

Mäkiprosi, Paula. Kokkeja, kajuuttavahteja ja oppilaita. Miehistön nuorimmat jäsenet oululaisilla ja raahelaisilla purjealuksilla 1850- ja 1860-luvuilla. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/38131/1/URN%3ANBN%3Afi%3Ajyu-201207021989.pdf] Luettu 3.12.2023. 

Purjeet koulivat kapteenin. Kirkko ja kaupunki. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/purjeet-koulivat-kapteenin] Luettu 3.12.2023.