Pieniä hetkiä lomalta...

Nyt täytyy todeta, että minulla on opettajan yltiöpitkät lomat ja joudun tunnustamaan, että olen kiireisempi kuin eläkeläiset! Koko ajan jumputtaa ajatus, että loma loppuu juuri ja kaikki on  vielä tekemättä. 

Minulle on tänä kesänä sattunut monenlaista menoa, joiden ajankohtaa en ole itse voinut päättää. 

Siippani olisi halunnut ulkomaille autoilemaan, mutta voitin ja pääsin kuin pääsinkin Suomenlinnaan. Olen siellä toki aiemminkin käynyt, mutta tälle matkalle asetin tosi kovat tavoitteet. Olenhan sukututkija ja omat intressini  siellä oli sukuhistorian tutkimisessa. Suomenlinna -Sveaborg -Viaborg - mikä ikinä nimenä onkaan, on suvulleni keskeinen paikka. Tein löydön, että kolme sukupolvea on esipolvissani kokenut kohtaloitaan siellä. Ensimmäiseksi venäläinen juutalaisesi-isäni, joka rantautui Viaporiin Suomen sodan tiimoilta 1808. Eipä tainnut mies tuolloin arvata, että jää maahamme lopuksi ikäänsä. Otti ja rakastui esiäitiini. Heidän tarinansa on kiehtova ja uskomaton! Täydellinen kohtalo ja rakkaustarina.  Tämän esi-isäni poika puolestaan oli valiojoukossa Suomen kaartissa samaisessa paikassa ja hänen kohtalonaan oli myös kuolla Viaporissa 1853. Pojan pojalla taas  oli karmaiseva kohtalo. Kaikista karuimpina pulavuosina hän lienee ollut jonkin sortin irtolainen, etsinyt ruokaa ja yösijaa. On päätynyt varastamaan alkujaan kuusi riisipussia. Kohtalo on kuljettanut hänet lopulta Viaporiin vangiksi ja kolmesta pikku rötöksestä seurauksena oli passitus Siperiaan. 

Hämmentävää ajankuvaa.  En ole vielä saanut selville, päätyikö hän Siperiaan,  vai pääsikö pakenemaan. Sen tiedän, että ainakaan Suomessa hänen tarinansa ei jatkunut. 

Tuossa kaikessa olisi ainesta vaikka novelliin tai  kirjaankin, mutta halusin ensin aistia itse tunnelmaa autenttisessa ympäristössä. Olen vain ollut niin kiireinen, etten ole reissuni jälkeen saanut tallennettua mitään vielä ylös. Suomenlinna oli kuitenkin upea!

                 

Pääsin myös tutustumaan Hietaniemen hautausmaahan, joka mielestäni kuuluu ihan yleissivistykseen. Minä matkasin sinne sen vuoksi, että siellä on Suomen kaartin hautausmaa ja halusin käydä aistimassa tunnelmaa 1853 sinne haudatun esipolveni muistomerkillä. Sukututkijaystäväni totesi, että tyypin kuolemasta on nyt 170 vuotta ja Minna taidat olla ensimmäinen suvun jäsen, joka siellä on käynyt haudallaan. Aika koskettavaa!

Hietaniemen hautausmaa oli minulle elämys. Enpä ole koskaan nähnyt yhtä hyvin hoidettua hautausmaata. Upeaa työskentelyä niiltä lukuisilta kesätyöntekijöiltä, joita siellä näin. Teki vaikutuksen. Toki piti käydä kaartin muistomerkin lisäksi taiteilijakukkulalla ja presidenttien haudoilla. 

Ennätin käydä pyykit pesemässä kotona, kun oli jo aika seuraavalle reissulle. Perunkirjoitukseen suvun asioihin ihan muualle päin Suomea. Toimin äitini valtuuttamana. Äidin kanssa kahdestaan olin matkassa. Kahdestaan yövyttiin pienen maalaiskunnan  pienen pienessä kylässä vuokrakesämökissä yksi yö. Olihan siinä oma tunnelmansa.  Meillä oli aikaa perunkirjoituksen lisäksi myös fiilistellä kylässä entistä eloa. Nuoruudessani vanhemmilla oli tuolla paikkakunnalla kesämökki. Olen mennyt aikoinaan jopa kihloihin siellä vuonna kuokka ja kirves. Juuri tuolla rantakalliolla, mistä on alla oleva kuva...

Äitini kanssa ajeltiin yösydännä pitkin kylänraittia. Äidilleni matka oli koskettava, minullekin. Ehkä viimeistä kertaa kävimme äidin lapsuudenkodin pihapiirissä. Bongasin pihan laidasta kukkivan juhannusruusupensaan. Kävin taittamassa sieltä oksan äidilleni. Hän oli aikaisemmin viikolla muistellut, kuinka isänsä joka juhannus toi pihasta juhannusruusun tupaan, vaikkei koskaan muutoin kukkia kanniskellut. 

Sukuloimme myös reissussa. Alla kuva äidin lapsuuskodista. Nyt vain alkaa olla tilanne, ettei paikkakunnalta juurikaan löydy elossa olevaa lähisukua. 

Oli myös ilo vierailla äidinäidin lapsuuskodissa. Kaunis, upea maalaistila edelleen. Saman suvun hallussa tila on ollut jo vuodesta 1755!

 

Ja koska olen koukuttunut teemaan Suomen sota, täytyi pysähtyä myös valtatie 8 varrella pällistelemään Vöyrillä Suomen sodan muistokiveä. Tässä tosin  kuvassa vain vanerinen hevonen sieltä...

Loma jatkuu yhtä kiireisenä. Tämän päivän olen omistautunut puutarhatöille, viikolla meille asennetaan aurinkopaneelit. Loppuviikosta matkaan yksinäni ystäväni häihin. Sitä ennen pikkuepeli viettää viikon meillä. Ja sitten on taas tiedossa hautajaisia sun muuta ohjelmoitua. Kesä on kuitenkin kesä!

Huhdan kantatilaa ja Kaarlelan kotiseutumuseota tutkimassa

                   

Sain taannoin  mielenkiintoisen kutsun. Minua pyydettiin puhumaan siippani suvun kantatilasta. Suku on siis Huhta (Huchta, Huhtala) ja se sijaitsee  kotikylälläni puolen kilometrin päässä nykyisestä asumuksestamme. Siippani kotitila on tosin erkaantunut tuosta kantatilasta jo useita sukupolvia aiemmin ja nykyään tila ei ole oman sukumme hallussa. 

Tapahtumassa oli ilahduttavan paljon pääasiassa kylämme väkeä kuulemassa kotikylän historiasta. 

Huhdan tila on syntynyt heti Isonvihan (Stora ofreden) jälkeen, kun Mårten Thomasson Huhta (synt. n. 1673-1678) muutti autiolle tilalle.

Mårtenin alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Ehkä hän tuli lähiseuduilta, jonkun olettamuksen mukaan taas  Pohjanlahden takaa. Mårtenilla oli mitä ilmeisemmin elinaikanaan kaksi vaimoa, mutta naisista ei tuon ajan historiassa niin paljon kerrottu. Joka tapauksessa Mårten sai kuusi lasta.

Yllä: Huhdan rippikirjasivu vuosilta 1725-1736.

Kolme poikaa; Jacob, Johan ja Matts, jatkoivat  Huhdan tilalla, mutta Johan siirtyi myöhemmin Räbbin tilalle isännäksi.  Lapsista vanhin, Jakob, on meidän  sukuhaaran kantaisä. Jakobilla ennätti myös olla kaksi vaimoa, tosin kaikki 11 lasta olivat hänen ensimmäisestä liitostaan Eva Hendriksdotter Räbbin (1704-1766) kanssa. Jacob ja Eva viettivät kaksoishäitä  vuonna 1727. Samaan aikaan avioituivat Jakobin veli Johan ja Evan sisko Lisa keskenään. 

Kaarlelan kotiseutumuseo liittyy tarinaan siten, että toinen 1930-luvulla Huhdan tilalla olleista silloisista taloista joutui pakkohuutokaupattavaksi. Tilan osti Roikon perhe vuonna 1933. Tilaan kuuluneet maat ja metsät edellinen suku oli myynyt jo aiemmin. Talon vieressä oli myös toinen maatalo, joka oli edelleen Huhdan suvun omistuksessa, kunnes siitä uusjaon myötä isäntä hankki uuden talonpaikan hieman etäämpää kylästä ja muutti sukunimeksi Björkgård. Näin koko kantatila jäi Roikon suvulle. Molemmat paikalla olleet talot purettiin ja Roikon suvun hallinnassa ollut talo siirrettiin 1960-luvun puolessa välissä Kaarlelan kotiseutumuseoksi. Talo oli vielä tällöin punainen. Nykyään museorakennus on keltainen. 

Tilan toista puolikasta viljellyt Matts (N. 1717-1791) on mitä ilmeisemmin Kaarlelan kotiseutumuseoksi siirretyn talon omistajien esi-isä.

Kaarlelan kotiseututalo lienee rakennettu 1853. Tutkimme kovasti museoväen kanssa, ketkä talon rakentajat ovat olleet. Päädyimme siihen, että se on  isä ja poika, Erik Andersson Huhtala (1814-1897) ja Matts Eriksson Huhtalan (1844-1896) rakentama. Mattshan on tuolloin ollut vasta lapsi. Viimeisenä isäntänä Huhdan mäellä tällä tilanpuoliskolla lienee ehkä  ollut isäntänä Johan  Huhta (s.1877)

Kaarlelan kotiseutumuseossa on ovenpielessä valokuva 1950-luvulta, missä on nuo kaksi maataloa vielä Ali-Korpilahden kylässä paikoillaan. Tuo kuvan valkoinen rakennus on ollut siis siippani sukuhaaran esivanhempien ja heidän jälkeläistensä. Heillä on ollut tuo vanha navetta kuvan ylälaidassa. Tummempi talo kuvassa on Kaarlelan kotiseutumuseoksi siirretty talo. Rakennuksista ainoa edelleen pystyssä oleva on etualan navettarakennus, joka kuului tummempaan taloon.

Nykyisin kylätie kulkee tuon vanhemman navetan takaa, mutta aiemmin kylätie kulki kuvan vasemmassa reunassa. Tilan viimeiset asukit asuivat siis tuossa talossa 1964 vuoteen saakka, jolloin perhe rakensi edelleen paikalla olevan talon tilalle. Perheessä silloin asunut mies muisteli, että näiden kahden talon ulko-ovet olivat lähes vastakkain.

Liitän tähän sekä oman sukuhaaramme, vaalean talon ja kotiseututalon sukuhaaran isäntien nimet, jotta asia on helpompi hahmottaa:

Oma sukuhaaramme:

1. Mårten Thomasson Huhta

2. Jacob Mårtensson Huhta

3. Jacob Jacobsson Huchtala

4. Abraham "Aapa" Jacsson Huhtala/Heikkilä 1785-1862

     "Aapa" asui vielä Huhdassa, mutta siirtyi nykyisen kotitilamme paikalle, Heikkilänmäelle asumaan, josta johtuu nykyinen sukunimemmekin.  Hänen lapsensa jatkoi tilaa Huhdassa. 

5. Matts Abrahamsson Huhta/Heikkilä (1828-1912)

    Matts on vielä syntynyt Huhdassa, mutta muutti samaan Heikkilän tilaan isänsä kanssa. Vaimo löytyi läheiseltä Prestin tilalta, mutta hänkin oli alkuperältään Huhtia!

6. Matts Alfred Mattsson  Heikkilä (1869-1924)

7. Bertel Runar Heikkilä (1904-)

Tämän jälkeen Heikkilän tila siirtyi siippani  isälle ja sitten siippani veljelle.

Siippani, omat lapseni ja lapsenlapseni elävät edelleen tässä samaisessa kylässä, joten nuorimmaisemme on jo 11. sukuhaaran asukki tällä kylällä! Aikasta hienoa!

Valkoisen talon Haaran asukkien  mieslinja menee näin: 

1. Mårten Thomasson Huhta (N. 1673/1678-1734)

2. Jacob Mårtensson Huhta (N. 1710-1778)

3. Jacob Jacobsson Huchtala (1749-1808)

4. Abraham "Aapa" Jacsson Huhtala/Heikkilä (1785-1862)

5. Eric Abrahamsson Huhtala/Prest (1838-1928)

6.  Erik Sanfrid Ericsson Huhta/Björkgård (s. 1882)

Kylässä asuu edelleen Sanfridin pojanpoikia Björkgårdissa. 

Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1943.

Ja tässä sitten nykyisen kotiseututalon  haaran  asukkaita: 

1. Mårten Thomasson Huhta

2. Matts Mårtensson Huchtala (N. 1717-1791)

3. Erik Mattsson Huhta (1743-1829)

4. Anders Ersson Huhtala (1781-1852)

5. Erik Andersson Huhta (1814-1897)

6. Matts Eriksson Huhta (1844-1896)

7. Johan Erik Mattsson Huhta (s. 1877)

Tämän Huhdan sukuhaara muutti pakkohuutokaupan jälkeen Rimmin/Vitsarin suunnille.  

Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1950

Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1955.

Nykyisen kotiseututalona olevan talon silloisesta   pakkohuutokaupasta ostivat 1933 Lohtajalta muuttaneet Väinö ja Taimi Roiko. Tilalla ei tällä hetkellä asu ketään, kun sen  viimeinen asukki kuoli viime vuonna, mutta tila onnekkaasti säilyy edelleen heidän suvullaan. 

Yllä: Ilmakuva Roikon tilasta 2022

Esiäitini mun... ylämummo:))

 

Onnea, kaikki äidit!

Tänä äitienpäivänä kaivoin kirjahyllystä minulle rakkaan sukukirjan. Sen on tehnyt pikkuserkkuni, Pia Hyökyvaara. Olen Pian kanssa hyvä ystävä, vaikkemme ole koskaan livenä vielä tavanneetkaan. Olemme molemmat sukufriikkejä. Pian äidinäiti oli isäni isän sisko. Meitä yhdistää rautainen suvun nainen, isomummomme "Kivimiina," josta oma nimenikin on taipunut... Pia on tutkinut kirjassaan äitilinjaansa 300 vuoden ajalta - sama linja siis minulla tuosta meidän yhteisestä supermummosta taaksepäin!

Sain Pian kirjan ensimmäisten joukossa reilut kolme vuotta sitten. Se oli kiitos Pialta minulle ja isälleni, koska autoimme Piaa tarinoiden kokoamisessa. Isäni eli kirjan julkaisuvaiheessa viimeistä vuottaan ja kun kävin iltaisin isää hoitamassa sairaalassa, meille tuli tavaksi, että luemme isälle siskoni kanssa kirjan tarinoita uudelleen ja uudelleen. Isälle kirja oli elämys - etenkin kun hän ei enää itse kyennyt lukemaan. 

Nämä esiäitini ovat - tehtyjen  Mt-DNA-testin mukaisesti -  haploryhmää T1a1. Se on melko harvinainen haplo Suomessa, jossa sitä on  noin 0.6% kaikista testatuista naislinjan haploista. 

Nyt kerron sinulle Marketasta, joka eli kauan sitten. Hän on tämän naislinjan tällä hetkellä vanhin nimeltä tiedetty edustaja. Naisista ei yleensäkään jäänyt paljon dokumentteja, joten olkoon tämä äitien ylistys kautta vuosisatojen  kaikesta siitä näkymättömästä työstä, joka edelleen kannattelee meitäkin...

Marketta Heikintyttären tiedetään syntyneen noin vuonna 1643 - pian siitä on jo 400 vuotta - hänen äitinsä eli siis varmaankin jo silloin, kun nykyinen kotikaupunkini,  Kokkola, perustettiin vuonna 1620! Marketan syntymäpaikka eikä perheenjäsenten nimet valitettavasti ole tiedossa. Marketan kuitenkin tiedetään muuttaneen miniäksi Evijärvelle Enaperään. Mieletön jo ajatuksenkin tasolla, että hän eli elämänsä samalla paikkakunnalla, missä minäkin sain kasvaa! Voin varmaan ylpeydellä ja syvällä varmuudella kertoa olevani alkuperäinen evijärveläinen!

Marketan eläessä Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa. Hänen aviomiehensä oli Heikki Joosepinpoika Enaperä. Marketta lienee kotoisin lähiseudulta, koska noihin aikoihin puoliso löytyi yleensä lähitienoilta. Ehkä hän oli ison talon tytär, joka saatiin hyviin naimisiin samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan Heikin kanssa. 

Marketan anoppi, Gertrud on mitä ilmeisemmin  saattanut olla ruotsinkielinen. Hänhän oli syntyjään Enaperästä ja noihin aikoihin paikkaa kutsuttiin pääasiassa Norrenaksi - nimi joka edelleen on voimissaan.  Maria, Marketan vanhin tytär ainakin myöhemmin avioitui ruotsinkieliseen taloon Teerijärvelle.

Enaperän tiedetään olleen suuri talo ja 1680-luvun voudintilien mukaan talo oli myös varakas. Marketan saapuessa taloon sitä isännöi hänen appiukkonsa, Jooseppi Olavinpoika, joka oli sukujuuriltaan savolainen ja suomenkielinen. Jooseppi oli ostanut tilan 1650-luvulla pakkohuutokaupasta. 

Marketta ja Heikki saivat kaikkiaan 12 lasta 25 vuoden aikana, joista viisi oli tyttöjä. Appiukko Jooseppi kuoli samoihin aikoihin, kun esikoinen syntyi ja niin talon isännyys siirtyi Heikille. Hän sai veljensä Matin yhtiökumppanikseen. 

Kun esiäitini, Kirsti syntyy  Marketan viimeisenä lapsena, noin vuonna 1688, Marketta on jo 45-vuotias ja tulee samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa mummoksi. 

Vaikkei Marketan omasta elämästä ole jäänyt juuri faktatietoja lasten syntymiä lukuun ottamatta, voidaan kuvitella hänen elämäänsä. Tiedetään, että 1690-luku oli vaikeaa aikaa. Koko Suomen alue Järviseutu mukaan lukien kärsi vuosina 1695-1697 harvinaisen kylmistä säistä. Sen myötä viljasadot olivat heikkoja ja kärsittiin kulkutaudeista ja nälästä. Vuoden 1695 heikko sato ja seuraavan vuoden lähes täys kato jättivät merkkinsä voimakkaasti kuolleiden luetteloon. Ehkä jopa kolmasosa väestöstä kuoli nälkään. Koko Järviseudun väestön määrä noihin aikoihin oli ainoastaan noin 2000 henkeä - vähemmän kuin pelkän Evijärven väkiluku tällä hetkellä. 

 Vuosi 1697 tunnetaan erityisenä suurena kuolinvuotena. Marketan puoliso, Heikki, menehtyy juurikin vuonna 1697, muttei tiedetä hänen kuolinsyytään. Hän on tuolloin ollut jo 6-kymppinen isäntämies. Ainakin Marketan ja Heikin lapsien kuolinvuosien perusteella voisi päätellä, että talossa on riittänyt elantoa, sillä yksikään lapsista ei ole menehtynyt noiden  katovuosien aikana. 

Marketta oli leskeksi jäädessään 54-vuotias, ikäiseni. Hänen nuorin lapsensa lienee ollut silloin hieman yli 10-vuotias tyttönen. Talon isännyyden peri tuolloin Marketan poika, Heikki Heikinpoika. 

Marketta ennätti elää lesken elämää 16 vuoden ajan ja eli aina 70-vuotiaaksi saakka. Marketan silmät sulkeutuivat 10. heinäkuuta 1713 keskipäivän aikaan - juuri ennen hirmuisia Isovihan vuosia. Marketta lienee vielä ennättänyt nähdä sukunsa jatkumon nuorimman tyttären, Kirstin, saadessa esikoisensa helmikuussa 1712. Kirstin esikoisen, Lauri-pojan elämä jatkui Evijärven Haapajärvenkylässä yli 60 vuotta ja kirkonkirjojen mukaan hän menehtyi noiduttuun ruttotautiin 1764...olisipa sekin kiinnostava tutkittava!

No, tämä tästä esiäidistä. Tänään oltiin ihan elävien äitien seurassa. Kävimme syömässä neljän sukupolven voimin ja juhlistimme samalla useampaa äitiä. Suvun nuorimmaiselle varasin taskuihini muutaman pikkuauton. Olen kuuluisa siitä, että olen pian kolmekymmentä vuotta kanniskellut käsilaukussani kaiken varuiksi muutamaa pikkuautoa. Joo, sukumme lapset ovat pääpiirteissään poikia...

Lapsenlapsen ilme sillä tylsistymisen hetkellä, kun oma ruokalysti on jo loppunut ja vielä pitäisi jaksaa odottaa toisia! 

-Fammu, mistä taioit nämä autot?

Lapsen ajatusmaailma on muutoinkin hupaisa, kun ei ole vielä muodostunut 3--vuotiaan mielessä tietoa siitä, että ruusut kuuluvat äitienpäivään. Alla oleva onnittelukyltti ruusunkuvineen komeili ruokapaikkamme pöydällä. Poika väitti kivenkovaan, että kyltissä komeili kukkasen sijaan selkeä banaani., Käyhän se kaiketi niinkin! Kukahan onkaan se kaavoihin kangistunut?

Toivottavasti oppilaillani on myös ollut ihana äitienpäivä. Me kylvimme  tölkkeihin Ukrainan kansalliskukkia, auringonkukkia...Toivottavasti niistä on koteihin paljon iloa. 

Vihreitä valoja katsomassa

Luin viikko sitten sanomalehdestä, että Kokkolan Kaupungintalo ja Vartiolinna valaistaan yhden yön ajaksi vihreiksi. Ajankulukseni ja ihan mielenkiinnosta  lähdin illan hämärissä katsastamaan värivaloja. 

Valojen oli määrä syttyä sunnuntai-iltana klo 21.00. ja päättyä seuraavana aamuna 06.00.  Olin Vartiolinnan, siis nykyisen Kaupunginteatterin luona jo vähän ennen h-hetkeä ja valaistus oli jo toiminnassa.  Taisin olla siihen aikaan lähes ainoa paikalla olija. Aika yllättävää. No, yksikseen ollessa on  parempi kuvailla rauhassa.:)

Kun ajoin kaupungintalon luokse lähes puoli tuntia myöhemmin, olin vähän hämilläni, kun luvattuja valoja ei ollutkaan näkyvillä. Hetken jo luulin muistavani valaistun kohteen väärin. Vaan ei. Kiertelin hetken Suntin varrella kuvailemassa ja kun palasin takaisin, valot syttyivätkin. Lienee ollut jonkin hässäkkä käynnistyksessä, sillä paikalla oli vielä jokusia tyyppejä paikalla laitteiden ympärillä häärien. Heidän poistuttuaan siirryin kuvaamaan tätäkin kohdetta. Paikalla oli lisäkseni muutamia muitakin kuvaajia. 

    

Miksi tällaiset valot sitten  yhdeksi yöksi? Vihreäksi valaisu liittyi kansainväliseen mitokondriotautien viikkoon ja sen Light Up For Mito 2020-tapahtumaan. Vihreitä valoja syttyikin eri puolilla maailmaa...Tämä vihreä väri johtaa juurensa mitokondrioiden fluoresenssimikroskopian väriin. 

Tämä niin sanottu tietoisuusviikko alkoi 13.9. ja päättyi 19.9.2020. Viikon aikana järjestettiin ympäri maailman koulutusta, varainhankintaa ja tapahtumia aiheeseen liityen. 

Uteliaisuuttani oli ihan pakko kurkkia lähempää, mistä Vartiolinnan  valaistus tuli...maassa olevista valospoteistapa tietenkin...

Sitten siirryin kaupungintalon edustalle. 

                                                

Ja taas oli pakko kurkistella valonähdettä... muovikalvoa lampun ympärille kiedottuna. Joskus niksit ovat yksinkertaisia:)

Yöllä on muuten aivan satumaista liikuskella tutuissa paikoissa. Koko maailma näyttää ihan eri kasvonsa. 

Mitokondriotauteihin kuuluu  yli sata erilaista tautia, joille on yhteistä  energia-aineenvaihdunnan ongelmat, häiriöt solun energiatuotantojärjestelmässä. Yhteistä näille taudeille on, ettei niihin vielä tunneta hoitoa ja taudinkuva on  yleensä etenevä. 

Tautilistalta löytyy mm.  sydäntautia, maksavikaa, lihastautia, hermostorappeumatautia ja aivotautia. Kirjo on siis laaja. Mitokondriotauti voi ilmetä missä iässä tahansa. Sairauksien tunnetuksi tekeminen on tärkeää. 

Sen verran olen perillä mitokondrioista, että ne peritään aina äidiltä. Suomessa  elää noin 1000 jotakin mitokondriotautia sairastavaa. Taudit ovat  siis periytyviä. Kaikkiaan noin 1500 geeniä vaikuttaa mitokondrioiden toimintaan ja näistä geeneistä noin  350 on todettu tautiin johtavia muutoksia. Osa mutaatiota kantavista pysyy oireettomina tai kantaa tautia tietämättään. Mutaatioitahan itse asiassa tapahtuu useinkin, mutta vain tietyt mutaatiot ovat haitallisia. 

Tajuan oman käsityskykyni pienuuden lukiessani artikkeleita näistä sairauksista. Itse asiassa olen viime vuosina  lukenut aika paljonkin  mitokondrioista, koska olen äärettömän kiinnostunut geeneistä ja perimästä. Omaa äitilinjaani olen tutkiskellut mtDNA-testejä tehden. DNA-sukutukimusta harrastava törmää väkisinkin jossain vaiheessa näihin käsitteisiin...Juuri muuttuneet geenit ovat keskeisiä DNA-sukututkimuksissakin. 

Vähän aihetta sivuten - olen tutkituttanut sekä itseltäni että äidiltäni haploryhmän Mt-DNA-testillä. Tällä hetkellä tietokannassa meitä on tasan  10 ihmistä - kaikki muuten suomalaisia, joilla on sama haploryhmä, ns. 0-mätsituloksella, ilman geenimuutoksia tällä alueella. Se on siis peritty äitilinjassa - minun tapauksessani olen  saanut tietää, että tulokseni  on sama kuin esiäidilläni,   v. 1702 syntyneellä Margeta Pehrsdotter Bengtilällä -  ja se on sama ilmeisesti vielä ainakin jokunen sukupolvi taaksepäin.  Kirkonkirjojen tietoa vain henkilönimistä ei ole enää niiltä ajoilta saatavilla - niin harmi.  Viikko takaperin,  sain yhteyden saman esiäidin elossa olevaan jälkeläiseen, jolla siis on sama haploryhmä 0-muutoksin kanssani. Henkilö on äidilleni 8. serkku! Esiäitini eli 11 sukupolvea minua ennen. Toisen mtDNA-mätsini kanssa olen suorastaan ystävystynyt - minä ja välkky eläkeläismies Tampereelta...Voisi sanoa, että  ystävyytemme on todella syvällistä:)) Kolmas mt-DNAmätsini on muuten maailmankuulu kapellimestari!  Uskokaa tai älkää - näihin tutkimustuloksiin aivan hurahtaa! MtDna-muutoksia tapahtuu muuten  paljon harvemmin kuin miesten vastaavia Y-DNA-mutaatioita. 

Yllätyn, kun katson listaa mitokondriotautipotilaita tukevista henkilöistä. Siellä komeilee myös tunnettuja, hienoja kokkolalaisiskasvoja, kuten elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen, näyttelijät Oona Airola ja Jarkko Lahti sekä graafinen suunnittelija Elina Warsta. Hienoa!

LÄHTEET: Light Up For Mito. Mitocondrional medicine. [https://www.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/mitochondrial-medicine/light-up-for-mito] Luettu 19.9.2020. 

Majamaa, Kari. Tunnistatko mitokondriotaudin? Lääkärilehti 16.11.2018. [https://www.laakarilehti.fi/ajassa/paakirjoitukset-tiede/tunnistatko-mitokondriotaudin/] Luettu 20.09.2020. 0

Esiäitieni matkassa

Näin äitienpäivänä ajattelen äitejä, esiäitejä. Millainen on ollut minun esiäitieni matka? Tiedän lopultakin heistä varsin vähän, mutta aina sentää jotakin...

Yllä oleva kuva on otettu Evijärvellä kunnan ensimmäisestä äitienpäiväjuhlasta  nuorisoseuran talolla 21.5.1922. Kuva on minulle tärkeä. Muistan katselleeni sitä pikkutyttönä monen monituista kertaa mummoni kanssa.  Tämä on ainoita kuvia, jossa mummoni on kameratallenteissa. Tulipalo tuhosi lähes kaiken irtaimen vuonna 1952. Jostain syystä tämä kuva säilyi. Isäni muuten  kertoi äskettäin, että kun vanhempani olivat ensimmäistä kertaa menossa lääkärineuvolaan minua odottaessaan, paloi tuo yllä ollut rakennus. Että kovinpa oli dramaattiset alkumetrit...

Kuvassa on Vieno-mummoni, isäni äiti 6-vuotiaana Hän istuu eturivissä vasemmalla valkea huivi päässään. Hänen vieressään on isoäitini äiti, Hilda. Hilda on synnyttänyt neljännen lapsensa vain puolitoista kuukautta ennen kuvanottoa. Viides lapsi syntyy  vuoden kuluttua. Kuvauksesta puolitoista vuotta myöhemmin Hilda kuolee keuhkokuumeeseen 40-vuotiaana. Ennen kuolemaansa Vieno-mummoni herätettiin yöllä hyvästelemään äitinsä, keitettiin vielä kahvit ja sitten Hilda -äiti nukkui pois.  Mummoni, hädin tuskin 7-vuotias, vastasi paljon perheen neljästä nuoremmasta, kun isä oli päivät maatilan töissä. Isänsä ei  avioitunut uudestaan. Mummoni kertoi  yleensä vain onnellisia asioita lapsuudestaan - kuinka leikki käpylehmillä ison kiven päällä tai kuinka juotatti pienintä veljeään lehmän sarvesta tehdyllä tutinkorvikkeella. 

Vieno-mummon elämä oli muutenkin kova. Hän saatteli hautaan puolisonsa vain 26-vuotiaana, eikä enää avioitunut uudelleen. Sota teki hänestä lesken ja kahden sylilapsen yksinhuoltajan. Mummoni oli pakotettu muuttamaan takaisin lapsuuskotiinsa. Siellä hän eli seuraavat vuosikymmenet autellen maatalon töissä  poikamiesveljeään, joka oli minulle myöhemmin vaarinkorvike.  Muutaman vuoden kuluttua tuhoutui  vanha, iso maatalo tulipalossa - hyisimmän talven aikaan, mummoni syntymäpäivänä. Isäni pelasti Vieno - mummoni palosta 10-vuotiaana. Talosta säilyi vain perunakellari. Isä heräsi  alituisiin painajaisiin monta vuotta joka yö  tuon jälkeen. Unessa tuli aina saartoi hänet. 

Vieno-mummoni oli minulle erityisen tärkeä. Hän oli ainut isovanhemmistani, jonka olen koskaan tavannut. Hän hoiti minua  siitä lähtien, kun olin 2-kuukautinen. Äitiysloma oli silloin lyhyt ja äidin piti palata työhön pankkiin. Isäni oli viikot reissuhommissa. Jos nyt mietin, mikä on tärkeintä, mitä mummoni jätti minulle, on se tietynlainen nöyryys ja vaatimattomuus muita ihmisiä kohtaan, työn arvostus ja ylipäätään  kaiken ympärillä olevan hyvän arvostaminen.

                             

 Yllä: Vasemmalla isän äidin äitini Hilda ja oikealla hänen äitinsä Maria, eli isän äidin äidin äitini. Hildan kuoleman jälkeen Maria kävi autelemassa Vieno-mummoni sisaruskatrasta silloin tällöin. Mummot ovat tärkeitä. Mariasta en tiedä juuri mitään muuta kuin että hän syntyi Vetelissä ja avioitui Evijärvelle. Iso osa Marian lähisuvusta muutti Amerikkaan, eikä yhteyttä heidän jälkipolviin ole pidetty. 

Koska olen innokkaasti tutkinut DNA-juttuja, olen saanut isäni testien kautta selville hänen äitilinjansa haploryhmän. Se on H13a1a1d1. Kun seuraan kirkonkirjojen avulla isäni äitilinjaa, löytyy seuraavat urheat naiset:

1. Vieno Kuivasniemi s. 1916 Evijärvi
2. Hilda Pitkäsalo s. 1883 Evijärvi
3. Maria Leviäharju s. 1851 Veteli
4. Brita Löija s. 1817 Veteli
5. Margareta Löija s. 1796 Veteli
6. Carin Virkkala, s. 1765 Kaustinen
7. Lisa Huntus, s.1734 Kaustinen
8. Margareta Backala s. 1699 Veteli
9. Anna Storcaino, s. 1662 Veteli
10. Brita Bastubacka, s. 1636
11. Carin Bastubacka n. 1594 Veteli

Carin on siis vanhin isäni äitilinjan naisista, jonka syntymä- ja kuolintiedot löytyy kirkonkirjoista. Tästä taaksepäin ei  pääse. Näissä naisissa on useampi hyvin pitkän elämän elänyt. Mielestäni yli 90-vuotiaaksi asti  eläminen aikavälillä 1662-1752 on jo saavutus sinänsä!

Sitten vähän etelämmäksi Suomea. Kuvassa on äitini. Ihana ja herttainen  harmaahapsi. Kuvassa hän on avaamassa oman äitinsä lapsuuskodin ovea. Päivä oli meille molemmille erityinen. Iso maatila ja sen näyttävät rakennukset on äidin serkun  perikunnan omistuksessa, serkun, joka ennätti kuolla muutamaa viikkoa ennen kauan suunniteltua  käyntiämme. 

Äitini lapsuus oli karu. Hänen Eeva-äitinsä menehtyi vaikeaan sairauteen, kun äitini oli vain 2-vuotias. Isän kanssa jäi neljä pientä lasta, yksi vielä äitiäkin pienempi Hänen isänsä avioitui pian uudelleen ja uuden äitipuolen mukana perheeseen tuli paljon uutta polvea. Äidin turva oli hänen isänsä, äitipuolen kanssa  oli enemmän kuin  vaikeaa. Äiti asuikin paljon tädillään, joka olisi halunnut adoptoida äitini. Äidin isä ei suostunut, vaan halusi yrittää hoitaa lapset itse. Äiti kertoo, kuinka muilla tytöillä oli kauniita vaatteita ja hänellä isän valitsemia miehisiä pukineita... Isän lämpö ja turva on silti jäänyt mieleen. Äitini muutti pois kotoaan jo 16-vuotiaana.  Isänsä kuoli pian sen jälkeen. Äidin kotiseutu on jäänyt minulle melko vieraaksi, vaikka meillä  siellä mökki olikin. Äidin kotitalossa olen päässyt käymään  vain satunnaisesti -  vähemmän kuin yhdessä kädessä on sormia...

Äidinäiti, Eeva, avioitui vasta iäkkäänä ja siksi lapset olivat pieniä hänen menehtyessään 40-kymppisenä. Eeva oli mestari tekemään käsitöitä ja aikaisemmat vuodet  hän auttoi sisartaan maatilan töissä ennen avioitumistaan. Äitini syntyi keskosena. Hänelle juotettiin kermaa, jota hän vahvistuisi. Omasta äidistään  äitini ei muista  mitään...

Äidin äiti, Ida, puolestaan, eli pitkän elämän. Kerrotaan, että hän oli lähtöisin köyhistä oloista ja elämä muuttui, kun hän avioitui.  Iida asui äitini lapsuuskodin lähellä ja kävi paljon hoitamassa äitiä ja sisaruksia, ennen kuin äidin  isä avioitui uudelleen. Äidillä on muistona lähinnä pesupäivät, kun Iida-mummo pesi häntä kovakätisesti  paljussa. Iida  eli lähes 90-vuotiaaksi. 

   

Yllä: Vasemmalla äitini äiti Eeva Miljaana, oikealla äidin äidin äiti Ida. 

Olen teettänyt myös omasta äitilinjastani haplotestit. Olemme haploryhmää H1a2. 

Äitilinjani puolestaan menee näin:

1. Marjatta Välineva s. Isojoki

2. Eeva  Kärki, s. 1905, Isojoki

3. Ida Lauri s. 1877 Kankaanpää

4. Amanda Lautaluoma s. 1850 Kankaanpää

5. Regina Mäkelä s. 1828 Kankaanpää

6. Anna Niinisalo s. 1786 Kankaanpää

7. Caisa Niinisalo s. 1766 Kankaanpää

8. Lisa Kantti s. 1748 Ikaalinen

9. Anna Bengtilä s. 1723 Isojoki

10. Margeta Penttilä, s. 1702 Isojoki

11. Maria Noukki s. 1681 Isojoki

12. Valborg Noukki, s. 1660 Isojoki

13. Margeta Noukki s. 1640 Isojoki

Listani neljä aikaisinta äitiä ovat hieman epävarmoja. Anna Bengtilään  kirjat ja kannet täsmäävät hyvin, mutta sitä ennen tiedot ovat osin hatarat. Olen  viimeisen vuoden aikana tehnyt kovasti töitä erään sukututkijan kanssa, jotta löytäisimme hänen kanssaan  yhteisen esiäidin. Meitä on tällä hetkellä 7 kpl  henkilöitä, joilla on tuo sama haploryhmä ilman yhtään geenimuunnosta. Kerronpa vielä mielenkiintoisena lisänä, että yksi heistä on kapellimestari M. Franckin äiti, jonka kanssa mailailin joulun tienoilla tästä asiasta kovastikin. Ajatella, että jossain joku oli meidän yhteinen esiäitimme...Olisi  mielenkiintoista saada selville hänenkin tarinansa!

Mitä olen oppinut äidiltäni? Äitini on perusolemukseltaan hyvin erilainen kuin minä. Minä olen perinyt enemmän  isän piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteeltakin. Äidin kanssa täydennämme toisiamme ja tulemme hyvin toimeen. Äiti tekee kaiken rauhallisesti ja suunnitelmallisesti, minä olen täysi vastakohta. Äidiltä olen oppinut maltillisuutta, sitkeyttä, työn ja  taiteiden arvostamista. Äitini on omaishoitaja. Hän elää rankkoja vuosia. Malja hänelle tänään!

Koska olen itsekin äiti ja fammu, toivon, että osaan  välittää jälkipolvilleni   kunnioitusta  meitä ennen eläneille, suvaitsevaisuutta tuleville ja  tasapainoisuuden ja hyvinvoinnin merkitystä osana tätä pitkää ketjua. 

Kirjoituksestani jäi  vielä uupumaan kaksi hyvin tärkeää äitilinjaa, mutta niistä joskus myöhemmin!

Lopuksi vielä kuva tältä päivältä. Siinä puolivuotias lapsenlapseni juhlistaa elämänsä ensimmäistä äitienpäivää.:))  Ruusunmarjasoseinen pusu äitinsä poskeen kruunasi kaiken...Oli kyllä liikuttavaa, kun pitkässä sukulaispöydässä istuessaan väen vängällä halusi juuri minun syliini. Teki sen hyvin selväksi.Olen saanut viettää hänen kanssaan paljon aikaa.  Siinä me istuskeltiin ja leikittiin körö körö kirkkoon. Parasta  isoäitiydessä on ehdottomasti kiireettömyys ja iän mukanaan tuoma varmuus.