Sen suven suloisuutta...

Eilen lauantaina oli koulujen päättäjäispäivä. Hyvin erikoinen ja erilainen, silti mielestäni niin juhlava kuin vaan ikinä pystyi. Me opet päätettiin pukeutua ykkösiin ja toivottiin sitä oppilailtakin. Juhlaanhan pystyi tulemaan ainoastaan oppilaat, vanhemmat eivät koronatilanteen vuoksi voineet osallistua paikan päällä. Teimme kuitenkin melko mittavan juhlavideon, jossa oli oikeastaan kaikki elementit, mitä tavallisessakin kevätjuhlassa. Se korvasi paljon.

Minulla oli luokka, jonka opena olin viimeiset neljä vuotta. Energinen, todellakin  täynnä elämää oleva luokka. Eräs kollegani minulle veistelikin, että sinulla on luokka täynnä niin isoja persoonia, että harvalla koskaan. Totta joka sana. Jään kyllä liikuttuneena muistelemaan kaikkea vuosien varrelta, nyt jo  virne silmäkulmassa.:)

Haikea oli eilinen päivä. Toisaalta on ihanaa päästää oppilaat kokeilemaan omia siipiään, mutta kyllähän heihin kiintyy, kun vuosia viettää samassa huoneessa...Ennen kuin ennätin koulusta edes poistua, sain liikuttavan viestin eräältä äidiltä.

 "Lapseni tuli  juhlasta autoon, ja luki korttisi, jossa oli se runo. Poika päästi ison itkun. Ja sitten  itkin minäkin.  Ja nyt aloitti  mummokin..."  

"Katselen sinua hiljaa, katselen ihaillen.
Kohta jo kauaksi lähdet, polkusi raivaten.
Kutsuvat merten aavat, avarat ulapat.
Haasteille kaukaisille kätesi ojennat.
Iloitse matkasta tästä, kaikista tuulista sen.
Jokainen päiväsi olkoon kirkas ja onnellinen.

Kiitos yhdessä koetusta ajasta! "

Näin sieluni silmin tilanteen; suku kolmessa polvessa  vollottamassa kuumassa autossa opettajan runosuonta ja liikutuin siinä vaiheessa kyllä itsekin.

Eilen olin kyllä aika kaputt, tämä kevät on ollut niin erilainen ja vienyt voimia tavallisesta poikkeavalla tavalla.  Loppuun asti kuitenkin hienosti kaikki hoitivat hommansa, niin lapset kuin aikuisetkin. Kävin iltapäivällä itsekseni kuljeskelemassa pitkin Suntin vartta. Se on kaunistunut tosi paljon vuoden aikana.

Olin ajatellut kuvata  Suntin varren läheltä löytynyttä Freija- puupatsasta keväisessä kukkakuosissaan. Pettymys oli iso, kun lähelle päästyäni huomasin että Freijan hameenhelman oli vallannut keski-ikäisten ryyppyseurue. He elivät omaa, kiireetöntä elämäänsä, eivätkä olleet aikeissakaan poistua paikalta. Niinpä en saanut kuvattua patsasta edestä päin, joten joudumme nyt  katsomaan Freijaa hieman toisista kulmista. Mutta täytyy sanoa, että kaupungin puutarhatyöntekijät  ovat tänä keväänä todella onnistuneet monessa kohteessaan!

Paljon on pelätty, miten nuoret äityvät juhlimaan koulujen loppumista, kun normitilaisuudet on peruttu. Ei kyllä pitänyt paikkaansa ainakaan oman nuorimmaiseni ja kavereidensa kohdalla. Ilmoitti illalla, että lähtee kavereiden kanssa pelaamaan frisbeegolfia. Yöllä tuli kotiin ja kertoi, että sen jälkeen menivät vielä tyhjälle pelikentälle  pelaamaan jalkkista. Nuoretko mielikuvituksettomia? Varmasti ikimuistoinen ilta!

Tänään kutsuimme anopin ja äitini kylään. Yli 7-kymppisille vähän piristystä  puutarhajuhlan merkeissä. Eivät ole päässeet pitkään aikaan kotoaan minnekään, niin tällaisena kesän  aurinkoisena päivänä oli oikein ihanaa istua  terassille yhdessä juttelemaan ja vastaanottamaan kesää hyvän ruoan kera. 

Siippa kävi aamusta merellä ja saaliina oli aika kiva määrä siikaa. Niitä savustelimme ja mummelit olivat tyytyväisiä kyläilyreissuun.:) 

Kyllä on ihanaa, kun loma on edessä. En ole suunnitellut oikein  mitään, mutta sen tiedän, että huomen aamu menee antaumuksellisesti nukkuessa. Hellettä on luvattu. Ehkä raahaan itseni päivemmällä altaan reunalle ja vain nautin!

Blogihaaste

Tänäänpä päätin vastata blogihaasteeseen, joten ei kun hommiin!

1. Millainen oli lapsuudenkotisi?

Oikeastaan minulla on kaksi rakasta lapsuudenkotia, pienessä punaisessa maalaistalossa asuin ekat vuoteni. Paikka on minulle hyvin rakas ja jonkinlainen sielunmaisemani edelleen. Lapsuuskotini sijaitsi pienen maalaispaikkakunnan pienimmässä kylässä ja sen kauimmaisessa talossa. Talossa asui vanhempieni ja pikkusiskoni lisäksi isänäitini ja hänen vanhapoikaveljensä. Elimme hyvin vaatimattomasti, mutta ympärilläni oli useita välittäviä ihmisiä. Koti sijaitsi korkealla mäellä ja sieltä näki läheiselle järvelle. Lähistöllä asui ainoastaan minua neljä vuotta vanhempi tyttö, jonka kanssa liikuimme aina yhdessä.

Yllä: Eka lapsuuskotini, kuva tosin on jo 50-luvulta, mutta eipä se isosti ollut lapsuudessani erilainen. Kuva varmaan selittää, miksi tarvitsen edelleen  asunnon, josta näen ikkunoista kauaksi. 

Kun olin kahdeksan, muutimme saman maalaiskunnan keskustaan vastarakennettuun omakotitaloon Seuraavana päivänä alkoi koulu ja siirryin kirkonkylän kouluun tokalle luokalle. Se oli iso muutos pienenpienen kyläkoulun jälkeen. Kaikki naapurustossa olevat olivat lapsiperheitä ja niissä asui jokaisessa ikäisiäni lapsia. Muodostimme kiinteän kaveriporukan. Sain oman huoneen uudessa kodissa ja se oli varmaankin aika tavanomainen seitsemänkymmentäluvun koti. Isä oli viikot reissuhommissa ja äiti teki pitkää työpäivää. 

Molemmat lapsuudentalot on myyty, ja ne hetket on olleet minulle kovia paikkoja. Onneksi kumpikin taloista on edelleen olemassa - joka kerta kotipaikkakunnallani (harvoin)  käydessäni ajan molempien talojen ohi ja kuin imen  katseellani irti kaiken minkä saan.. Sana "kaipaus" kuvastaa varmaan hyvin suhdettani niihin. 

2. Mitä harrastit lapsena?

Toisella luokalla lähdin uusien kavereiden mukana partioon. Olin monilla partioleireilläkin ja niistä on hulvattoman hauskoja muistoja.Kerran jollain leirillä majoitumme  erämaakämpässä ja sänkyjä oli liian vähän. Ohjaaja laittoi minut kevyimpänä nukkumaan yöksi makuupussissa  pöydälle:) Kävin myös Pampula-kerhossa, jota veti koulun herttainen naisope - sama, joka veti sitä partiotakin.... Nimen kerholle äänestimme itse. Varmaan kolmannella luokalla innostuimme lapsikuorosta. Sitä veti mieskanttori. Mieleen on jäänyt, kun koulusta kuoli kuorossa ollut tyttö, jäi rekan alle. Samana päivänä oli kuoroharkat ja opettelimme hänen muistolleen laulun "Paljon ois aihetta lapsella kiittää." Yhdistän edelleen tuo laulun kuolemaan. 

Tokalla luokalla isäni ilmoitti, että on hommannut meille kosketinsoittimen. Eka versio oli kaksiriviset, isot urut. Isä ilmoitti minut soittotunneille. En olisi halunnut mennä, sillä olin todella ujo. Muistan itkeneeni ja mököttäneeni pöydän alla. Myöhemmin isä hankki pianon ja pyrin musiikkiopistoon. Lauloin pääsykokeissa laulun "Pieni nokipoika vaan. " Harrastin musiikkia lukion loppuun saakka. Olin laiska harjoittelija ja olisin varmaan lopettanut paljon aikaisemmin, mutta myös parhaat kaverini soittivat, enkä voinut siksi lopettaa. Onneksi niin. "Omasta päästäni" osasin jo pienenä soittaa mitä vain ilman nuotteja.

Aloitin laulutunnit 16-vuotiaana. Isäni kuskasi meitä kaverini kanssa Kaustiselle laulutunneille 30 km matkan joka viikko. Lukioikäisinä saimme kulttuurilautakunnalta stipendin musiikista siskoni ja parin kaverin kanssa. Meitä pyydettiin stipendienjakotilaisuuteen esittämään jotain musiikkia.. Perustimme samalla kansanmusiikkibändin tuon samaisen  tyttönelikon kanssa, joka saikin aika kovaa suosiota ja esiinnyimme  muutaman vuoden paljonkin ympäri maakuntaa. Isäni totesi jälkeenpäin, että lupaaava yhtye loppui, kun pojat tulivat kuvioihin. Niin se taisi olla:)

3. Kaunein kukka?

Tähän tiedän heti vastauksen. Kielo on lempikukkani. Yhdistän kielon koulun loppumisen ja syntymäpäiviini. Isäni rakasti myös kieloja ja istutti niitä lapsuuskotini pihaankin. Kun olin 10 v, äitini toi Hesasta tuliaisina kielohajuveden. Se oli aarre.  Monena keväänä olen poikieni kanssa kerännyt metsästä kielokimpun opelle. Kielo on minulle merkki kesän alkamisesta. 

                        

4. Mikä elementti?

Varmaankin vesi.  Lapsuuteni olen asunut järvien lähellä ja pitkään järvi oli minulle ainoa oikea vesistö. Olen kihlautunut lammen rannalla rantakivillä kauan sitten veden lempeästi liplattaessa vieressä. Pelkäsin Kokkolaan muuttaessani  merta, se edusti  aluksi julmaa suurta ja tuntematonta.  Mutta kaikkeen tottuu. Kyllä meri on minulle se rakkain nykyään. Rakastan uimista, meillä on kotona ulkouima-allaskin. Talvisin yksi isoista nautinnoista on olla suihkussa. 

Yllä: Meri kevättalvella Kokkolassa. 

Yllä: Tämän lammen rantakivillä  - juuri kuvauspaikassa - kihlauduin kauan sitten. 


5. Oletko optimisti vai pessimisti?

Ehdottomasti optimisti. Minussa ei ole oikein rippeitäkään pessimististä. En ole kuitenkaan mikään yltiöoptimisti, vaan ennemminkin jalat maassa kulkeva realisti. Mutta elämänasenteeni on yleensä aina valoisa ja myönteinen. Tätini kuvaili minua jo lapsena sanalla "lyyrinen":)

6. Oletko aamun- vai illanvirkku?

Heh, minut tunteva tietävät, että olen täydellinen iltavirkku, ollut pikkutytöstä asti. Aamuisin rakastaisin nukkua pitkän, ellei työ estäisi. Aamuisin herättyäni en oikein saa mitään aikaiseksi. Luovuuteni puhkeaa kukkaan, kun muut menevät nukkumaan ja saan viettää omaa aikaa. Silloin olen jopa tehokas. 

7. Unelmamatka?

Lähimatkailu on mielestäni kivaa. En pidä   lentokoneella matkustamisesta. Olen kyllä risteilyihminen, joten voisin matkata kohteesta toiseen ympäri maailmaa  laivalla ihmetelelen varmaan kauankin. Tänä kesänä olin suunnitellut meneväni Pietariin etsimään juuriani. No se nyt sitten ikävästi peruuntui koronan vuoksi. Haluaisin myös tutustua toisen maailmansodan aikaisiin seutuihin. Tuulos, Aunus, Syväri, Petroskoi...Kotiväkeäni se ei kiinnosta. Olen naureskellut jo monta vuotta, että täytyy kartuttaa ikää sen verran, että voi ilmottautua eläkeläismatkalle bussiryhmän kanssa sinne. Haluaisin tämän reissun historioitsija Teemu Keskisarjan esitelemänä, kiitos!:)

8. Milloin viimeksi ostit jotain itsellesi – mitä se oli?

Harvoin ostelen muuta kuin ruokaa. Nyt korona-aikana olen kaivannut kovasti kirppareilla kiertelyä.  Eilen kävin ostamassa 24 kappaletta tummia orvokkeja, jotka istutin ulkoruukkuihin uima-altaan terassille.. 

9. Lempikaupunkisi kotimaassa? 

Oikeastaan niitä on kaksi. Turusta pidän jostain käsittämättömästä syystä. Sen historia tietysti  myös kiehtoo minua. Äitini suku on Satakunnan suunnalta lähtöisin ja joskus mietin, onko  minulla jokin henkinen kytkys esivanhempien kautta  Turkuun. Kukapa tietää...

Toinen kiva kaupunki on Helsinki. Siellä käyn satunnaisen säännöllisesti ja pidän Hesasta - etenkin kesäkaupunkina. Parin kurssikaverini kanssa tapaamme säännöllisesti kokoontua yhteen Helsingissä ja nautimme Hesan kulttuuritarjonnasta.  

10. Kolme elämäsi kauneinta asiaa?

Varmaan pojat - lapset ja lapsenlapsi tulee ihan ykkösinä. Olen lähes päivittäin tekemisissä jälkipolveni kanssa, vaikka vain nuorempi pojista asuu enää kotona. Nytkin pikkupoika nukkuu päiväunia luonani ulkona vaunuissa. Minulla on aikaa, enkä koe lapsenhoitoa raskaana.

                                          

Toisena varmaan voisin sanoa sukurakkauden ja kiintymyksen kaikkeen menneeseen. Minulle tarinat menneiden sukupolvien ihmisistä ovat rakkaita. Samoin saatan  uppoutua katseellani johonkin suvun vanhaan esineeseen. 

Kolmanneksi varmaankin laitan tähän luonnon ja kotiseudun. Oma lapsuusmaisema on edelleen rakas, mutta kyllä pidän nykyään lähiympäristöä minulle hyvin rakkaana. Kun katson kodin ikkunasta, näen tasaista silmänkantamattomiin. Lakeus on minulle rakas. Samoin rakastan sitä, että voin kotipihasta kävellä suoraan metsiin. On myös ihanaa seurata luonnon eläimiä, kun niitä liikuskelee pihapiirissämme.

Kaatuneiden muistopäivänä

Kaatuneiden muistopäivänä sataa vettä. Silti lähden ajelemaan kohti kanta-Kokkolan hautausmaita. Omassa perhepiirissäni kaatuneiden muistopäivää on aina kunnioitettu ja arvostettu kovasti. Etenkin isänpuoleisessa suvussani sodat ovat saaneet paljon murhetta aikaan. On hienoa, että arvostus kaatuneita ja taistelleita kohtaan saa jatkua tulevissa sukupolvissa, vaikka itse sodista on jo vuosikymmeniä. 

Kaatuneitten muistopäivän viettämisen alku on vuoden 1940 piispainkokouksesta, jossa ehdotettiin suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä  talvisodan sankarivainajien  muistoksi. Puolustusvoimain ylipäällikkö, sotamarsalkka C.G..E. Mannerheim  määräsi, että lippujuhlan sijasta  vietetään jatkossa toukokuun komantena sununtaina sekä Talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien  sekä myös kaikkien murroskautena 1918 molemmin puolin  vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä. Vaikka Mannerheimin käsky aluksi koski ainoastaan puolustusvoimia, alettiin sitä noudattaa myös  puolustusvoimien ulkopuolella. 

Myöhemmin myös Jatkosodan ja Lapin sodan  sankarivainajat liitettiin muistopäivään mukaan. Nykyinen  nimi "Sankarivainajien muistopäivä" on vuodelta 1946.Vuonna 1947 Valtioneuvosto vahvisti päivän ajankohdan. Vuodesta 1977 lähtien muistopäivä on ollut vakiintunut liputuspäivä. 

Kiersin kolmella Kokkolan hautausmaalla ja keräsin kuvasatoa muistokivistä. Ensimmäiseksi ajelin Kaarlelan kirkon sankarihautausmaalle. Alue on Kaarlelan kirkkoa vastapäätä oleva, erillinen  hauta-alue tien toisella puolen. Siellä lepää siippani isoäidin veli, Talvisodassa 27-vuotiaana menehtynyt Helge. Helge oli ennättänyt avioitua vajaa kuukausi ennen kaatumistaan. Suremaan jäi nuori leski.

Muutoin Kokkolan haudoilla ei ole minulle läheisiä, läheiseni ovat Lappajärven kauniilla sankarihaudalla. Heitä on siellä kolme veljestä. Kova kohtalo yhden perheen osaksi.

Sankarihautojen vieressä on edustava muistopatsas "Sankaripatsas", jonka tekijä on John Munsterhjelm. 

Rakastan muutoinkin kiertelyä ja kuljeskelua hautausmailla. Yleensä muistopäivinä väkeä on sankarihaudoilla enemmän Nyt koronakevät veroitti sekä tapahtumia että kävijöitä. Hienoa silti, että muistokukkia ja -seppeleitä oli muistokiville tuotu. Kaarlelan haudoilla kunkin hautakiven viereen oli  seurakunnan puolesta jo istutettu sininen ja valkoinen orvokki. Kaunista. 

Arvostan näitä havuseppeleitä kovasti. Ne kuuluvat vahvasti mielestäni  suomalaisuuteen ja ovat yksinkertaisuudessaan kauniita.

Muutoinkin Kaarlelan kirkonalue on kaunis. Tästä kuvasta katsottuna ei uskoisi, että  kirkon ja hautojen välissä kulkee tie.

Sitten Marian hautausmaan sankarihauta-alueelle. Haudoille on haudattu 109 sankarivainajaa.  Siellä on vaikuttavan suuri  graniittipatsas "Kotiin", joka on Viljo Savikurjen  ja Veikko rauhalan teos. Työn nimi sopii erityisen hyvin tälle hautausmaalle, sillä saamme kiittää kokkolalaista kirkkoherraa, Johannes Sillanpäätä, siitä, että suomalaiset sankarivainajat tuotiin oman maan multiin! Myös Sillanpään hautamuistomerkki on tällä hautausmaalla. 

Kun saavun muistokiveä kohti, näen vanhan, harmaahapsisen miehen, joka hiljaa kumararyhtisenä kävelee kiven luo.  Hän seisoo kiven vieressä kauan seppeleiden tekstejä lukien.  Mietin hetken, kuvaanko häntä, mutta  jotenkin en halunnut Se oli hänen oma hetkensä, Muistokiveltä lähtiessään mies katsoi pitkään minua ja kameraani. 

 Muistomerkki on kaksipuolinen. Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että pitäisi saada tallennettua tietoa   viimeisten elossa olevien  sotamiesten puolisoilta, jotta saataisin  talteen sota-ajan tarinoista tallenteita. Tallenteita kotirintaman tapahtumista on yllättävän vähän tallennettu. Omaa mummoani haastattelin nuorena tyttönä aiheesta. Kamalia kohtaloita, en voi muuta sanoa...

Sitten siirryn kadun yli Kokkolan uusimmalle hautausmaalle, jossa on myös isäni hautakumpu. Tällä kauniilla hautausmaalla on oma alueensa kuolleille  sotaveteraaneille ja lotille. Kävi niin, että aluetta joudutaan suurentamaan alkuperäisesti varatuista hautapaikoista, sillä yllättävän moni alun perin Kokkolasta lähtöisin ollut ja  aikuisvuotensa muualla viettyänyt sotaveteraani onkin päätetty haudata oman kotiseurakuntansa multiin. Hienoa muuten, että tämä alue on erillisenä heille varattu!

Annan hautausmaan hautamuistomerkki, Veteraanikivi,  on huomattavasti modernimpi, kuin muilla hautausmailla olleet muistomerkit. Sateinen ilma tosin  näkyy kuvaushetkellä vähän ikävästi kivissä värimuutoksina.

Mut kaatuneen sankarin sielu

on astunut korkuuden linnaan

ja, hymyen autuaas rauhas,

hän katselee tannert allans:

siel torvi soi

ja trumpu pauhaa

ja kumisee kultanen kangas,

kosk Tuonelan enkeli niittää.

-Aleksis Kivi-

LÄHTEET:

Tammenlehvän perinneliitto. Juhla- ja muistopäivät. Toukokuun 3. sunnuntai Kaatuneitten muistopäivä. [https://tammenlehva.fi/veteraaniperinne/juhla-ja-muistopaivat/] Luettu 17.5.2020. 

Kälviän Kalliojärven muinaismuisto

Viime viikolla kuljeskelin Kälviän suunnassa Kalliojärvellä. Tämänkertainen postaus oli paluumatkani varrella - vai parisen sataa metriä järveltä poispäin. Maasto kohosi järveltä pois kuljettaessa nopeasti huomattavasti. Alla oli iso,  ylväs  kallio.

Kalliojärvellä on nimittäin kivikautisia muinaisjäännöksiä kaikilta esihistorian ajanjaksoilta. Kälviähän on maastoltaan ja korkeuseroiltaan hyvin  vaihtelevaa. Se on mahdollistanut muinaisjäännökset aina kivikauden alusta rautakauden loppupuolelle saakka. Koko entisen Kälviän kunnan alueella on rekisteröity kaikkiaan  yli 100 esihistoriallista, kiinteää muinaisjäännettä. 

Muinaisjäänteistä enemmistö seudulla edustaa kivikautisia asuinpaikkoja, niin tämä Kalliojärven tuntumassakin oleva alue. Seutu on varmaankin ollut ihanteellista vuosituhansia sitten. Tukeva kallio alla ja vesistö vieressä, joka on mahdollistanut kalastuksen ja ruoan saannin. 

Alue on onneksi rauhoitettu. Kieltämättä alue on hieman riskaabelilla alueella, kun läheiselle järvelle on jonkin verran kulkua. 

Aluetta suojelee muinaismuistolaki. Lain mukaan kiinteät  muinaisjäännökset ovat rauhoitettuja muistoina Suomen aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta.

Kalliojärvenkallioilta on itse asiassa löydettävissä kolme erillistä kohdetta. Minulla on kuvia ainoastaan yhdestä, järveä lähimpänä olleesta röykkiöstä. Näistä käytetään myös nimeä hiidenkiuas. Toisaalta on myös mahdollista, että  nämä voidaan luokitella ns. lapinraunio-termillä. Löydän eräästä lähteestä tiedon, että lapinraunio-nimitystä esiintyi rannikolla ainoastaan Kälviällä.    .Pronssikaudella merenpinta oli nykyistä korkeammalla. Hautaröykkiöt sijaitsivat muinaislahtien rannoilla tai - saarien huipuilla. 

On vaikuttavaa seisoa röykkiön vieressä ja miettiä, mitä se on aikoinaan kokenut. Ajan havina väreilee tuulen huminan  lailla. Kivet ovat hyvin havaittavissa olevassa muodostelmassa ja niiden päälle on kasvanut kaunis, harmaa jäkäläkerros.  Ympäristössä kasvaa salskeaa mäntymetsikköä. 

Kuvista aluetta on mielestäni vaikeampi hahmottaa kuin itse paikan päällä. Muodostelma on kooltaan noin 7 x 7 metriä. Kivimuodostelman keskelle on kaivettu  pohjaan asti ulottuva kuoppa. 

Ajallisesti arkeologit ovat ajoittaneet hautaröykkiöt pronssikaudelle. Rannikoilla sijaitsevat hautaröykkiöt ovat tyypillisesti ainoastaan kivistä kasattuja. Löydän tiedon, että  röykkiöhautauksen alku on perinteisesti liitetty rannikkoalueen  niin kutsuttuun läntiseen pronssikauteen. ja skandinaaviseen vaikutukseen.  Vanhemmalla pronssikaudella (1700-1100 eaa)  röykkiöt tyypillisesti sijoittuvat korkeille paikoille lähelle merenrantaa, kuten tämäkin kohde. 

Hautaröykkiössä  tyypillisin hautaustapa on ollut polttohautaus, tosin myös ruumishautausta on käytetty etenkin läntisellä alueella pronssikauden loppupuolella. En tiedä, miten tarkkaan tätä nimenomaista hautaa on tutkittu, mutta tyypillistä  on, että hautaan on haudattu ainoastaan  osa vainajan poltetuista luista. Ei siis tiedetä, oliko pääasiallinen tarkoitus hautaus vai ehkä ennemminkin keino osoittaa reviirin symbolista hallintaa. 

Keski-Pohjanmaan alueen kiviröykkiöistä suurin osa on pyöreitä, kute tämäkin röykkiö. Osa on muodoltaan  soikeita tai pitkänomaisia. 

LÄHTEET:

Arkeologisen kulttuuriperinnön opas. Hautaröykkiö.  [http://akp.nba.fi/wiki;hautar%C3%B6ykki%C3%B6] Luettu 9.5.2020. 

2-geovesi: Kalliojärven Muinaismulti. Geogaching. [https://www.geocaching.com/geocache/GC3ME7P_2-geovesi-kalliojarven-muinaismulti?guid=83c9c699-7fb6-4fae-8dc1-9c95d881dd7f] Luettu 3.5.2020.

Hiidenkiuas. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Hiidenkiuas] Luettu 10.5.2020. 

Kalliojärven kalliot - Kälviän muinaismuistoja. [https://muinaismuistoja.vuodatus.net/lue/2015/05/kalliojarven-kalliot] Luettu 3.5.2020.

Okkonen, Jari. Jättiläisen hautoja ja hirveitä  kiviröykkiöitä - Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Oulun yliopisto. 2003, s. 118. [http://jultika.oulu.fi/files/isbn951427170X.pdf] Luettu 3.5.2020.

Tarina Kälviän Kleemolasta ja Kalliojärvestä Suomen sodan ajalta

Olin ajatellut tehdä tänään pikaisen päivityksen jostain jo lähes valmiiksi kirjoittamastani aiheesta. Muttta blogin kirjoittaminen on sellaista, että täytyy olla inspiraatio, jotta teksti luistaa. Se oli hukassa. Selailin keskeneräisiä tekstejäni ja sitten  kolahti! Minulla oli muistiinpanoissani tallenne erään lähiseudun sukuseuran kirjasta ja  aihe oli muutoin täysin  vieras minulle. Lukiessani Pietarin perilliset - kirjaa jokin aika sitten, törmäsin nimittäin  mielenkiintoiseen tarinaan Suomen sodan ajoilta. Eli puhutaan ajasta 1808-1809.

Tarina on kirjattu ylös aikoinaan Kleemolan kylältä ja kirjoitan sen tähän sanasta sanaan lainauksena alkuperäisestä. Siinä näkyy myös kivalla tavalla Kälviän murre. 

"Kleemolan kylältä parin virstan verran polokua pitki etelhän päin keskellä mehtää on Kalliojärvi. Siittä kautta kuluki ennevvanahaa mehtäpöloku Alavetelhin asti. Kallijärven pääsä oli tullu venäläinen sotamiäs Kleemolan Mikkua vasthan.  Soli yrittänny heti lyäjä sapelilla. Mutta Mikko  oli viälä sillon melekhein parhaillaans, sai  siittä ryssästä kiinni ja löui kirvheellä sen kualiahaks.

Mikko kanto ryssän krupin varmuen vuaks ranthan ja paiskas senjäläkhen äijän ketalhen järvhen. Siltä ryssältä oli sillon jäänny kontti sinne kiven päälle, tummu ja vanhemmat puhuvat siittä usiasti.

Siittä on kulunnu jo hyväsesti yli seittämänkymmentä vuatta, ko se kontin rääsy oli siinä kivellä. Jäläkipolovia aina pelijätethin, että äläkää menko sinne järvhen uimhan, se ryssä tarttuu varphaasta kiinni."

Tarinan luettuani tutkin aluksi karttaa. Kleemolan kylän kyllä suurin piirtein tiesin, mutta kartalta katsottuna uusi aihe on kokonaisuudessaan helpompi hahmottaa. Kalliojärvi oli entuudestaan täysin tuntematon. Haasteena oli, ettei Google mapsikään osaannut kohteeseen perille, kun paikalle ei vienyt tietä. Uusin metsäautotien pätkäkin oli niin tuore, ettei sitä löytynyt karttatallenteista. Tiedättekö, tämä tällainen kohteen etsiminen on blogistille kuin joululahjapaketin aukaisua. Koskaan ei tiedä, mitä on vastassa, mutta mieli on kihelmöivän  odottava.

 Kleemolan kylän ohitettuani löysin   ongelmitta Korvelan metsätien, jonne käännyin ja jota pitkin ajelin 1,4 kilometriä. Ajoin autoni uuden, pienen tienhaaran  vierustalle ja kävelin  kapoista tietä muutaman sata metriä.

Saavuin pienen metsälammen rantaan, johon pikkutie päättyi. Tämä kohde oli ensimmäinen hämmästykseni kohde. Lampeen johti uusi ja tukeva laituri,  rannalle oli tuotu hiekkaa, rakennettu korkea kota ja jopa puuhyyskä! Ihmettelin itsekseni ja jatkoin matkaa.

Tie loppui, avautui jonkinmoinen turvesuo, johon oli  viime vuonna istutettu männyntaimia. Möyhittyä maata oli helpohko kävellä, mutta minä  olin epätietoisuuden vallassa, sillä en nähnyt minkäänlaista polkua, joka johtaisi eteenpäin.

Kävelin summanmutikassa taimikon keskeltä ja kaarsin  vasemmalle. Rämmin jonkinasteisessa metsänpohjassa, jossa oli kiviä ja  oksanpätkiä. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että kannattikohan lähteä tuiki tuntemattomaan ja vielä ihan yksin.

              

Heppoisalla suuntavaistollani tajusin kuitenkin, että järven täytyi olla edessäni, kunhan vain pääsisin eteenpäin. Maisemat olivat kauniita,  nousin jyrkähköä kalliota. Onneksi maaperä oli kuivaa, eikä ollut liukasta.Kanervikko oli upean näköistä, kun se peitti isot kalliot. 

Kun seisoin kalliolla ja ihmettelin oloani, näin etäämpänä toisessa päässä kalliota miehen, joka käveli kohti tietä virveli kädessään. Tämähän oli hyvä merkki! Jatkoin sinnikkäästi rämpimistäni. Matka oli pidempi,  kuin osasin ajatella. Tai ainakin se tuntui pitkältä. Mutta lopulta urheuteni palkittiin. Puiden takaa siinsi sininen järvivesi. Kalliojärvi!

Yllätyksekseni saavuinkin uudehkon, huolitellun  kodan viereen. Tajusin kyllä samalla, että olin tullut paikalle aivan väärää reittiä - aivan liian pitkän kautta. Paikka oli todella siisti. Kodan vieressä oli jäteastioita nimikoituina. Maassa ei näkynyt roskan roskaa. Samanlaisia jäteastioita näkyi olevan siellä, täällä ympäri järven.

                   

Lähdin järven rantaa vievää polkua käveleskelemään kohti kapeeampaa päätä järvestä. Molemmilla rannoilla näkyi virvelimies. Jälkeenpäin kuulin, että järveen oli ainakin jossain vaiheessa istutettu kalaa. Ilmankos kodan seinällä lukikin, että kalastaminen ainoastaan kalastusluvalla.

Järvi oli kaunis. Päivä oli kaunis. Rannassa oli  vain hieman kosteikkoa, itse vesistö oli vahvansininen. Toinen pää järvestä oli soistunut,  toinen  avoin. .

                        

    

                     

Löysin myöhemmin  tiedon, että laavu olisi kälviäläisten metsästysseurojen tekemä. Samoin alussa näkemän ns. . Leukun kota, jossa oli laiturikin. Hieno juttu!

Kleemolankylän eteläpuoli on ollut  laajaa erämaa- ja suoaluetta aina Alaveteliin ja Kaustiseen saakka. Tarinan Mikko oli Mikko Kleemola, syntyjään  Mikko Samulinpoika Vähälä. Hänen vaimonsa oli Kaisa Klemetintytär Kleemola.

Mikko oli syntynyt  1752 Ullavan Vähälässä. Hän avioitui Kaarin (Kaisa) Klemetintytär Kleemolan kanssa 1785. Pikaisen selailun jälkeen eri lähteistä, päädyin siihen, että Mikko on mennyt Kleemolaan isännäksi ja vävyksi. Hänen vaimonsa on ilmeisestikin perinyt Kleemolan  tilan, kun vaimon ainut aikuiseksi elänyt veli kuoli 34-vuotiaana ja veljen leski pienine  lapsineen näyttää avioituneen pian sen jälkeen  muualle. 

Mikolla ja Kaisalla oli  kolme aikuisiksi asti elänyttä lasta. Lisäksi  neljä lasta kuoli heiltä pieninä. Mikko kuoli Kleemolassa  vuonna  1820. Hän oli kuollessaan  68-vuotias. Hänen vaimonsa oli Mikon jälkeen vielä 31 vuotta, kuollen 90-vuotiaana.

Kontista ei näy rannalla jälkeäkään. Ihmetellä täytyy, jos siihen ei surman jälkeen kukaan koskenut. Vai oltiinko niin taikauskoisia? 

Kun olin aikani fiilistellyt, palasin takaisin - nyt sitä helpompaa reittiä, Siellä täällä metsikössä näkyi pieni polku, mutta ei niin selkeä, että olisin osannut sitä seurata koko matkaa.  Kallio oli upea tässä päässä metsikköä ja siellä oli  myös mykistävä muinaisjäänne, josta kirjoitan erikseen toisella kerralla!

Matka taittui nopeasti takaisin. Tämä oli mielenkiintoinen kohde ja olo oli tosiaan riemullinen, kuin lapsella jouluaatona, kun sai sen paketin käsiinsä. Mietin itsekseni, että tämäkin paikka olisi jäänyt kai ikuisesti näkemättä ilman blogiani:) Kyllä lähimatkailu on kerrassaan erinomainen tapa tutustua kaikkeen ympärillä olevaan kauniiseen ja mielenkiintoiseen!

LÄHTEET: 

Kalliojärven kalliot - Kälviän muinaismuistoja. [https://muinaismuistoja.vuodatus.net/lue/2015/05/kalliojarven-kalliot] Luettu 3.5.2020.

Pietarin perilliset. 1400-luvulta 1800-luvun alkuun. Tuomo Hankaniemi. Kälviän Kleemola, s. 133 - 134. Meriläinen- Liedes sukuseura. 2013.