Konsertissa kotiseutumuseolla

Oi että! Olipas pieni  nostalginen elämys minulla tänään! Pääsin osalliseksi konsertista kökkäpalkalla. Kuulun nykyään Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan - no se enempi kuin pitkä tarina, mutta tämä konsertti siis järjestettiin sieltä käsin. 

Konsertti oli ruotsinkielinen. Esiintyjänä oli Jacob Sundström. Hän  kertoi heti alkuunsa, että tämä ei ole mikä tahansa konsertti, vaan olennainen osa sitä on tarinankerronta. "Berättarkonsert" på svenska. En oikein tiedä sille suomeksi sanaa, mutta soittoa ja tarinointia sen lomassa, voisi kai sanoa. Väkeäkin oli sopivasti tuvan täydeltä. Uskon, että ihan jok`ikinen oli tyytyväinen kaikkeen kuulemaansa!

Jacob  on pelimanni ja  opiskellut musiikkia jo nuorukaisesta lähtien kotikaupungissamme Kokkolassa - onhan hän täysverisiä Kokkolan kasvatteja. Kotona kun kerroin tästä konsertista jälkeenpäin, tuumasi nuorimmaiseni "Ai, Jacob, kävin hänen kanssaan monta vuotta konsalla musiikin teorian tunneilla. " Ai jaa, no hienoo, että selkisi tässä vaiheessa. 

Minulle tämä nuorukainen oli aiemmin tuntematon, mutta voin kertoa, että kerrassaan vaikutuin hänen esityksestään!

Sundström opiskelee musiikkitieteitä ja varmaankin juuri siitä näkökulmasta ja hänen lopputyöhönsä liittyen konsertin sävelet ja tarinat oli sisäistetty niin hyvin, että oli ilo kuunnella. Vaikka puhe ja laulut olivat ruotsiksi, nautin tarinoinnista ja laulujen sanoista. Esiintyjä oli niin selkeä sanainen, että oli helppoa ymmärtää. Ja musiikin historia avautui ilmeikkäästi ja kiinnostavasti meille kuuntelijoille. 

Sundström kertoi, että kun puhutaan keskipohjalaisesta kansanmusiikista, yleensä saa vastaukseksi, että niin joo, sitä kaustislaista. Hän kertoi kuitenkin, että Kokkolan seudulla on oma, uskomattoman rikas kansanmusiikkitraditio, jossa on aivan oma poljentonsa. 

Tarinoinnissa liikuimme muun muassa Kaarlelan kirkon rakennusvaiheissa. Miksi kirkko oin rakennettu juuri sinne, missä se nykyään on? Sundström mainitsi kuulleensa myös, että Kaarlelan kirkon länsipuolella kuuluu  jossain olevan  kivi, joka hehkuu punaisena juhannusöisin. Hehku johtuu siitä, että paikalla on joskus kauan sitten ollut syytettynä ihminen keskiajalla, joka on ollut murhasyytöksiin täysin syytön. Kivi, joka hehkuu, on toistaiseksi tunnistamaton, joten Jacob ehdottaa, että kotiseutumuseon väki voisi lähteä sitä etsiskelemään.

Sundström kertoi, että viulua on seudullamme soitettu aina 1600-luvulta lähtien. Sillä on siis pitkät perinteet. 

Jacob Sundström avasi avioliiton alkamisen riittejä mielenkiintoisella tavalla. Hän kertoi häätauluista, joita kotiseutumuseon seinilläkin on. Kuinka läheiset kirjoittivat ja piirsivät onnittelutauluja  hääparille onnea toivottaen. Olen näistä aikaisemmin itsekin kirjoittanut. Minullakin on onni saada pitää tällaista aarretta kotonani. 

Oli myös traditio, että laulettiin hääonnittelulauluja hääparille. Laulu tehtiin nimenomaiselle parille ja esitettiin siis aivan ainutkertaisena esityksenä  hääjuhlassa. 

Sokojalla kuuluu olleen Jacobin mukaan ainoastaan yksi henkilö, joka on osannut lukea ja kirjoittaa. Nimittäin Hans Björk 1800-luvulla.:) Björk oli syntynyt 1789. Björk on kirjoittanut useita runoja hääpareille, niitä on myös koottu kirjaseksi asti. 

Sundström esitti meille yhden hänen mielestään hienoimmista hääonnittelulauluista, jonka Björk oli kirjoittanut ja Johan Benelius  säveltänyt. Beneliuksen kuva muuten on kotiseutumuseon seinällä. Kuvassa on kuusi miestä ja tämä Johan istuu kuvassa eturivissä suuri avain kädessään. Wau! Kuvilla on aina tarinaa vaikka kuinka paljon, kunhan vain joku osaa niitä avata. 

Jacobin esittämä, aivan ihastuttava rakkauslaulu oli nimeltään "Du sköna, du ljuva, du eviga..." tai jotain sinnepäin - olisi pitänyt heti kirjoittaa muistiin, niin vielä kotonakin muistaisi...laulu oli kaunis, herkkä ja rauhallinen. 

Kuultiin myös vauhdikkaampia lauluja. Mieleen jäi erityisesti "shottis" "Ska he vara "Kokkola flickona! Valitettavasti laulun säveltäjän nimi katosi mielestäni, kun en heti päässyt kirjaamaan muistiin. 

Olipahan vetävä ralli! Me yleisössä kuuntelimme, poljimme jalkaa ja ilakoimme sanojen mukana. Tietysti paikallisella Karlebysprååtsilla. 

Sanat meni jotenkin näin (öö, murretta on aika vaikee kirjoittaa):

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi?

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int ha jag nanting, vill int ha jag nanting.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int jag nating tess. 

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi, äre he för mytsi?

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi nu. 

Tilaisuus päättyi perinteiseen kotiseutumuseon tapaan yhteislauluun "Slumrande toner. " Oi, olipa upeasti laulettu, taisi olla yleisössä mukana useampia laulun taitavia!

Kirkkokonsertissa Lohtajalla

Lauantai ja aikaa rentoutua. Suuntasin auton ratin kohti Lohtajaa, jossa oli perinnepäivä. Harmillisesti sateli rankemman puoleisesti. Niinpä keskityin sisällä pidettäviin tapahtumiin, kuten ilmaiskonserttiin Lohtajan kirkossa.

Lohtaja-päivän kirkkokonsertissa esiintyi jo entuudestaan ihailemani sopraano, Minna-Leena Lahti, säestäjänään pianisti Matti Pohjoisaho.

Minna-Leena Lahti, os. Erkkilä, on kokkolalaissyntyinen freelance oopperalaulaja ja kirkkomuusikko, joka muuten voitti Toivo Kuula-laulukilpailun vuonna 2021. Olen kerran aikaisemmin kuullut Lahden laulavan kirkossa, ja se jäi kyllä todella mieleeni! Juuri siksi päädyin lähtemään tämänpäiväiseen konserttiin. Harmittavan vähän vain oli yleisöä paikalla. 

Matti Pohjoisaho on urkuri-pianisti, jolla on aikaisempi tausta kirkkomuusikkona. Pianistin ura on hänellä uudempi aluevaltaus. 

Konserttiohjelma oli monipuolinen. Alkuun kuulimme Helvi Leiviskän säveltämän ja Uuno Kailaksen sanoittaman "Psalmi aamusta." Ennen konserttia Lahti kertoi löytäneensä tämän sävellyksen konservatorion nuottihyllystä. Sävelmä on jo 1900-luvu alkuvuosikymmeniltä. Leiviskä muuten on asunutkin  osan elämästään Kokkolassa!

Kuulimme myös Ahti Sonnisen "Viisi laulua Raamatun sanoihin." Teos koostuu viidestä laulusta. 

"Luoja,  anna luoduillesi armo ja rauha."  Mitäpä muuta oikeastaan voisi elämältä toivoa. Jonkinlainen tasapainoisuus. Kuuntelen penkissäni soljuvaa pianoa, joka tuntuu lempeiden aaltojen liplatukselta. "Lahden ääni kiirii jokaiseen äsken kirkossa valokuvaamaani kattokruunuun ja lampettiin. En yllättyisi, jos jostain niistä välähtäisi auringonsäde...

Tauno Pylkkäsen" sävellyksiä kuultiin kolme: Pastorale ja Lintu, sekä Kaivotiellä. Jälkimmäiset on sanoittanut suuresti rakastamani runoilija, Einari Vuorela. 

Kuuntelen kauniin musiikin lisäksi kauniita sanoja: "Äiti mikä metsässä puhuu? Onko se metsän sielu?" 

Koskettavin minulle koko konsertissa oli Lastenkamarisarja, joka oli kirjoittanut entinen lohtajalainen kirkkoherrra, jo edesmennyt Mikko Himanka ja säveltänyt Unto Jutila.  Ihastuin tähän iloiseen ja hyväntuuliseen ja silti niin herkkään  kappaleeseen todella kovasti. Himanka oli lähettänyt teoksen Lahdelle vuonna 2010 ja Himangan hänelle osoitetussa kirjeessä, jonka Lahti tilaisuudessa luki, välittyi vaatimattomuus. Ihan sanatarkkaan en muista, mutta kuitenkin Himanka oli todennut, että ei ole pakko esittää...Luoja, oli varmaan upea kunnia saada esittää tuo teos! Sanat olivat niin kauniit, eikä melodia hävinnyt yhtään sanoille. 

Tässä pätkiä sanoista, jotka sain talteen:

"Markkinapaikan muistan ja... tyttönen vielä nuori, olin kai viidentoista, kuitenkin. Teidät muistan... "

"Myös satumaahan pääsevät vain pienet ihmiset...kun iltatähti syttyy, silloin nousee myöskin kuu..."

"Nuku, nuku lapsukainen, nuku peiton alla, vaikka tähdet tippuisi... onhan siellä peiton alla riittävästi lämmin. Turvaisasti, aamuun asti levätä saat siellä... " Lahden ääni kuulosti kuin kehtolaulun hyräilyltä, etenkin loppuosassa. 

UPEA! UPEAMPI! UPEIN!

Kuulimme Sibeliuksen ja Runebergin ruotsinkielisen "Flickan kom ifrån sin älsklings möte. "Sibeliuksen sävellyksistä kuultiin myös" Var det en dröm? "Ruotsin kieli sopii yleensäkin klassisen musiikin lauluihin hyvin.

Yksi lempparisäveltäjäni on myös  Oskar Merikanto, jolta kuultiin Iltakellot.

Lopuksi saimme osallistua yhteislauluun. Lauluun oli kivasti annettu nuotit ja sanat ohjelmalehtisen väliin. Sävellys oli paikallisten käsialaa - eli Eero Erkkilän sävellys Mikko Himangan sanoihin.  Erkkilä lienee Lahden sukua...Hienoa, että tarjoutuu mahdollisuus myös paikallisen tekemien sävelmien esittämiseen arvokkaissa puitteissa. Sävellys oli itselleni tuntematon, mutta kiva oli sitä nuoteista laulaa. Olin myös kuulevinani kirkossa kaikuvan sopraanolaulajan isän komean äänen.:)

Kokkolalainen Kesäillan valssi

 Ihana kesäinen lauantai!  Meillä oli päivemmällä kotosalla jokakesäiset sukujuhlat. Nuorimmaiseni sai 20 vuotta täyteen ja sitä juhlistettiin mansikkakakkujen ja voileipäkakkujen voimin. 

Juhlinnan jälkeen otin anopin ja äitini matkaan mukaan ja  kuskailin heidät Länsipuistoon, missä kesäinen fiiliksemme vain jatkui. Tango-orkesteri Guardia Nueva tarjosi siellä  kaupunkilaisille kesämieltä nostattavan ilmaiskonsertin. 

Ennen konsertin alkua niskaan ripotteli muutaman sadepisaran verran. Melkein piti jo pelätä pahinta, mutta onneksi sade tajusi lopettaa  ennen kuin  kunnolla ennätti alkaakaan ja saimme nauttia  laadukkaasta musiikista sopivassa säässä koko konsertin ajan. 

Orkesteri asettui aloilleen ja  kajautti ilmoille tunnusmusan Dr No, eikä aikaakaan, kun kapellimestari Raimo Vertainen suhahti paikalle yleisön seasta sukkuloiden Tierin skuutilla. Aika BONDIKAS aloitus!:)

                   

Heinäkuiseen iltaan sopivasti jatkettiin upealla Kesäillan valssilla. Se on kappale, joka nostattaa aika monen kuulijan mielessä kesäisiä ajatuksia ja Suomen suven ihanuutta. Mutta koska orkesteri pelkäsi jo etukäteen sateen ripsauttavan vesiään jossain kohdin, olivat he ottaneet sen varalta sateensuojaksi kappaleen Standing in  the rain.  Tuo Electric Light Orchestran kipale onkin tuttu jo 1970-luvulta. Tuossa laulussa sanoissa muistaakseni lauletaan, että sataa ja ollaan yksin ja halutaan kotiin. Ihan niin ei yleisö kuitenkaan kokenut. Puistoon oli tuotu penkit 500 kuulijalle, mutta penkit riittivät vain nopeimmille. Ihmisiä oli liikkeellä hyvää musaa kuuntelemassa koko ison puiston täydeltä. Upeaa! Ja ehkä laulun säikäyttämänä - mutta sää suosi ulkoilmakonserttia!

Illan konsertissa oli kolme kokkolalaislähtöistä solistia. Ensimmäisenä astui lavalle Simodeus, joka vetäisi komean Augustin Laran Granadan. 

Solistin jälkeen orkesteri loihti ilmoille  suomalaisen harmonikkataiteilijan, Veikko Huuskosen,  sovittaman Helmiä Etelästä. Samalla kun fiilistelen taitavia soittajia, tykkään katsella lavan yksityiskohtia. Istun eturivissä paraatipaikalla, joten näkymä on esteetön. Vertaisen nuottiteline on kiva katseltava. Hänellä - kuten useammalla muullakin orkesterissa nuotit pysyvät tuulessa paikoillaan suloisesti pyykkipoikien avulla. Tai no - mitä nyt pari kertaa tippuvat. Vertainen kyykistyy nostamaan sekalaisen kasan papereita maasta, plärää kiivaan nopeasti esille juuri sen oikean sivun ja jatkaa vaikeuksitta orkesterin ohjaamista. 

Musiikin tulviessa mieleeni, mielessäni  pyörittelen ja ihastelen pyykkipoikien monipuolisuutta - vastahan päivällä törmäsin netissä vinkkiin, jossa joku niksi-mamma merkitsi pyykkipojilla erikokoiset lakanat. Niin kätevää! Olen luullut, että olen suurin piirtein ainut maailmassa, joka on miettinyt järkevää keinoa tähän ongelmaan. 

On aika illan naispuolisen solistin.  Odotan hänen esiintymistään kovasti. Anu Komsihan on  koloratuurisopraanotähti, ikäiseni. Kun hän astuu lavalle ja päästää ilmoille ensimmäiset äänet laulusta Auringon lapset, minua hymyilyttää. Siinä etupenkissä istuessani kiidän muistoissani aikaan  joskus 80-luvun puoliväliin, kun kävin  Kaustisen musiikkilukiolla laulutunneilla. Pidin laulamisesta, ja ehkä osasin jonkin verran laulaakin, mutta eipä minulla suuria luuloja itsestäni ollut, eikä varmaan sitä sisäistä paloakaan hommaan.  Muistan, kun laulunopettajani, jo edesmennyt Anni Kentala totesi minulle "sinusta voisi tulla jotain suurta, jos vain uskoisit itseesi." Ja sitten hän jatkoi ylistämällä  myös laulutunneillaan käyviä Komsin sisaruksia. Reps - Anni taisi jo silloin nähdä, että ne on  jyvät ja akanat erikseen.:))

Tämän nuoruusmuiston ryydittämänä en voi kuin ihailla, kun Komsi täyttää äänellään koko lavan. 

...lemmen taivaan poutapilvet kiitää,

 ne ruusunhohteisina karkeloi.

 Syömmet linnoihin unelmien liitää,

 niin korkeana lemmen hymni soi...

Tuijotan eturivin paikaltani Komsin pukua, jossa ihanasti välkkyy silloin tällöin auringon niihin osuessa kullanvärisiä koristeita. Ne pukevat kauniisti artistia. Laulaja loistaa auringon lailla. 

...palvovat he rakkautta suurta, 

niin puhtaana, kuin kilo auringon...

On myös ilo seurata orkesteria. Harmonikkaa, viulua, bandoneonia - huikeita ammattilaisia jok`ìkinen soittaja! 

Myös heidän pukunsa ovat kauniit. 

Komsi jatkaa ja pidot sen kuin paranevat. Nyt vuoroon tulee upea Vie meidät rakkauteen. Tämä on aivan mielettömän kaunis esitys kaikessa tulisuudessaan ja temperamentissaan! Koko orkesterin huikean suorituksen ja solistin onnellisen kuuloisen laulun lisäksi kuuntelen aivan mielettömän kaunista pianosäestystä.

...elää sun kanssas tahdon,

sun vuokses maailman portit aukeaa.

 Elää mä tuskin mahdoin,

 sua ennen kun kiinni portit jäi nuo. 

Vie meidät tangoon, kun iltamme on....

Väkisinkin jalat  vipottavat penkillä istuessani. Tango-orkesteria ihan parhaimmillaan! Katson artistia, joka näyttää onnelliselta laulaessaan. Muistan vieressä istuvan äitini joskus todenneen, että ihailee, kuinka muusikot ovat aina niin onnellisen näköisiä esiintyessään. Niin nytkin. 

Taiteilijoiden ilo tarttuu väkisinkin. Kaikki näyttää niin helpolta, kun sen osaa ja hallitsee. Taustalla on silti mieletön määrä peräänantamatonta työtä...

Saamme kuulla myös Vertaisen itsensä sovittamana Mainingit, jolla  Kari Vahtiala sijoittui  Syksyn sävel-kisassa toiseksi vuonna 1987. Muistan pitäneeni jo silloin tästä, kuten saman säveltäjän Annikan unestakin. 

Vertaisen sovitus on upea. Kappale alkaa harmonikkojen aaltomaisella äänellä. Myös piano ja kontrabasso saavat osansa kaunista melodiasta ja jopa pelkistetty munamarakassi taitavan rumpalin käsittelemänä tuo kivan lisän. Sitten tarjoillaan viulusooloa kontrabasson kera. Niin kaunis mollisävelmä!

Vaan sitten jotain täysin erilaista tämän perään! Vertaisen ideointi on kyllä aika bueno! Lavalle astelee räppärihenkisissä kuteissa räp-artisti MC Kajo. Eikä pelkästään musiikkigenre, vaan myös kappalevalinta on ihan nasta: Satumaa, tuo suomalaisten  lähes maammelaulu. Huikeaa vielä räppärin maininta ennen esitystä, että hän tulee vetämään biisin muokkaamalla sanoja lennosta. 

En voi kuin suu auki h-moilasena yrittää kuunnella, mitä tekstiä artisti suustaan viskoo. Siis miten joku pystyy tuohon? Vertainen lupaa jälkeenpäin cd-levynsä palkkioksi, jos joku urho kertoo, mitä kaikkea MC Kajo tekstissään viljeli. No, enpä pysty muistamaan enää kuin mandariinisorsan ja kuinka Vertainen saapui skuutilla sekä hokeman "Miks kukaan ei tanssi?" Osa yleisöstä nousee ylös MC Kajon kehotettua, mutta moni jää hämmennyksissään istumaankin. Tunnelma on loistokas. Tämä on huikea veto ja aivan mainio on orkesterin lauluosuus myös kertseissä. 

Kuvailen kipaleen aikana yleisöä- Aurinko on vähän poikkiteloin kuvaussuunnalleni, mutta ihmisiä, niitä riittää kuulijoina! Ihanaa, että vaikka on tällainen puistokonsertti, ihmiset kuuntelevat esityksiä tosi isolla korvalla ja ainakaan omalle paikalleni ei kuulu häiritsevää taustamölinää kuin yhden ambulanssin sireenien verran.

Taas vaihtuu tyyli. Siirrytään tunnelmassa Bee Geesin Nights on broadways. Muistan kappaleen 1970-luvulta. Minulla taisi jossain vaiheessa komeilla seinälläni Suosikki-lehdestä  löytynyt  kolmen veljeksen julistekin. 

Simodeus esittää Fredin tunnetuksi tekemän Avaa sydämesi mulle. Laulun on sovittanut  Jarkko Riihimäki. Tämäkin on kaunis ja nostalginen. Kappale on vuodelta 1974. Muistan. Olin silloin ekaluokkalainen ja mustavalkotelkusta seurattiin koko perheen voimin Syksyn sävel-kisaa. Jopas aika juoksee!

Avaa sydämesi mulle

Tahdon pelkkää hyvää sulle

Mitään piilottaa et sä saa

Jotain peität sisimpään

Sen läpi sun hymys nään...

Ja sittenpä jatkettiin Delilah-biisillä. 

Äänisen aalloista Vertaisella oli kiva tarina kerrottavanaan kuulijoille. Tämä valssihan on peräisin jatkosodan vuosilta, kun  Suomen armeijan päämajoitusmestari A.F. Airo teki aloitteen laulun säveltämiseksi. Sen sävelsi  George de Godzinsky kiiltävälle wc-paperille. 

Jori Malmsten levytti kappaleen vuonna 1942. Uusi painos levystä otettiin Saksassa ja laiva, jossa levytkin olivat matkalla kohti Suomea,  upotettiin venäläisten toimesta Gotlannin kohdille. Siellä lepää laiva ja ne levytkin kaiketi  edelleen meren pohjassa. 

Uskoakseni tämä oli yksi niistä lauluista, joita sodassa edesmennyt isoisäni - juurikin siellä Äänisen aaltojen tuntumassa - kuunteli. 

Hiljaa tuutii

Ääninen aaltojaan

Uupuu rantaan

Satujen saarelmaan

Sua kaukaa, armain

Täällä muistelen

Kerran noudan

Onnemme venheeseen...

Sitten elokuvamusiikin pariin ja elokuvaan Huuliharppukostaja  ja  siitä Jillin teema. Anu Komsi pääsee esittämään tämän ja koloratuuri soi kauniisti, ihan viiltävän syvästi! Tässä jos missä erottuu ammattilaulaja. 

Teen havainnon. juuri ennen tätä laulua lavan yllä liihotteli pari lokkia. Koloratuurin päästessä vauhtiin ne loittonivat. Taisivat ihmetellä nekin  villiä menoa!

Ja sitten vielä yhden kappaleen kera saamme kuulla Komsia. Hän kertoo kohahduttaneensa radiohaastattelijaa kertomalla, että aikoo esittää Lapponian tämän iltaisessa konsertissa. 

Nämä on näitä nostalgisia -70-luvun kappaleita, joista ei voi olla liikuttumatta. Komsi kertoo pitävänsä tätä yhtenä Suomen parhaista euroviisuista. Totta, melodia on kiehtova ja etenkin sanat. Nyt kun kuuntelee tarkemmin, niin kyllähän tässä on paljon joikua!

...mies lähti Pohjolaan, tie käy kuunnellen vaistoaan

Mies rakastuu noitaan, hän on ihminen maan

Ja siksi on neidon mentävä, hän on noidista lentävä

Käy tulella taivaan ja loitsut kaikuen soi...

Lopuksi saavat artistit kukkasensa niin kuin kuuluukin. 

Ja ne tärkeimmät kukkaset tietysti "omalta"  neitoselta, joka kertoo juuri loukanneensa kyynärpäänsä. Sattuuhan sitä konsertin tiimellyksessä toki. 

Viimeiseen kappaleeseen, Kulkurin valssiin, virittäydymme lauluvihkosten kera. Komsi ja Simodeus tulevat vielä lavalle laulattamaan monisatapäistä kuulijakuntaa. Laulu raikaa ja uskoakseni kuulijakunta on oikein tyytyväinen illan esitykseen. Aina kaikki ihana ei sittenkään maksa!

Erilainen Itsenäisyyspäivä 2020 - omia ajatuksia

Tämä itsenäisyyspäivä on erilainen.  Isoja juhlia ei  järjestetä, Vietin päivän kotona. Katsoin livestriimausta Marian hautausmaalta. Sotaveteraani Ahti Salo, 94 vuotta, laski  vielä seppeleen sankarihaudoille.  Koskettavaa. Aamusemmalla seurasin ekumeenista juhlajumalanpalvelusta Helsingin Tuomiokirkosta. Kuinka kauniilta näyttääkään kirkko juhlavalaistuksessa kynttilöineen... Myös tilaisuuden musiikki oli hienoa, vaikka musiikkiosuudet ja itse tapahtuma olikin äänitetty osina ja ilman yleisöä.

Taneli Kuusiston säveltämä "Siunaa ja varjele meitä" nosti kyyneleen silmäkulmaani. Halusin tuon virren 584 muuten myös  isäni muistotilaisuuteen vuosi sitten alkumusiikiksi. Sopii myös itsenäisyyspäivään upeasti. Rakastan urkumusiikkia, nytkin menee kylmät väreet, kun kuuntelen tätä kirjoittaessa...En tiedä olenko koskaan kertonut, mutta aikoinaan hain (ja jopa pääsinkin) opiskelemaan urkuriksi. En vain sitten koskaan  tullut ottaneeksi opiskelupaikkaa vastaan...

Muuten - isäni hautajaiset järjestettiin päivänä, jolloin tuli kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan alkamisesta. Halusin huomioida silloin tuon päivän, koska se oli isälleni sotaorpona tärkeä. Isäni muistotilaisuudessa paloi sinivalkoiset kynttilät, pöydät oli koristeltu havuin ja mustikanvarvuin. Isäni saateltiin ulos kirkosta Narvan marssin saattelemana (Linkin kuvatallenne Adolf Ehnroothin hautajaisista muuten...) Kysyin silloin kanttorilta, onko se mahdollista soittaa, vaikkei isäni ollut sotaveteraani. Kuulemma oli ja kanttori totesi minulle "Kunpa ihmiset yleensäkin rohkeammin toivoisivat tätä hautajaisiin."  Muistotilaisuudessa laulettiin myös Sibeliuksen säveltämä  virsi 462,  "Soi kunniaksi Luojan, "jonka kolmas säkeistö on  Lappajärvellä aikoinaan runoiltu. Isä oli sieltä lähtöisin.   

”Siis kiitos Herra taivaan, kun lahjas meille toit

ja palkaks työn ja vaivan taas puhtaan leivän soit.

Suo että alttiin mielin myös köyhää holhoomme

ja sydämin ja kielin Sua lakkaamatta kiitämme.”

On jotenkin hienoa, että kotona tuntee olonsa näin korona-aikoinakin turvatuksi. En osaa oikein sanoksi tätä tunnetta pukea. Mutta se ajatus, että on kuitenkin turvallista olla läheisimpien kanssa. Viettää sitä laatuaikaa, josta niin usein kliseisenä ajatuksena mainitaan. 

Mielenkiinnolla odotan myös juhlaillan Itsenäisyyspäivän lähetystä presidentinlinnasta. Onhan siinä toki jotain yhteisöllistä, että kaikki kansa kokoontuu televisiovastaanottimien ääreen - kukin omissa oloissaan katsellen!:) Rauhoituin iltapäivällä myös kuuntelemaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin livestriimausta "Itsenäisyyspäivän konsertista." Työkaverini soitti siinä fagottia. Äitini tapaa sanoa , että on nautinto katsoa soittajia, kun he ovat aina soittaessaan niin onnellisen näköisiä. Niin totta...

Kaivoin esille myös mummoni albumin. Vanhoja kuvia ei ole paljon, koska tulipalo tuhosi -50-luvulla lähes kaiken irtaimen. Jotain sentään.

Yllä kuvassa isoisäni eturivissä valkoisen paalun oikealla puolella. En tiennyt, mistä tapahtumasta kuva on otettu. Jonkinlaisessa aluksessa näyttävät miehet kuitenkin sota-aikana olevan. Isänisäni osallistui sekä talvi- että jatkosotaan ja hänen joukko-osastonsa olivat 15. Pioneerikomppania, Pioneeripatataljoona 1. sekä 6. Tienhoitokomppania. Otin tänään asiakseni selvittää kuvan taustoja. Luulin tosiaan, että kuva oli sota-ajalta. Selvisikin erään  kapteenin  tulkitsemana, että isoisäni on ollut rannikkotykistörykmentissä! Kaivoin esille isoisän kantakortin ja niinpä se olikin! Tämä kuva on otettu 1934-1935.  Rannikkotykistörykmentti 1 on   siirtymässä venekuljetuksena paraatiin  tai sieltä pois. Samainen kapteeni osasi kertoa, että kuvassa miehillä on rannikkotykistön päähineet ja joukko-osastotunnukset. Heidän päävaruskunta oli Suomenlinnassa. Lisäksi toimintaa oli lähisaarten linnakkeilla aina Hankoon saakka. Miesten epoletin tunnuksessa on ristikkäisten tykinputkien alla numero 1.  Tuota käsivarressa olevaa paraatinauhaa on käytetty itsenäistymisen ajoista sota-aikaan saakka. Taas opin, että aina kannattaa kysyä alan asiantuntijoilta!

Tänä itsenäisyyspäivänä pidän kädessäni isoisäni kunniamerkkiä - sitä arvokasta merkkiä, jota ilman olisi mieluummin haluttu elää...En koskaan tullut kysyneeksi mummoltani, kuinka hän sai tämän kunniamerkin pelastettua tulipalon keskeltä. Ehkä minulle riittää ajatus siitä, että mummo halusi sen pelastaa, vaikkei kotitalostaan talviyön tulipalon keskeltä ennätetty pelastaa oikeastaan muuta kuin seinäkello...

Tällainen "sururisti annettiin sodassa kaatuneen leskelle, äidille tai vanhimmalle tyttärelle. Risti on kulkeutunut mummoltani isälle ja isältä minulle. "Sururisti " on mustassa nauhassa oleva erikoiskunniaristi. Vapaudenristin ritarikunnan 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera mustalla nauhalla. Mummoni tuskin koskaan sitä on käyttänyt, niin kauan kuin muistan, se oli vanhassa kellorasiassa mummon kirjahyllyssä, siellä missä muutkin tärkeät esineet....

Tähän loppuun ajatuksia herättävä runo, jonka löysin eilen. Runon on kirjoittanut Raili Malmberg ja hän sen myös esitti Kansallisen veteraanipäivän juhlassa Finlandiatalossa 27.4.1994. Upea!

"Rakkaudentunnustus isänmaalle 

Kun olin ihan pieni tyttö,
minun isänmaani oli pähkinän kokoinen.
Se oli niin pieni,
että sen sisään juuri ja juuri mahtui
minun maailmani ydin:
Koti ja äidin syli,
isän käsi ja yhdessä luettu iltarukous.

Kun olin pieni,
minun isänmaani maistui mansikkamaidolta
ja tuoksui niin kuin vastaleivottu leipä,
eikä kulkusten kilinä koskaan kokonaan lakannut siellä kuulumasta.

Kun minusta tuli aikuinen,
minun isänmaani kasvoi Suomen kokoiseksi
ja sai ihan uudet ulottuvuudet.
Minä opin rakastamaan sitä aikuisen naisen rakkaudella.
Opin löytämään yhä uusia vastauksia kysymykseeni:
mikä on minun isänmaani
ja miksi se on minulle niin rakas.

Minun isänmaani on tietysti tämä maa,
alue,jota kartalla kutsutaan Suomeksi,
sen järvet ja metsät, vainiot ja viljapellot,
kylät ja kaupungit.
Suven suloisuus ja talven kuurainen kimallus,
kevään liekehtivä vihreys ja syksyn purppurakulta.

Mutta minun isänmaani on muutakin.

Minun isänmaani on itsenäisyys.
Minun isänmaani on vapaus,
sananvapaus, liikkumisenvapaus, vapaus olla omaa mieltäni asioista.

Minun isänmaahani kuuluu kaikki se,
missä ihmisen henkiset juuret ovat,
kulttuuri, kieli,
tämä murteista rikas, vivahteikas ja sointuva suomen kieli,
jota niin monet runoilijat ovat käyttäneet kuin jaloa instrumenttia:
" Ruislinnun laulu korvissani/ tähkäpäiden päällä täysi kuu/
kesäyön on onni omanani/kaskisavuun laaksot verhouu…"

Isänmaani on lippu ja laulu, itku ja nauru,
rukous ja kirous,
syntyminen ja kuoleminen,
työnteko, viha ja rakkaus.
Se on Sibeliuksen sinfonia ja Porilaisten marssi,
mutta se on myös suvivirsi ja Monosen Satumaa-tango
haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,
minun kansani,
kaikki suomalaiset ikään , ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,
puoluekannasta riippumatta,
työläinen ja talonpoika, palkansaaja ja johtaja,
maalainen ja kaupunkilainen, nuori ja vanha.

Minun isänmaahani kuuluu myös suomalainen menneisyys.
En voi puhua isänmaasta muistamatta
menneitten sukupolvien työtä.
Tuhannet ja taas tuhannet esivanhempamme,
eivät vain merkkimiehet ja -naiset,
vaan aivan tavalliset kansannaiset ja -miehet,
ovat tekemällään työllä ja uurastuksella
luoneet sen pohjan, jolle kaikki tässä maassa loppujen lopuksi rakentuu.

Minun isänmaahani kuuluvat myös sankariristien rivit,
niiden veljiemme ja sisartemme muiston kunnioittaminen,
jotka eivät väistäneet vastuuta silloin,
kun isänmaa heiltä vastuunkantamista ja uhrauksia vaati,
ja joita saamme kiittää siitä,
että nyt voimme elää vapaan maan vapaina kansalaisina.

Eläköön, kauan eläköön Suomi !"

Kauniissa joulukonsertissa

Kerrankin, kerrankin aikatauluni natsasivat ja pääsin kuin pääsinkin Vesa-Matti Loirin Sydämeeni joulun teen - joulukonsettiin! Monta kertaa olen ollut menossa, mutta aina on tullut este.  Nyt, kun Loiri piti viimeisen laajemman joulukonserttikiertueen, oli jo korkea aika. 

Snellmansali oli muutamia hajapaikkoja lukuunottamatta täynnä innokkaita joulun ja Loirin odottajia. Loirihan on artisti, jonka äänestä joko tykkää tai sitten ei. Minä rakastan hänen musiikkiaan...Pieni melankolinen puoleni täyttyy tällä.  Upea monilahjakkuus!

Vaikka joulukonsertti olikin, aloitti Loiri laulantansa "Laulu se on ollut minun iltojeni ilo."-kappaleella. Hieno aloitus ikään kuin kertasi tunteiden tulkin menneitä vuosia. 

Saimme kuulla kaunista tulkintaa  Ave Maria,  Heinillä Härkien, Lumi on jo peittänyt  ja Sydämeeni joulun teen- joulubiiseillä. Uskon, että Loirilla on omakohtainen syvyys Lumi on jo peittänyt-. lauluun. Se kuului ja näkyi. Loirin elekieli laulun aikana oli ihastuttavaa. Olisittepa nähneet, kuinka hän laulaesaaan lennätti lintua syömään jyviä kädeltä toiselle...Pelkistettyä, kaunista, Ihanaa!

Tietysti pohjalaisena sykähdytti kovasti Loirin tulkinta  Konsta Jylhän On viulu vaiennut- kappaleesta. Yhtä liikuttava oli  "En enää muuta tahdokaan kuin laulaa..."Voisi kuvitella, että tuo tunne vain kasvaa iäkkään laulajan remppojen myötä. Upeaa, että ääni vielä kulkee, vaikka jalat  eivät niinkään.

Väliajan jälkeen kuultiin niitä hienoja perinteisiä, kuten Lapin kesä. Onhan siinä oma lumonsa aina. Ja niin vahvasti sen laulun yhdistää Loirin tulkintaan, että olisi ollut pettymys, jos sitä ei olisi esitetty. Täytyy sanoa, että Loirin mukana kulkeva Peter Lerchen orkesteri osasa myös hommansa!

Kahden kappaleen sovituksesta pidin erityisen paljon. Ne olivat "Tiellä ken vaeltaa" ja "Kulkeissain mä tiellä nähdä sain. "Tunnelma oli ainakin omasta mielestäni kuin israelilaisissa kansansävelmissä. Ja taas äityi Loiri  hienoon eleleikkiin esittäessään kruunua sun muuta käsillään...Kun esiintyy istuallaan, on vielä tärkeämpää, miten elehtii. 

Loiri veti keikkansa erinomaisesti. Verrattuna muutama vuosi aikaisemmin kuuluneisiin pettymyksiin muutamissa joulukonsertissa, oli Loiri nyt hyvin mukana, muisti sanat ja eläytyi ja tulkitsi täysillä. Myös Loirin humoristinen puoli tuli hienosti esiin esimerkiksi "Väliaikainen"-kappaleessa. Ainakin Brigitte pardotin huulista Vesku vielä unelmoi...Olihan laulun lomassa sellaista sanailua, että yleisö purskahteli nauruun. 

Kuvani ovat sumeita-kaukaa otettuja tavallisella kännykameralla. No, kauniit taustavärit ja hahmot erottuvat kuitenkin! Lavan valaistus oli muutenkin kaunis!

Loppupuolella  rauhoituttiin kuuntelemaan kaunista tulkintaa "Oi muistatko vielä sen virren"-sävelmästä ja sen jälkeen Loirin sanoittamaa ja kitaristi Peter Lerchin säveltämää joululaulua , jossa sanat alkoivat "Taas äiti muovikuusen koristaa. " Se oli minulle täysin tuntematon. Loiri kertoi, että tekaisi sen 20 vuotta sitten juhannusyönä kitaristinsa kanssa....Voi vain kuvitella sen tunnelman!:)

Viimeisen laulun jälkeen yleisö osoitti kunniaa nousemalla ylös tuoleistaan. Loiri kiitti ja kertoi, että tässä vaiheesssa taiteilija yleensä kipittää takahuoneeseen ja saapuu sitten uudelleen paikalleen, mutta hänpä säästää jalkojaan. Saimme kuulla loppuun vielä pari kappaletta, toisena kauniin huuliharppusoolon. 

Konserttielämys oli erittäin onnistunut. KIITOS!