Johan Rahmin muistopuhe vuonna 1783

Tällä kertaa kurkistamme Johan Johansson Rahmin hautaustapahtumiin.

Johan Rahmin kerrotaan olleen suvun kantaisän, Erik Rahmin,  pojanpoika. Vuoden 1915 Österbottningen-lehdessä häntä kuvattiin näin  "Hän lienee ollut suurin kauppias ja varakkain mies Kokkolassa 1700-luvulla. " Näitä Rahmeja kun oli monessa polvessa, kesti tovin, ennen kuin  pääsin "oikean" Johanin jäljille. 

Johan Johansson Rahm oli syntynyt Lohtajalla 18.6.1721. Hän avioitui 3.4.1743  Christina Lithénin kanssa. Christina oli kokkolalaisen kauppiaan, Matts Lithénin, ja Brita Bringin tytär. 

Rahm avioitui Oulussa  toiseen liittonsa 6.4.1769 Johanna Lovisa Harnackin kanssa. Johanna oli oululaisen kauppiaan ja raatimiehen, Gabriel Siniuksen, leski sekä Liivinmaan kirkkoherran (Smiltenskan seurakunta), Niclas Fredric Harnackin, ja hänen vaimonsa, Rachel Sofia von Dietzin, tytär." Johan Rahm kuoli 10.1. 1783 Kokkolassa. Harnack-suku oli baltiansaksalainen, ja Liivinmaa käsitti tuolloin nykyisen Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian alueita.

Johan(nes) Rahm omisti tilan N:o 7 toisessa ja N:o 81 9:nessä korttelissa. 

Johan rakennutti vuonna 1775 sukuhaudan, hautakammion tiilestä, Katariinan hautausmaalle. Christina kuoli 1768 ja hänet on haudattu  silloisen Kokkolan kaupungin kirkon kuorin alle. 

Johan Rahm haudattiin 21.1.1783. Kuolinsyynä mainittiin "slag" eli jokin kohtaus. Hän oli kuollessaan 61 vuotta ja 27 päivää vanha. 

Rahmin hautajaisissa piti muistopuheen kirkkoherra Johan Snellman. Ajan tavan mukaan tuo puhe julkaistiin myös painettuna!

 

Käänsin kansilehden tekstin, se menee kaiketi näin: Mietiskely kuoleman yli, lausuttu, kun raatimies ja kauppias, jalo ja korkeasti arvostettu, herran Johan Rahm, 61 vuoden ja 6 kuukauden (hieman eri ikä kuin haudattujen luettelossa mainittu)  kunniallisen vaelluksen jälkeen luovutti sielunsa omalle Luojalleen 10. tammikuuta ja kaikella kunnialla haudattiin 21. samassa kuussa 1783. 

Vaasa, painanut Georg Wilhelm Londicer.

Nyt hauta minut nielee, elämän syvään syliin,

tule, vaeltajani, nyt pois, älä enää viivy ja puhu,

Näin yksin usein olin, synnin tähden horjuen,

Mutta nyt turvani on, synkän kuoleman edessä.

Tästä kulkee synkkä käytävä, jota me kuolemaksi kutsumme,

hallitsijani, opeta minut murheessa ja kuolemassa vaeltamaan,

vereni uhriksi vuodatettiin ristillä,

ja siksi toivon, että saan lohdun siellä.

Hänen apunsa sinua seuraa, kun sydän tuntuu raskaalta,

pahat ajat, ahdistus ja tuska voivat sinua koetella,

älä epäröi, vaikka synti painaa sinua,

Jumala antaa sinulle anteeksi, jos turvaudut Hänen armoonsa.

Valmistaudu tuohon matkaan, joka on lopulta meille kaikille,

vanha käy sinne ensin, mutta nuori seuraa samaa tietä,

kukaan ei voi sitä välttää, Hän kutsuu pienet ja suuret,

hänen vakava lakinsa meitä kaikkia velvoittaa.

Niin otetaan sinut pian pois, Hän auttaa ja suojelee sinua,

Hän vie sinut sieltä, missä kaikki sinut näkevät,

Mutta muista tarkoin, kun sinun on kuoltava,

älä unohda Jumalaa, kun kuolema sinua kohtaa.

Nyt kun tämä aika päättyy, ja Elämän Herra kutsuu,
Hän vapauttaa vangit ja tuo heille ilon,
Kaikki saavat päästä sinne, missä Jeesus asuu,
Minun hautani, minun paratiisini, sinne minä kuljen.

Tällä perustalla olen elänyt, siihen minä myös kuolen,
Anna minun seurata Jeesusta haudan porteista sisään,
Kiitos Isäni, että kuulen lupauksesi,
Annan itseni Sinulle, pyydän nyt saada liittyä seuraasi.

Ei matkanteon pituus, ei haudan synkät suojat,
eivät tuskat tai ahdistus voi minua Jeesuksesta erottaa,
ei pelko tai hätä nyt eikä koskaan, ei elämä eikä kuolema,
kaiken lopussa lepään turvassa Hänen kädessään.

Vaikka tämä ruumis väsyy ja kohtaa kuoleman,
niin sielu näkee jälleen kirkkauden,
joka täällä oli kallista, saa siellä arvonsa,
ja raskas taakka lankeaa pois, kun pääsen sinne.

Mutta kukaan ei kulje tätä tietä yksin ja turhaan,
vaikka maailma katoaa ja kaikki muuttuu,
mitä täällä kerran oli, saa siellä uuden merkityksen,
ja jo nyt säteet ennustavat tulevaa iloa.

Pois siis, sinä maailma, joka tuhlaa aikaa laihaan hyötyyn,
pidät sielun harhassa ja johdat sen harhaan,
Ei, sielu ei enää saa iloita siinä, missä synti asuu,
sillä puute ja turhuus tuovat mukanaan paljon murheita.

Mitä hyödyttää kuoleman päin eläminen, mitä tuo iloksi maallinen siunaus?
Se katoaa pian, kuin tuuli, joka hiljaa häviää,
Autuas on se, joka kulkee kohti hautaa oikeassa uskossa,
ja pysyy lujana lohdutuksessa tässä pyhiinvaelluksessa.

Niin käy tämä matka, hautaan kuljetaan levollisena ja iloisena,
sillä kaiken lävitse vie johdatus, minä kuljen iloiten sieltä pois,
sillä pelastus on valmistunut, Hänen käsiinsä luotan yhä,
vaikka monien vuosien ajan Häntä ei enää nähdä.

Alle kirjoitettu nimi "Agnoetus," joka tarkoittaa tuntematonta.

1700-luvulla tällaiset hautajaiskirjoitukset olivat yleisiä. Niitä tehtiin pieniksi vihkosiksi hautajaisten, häiden ja virkanimitysten yhteydessä.

1600-1700-luvuilla hautauskulttuuri oli juhlava ja monimuotoinen. Siihen kuului kirjoitettu ja painettu muistopuhe tai runo, joita joko jaettiin hautajaisissa, annettiin omaisille tai levitettiin laajemminkin. Vaasan Londicerin kirjapaino valmisti näitä. Koko julkaisu oli omistettu Johan Rahmille.

Vanhoista lehtikirjoituksista selviää myös, että nimen omaan Rahmien suku oli suurin ja vaurain Kokkolassa. Myös hänen veljensä tunnettiin varakkaina miehinä, mutta Johan oli kaikista rikkain.  Jo 1768 Johan Rahmin kerrottiin koonneen 45000 riikintaaleria hopearahaa.  Nykyrahassa se vastaisi noin 7-10 miljoonaa euroa!

Johan Rahmin kuolinpesään kuului muun muassa: 

2 tilaa

11/32 osuudet laivassa Stortia

1/16 osuudet Speculationissa

1/12 Continentessa

1/16 Gustaf III:ssa

1/2 Bostassa

1 yksityisesti rakennettu alus

9/16 kaupungissa sijaitsevasta varustetusta laivasta

4 tonttia Kalajoella

1/6 ja 4 tonttia tupakkatehtaassa

1/8 Lahnajoen sahasta

sekä lisäksi käteistä 23 259:4:4 hopeataalaria.

LÄHTEET: 

Gamlakarleby stad och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen. 25.11.1913.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274449?term=%C3%A5ter%20uppmana&term=Fr%C3%A5gan%20om%20pension&page=2] Luettu 11.10.2026. 

Gamlakarleby stad och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen.30.7.1915.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274095?term=1783&term=Johannes%20Rahm&page=2] Luettu 11.10.2026. 

Gamlakarleby stad  och dess borgarskap i förgångna tider. Österbottningen. 3.8.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1274088?term=Tisdagen&term=%C3%96nskas%20k%C3%B6pa&term=Det%20%C3%B6vriga%20hemlandet&term=tisdags&term=%C3%96STERBOTTNINGEN&page=2] Luettu 11.10.2026. 

Reflexion öfver döden, yttrad, då råd-  och handelsman,...Herr Johan Rahm, efter 61 års och 6 månader s ärefulla vandring,  öfverlämnade sin själ.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2205667?term=Agnooftos&page=4] Luettu 4.6.2026.

Vanhaa syytinkisopimusta tutkimassa

Oletko koskaan päässyt näkemään syytinkisopimusta? No nyt sinulla on sellaiseen oiva mahdollisuus!

Kaivoin kaappieni kätköistä tämän alkuperäisen syytinkisopimuspaperin. Anoppini joskus lahjoitti minulle vinon pinon kaikenlaisia asiakirjoja, kun pelkäsi niiden tuhoutuvan ajan mittaan. Nyt aukomaan kääröä! Naistenpäivän kunniaksi tarinaa naisen historiasta!

Syytinkisopimus ja muutkin käärössä olevat asiakirjat liittyvät Kokkolan Alikorpilahdenkylän historiaan. Ne ovat pala siippani suvun historiaa. Asiakirja on tietysti kirjoitettu alkuperäisesti  ruotsiksi.

Syytinki oli järjestely, joka usein liittyi maatilan sukupolvenvaihdokseen. Kun tila luovutettiin nuoremmalle polvelle, sai syytinkisopimuksen tehnyt talon asukki lupauksen elinikäisestä ylläpidosta, asumisesta ja muista sovituista ehdoista. Näin turvattiin vanhuuden ajan asuminen ja toimeentulo aikana, jolloin ei vielä tunnettu eläkkeitä. 

Syytinkisopimuksen teki aina tilan omistaja ja luopuja. Käytännössä kuka tahansa, joka omisti tilan, saattoi tehdä sellaisen. Yleisin syytinginsaaja oli talon vanha isäntä tai emäntä, mutta syytinki voitiin antaa myös  muille perheenjäsenille, jotka tarvitsivat elatusta. Niin tässäkin tapauksessa. Marian veljet omistivat tilan, jossa Maria asui koko elämänsä ja hän   oli myös työskennellyt tilailla koko ikäänsä. 

Syytinkisopimusta tehtäessä talon vanha isäntä - Marian isä, Abraham Jacobsson Huhtala, oli vielä elossa. Ilmeisesti noihin aikoihin perheen tilan omistajuutta on jaettu, sillä löydän tiedon, että siippani esi-isä ja Marian pikkuveli, Matts Abrahamsson, asui kolme vuotta sopimuksen tekemisen jälkeen  omalla, lähellä olleella tilallaan, johon oli rakentanut  oman talon. Olikin yleistä, että syytinkisopimus tehtiin juuri omistajuudenvaihdosten yhteydessä vanhuksen loppuelämää turvaamaan. 

Maria Abrahamsdotter Huhtala syntyi perheensä vanhimpana lapsena silloisen Kaarlelan, nykyisen Kokkolan,  Ali-Korpilahdessa 27. helmikuuta 1812. Hänen isänsä, tuo Abraham, oli naimisissa Elisabeth (Lisa) Johansdotter Heikkilän kanssa. 

Näyttää siltä, että Maria Abrahamsdotter eli koko elämänsä Huhdan tilalla avioitumatta koskaan. Vuonna 1846 hänen pikkuveljensä, Johan, on avioitunut  Brita Johanna Mattsdr. Kotkan kanssa. Isä-Abraham on silloin myös vielä ollut elossa. Rippikirjan lehdellä  Maria on  yksittäin merkittynä rippikirjan sivulle. Hän oli tuolloin 34-vuotias. Toinen veli, Erik, asui  kuvan valkoisessa talossa Huhdan mäellä. Samassa pihapiirissä siis tuolloin. Erik oli huomattavasti Mariaa nuorempi, sillä hän oli syntynyt1838. Erik oli avioliitossa Britta Johanna Simonsdotter Rasmuksen kanssa. 

 

Vuosien 1873-1882 Marian rippikirjan tietojen perään on kirjoitettu "svag syn" eli heikko näkö. Maria on tuolloin ollut 51-60-vuotias. Olisikohan kaihi vaivannut?

Tämä syytinkisopimus oli tehty 27.9. 1873. Maria näyttää pikaisen kirkonkirjojen  selailun  perusteella kuolleen 30.3.1890 keuhkotautiin. Viitenä viimeisenä vuotenaan Maria ei ole enää käynyt ehtoollisella, mikä kielii siitä, ettei hän enää ole kyennyt liikkumaan. Elämänsä loppuun asti hän on elänyt omassa rauhassaan Huhdan tilalla, veljensä Eric Huhdan, tilalla syytinkisopimuksensa turvin. Toinen veli, joka oli  syytinkisopimuksessa mainittu, oli kuollut jo paljon aikaisemmin. 

Vuonna  1873 siis  päätettiin, että olisi ajankohtaista tehdä syytinkisopimus Maria Abrahamsdotterin kanssa. Maria oli naimaton ja oli koko ikänsä asunut Huhdan tilalla. Syytinkisopimus turvaisi Marian elämän loppuun asti. 

Maria oli sopinut, että hän luopuisi kaikesta siitä perinnöstä, joka vielä oli hänen elossa olleella isällään. Tällainen ratkaisu oli hyvin tyypillinen. Mutta Maria ei siis luopunut vastikkeesta, vaan turvasi loppuelämänsä syytinkisopimuksen turvin. 

Sen pääkohdat näet tässä: 

Syytinkisopimus (Sytingskontrakt)

Me, veljekset Johan Matts ja Erik Abramssoninpojat, teemme seuraavan:

Minä, Maria Abramsdotter Huhta, luovutan kokonaan takaisin sukukunnalleni minulle kuuluvan perintöni vanhemmiltani, jotka olivat verotalonpoikia Korplaxissa ja vanhassa Karlebyssä, sekä muut siihen kuuluvat etuoikeudet.

Samoin, kuolemani jälkeen, mainitut veljeni saavat jakaa keskenään kaikki minun käyttö- ja pitovaatteeni, ilman että muut, etäisemmät perilliseni siihen puuttuvat.

Minä pidätän kuitenkin itselleni elinikäisen ylläpidon heidän tilojensa säädetystä osuudesta:

1. Asuminen ja ylläpito

Minulle tulee antaa:tupa ja lämpö, sekä
seuraavat määrätyt elintarvikkeet ja tarvikkeet:

kaksi kappaa viljaa
kaksitoista naulaa voita
kolme naulaa kahvia
kolme naulaa sokeria
yksi ja puoli naulaa villaa
kolme naulaa pumpulilankaa
kenkämateriaalia yhden markan edestä
yksi naula kynttilöitä

Kaikki nämä veljieni tulee antaa yhteisesti.

Lisäksi minulle on annettava päivittäin:kolme puolistooppia makeaa maitoa.

Jos kuitenkin haluan ottaa maidon sijasta rahaa, niin sen tilalla minulle maksetaan 15 penniä päivältä.

2. Hevospelit

Minulla tulee olla oikeus hevoseen kuutta kirkkomatkaa varten.

3. Sadon osat

Edellä mainitut viljat ja muut tuotteet on annettava vuosittain uuden sadon mukaan.

4. Hoito

Minulle tulee antaa:hoitoa ja lääkkeitä sairastumisen sattuessa.

5. Hautaus

Kuolemani jälkeen on veljieni toimitettava minut haudan lepoon.

Paikka ja aika: Kaarlela, 27. syyskuuta 1873.

Maria Abramsdotter Huhta

Allekirjoitamme tyytyväisinä yllä mainittuun:

Johan Matts ja Erik Abramssoninpojat Huhta

Todistajat:Matts Jakobsson Heikkilä

Alexander Witick, samasta pitäjästä

                                xxx

Todistajana syytinkisopimuksesssa ollut Matts Jacobsson Heikkilä oli saman kylän isäntä viereisellä Heikkilänmäellä, syntynyt 1832. Alexander Jacobsson Witick asui myös samassa kylässä ja oli syntynyt 1830.

Tässä vielä tietoa, mitä syytinkisopimuksessa mainitut mitat tarkoittivat: 

1 kappa = 2,1 kannua ≈ 5,5 litraa

1 naula=425, 076 grammaa

1 puolistooppi= käytännössä pienempi ja epävirallisempi mittayksikkö kuin tuoppi tai kannu. Noin 0,15–0,30 litraa per puolistooppi (paikallisesta stoopin koosta riippuen)

Huhdan kantatilaa ja Kaarlelan kotiseutumuseota tutkimassa

                   

Sain taannoin  mielenkiintoisen kutsun. Minua pyydettiin puhumaan siippani suvun kantatilasta. Suku on siis Huhta (Huchta, Huhtala) ja se sijaitsee  kotikylälläni puolen kilometrin päässä nykyisestä asumuksestamme. Siippani kotitila on tosin erkaantunut tuosta kantatilasta jo useita sukupolvia aiemmin ja nykyään tila ei ole oman sukumme hallussa. 

Tapahtumassa oli ilahduttavan paljon pääasiassa kylämme väkeä kuulemassa kotikylän historiasta. 

Huhdan tila on syntynyt heti Isonvihan (Stora ofreden) jälkeen, kun Mårten Thomasson Huhta (synt. n. 1673-1678) muutti autiolle tilalle.

Mårtenin alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Ehkä hän tuli lähiseuduilta, jonkun olettamuksen mukaan taas  Pohjanlahden takaa. Mårtenilla oli mitä ilmeisemmin elinaikanaan kaksi vaimoa, mutta naisista ei tuon ajan historiassa niin paljon kerrottu. Joka tapauksessa Mårten sai kuusi lasta.

Yllä: Huhdan rippikirjasivu vuosilta 1725-1736.

Kolme poikaa; Jacob, Johan ja Matts, jatkoivat  Huhdan tilalla, mutta Johan siirtyi myöhemmin Räbbin tilalle isännäksi.  Lapsista vanhin, Jakob, on meidän  sukuhaaran kantaisä. Jakobilla ennätti myös olla kaksi vaimoa, tosin kaikki 11 lasta olivat hänen ensimmäisestä liitostaan Eva Hendriksdotter Räbbin (1704-1766) kanssa. Jacob ja Eva viettivät kaksoishäitä  vuonna 1727. Samaan aikaan avioituivat Jakobin veli Johan ja Evan sisko Lisa keskenään. 

Kaarlelan kotiseutumuseo liittyy tarinaan siten, että toinen 1930-luvulla Huhdan tilalla olleista silloisista taloista joutui pakkohuutokaupattavaksi. Tilan osti Roikon perhe vuonna 1933. Tilaan kuuluneet maat ja metsät edellinen suku oli myynyt jo aiemmin. Talon vieressä oli myös toinen maatalo, joka oli edelleen Huhdan suvun omistuksessa, kunnes siitä uusjaon myötä isäntä hankki uuden talonpaikan hieman etäämpää kylästä ja muutti sukunimeksi Björkgård. Näin koko kantatila jäi Roikon suvulle. Molemmat paikalla olleet talot purettiin ja Roikon suvun hallinnassa ollut talo siirrettiin 1960-luvun puolessa välissä Kaarlelan kotiseutumuseoksi. Talo oli vielä tällöin punainen. Nykyään museorakennus on keltainen. 

Tilan toista puolikasta viljellyt Matts (N. 1717-1791) on mitä ilmeisemmin Kaarlelan kotiseutumuseoksi siirretyn talon omistajien esi-isä.

Kaarlelan kotiseututalo lienee rakennettu 1853. Tutkimme kovasti museoväen kanssa, ketkä talon rakentajat ovat olleet. Päädyimme siihen, että se on  isä ja poika, Erik Andersson Huhtala (1814-1897) ja Matts Eriksson Huhtalan (1844-1896) rakentama. Mattshan on tuolloin ollut vasta lapsi. Viimeisenä isäntänä Huhdan mäellä tällä tilanpuoliskolla lienee ehkä  ollut isäntänä Johan  Huhta (s.1877)

Kaarlelan kotiseutumuseossa on ovenpielessä valokuva 1950-luvulta, missä on nuo kaksi maataloa vielä Ali-Korpilahden kylässä paikoillaan. Tuo kuvan valkoinen rakennus on ollut siis siippani sukuhaaran esivanhempien ja heidän jälkeläistensä. Heillä on ollut tuo vanha navetta kuvan ylälaidassa. Tummempi talo kuvassa on Kaarlelan kotiseutumuseoksi siirretty talo. Rakennuksista ainoa edelleen pystyssä oleva on etualan navettarakennus, joka kuului tummempaan taloon.

Nykyisin kylätie kulkee tuon vanhemman navetan takaa, mutta aiemmin kylätie kulki kuvan vasemmassa reunassa. Tilan viimeiset asukit asuivat siis tuossa talossa 1964 vuoteen saakka, jolloin perhe rakensi edelleen paikalla olevan talon tilalle. Perheessä silloin asunut mies muisteli, että näiden kahden talon ulko-ovet olivat lähes vastakkain.

Liitän tähän sekä oman sukuhaaramme, vaalean talon ja kotiseututalon sukuhaaran isäntien nimet, jotta asia on helpompi hahmottaa:

Oma sukuhaaramme:

1. Mårten Thomasson Huhta

2. Jacob Mårtensson Huhta

3. Jacob Jacobsson Huchtala

4. Abraham "Aapa" Jacsson Huhtala/Heikkilä 1785-1862

     "Aapa" asui vielä Huhdassa, mutta siirtyi nykyisen kotitilamme paikalle, Heikkilänmäelle asumaan, josta johtuu nykyinen sukunimemmekin.  Hänen lapsensa jatkoi tilaa Huhdassa. 

5. Matts Abrahamsson Huhta/Heikkilä (1828-1912)

    Matts on vielä syntynyt Huhdassa, mutta muutti samaan Heikkilän tilaan isänsä kanssa. Vaimo löytyi läheiseltä Prestin tilalta, mutta hänkin oli alkuperältään Huhtia!

6. Matts Alfred Mattsson  Heikkilä (1869-1924)

7. Bertel Runar Heikkilä (1904-)

Tämän jälkeen Heikkilän tila siirtyi siippani  isälle ja sitten siippani veljelle.

Siippani, omat lapseni ja lapsenlapseni elävät edelleen tässä samaisessa kylässä, joten nuorimmaisemme on jo 11. sukuhaaran asukki tällä kylällä! Aikasta hienoa!

Valkoisen talon Haaran asukkien  mieslinja menee näin: 

1. Mårten Thomasson Huhta (N. 1673/1678-1734)

2. Jacob Mårtensson Huhta (N. 1710-1778)

3. Jacob Jacobsson Huchtala (1749-1808)

4. Abraham "Aapa" Jacsson Huhtala/Heikkilä (1785-1862)

5. Eric Abrahamsson Huhtala/Prest (1838-1928)

6.  Erik Sanfrid Ericsson Huhta/Björkgård (s. 1882)

Kylässä asuu edelleen Sanfridin pojanpoikia Björkgårdissa. 

Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1943.

Ja tässä sitten nykyisen kotiseututalon  haaran  asukkaita: 

1. Mårten Thomasson Huhta

2. Matts Mårtensson Huchtala (N. 1717-1791)

3. Erik Mattsson Huhta (1743-1829)

4. Anders Ersson Huhtala (1781-1852)

5. Erik Andersson Huhta (1814-1897)

6. Matts Eriksson Huhta (1844-1896)

7. Johan Erik Mattsson Huhta (s. 1877)

Tämän Huhdan sukuhaara muutti pakkohuutokaupan jälkeen Rimmin/Vitsarin suunnille.  

Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1950

Yllä: Ilmakuva Huhdan tilasta 1955.

Nykyisen kotiseututalona olevan talon silloisesta   pakkohuutokaupasta ostivat 1933 Lohtajalta muuttaneet Väinö ja Taimi Roiko. Tilalla ei tällä hetkellä asu ketään, kun sen  viimeinen asukki kuoli viime vuonna, mutta tila onnekkaasti säilyy edelleen heidän suvullaan. 

Yllä: Ilmakuva Roikon tilasta 2022

Esiäitieni matkassa

Näin äitienpäivänä ajattelen äitejä, esiäitejä. Millainen on ollut minun esiäitieni matka? Tiedän lopultakin heistä varsin vähän, mutta aina sentää jotakin...

Yllä oleva kuva on otettu Evijärvellä kunnan ensimmäisestä äitienpäiväjuhlasta  nuorisoseuran talolla 21.5.1922. Kuva on minulle tärkeä. Muistan katselleeni sitä pikkutyttönä monen monituista kertaa mummoni kanssa.  Tämä on ainoita kuvia, jossa mummoni on kameratallenteissa. Tulipalo tuhosi lähes kaiken irtaimen vuonna 1952. Jostain syystä tämä kuva säilyi. Isäni muuten  kertoi äskettäin, että kun vanhempani olivat ensimmäistä kertaa menossa lääkärineuvolaan minua odottaessaan, paloi tuo yllä ollut rakennus. Että kovinpa oli dramaattiset alkumetrit...

Kuvassa on Vieno-mummoni, isäni äiti 6-vuotiaana Hän istuu eturivissä vasemmalla valkea huivi päässään. Hänen vieressään on isoäitini äiti, Hilda. Hilda on synnyttänyt neljännen lapsensa vain puolitoista kuukautta ennen kuvanottoa. Viides lapsi syntyy  vuoden kuluttua. Kuvauksesta puolitoista vuotta myöhemmin Hilda kuolee keuhkokuumeeseen 40-vuotiaana. Ennen kuolemaansa Vieno-mummoni herätettiin yöllä hyvästelemään äitinsä, keitettiin vielä kahvit ja sitten Hilda -äiti nukkui pois.  Mummoni, hädin tuskin 7-vuotias, vastasi paljon perheen neljästä nuoremmasta, kun isä oli päivät maatilan töissä. Isänsä ei  avioitunut uudestaan. Mummoni kertoi  yleensä vain onnellisia asioita lapsuudestaan - kuinka leikki käpylehmillä ison kiven päällä tai kuinka juotatti pienintä veljeään lehmän sarvesta tehdyllä tutinkorvikkeella. 

Vieno-mummon elämä oli muutenkin kova. Hän saatteli hautaan puolisonsa vain 26-vuotiaana, eikä enää avioitunut uudelleen. Sota teki hänestä lesken ja kahden sylilapsen yksinhuoltajan. Mummoni oli pakotettu muuttamaan takaisin lapsuuskotiinsa. Siellä hän eli seuraavat vuosikymmenet autellen maatalon töissä  poikamiesveljeään, joka oli minulle myöhemmin vaarinkorvike.  Muutaman vuoden kuluttua tuhoutui  vanha, iso maatalo tulipalossa - hyisimmän talven aikaan, mummoni syntymäpäivänä. Isäni pelasti Vieno - mummoni palosta 10-vuotiaana. Talosta säilyi vain perunakellari. Isä heräsi  alituisiin painajaisiin monta vuotta joka yö  tuon jälkeen. Unessa tuli aina saartoi hänet. 

Vieno-mummoni oli minulle erityisen tärkeä. Hän oli ainut isovanhemmistani, jonka olen koskaan tavannut. Hän hoiti minua  siitä lähtien, kun olin 2-kuukautinen. Äitiysloma oli silloin lyhyt ja äidin piti palata työhön pankkiin. Isäni oli viikot reissuhommissa. Jos nyt mietin, mikä on tärkeintä, mitä mummoni jätti minulle, on se tietynlainen nöyryys ja vaatimattomuus muita ihmisiä kohtaan, työn arvostus ja ylipäätään  kaiken ympärillä olevan hyvän arvostaminen.

                             

 Yllä: Vasemmalla isän äidin äitini Hilda ja oikealla hänen äitinsä Maria, eli isän äidin äidin äitini. Hildan kuoleman jälkeen Maria kävi autelemassa Vieno-mummoni sisaruskatrasta silloin tällöin. Mummot ovat tärkeitä. Mariasta en tiedä juuri mitään muuta kuin että hän syntyi Vetelissä ja avioitui Evijärvelle. Iso osa Marian lähisuvusta muutti Amerikkaan, eikä yhteyttä heidän jälkipolviin ole pidetty. 

Koska olen innokkaasti tutkinut DNA-juttuja, olen saanut isäni testien kautta selville hänen äitilinjansa haploryhmän. Se on H13a1a1d1. Kun seuraan kirkonkirjojen avulla isäni äitilinjaa, löytyy seuraavat urheat naiset:

1. Vieno Kuivasniemi s. 1916 Evijärvi
2. Hilda Pitkäsalo s. 1883 Evijärvi
3. Maria Leviäharju s. 1851 Veteli
4. Brita Löija s. 1817 Veteli
5. Margareta Löija s. 1796 Veteli
6. Carin Virkkala, s. 1765 Kaustinen
7. Lisa Huntus, s.1734 Kaustinen
8. Margareta Backala s. 1699 Veteli
9. Anna Storcaino, s. 1662 Veteli
10. Brita Bastubacka, s. 1636
11. Carin Bastubacka n. 1594 Veteli

Carin on siis vanhin isäni äitilinjan naisista, jonka syntymä- ja kuolintiedot löytyy kirkonkirjoista. Tästä taaksepäin ei  pääse. Näissä naisissa on useampi hyvin pitkän elämän elänyt. Mielestäni yli 90-vuotiaaksi asti  eläminen aikavälillä 1662-1752 on jo saavutus sinänsä!

Sitten vähän etelämmäksi Suomea. Kuvassa on äitini. Ihana ja herttainen  harmaahapsi. Kuvassa hän on avaamassa oman äitinsä lapsuuskodin ovea. Päivä oli meille molemmille erityinen. Iso maatila ja sen näyttävät rakennukset on äidin serkun  perikunnan omistuksessa, serkun, joka ennätti kuolla muutamaa viikkoa ennen kauan suunniteltua  käyntiämme. 

Äitini lapsuus oli karu. Hänen Eeva-äitinsä menehtyi vaikeaan sairauteen, kun äitini oli vain 2-vuotias. Isän kanssa jäi neljä pientä lasta, yksi vielä äitiäkin pienempi Hänen isänsä avioitui pian uudelleen ja uuden äitipuolen mukana perheeseen tuli paljon uutta polvea. Äidin turva oli hänen isänsä, äitipuolen kanssa  oli enemmän kuin  vaikeaa. Äiti asuikin paljon tädillään, joka olisi halunnut adoptoida äitini. Äidin isä ei suostunut, vaan halusi yrittää hoitaa lapset itse. Äiti kertoo, kuinka muilla tytöillä oli kauniita vaatteita ja hänellä isän valitsemia miehisiä pukineita... Isän lämpö ja turva on silti jäänyt mieleen. Äitini muutti pois kotoaan jo 16-vuotiaana.  Isänsä kuoli pian sen jälkeen. Äidin kotiseutu on jäänyt minulle melko vieraaksi, vaikka meillä  siellä mökki olikin. Äidin kotitalossa olen päässyt käymään  vain satunnaisesti -  vähemmän kuin yhdessä kädessä on sormia...

Äidinäiti, Eeva, avioitui vasta iäkkäänä ja siksi lapset olivat pieniä hänen menehtyessään 40-kymppisenä. Eeva oli mestari tekemään käsitöitä ja aikaisemmat vuodet  hän auttoi sisartaan maatilan töissä ennen avioitumistaan. Äitini syntyi keskosena. Hänelle juotettiin kermaa, jota hän vahvistuisi. Omasta äidistään  äitini ei muista  mitään...

Äidin äiti, Ida, puolestaan, eli pitkän elämän. Kerrotaan, että hän oli lähtöisin köyhistä oloista ja elämä muuttui, kun hän avioitui.  Iida asui äitini lapsuuskodin lähellä ja kävi paljon hoitamassa äitiä ja sisaruksia, ennen kuin äidin  isä avioitui uudelleen. Äidillä on muistona lähinnä pesupäivät, kun Iida-mummo pesi häntä kovakätisesti  paljussa. Iida  eli lähes 90-vuotiaaksi. 

   

Yllä: Vasemmalla äitini äiti Eeva Miljaana, oikealla äidin äidin äiti Ida. 

Olen teettänyt myös omasta äitilinjastani haplotestit. Olemme haploryhmää H1a2. 

Äitilinjani puolestaan menee näin:

1. Marjatta Välineva s. Isojoki

2. Eeva  Kärki, s. 1905, Isojoki

3. Ida Lauri s. 1877 Kankaanpää

4. Amanda Lautaluoma s. 1850 Kankaanpää

5. Regina Mäkelä s. 1828 Kankaanpää

6. Anna Niinisalo s. 1786 Kankaanpää

7. Caisa Niinisalo s. 1766 Kankaanpää

8. Lisa Kantti s. 1748 Ikaalinen

9. Anna Bengtilä s. 1723 Isojoki

10. Margeta Penttilä, s. 1702 Isojoki

11. Maria Noukki s. 1681 Isojoki

12. Valborg Noukki, s. 1660 Isojoki

13. Margeta Noukki s. 1640 Isojoki

Listani neljä aikaisinta äitiä ovat hieman epävarmoja. Anna Bengtilään  kirjat ja kannet täsmäävät hyvin, mutta sitä ennen tiedot ovat osin hatarat. Olen  viimeisen vuoden aikana tehnyt kovasti töitä erään sukututkijan kanssa, jotta löytäisimme hänen kanssaan  yhteisen esiäidin. Meitä on tällä hetkellä 7 kpl  henkilöitä, joilla on tuo sama haploryhmä ilman yhtään geenimuunnosta. Kerronpa vielä mielenkiintoisena lisänä, että yksi heistä on kapellimestari M. Franckin äiti, jonka kanssa mailailin joulun tienoilla tästä asiasta kovastikin. Ajatella, että jossain joku oli meidän yhteinen esiäitimme...Olisi  mielenkiintoista saada selville hänenkin tarinansa!

Mitä olen oppinut äidiltäni? Äitini on perusolemukseltaan hyvin erilainen kuin minä. Minä olen perinyt enemmän  isän piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteeltakin. Äidin kanssa täydennämme toisiamme ja tulemme hyvin toimeen. Äiti tekee kaiken rauhallisesti ja suunnitelmallisesti, minä olen täysi vastakohta. Äidiltä olen oppinut maltillisuutta, sitkeyttä, työn ja  taiteiden arvostamista. Äitini on omaishoitaja. Hän elää rankkoja vuosia. Malja hänelle tänään!

Koska olen itsekin äiti ja fammu, toivon, että osaan  välittää jälkipolvilleni   kunnioitusta  meitä ennen eläneille, suvaitsevaisuutta tuleville ja  tasapainoisuuden ja hyvinvoinnin merkitystä osana tätä pitkää ketjua. 

Kirjoituksestani jäi  vielä uupumaan kaksi hyvin tärkeää äitilinjaa, mutta niistä joskus myöhemmin!

Lopuksi vielä kuva tältä päivältä. Siinä puolivuotias lapsenlapseni juhlistaa elämänsä ensimmäistä äitienpäivää.:))  Ruusunmarjasoseinen pusu äitinsä poskeen kruunasi kaiken...Oli kyllä liikuttavaa, kun pitkässä sukulaispöydässä istuessaan väen vängällä halusi juuri minun syliini. Teki sen hyvin selväksi.Olen saanut viettää hänen kanssaan paljon aikaa.  Siinä me istuskeltiin ja leikittiin körö körö kirkkoon. Parasta  isoäitiydessä on ehdottomasti kiireettömyys ja iän mukanaan tuoma varmuus.