Syksy, syksympi...

En ole syksyihminen. Panikoin nopeasti pimenevistä illoista ja koulujen alettua päivä päivältä yhä enemmän hetkestä, kun uintisesonkini lopulta päättyy. Se hetki oli alkuviikosta. Ei voi sanoin kuvata tunnetta, kun hämärtyvässä illassa hyppää +10-asteiseen veteen. 

Mutta taas toisaalta...kävellä kirpeässä syyssäässä auringon valottaessa luontoa, kuulla tuulen väristelevän lehtiä ja tuntea viileys nenänpäässä. Tai kun ajelee aamu-usvan läpi pitkin valtatietä töihin. On siinä oma ihanuutensa - värien riemukkaasta ilonpidosta puhumattakaan.

Työssä on ollut hektistä ja pari viikonloppuakin on pyhitetty pedagogisille asiakirjoille. Itsehillintäni ja sinnini on aika hyvä. Mutta silti on välillä tärkeää päästä itsekseen samoilemaan luontoon. Teeskennellä tovi kiireettömyyttä. 

Tässä silmänruokaa eri paikoista...

Kälviän kirkkopihalla oli kaunista. Tosin ilma oli kuvauksellisesti hieman liian harmaa ja utuinen. Pihlajat kuitenkin punersivat kauniisti.Marjoja pihlajissa ei tänä syksynä juurikaan ole. 

Olisin niin toivonut, että ilta-aurinko olisi luonut kirkkaita säteitään hopeanharmaakuoriseen tornipeltiin. Niin eri kuitenkaan käy, 

Naakat olivat kuitenkin löytäneet kirkon ristin. Kolmas olisi vielä kuvioon sopinut. 

Sitten kohti Helluskaria. Matkalla katselin etäämpäänä pellolla olevaa kahta hirveä. Olivat vaan liian kaukana kuvattaviksi.  Pieni lampi matkan varrella oli jo vaipumassa hämärän hyssyyn. 

Puu suhisee,

hiljaisuus säestää.

Ystävykset

ovat jälleen

tavanneet:

Metsän sini

ja järven

tyven.

-Einari Vuorela-

Auton valot osuivat pieneen puun alkuun, voi miten vahvalta pieni taimi valaistuna näyttikään!

"Kiireen kadulta on vain askel

metsän temppeliin.

Siellä aurinko lämmittää

tuuli soittaa urkuja

vuori saarnaa

ja hiljaisuus hoitaa sielua."

-Erkki Leminen-

Helluskarin kallioille päästyäni oletin olevani siellä aivan yksin. Kiertelin ja kyykin, kunnes sitten kauempana huomasin miehen seisovan kalliolla. Olisi ollut hieno kuvauskohde nahkatakissaan. Siirryin kuitenkin sivummalle kuvailemaan. Ehkä hänkin kaipasi laillani rauhoittumista ja yksinoloa. 

Meri oli satumaisen tyyni. harvoin näkee sen yhtä lamaantuneena.  Illan sini kaikessa kauneudessaan. 

Vielä sumuista on

Ei vastarantaa näy

Mutta reitin tuntee mies

Ja soutaa

Kun uudet verkot vie

Ja vanhat noutaa pois

Niin työnsä tahtiin mies laulaa:

”Aallot nostata

Myrskytuulta puhalla

Mutta anna veneeni olla.”

-Einari Vuorela-

                    

Aamun

tyven ranta.

Nukkuva sauna.

Siellä täällä

uninen puu.

Hämyn harmaata,

viljan vihreää.

Käki kukahtaa.

Kaislikko kahahtaa.

Sointu

on syntymässä.

-Einari Vuorela-

Lintujen ääniä ei kuulunut, joku oli kuitenkin kadottanut valkoisen sulkansa.

Kiersin kalliota toiseen suuntaan ja samassa huomasin jälleen saman miehen. Nyt hän istui yksinään kalliolla katse suunnattuna kaukaisuuteen merelle. Kiusaus oli suuri heittäytyä ja istahtaa viereen, mutta onneksi maltoin kääntyä poispäin ja antaa hänelle tarvitsemansa tilan. Olisi kyllä ollut upea kuvauskohde...

Sanoudutaan irti, tule,

tehdään piilopirtti.

Ollaan köyhiä ja onnellisia,

levätään hiljaa lähekkäin,

kuunnellaan metsää,

ei muisteta mitään.

-Helena Anhava-

Saniaisten valtakunta metsän laidalla. Kuvaan lakastumaisillaan olevaa lehteä ja olen näkevinäni kuvassa loittonevan junaradan tai polun 

Illalla käväisen vielä kaupassa ostamassa kukkia isän haudalle. Mykistyn vahvanvärisestä pihlajasta kaupan takapihalla. Konttien ja irtolavojen keskellä  se on kuin palmu keskellä erämaata. Kontrasti vahvansinistä peltiseinää vasten on upea!

Oi loistoa syksyn metsän! Oi kirkasta voimaa sen!

Ylt'ympäri ruskeat rungot läpi havujen vehreyden,

märät kiiltävät lehdet mullassa ja kostea sammalmaa,

— en mitään maailmassa voi siten rakastaa.

Joka ainoan lehden kauneus koskee sydämeen,

joka mättään väliin silmäni jää kuin uuteen syvyyteen.

Ja havut hohtavat helmissään, ja haapa alaston

käsivartensa paljaat ja voimakkaat ylös tuuliin nostanut on.

Tätä tuoksua syksyn mullan! Ei ole sen vahvempaa.

-Saíma Harmaja-

Kirkkokonsertissa Lohtajalla

Lauantai ja aikaa rentoutua. Suuntasin auton ratin kohti Lohtajaa, jossa oli perinnepäivä. Harmillisesti sateli rankemman puoleisesti. Niinpä keskityin sisällä pidettäviin tapahtumiin, kuten ilmaiskonserttiin Lohtajan kirkossa.

Lohtaja-päivän kirkkokonsertissa esiintyi jo entuudestaan ihailemani sopraano, Minna-Leena Lahti, säestäjänään pianisti Matti Pohjoisaho.

Minna-Leena Lahti, os. Erkkilä, on kokkolalaissyntyinen freelance oopperalaulaja ja kirkkomuusikko, joka muuten voitti Toivo Kuula-laulukilpailun vuonna 2021. Olen kerran aikaisemmin kuullut Lahden laulavan kirkossa, ja se jäi kyllä todella mieleeni! Juuri siksi päädyin lähtemään tämänpäiväiseen konserttiin. Harmittavan vähän vain oli yleisöä paikalla. 

Matti Pohjoisaho on urkuri-pianisti, jolla on aikaisempi tausta kirkkomuusikkona. Pianistin ura on hänellä uudempi aluevaltaus. 

Konserttiohjelma oli monipuolinen. Alkuun kuulimme Helvi Leiviskän säveltämän ja Uuno Kailaksen sanoittaman "Psalmi aamusta." Ennen konserttia Lahti kertoi löytäneensä tämän sävellyksen konservatorion nuottihyllystä. Sävelmä on jo 1900-luvu alkuvuosikymmeniltä. Leiviskä muuten on asunutkin  osan elämästään Kokkolassa!

Kuulimme myös Ahti Sonnisen "Viisi laulua Raamatun sanoihin." Teos koostuu viidestä laulusta. 

"Luoja,  anna luoduillesi armo ja rauha."  Mitäpä muuta oikeastaan voisi elämältä toivoa. Jonkinlainen tasapainoisuus. Kuuntelen penkissäni soljuvaa pianoa, joka tuntuu lempeiden aaltojen liplatukselta. "Lahden ääni kiirii jokaiseen äsken kirkossa valokuvaamaani kattokruunuun ja lampettiin. En yllättyisi, jos jostain niistä välähtäisi auringonsäde...

Tauno Pylkkäsen" sävellyksiä kuultiin kolme: Pastorale ja Lintu, sekä Kaivotiellä. Jälkimmäiset on sanoittanut suuresti rakastamani runoilija, Einari Vuorela. 

Kuuntelen kauniin musiikin lisäksi kauniita sanoja: "Äiti mikä metsässä puhuu? Onko se metsän sielu?" 

Koskettavin minulle koko konsertissa oli Lastenkamarisarja, joka oli kirjoittanut entinen lohtajalainen kirkkoherrra, jo edesmennyt Mikko Himanka ja säveltänyt Unto Jutila.  Ihastuin tähän iloiseen ja hyväntuuliseen ja silti niin herkkään  kappaleeseen todella kovasti. Himanka oli lähettänyt teoksen Lahdelle vuonna 2010 ja Himangan hänelle osoitetussa kirjeessä, jonka Lahti tilaisuudessa luki, välittyi vaatimattomuus. Ihan sanatarkkaan en muista, mutta kuitenkin Himanka oli todennut, että ei ole pakko esittää...Luoja, oli varmaan upea kunnia saada esittää tuo teos! Sanat olivat niin kauniit, eikä melodia hävinnyt yhtään sanoille. 

Tässä pätkiä sanoista, jotka sain talteen:

"Markkinapaikan muistan ja... tyttönen vielä nuori, olin kai viidentoista, kuitenkin. Teidät muistan... "

"Myös satumaahan pääsevät vain pienet ihmiset...kun iltatähti syttyy, silloin nousee myöskin kuu..."

"Nuku, nuku lapsukainen, nuku peiton alla, vaikka tähdet tippuisi... onhan siellä peiton alla riittävästi lämmin. Turvaisasti, aamuun asti levätä saat siellä... " Lahden ääni kuulosti kuin kehtolaulun hyräilyltä, etenkin loppuosassa. 

UPEA! UPEAMPI! UPEIN!

Kuulimme Sibeliuksen ja Runebergin ruotsinkielisen "Flickan kom ifrån sin älsklings möte. "Sibeliuksen sävellyksistä kuultiin myös" Var det en dröm? "Ruotsin kieli sopii yleensäkin klassisen musiikin lauluihin hyvin.

Yksi lempparisäveltäjäni on myös  Oskar Merikanto, jolta kuultiin Iltakellot.

Lopuksi saimme osallistua yhteislauluun. Lauluun oli kivasti annettu nuotit ja sanat ohjelmalehtisen väliin. Sävellys oli paikallisten käsialaa - eli Eero Erkkilän sävellys Mikko Himangan sanoihin.  Erkkilä lienee Lahden sukua...Hienoa, että tarjoutuu mahdollisuus myös paikallisen tekemien sävelmien esittämiseen arvokkaissa puitteissa. Sävellys oli itselleni tuntematon, mutta kiva oli sitä nuoteista laulaa. Olin myös kuulevinani kirkossa kaikuvan sopraanolaulajan isän komean äänen.:)

Kälviän Kruununmakasiinissa hurja tapahtuma vuonna 1950

Seuraava tarina on kuin kauhuelokuvasta. Joskus asiat johtavat toiseen ja lopputulos saattaa olla karmea!

Pääsin kiinni tähän murheelliseen tapahtumaan vieraillessani Kälviän kruununmakasiinissa. Niin kaunis ja viattoman oloinen rakennus, mutta mitä draamaa se on joutunutkaan pitämään sisällään!

Tapahtuma on vuodelta 1950. Oheinen lehtiartikkeli on Laatokka-lehdestä 12.9.1950 (nro 208).

Se oli lauantain ja sunnuntain vastainen pimeä yö. Kello oli juuri kääntynyt sunnuntain puolelle 0.15, kun Kokkolan aseman edustalla seisoskeli mies. Mies käveli läheiselle autoasemalle pyytäen kyytiä kotiinsa,  joka koti sijaitsi muutaman kymmenen kilometrin päässä asemalta Lohtajan Luikussa.

Matkaan lähdettiin heti ja alkumatka autonkuljettaja Ruokolaisen kyydissä aina parinkymmen kilometrin päähän Kälviän  rautatieylikäytävälle saakka  sujuikin moitteettomasti. 

Onnettomasti sattui juuri juna olla tuloillaan ohi ja maantien ylitse oli jo laskettu puomi. Ruokolainen  pysäytti auton puomin eteen. Koska entisajan junat eivät suhahtaneet ohitse samalla nopeudella kuin nykyään, nousi Ruokolainen autosta sen viereen jaloittelemaan. 

Tästä jonkin verran päihdyksissä oleva matkustaja säikähti ja kysyi Ruokolaiselta:

-Menetkö hakemaan poliisia?

Tämän kysyttyään matkustaja ampaisi juosten karkuun autosta. 

Koska kuljettaja oli jäänyt ilman maksua, hän ilmoitti asiasta  lähellä asuvalle poliisikonstaapeli Oiva Saariselle, joka hetimmiten lähtikin  etsimään karkuria. 

Karkuri löytyikin nopeasti, sillä jo 0.55 tienoilla poliisikonstaapeli  havaitsi tämän olevan läheisessä Kälviän Yhteismyllyssä eli nykyisessä Kruununmakasiinissa. Poliisikonstaapeli ilmoitti karkurille olevansa poliisi ja vaati häntä selvittämään kyytiasian autonkuljettajan kanssa. 

Ennalta arvaamattomasti karkuri kuitenkin lähti pakenemaan  myllyn  rappusia ylöspäin kohti toista kerrosta. Samalla hän sieppasi taskustaan pistoolin! Vaikka oli keskiyö, oli myllyssä paikalla mylläreitä. Syyskuuhan on keskeinen vuodenaika myllärintouhuissa, kun juuri silloin vilja on valmista puitavaksi ja sitten myllyyn vietäväksi. Myllärit näkivät karkurin kädessä olleen pistoolin, huusivat varoittavat sanat konstaapelille neuvoen häntäkin kaivamaan taskustaan pistoolin esille. 

Tilanne muuttuikin kiinniottamistapahtumasta taisteluksi elämästä ja kuolemasta!

Konstaapeli  nousi ylöspäin myllyn rappusia  pistooli paljastettuna. Karkuri oli rappujen yläpäässä, kun konstaapeli Saarinen oli noussut noin metrin korkeudelle alatasanteelta. Edellä kulkenut karkulainen kääntyi äkisti kohti konstaapelia ampuen häntä päähän. 

Poliisikonstaapeli Saarinen kaatui  rappusilta välittömästi  maahan iskien takaraivonsa kovaan kivilattiaan kyeten kuitenkin vielä pakenemaan kontaten sivuun ja estäen näin uusien luotien osumisen. 

Koska ampuja ei suostunut antautumaan, oli  paikalle  tällä välin hälytetty lisävoimia; nimismies Tuure Ylänkö ja poliisikonstaapeli Jaakko Voltti. He yrittivät nyt saada poliisikonstaapeli Saarista ulos ovesta noin 3-4 metrin päähän. Voltin kerrotaan todenneen  "Kyllä toveria pitää auttaa!"

Kun poliisikonstaapeli oli saatettu turvaan myllystä, jatkettiin myllyn vartiointia vielä tunnin verran karkurin piileskellessä edelleen myllyn sisällä. Ikävä kyllä tapahtunut päättyi vielä yhteen laukaukseen.  Kun myllyyn tohdittiin mennä sisälle tutkimaan tilannetta, voitiin vain todeta karkurin surmanneen itsensä. 

Vainajan taskusta löytyneiden paperien perusteella hänet pystyttiin tunnistamaan Lohtajalla 1920 syntyneeksi   Vinqvistiksi. 

Poliisikonstaapeli Saarinen haavoittui vakavasti ja hänet vietiin hoidettavaksi Kokkolaan sairaalaan. Valitettavasti en löytänyt tietoa, toipuiko poliisikonstaapeli. 

LÄHTEET: Laatokka-lehti 12.9.1950, nro208. Luettu 11.9.2022. 

Keskiaikapäivien seminaareissa

Jihu, parin vuoden hiljaiselon jälkeen oli mahdollisuus osallistua Kokkolassa  keskiaikapäiville. Tänä vuonna tosin hieman maltillisemmalla ohjelmalla. Minulle riitti  hyvin  seminaareissa istuminen, myyntikojut ja muut lisukkeet kiersin vain pikavauhtia lävitse.Tosin musiikkiesitykset ja sirkustelu nappasi ihan mukaansa vaikken niitä kovin isosti ennättänyt katsellakaan. 

Tänä vuonna seurakuntasalissa oli ainoastaan kolme luentoa, kun yksi luennoista oli peruttu. Ensimmäisestä vielä ikävästi myöhästyin omien päällekkäisyyksieni vuoksi. Loppuosan luennosta toki ennätin kuunnella ovensuusta. Sali oli nimittäin piripintaan täpötäysi - mitä en muista aikaisemmilta vuosilta ihan tapahtuneen. Upeaa, jos ja kun ihmiset kiinnostuvat näistä faktapitoisemmistakin oheistapahtumista!

Ensimäinen seminaari FT, arkeologi Risto Nurmen käsittelemänä, koski kaupaunkäyntiä ennen keskiaikaa. Uusimmat arkeologiset löydöt ovat romuttaneet aikaisempia käsityksiä  keskiaikaisen talonpoikaisasutuksen syntymisestä Pohjanmaan ja Perämeren liepeillä. Rannikolla vaikuttikin  rautakauden lopulla voimakas ja kehittynyt kaupankäynti ja siihen erikoistuneet kauppamiehet, joilla oli laajat kontaktit eri puolille maailmaa.

Yhteisöt elivät ilmeisesti sopuisasti ja 1300-luvulle tullessa olivat myös jo osin sulautuneet toisiinsa. 1300-luvun alkuvuosikymmeninä Pohjanlahden pohjoisosien yhteisöt siirtyivät ruotsalaisen lainsäädännön alle ja talonpoikaisasutus laajeni. 

Kiinnostavaa oli myös kuulla, kuinka kauppamiehiä turkiksineen tuli esimerkiksi Murmanskin suunnalta jokiteitse  nykyisen Oulun seudulle. Tämä aue oli heille päätepiste, koska heillä ei ollut merioikeuksia. vastaavasti taas Pohjanlahtea pitkin saapui etelämpää kauppiaita, joilla ei ollut oikeutta päästä  satamaa pidemmälle. Tämä selittää Perämeren rannikon kauppiaiden vaurastumista. 

FM, väitöskirjatutkija, arkeologi Lauri Skantsi,  sai jatkaa luentoaan jo valmiiksi täydelle salille. Minä löysin irtotuolipaikan lopulta hyvältä paikalta, vaikka alussa jo kauhistuin, menevätkö kaikki seminaarini seisoskellen. 

Skantsi kertoi ajasta ennen Kokkolan kaupungin perustamista eli ennen vuotta 1620. Asutustahan rannikollamme oli jo paljon ennen virallisen kaupungin perustamista. varhaisempi asutus muodosti aina pohjan myös uudemmalle. Rannikolla maankohoaminen oli tärkeä asutuksen kehitykseen vaikuttanut tekijä. 

Ristirannan kylä sijaitsi harjanteella merenlahden rannalla - alueella joka nykyisin on kaupunkikeskustaamme. Kylä koostui muutamasta suurtilasta ja muutamasta pienemmästä tilasta 1500-luvulla. 

Seudun tärkeimmät elinkeinot olivat hylkeenpyynti, kalastus ja karjatalouden harjoittaminen. Parhaat asuinpaikat olivat vesijättömaiden ja rantaniittyjen läheisyydessä. Peltoviljely oli vähäisessä osassa.

Asutusta oli paikoissa, jotka edelleen tunnetaan silloisilla nimillään, kuten Kallinen, Kaustari, Isokylä, Rödsö, Palo, Linnusperä. Vitsari ja Kvikant. 

Asutusta oli myös ulkosaaristoissa hylkeenpyynnin ja kalastuksen vuoksi. Elinkeinojen tuotoilla saatiin ruokaa omiksi tarpeiksi, maksettiin kymmenys veroa ja käytiin myös kauppaa suolan, viljan ja raudan saamiseksi. 

Hylkeenpyynti oli laajamittaista. Lihan ja nahan lisäksi erityisesti traani eli hylkeen ihra oli verraton kaupankäynnin väline. Rannikon talonpojat liikkuivat myyntimatkoilla esimerkiksi Tukholmassa ja olivat kuukausia kalastus-, hylkeenpyynti- ja kauppamatkoilla. 

FT, kielitieteilijä, Peter Slotte kertoi ruotsiksi kielellisistä keskiajan muistoista. Harmillisesti salissa oli silloin enää kourallinen väkeä. Kieli ja myöhäisempi ajankohta verottivat väkeä. Itsekin kyllä arvoin, jaksanko keskittyä kuuntelemaan esitystä ruotsiksi, mutta onneksi jäin. Esitys oli kiintoisa ja pystyin rinnastamaan siinä mainittuja asioita Kokkolan seudun ruotsin kielen murteesta kaksikielisen kotimme kielellisiin asioihin erittäin hyvin. Oivalsin, että perheessämme soljuu iloisesti erittäin monta sataa vuotta vanhaa kieltä edelleenkin!

Oli kiinnostavaa kuunnella, mistä jotkin vanhat ruotsinkieliset sanat ovat johdannaisia. Suomenkielisellekin murretta kuulleelle nämä aukenivat hyvin. Esimerkkinä jäi mieleen murresana steino, kivinen, jonka johdannainen oli stenogher ja nykysana stedig. Tai blodå, verinen, joka johtautuu sanasta blödogher, ja nykyään on kirjakilimuodossa blodig. 

Tuntui kuin kielitieteilijä olisi luetellut sanoja perheemme puheesta...dzinom, dzu:p. stinn, stso:rttå stsä.rna...Tai bein, bröut, röir, röik, heitt, sveittå...Uskomatonta, mutta totta, että nämä sanat ovat minulle aivan rakkaita, vaikka yleensä puhun täysin suomeksi. Sitä on tehnyt kielitajulle viimeiset 30 vuotta kaksikielisessä perheessä eläminen. 

Monia Karleby dialektin piirteitä voi pitää muistoina keskiajalta. Myös paikannimissä on muistoja noilta ajoilta. 

Vanhimmat nimet ovat joko ruotsin- tai suomenkielisiä. Suomen kieli on vaikuttanut paljon myös keskiaikaiseen Kaarlelaan. 

Karttojen korkeuskäyriä ja maankohoamistietoja voidaan isosti hyödyntää paikannimiä tutkiessa. Vesistön määrä alueellamme on ollut yllättävän iso. Alla olevassa kuvassa näkyy nykyinen Kaarlelan kirkon paikka Kyrkbacken- nimen kohdilla. Alue oli silloin saari. 

Karleby- nimen synnystä Slotte kertoi, että ruotsalainen kielentutkija, M. Parkvall arvioi sanan etuliitteen karl (mies) liittyvän jonkinlaiseen talonpoikaisvaruskuntaan. 

Lopuksi Slotte totesi dna-tutkimuksen tulevaisuudessa avaavan uusia näkökulmia ruotsalaisen väestön ikään ja alkuperään liittyen. Mielenkiintoista oli havaita Slotten oman y-dna-tutkimuksen haploryhmän olevan I-M253 eli ihan saman kuin isällänikin oli! Isäni isälinja on pystytty ajoittamaan vuoteen 1460 Edsevön tienoille ja siitä taaksepäin lienee isän sukuhaara matkannut vuosituhansien aikana etelämpää Ruotsin kautta Suomeen kuten myös alla oleva kuva kertoo.