Helle sekoittaa pään

Viimein ne helleaallot löysivät tiensä Pohjanmaallekin! Ja kun kerran löysivät, eivät tahdo pois osata. Helle tuli jäädäkseen - ainakin toistaiseksi. Ilma väreilee lämpöaalloista niin, että näkymä omalla pihamaalla muistuttaa enemmän unta kuin todellisuutta. Tuntuu helpotukselta, kun reitiltään harhautunut pilvenhattara hetkeksikään  ymmärtää asettua pään päälle. 

Alla oleva kuva tulee aamun hiljaiselta torilta, jossa kävin jossain välissä ostamassa laatikollisen mansikoita. Oli vain jotenkin niin ihanaa ja rauhoittavaa, että päätin laskea pahviropposen käsistäni ja kuvata. Tuolit, tyhjät, kaipasivat istujaa.  Olisipa muuten  upeaa joskus tehdä pieni dokumentti tai tallenne sen istujista. Siis seurata pöydän elämää, kun istujat ja puheenaiheet vaihtuvat... 

Kuinkahan monta päivää (viikkoa?) tässä  on nyt kärvistelty tukaluudessa? Hiki on noussut ohimoille jo aamukahvia keitellessä. Öisin tuppaa saamaan  tunnelmakseen kuin kasvihuoneessa kääntyilyn, kun uni ei vain ole tullakseen. Enimmillään meillä pihalla on varjossa komeillut luku 31.7. Siis päiväsaikaan.  Silloin pakenin ilmalämpöpumpun alle. Nyt sekin vuotaa, joten jouduin siirtymään loitommalle.:))

Oma kylä on niin kaunis. Taisi olla sama marjanhakureissu, kun  pysäytin auton ja kuvasin peltoa. Jotain nostalgiaa, vaikka tässä onkin puskeneet järeämmät ja nykyaikaisemmat vempaimet kuin omina aikoina. 

Siippa tuumaili yhtenä päivänä, että miten pärjää ihmiset, joilla ei oo allasta pihalla. Niinpä. Se on varmaan koskaan, ikinä ollut paras hankintamme. Alkukesästä hermoilin, kun vesimittari ei lainkaan kohonnut +20 asteesta, mutta heinäkuu on korvannut tuon puutteen. Lämmitystä meidän altaassa ei ole, mutta nyt siitäkin asiasta voi ottaa ilon irti - ei ole lämmittimelle tarvettakaan. Nyt siellä pystyy lillumaan iät ja ajat tuntematta vilua. En ole aamuihminen, joten en voisi kuvitellakaan hyppääväni aamusta veden hyväilyyn. Ilta on mun aikaa ja silloin kauhon pitkiäkin pätkiä vailla kiirettä minnekään.

Altaan reunallakin on tullut notkuttua paljon. 6-vuotiaamme oppi talvella uimaan. Viimeisten viikkojen aikana hän on uinut tuntikausia päivittäin, kun on mulla täällä kesähoidossa.  Tunnustan, poika ui, hyppii ja sukeltelee jo paremmin kuin minä, vaikken ole pitänyt aiemmin itseäni ollenkaan huonona uimarina. No, tämä on tärkeä taito, joka täytyy olla selkäytimessä. Tähän kannattaa panostaa! Altaamme on hänen valtamerensä. Varmaan asia, jota muistelee vielä aikuisenakin. "Se oli se kesä, kun olin oppinut uimaan ja aamusta iltaan asuin vedessä ja fammu - tuo uskollinen rantavahti -  kärvisteli hiki helmeillen  vieressä vahtimassa, kun se ei millään jaksanut uida koko päivää. "

Altaan reunalla viipyillessä olen seuraillut levollisesti pikkulintujen elämää. Pääskyset tietysti tuovat kesän tunnelman liitäessään korkealla taivaalla. Koittakaapas muuten joskus yrittää kuvata pääskystä, kun se lentää! Kerran kokeilin. Näpsin varmaan sata kuvaa. Joissakin kuvissa vilahti pyrstö, joissakin pää.  Monessa kuvassa oli vain pala sinistä taivasta, niin nopea liikkeissään pääsky on. 

Tänä kesänä olen erityisesti silti viehättynyt västäräkkiin. Se pesii jossain talomme lähellä, koska alkukesästä näin sen tähystelevän kahta vuoroa talomme harjalla. Siitä on tullut tosi kesy. Tapaan jutella sille ohi kulkiessa. Ei ole vielä vastannut mitään. On kiva seurata sen elämää. Nyt sillä on yksi tai kaksi poikasta matkassa mukanaan. Pieni määrä, en tiedä, kulkeeko vain osa poikasia kerralla matkassa vai onko poikue poikkeuksellisen pieni. Tai öö - ehkä en vain tunnista poikasia eriksi. Joka tapauksessa poikaset on vielä väritykseltään erilaisia,  kuin emonsa. Ne ei ole vielä vaihtanut höyhenpeittoaan emonsa kaltaiseksi pyhäpukuunsa. 

Mutta västäräkin sielunelämästä olen jo päässyt selville. Ihmisvanhemmat saisi ottaa siitä oppia. Se ei ole kertaakaan päästänyt poikasiaan altaaseen tai edes sen reunalle. Se on äitylin homma.  Västäräkki  teputtelee aikansa altaamme reunalla, keikuttelee pyrstöään ja hyppii ketterästi altaan reunalta eteenpäin.  Sitten se nappaisee kärpäsen poikineen nokkaansa, poistuu altaan reunalta ja kohti poikasiaan. Poikaset visertävät vaativasti "tänne näin, tännepäin!" Ja emo menee aivan liki hyönteinen nokassaan. Nopsasti saalis vaihtuu pienimmän suuhun. Ja jo saman tien emo liitää hakemaan lisää ruokaa. 

Vaan eläimistä toisiin. Meillä on myös kalasteltu. On ongittu läkähdyttävässä paahteessa ja saatu aimo saalistakin. Antti antoi ahvenia. Mahtava tunne, kun kala nykii, ja kun hädin tuskin ennättää saamaan uutta matoa koukkuun. Joskus näinkin. Osa appuroista oli ihan kelpo kokoisia. 

Mutta myös verkoilla on käyty ja muikkuja saaliiksi saatu. Pikkupoika rakastaa muikkuja pannutuoreina. Yleensä siippa niitä paistelee. Viikolla olin pojan kanssa kahden ja jouduin uhrautumaan muikunpaistoon. Ei pitäisi. Poika totesi näin minulle:

"Fammu ei ollenkaan osaa paistaa. Liian vähän suolaa ja liian paljon voita. "

Sitten poika käveli viereeni, vähän vaivaantuneena katsoi silmiin, naurahti ja sanoi unohtumattoman lauseen:

"Fammu on opettaja, fafa kalanpaistaja!"

Ettäs siitä sain! Suutari pysykööt lestissään!

Tämä kesä on ollut myös kirjoittamisen kesä. Ystäväni kanssa ollaan kaikki liikenevä aika uppouduttu tutkimaan  sukua. No, sitähän on tehty jo pitkään, mutta tekstin  saaminen kaunokirjalliseen muotoon on se haaste. En tosiaankaan halua mitään tavallista sukukronikkaa tästä. Olen kirjoittanut aika valmista tekstiä kolmisenkymmentä sivua tällä viikolla. Mutta koska aihe on historia ja faktaa, on valtavan työlästä tarkastella kaikki pienimmätkin yksityiskohdat parin sadan vuoden takaa oikeiksi. Onneksi ystäväni on pedantti. Hänelle lähetän tekstiä  joka päivä ja saan samalla palautteen, mitä korjata. Näin tämä toimii! Saa olla kiitollinen tällaisesta oikolukijasta. Mutta seurauksena tästä kirjoittelusta on blogikin ollut jo pidempään vähän lapsipuolen asemassa. Silti olen kiitollinen, että kesäkuukausina on blogissa ollut lukijoita joka kuukausi 10000-11000. Upeaa ja samalla uskomatonta!

Vielä on vähän lomaa jäljellä ja reissunpoikastakin vielä tiedossa. Mutta pian nämä päivät kuluvat. Siippa jo tuskailee, kuinka minulla on monta asiaa tekemättä, jotka lupasin hoitaa "sitten lomalla."

Näille kesänpituisille muistoille hymyillään varmaan jo muutaman viikon päästä - ja katse muistellessa on silloin kaikesta lämmöstä ja tekemisestä kirkas, kuin heinäkuinen aurinko. Niin kasvavat poikaset - sekä västäräkillä että fammulla. Lapsenlapsi aloittaa ihan kohta ekan luokan. Reppu on jo ostettu ja kynäpenaalikin täytetty odottamaan sitä uutta alkua upouudessa koulussa!

Illalla en vielä malta mennä nukkumaan. Hiippailen yksikseni pitkin taloa ja lopulta  vielä avaan oven ulos. Viipyilen uskomattoman rauhoittavassa maisemassa. Maisemassa, jota oikeastaan ei näe tai ole, mutta silti sen näkee. Usva on kietonut lähes kaiken hellään syleilyynsä. Ajattelen itsekseni, että tämä on kuin taulu, joka pyyhitään yötä vasten, jotta uuden aamun kirkkaus sitten taas saa tuoda kaikki värit eteeni. 

Jooseppi Riipan tarina

"Rakkaat lapset. Nyt kerron teille surullisen ja ikäwän uutisen. "Jooseppi Setänne", joka silloin tällöin kirjoitti tähänkin lehteen, ei ole enää joukossamme.  Ankara kuolema tempaisi hänet äkkiä pois keskuudestamme wiime elokuun 28 p. "

Näin alkoi teksti amerikkalaisessa lehdessä vuonna 1896. 

Kuka oli Jooseppi Riippa? Hän oli kälviäläisen lautamies Matti Riipan ja vaimonsa Fredrikan  toiseksi nuorin lapsi kaikkiaan 15-lapsisesta perheestä, joista osa lapsista kuoli pieninä. Jooseppi muutti Amerikkaan 14-vuotiaana vuonna 1883. Hänen isänsä, oli muuttanut Amerikkaan jo 1880. Perheen kolme vanhinta tytärtä jäi Suomeen asumaan. Jooseppi oli käynyt Suomessa kaksi luokkaa  Kälviän kirkonkylän kansakoulua opettajanaan Juho Siirilä. 

Yllä:  Joosepin kastemerkintä Kälviän seurakunnasta. Kirkonkirjassa hän oli nimellä Josef. 

Jooseppi tunnettiin opinhaluisena ja ahkerana poikana ja hän  halusi opiskella papiksi. Jo pari vuotta myöhemmin hän pääsikin kauas Illinoisin Rock Islandin amerikanruotsalaisten kirkkokuntien Synodin Augustana- Collegeen. Näin hän opetteli englannin lisäksi siellä myös ruotsin kielen. 

Opintojensa jälkeen Jooseppi palasi Astoriaan. Jooseppi oli sekä pappi, säveltäjä, kuoronjohtaja, että lauluntekijä.  Amerikkalaisessa lehdessä hänen kerrottiin olleen myös urkuin soittaja, lukkari, kirjuri ja  sunnuntaikoulun opettaja. 

                                                            Yllä: Jooseppi Riippa.

Jooseppi avioitui 26.11.1892 Ylitorniosta lähtöisin olevan  Hilma Aaronintytär Lantto-nimisen naisen kanssa Astoriassa, Clatsopissa, Amerikan Oregonissa. Astor on kaupunki Oregonin rannikolla, missä suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset asuivat rinnatusten. Suomalaiset harjoittivat seudulla erityisesti kalastusta. Joosepille ja Hilmalle ennätti syntyä yksi lapsi,  poika Wainard (Waino) Riippa (1893-1967). Pojan synnyttyä perhe muutti Michiganin Hancockiin. jossa Joosepin piti työskennellä  amerikansuomalaisten kirkkokuntien Suomi-Synodi-opistossa. 

Vuoden 1896 Paimen-sanomat-nimisessä lehdessä kerrottiin Joosepin kuoleman jälkeen erään hänen oppilaansa sanoneen: "Ei minua yhtään itketä, setä (Jooseppi) on  pysyväisen rauhan saanut; se niin kauniisti ja nöyrästi rukoili. " Jooseppi Riippa oli nimittäin juuri ennen kuolemaansa  ennättänyt lopettaa koulupäivän rukouksella. 

Jooseppi tuli tunnetuksi erityisesti laulun "Kotimaani ompi Suomi" tekijänä. Laululla on kuitenkin juurensa  mustalaispoikaviisussa, jossa Suomen sijaan kaivataan Spaniaan,  ja jossa kukkii kastanjat. Ilmeisesti Riippa on laatinut lauluun suomenkieliset sanat ja sävelmän, jotta voisi opettaa sitä  johtamilleen kuoroille Astoriassa ja Hancockissa. Alkuperäisnuottia sävelmään ei ole löydetty, mutta oletus laulun tekijästä on vankka. 

Aikanaan Terttu Kalvola hyllytti kirjoja SKS:n kirjastossa ja sattui selailemaan 1800-luvulla painettua suomalaista kirjaa. Hän huomasi kirjassa tutun runon, josta hän tunnisti tuttuja säkeitä runo-laulusta "Kotimaani ompi..." Mutta runon Suomea tai tuomea ei löytynytkään tekstistä, vaan Espanja ja kastanja. Kalvola ryhtyi selvittämään runon mysteeriä.

Osoittautui, että laulun alkuperä löytyi varsinaissuomalaisten ylioppilaiden kaunokirjallisesta albumista (1860:1). "Zigenargossen i norden" eli romaanipoika pohjolassa. Se osoittautui siis osaksi Emanuel Geibelin (1815-1884) runoa ""Der Zigeunerbube im Norden"(1834).

Saksassa tästä laulusta oli syntynyt useita kansanomaisia versioita. Laulu lähti leviämään arkkiveisuna ja suullisina muunnelmina. Ja kukapa meistä suomalaisista ei tätä laulua tuntisi!

Simo Westerholm, joka on amerikansuomalaisen musiikin tuntija, on selvittänyt, että Jooseppi Riippaa voidaan pitää perimätiedon perusteella laulun tekijänä. Westerholm pitää alla olevaa laulutoisintoa Riipan tekemänä:

Kotimaani ompi Suomi,

Suomi on mun kotimaa,

siellä valkolatva tuomi,

järven rannalla tuoksuva.

Ahon laidat armahimmat

mansikoista punertuu.

Ruusut siell’ on kaunihimmat

siell’ on kirkkahampi kuu.

Siellä äiti hymyhuulin

tuuti pientä kehdossa,

Siellä ensi kerran kuulin

lintuin laulun lehdossa.

Siellä myöskin ensikerran

lempi syttyi sydämeen.

Liekö ollut tahto Herran,

kun se päättyi kyyneliin.

Synnyinmaani heitin silloin

huolissani huokaillen.

Milloin taasen näen oi milloin

Suomen sulopäivyen (tai: päivän sen).

Kotimaani ompi Suomi

sinne riennän poloinen.

Haudalleni valkotuomi

toki kylvää kukkasen.

Riippa on selkeästi tuntenut saksankielisen mustalaisrunon. Hänen sanoissaan Spanjasta on tullut Suomi, kastanjasta tuomi. Ebron ranta on muuttunut järven rannaksi. Laulussa on myös kehto- ja linnunlauluosiot. Lienee yleismaallista tällainen kaipuu lapsuusseutuihin ja kotimaahan. Kullakin on siten omat lellikkinsä omassa maassaan!

Riipan laulu kiiri todella nopeasti Suomeen saakka, sillä se tunnettiin Suomessa jo 1800-1900-lukujen vaihteessa. Laulukirjoihin tämä laulu liittyi vasta 1943, jolloin sen typistetty versio pääsi ravintola Parisin yhteislauluvihkoon. Ensimmäinen äänitallenne laulusta äänitettiin jo 1911 Helsingissä. Laulusta on kehkeytynyt myös lähes ulkosuomalaisten kansallislaulu.

Mutta kohtalon kouralla oli suunnitelmiin sanottavansa. Jooseppi kuoli ainoastaan 24-vuotiaana. Elokuussa 1896 Jooseppi opetti Hanccockin luterilaisessa kirkossa lapsia. Jooseppi huomasi iltapäivällä pilviä kerääntyvän taivaalle ja rajuilman lähestyvän, jonka vuoksi hän päästi lapset tavallista aikaisemmin pois koulusta. Salama iski kirkkoon 28.8.1896 hetkellä, jolloin lapset - heitä oli toistasataa - olivat kirkon ulkopuolella koulusta pois lähdössä. Kirkossa vielä ollut Jooseppi ja kaksi tyttöstä olivat vielä jääneet kirkkoa puhdistamaan. Salama iski ja repi rikki kirkon tornin kelloa myöten ja repi myös kattoa. Salama tuli myös lattiasta läpi repien lattiaan ison aukon. Myös ikkunat särkyivät. Iskun voimasta Jooseppi kaatui kuolleena lattialle silmänräpäystäkin nopeammin. Tytöille ei käynyt kuinkaan.

Yllä: Joosepin kuolinkirkko. Kuva lainattu täältä. 

Jooseppi oli vielä eläessään esittänyt toiveen, että jos sattuisi kuolemaan, hänet tulisi haudata Astoriaan. Se toteutuikin hautajaisissa koululapset lauloivat alla olevan laulun:

LÄHTEET: 

Lehti lapsille ja kuwiakin. 9/1896. Nro: 9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1161931?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipan&page=1] Luettu 20.7.2025. 

Lähtijät: Siirtolaiset. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/0a218556-2_lahtijat_siirtolaiset.pdf] Luettu 9.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja.26.8.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181096?term=Jooseppi%20Riippa&page=5] Luettu 20.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja. 2.9.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181097?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipasta&page=2] Luettu 20.7.2025. 

Ulkosuomalaisten ”kansallislaulu” on alkuperältään saksalainen mustalaispoikaviisu. Ihmistenilmoilla.wordpress.com. [https://ihmistenilmoilla.wordpress.com/tag/jooseppi/] Luettu 9.7.2023.

Blogihaaste: Itseäni parhaiten kuvaavat asiat

1.Mikä adjektiivi kuvaa sinua parhaiten?

Riippuu todella paljon asiayhteydestä, mutta ehkä eloisa kuvaa jotensakin hyvin.



2. Mikä taito sinulla on, jonka haluaisit muidenkin oppivan?

Uniikki taito - osaan hyppiä yhdellä puujalalla jos vaikka ja kuinka kauan. En ole tavannut ketään toista moista. Opettelin taidon alakouluikäisenä. Vieläkin sen osaan - testasin pari vuotta sitten. Nyt kyllä enempikin kauhistuttaa, kestääkö puujalka.:)) Mun isä oli innostunut näitä puujalkoja rakenteleen mulle. Siskoni ei kai koskaan kokeillutkaan, minä hurahdin niihin täysin. Taito, jonka haluaisin kaikkien oppivan, hmmm. oishan se aika vinkeetä, jos koko yksi maailmallinen ihmisiä alkaisikin käveleen puujaloilla!

3. Jos saisit valita yhden supervoiman, mikä se olisi ja mihin sitä käyttäisit?

Haluaisin osata olla supliikki. Olen kyllä puhelias, mutta olen tilanteita, että tuntuu, etten keksi mitään sanottavaa. Haluaisin osata tehdä tikusta asiaa. Ihailen tässä äitiäni. Tällaisella taidoilla tutustuu helposti ja voi päästä tilanteiden päälle.

 

4. Mikä on paras neuvo, jonka olet koskaan saanut?

Heh, pitääkö sanoo se, mikä tulee ihan ekana mieleen. Se on "ota oikeen silimä kätees ja kahto. " Se oli näitä mun isäni kuuluisia sanontoja, joita se viljeli joka tilanteeseen. En tiiä, miks juuri tämä tuli nyt mieleen. Isän ajatus tuossa oli se, että faktat pitää tarkistaa kunnolla. :)

5. Mikä lapsuuden muisto saa sinut aina hymyilemään?

Näitä olis paljonkin, mutta laitetaas taas se, joka muistui ensimmäisenä mieleen. Tämä ei kyllä hymyilyttänyt silloin, kun olin tällaisen tyhmyyden tehnyt. Elokuvassa se näytti hauskalta. Luojan kiitos, äiti ei loukannut itseään!

Meillä oli kotona vieraita. Äiti keitti kahvia. Vieraat ja isä jo istuivat kahvipöydässä. Olin katsellut televisiosta Vaahteramäen Eemeliä. Sitä jaksoa, missä hän vetää tuolin äitinsä alta ja äiti istuu lattialle. No minä ajattelin, että se varmaan naurattais väkee. Äiti kaato kahavit kuppeihin, vei kahvinkeittimen pois kädestään ja palasi istuutuakseen pöytään. Juuri kun hän oli istumassa, minä hipsin hänen taakseen ja vedin keltaisen puutuolin hänen altaan pois. Äiti rojahti lattialle. Kahviseurue oli kauhuissaan. isäni vihainen. Äiti istui hämillään lattialla ruutuhame yllään. isä kovistelemaan minua, että miksi teit moisen typeryyden, äiti olisi voinut loukkantua. Minä kakistellen, että "mutta minähän sanoin, että otan tuolin itselleni, ettekö kuulleet. " Huh, kamala tilanne. Tajusin, että ei ollutkaan niin hieno idea kuin elokuvassa. Mutta nyt jo vähän tohtii nauraa...

6. Jos saisit kuvata elämääsi yhdellä värillä, mikä se olisi?

Ehdottomasti jokin värikäs ja iloinen, sanotaan nyt vaikka turkoosi. Rakastan kaikkea värikästä.

7. Mikä motto tai lause ohjaa elämääsi eniten?

"Kyllä kaikki järjestyy aikanaan. " Olen tajunnut vanhemmiten, että olen melkoinen "Martta," siis huolehtija. Joudun rauhoittelemaan itseäni usein, että kyllä tämäkin asia jo vuoden päästä on selvinnyt.

8. Mitkä kolme asiaa tekevät sinut juuri sinuksi?

Luovuus, huumorintaju, aitous.

9. Jos voisit antaa itsellesi yhden lahjan, mikä se olisi?

Haluaisin saada jotain esivanhemmilleni kuulunutta 1700- tai 1800-luvulta. Tunnearvo olisi minulle se tärkein.

10. Mikä olisi elämäsi soundtrackin ensimmäinen kappale?

Taas se, joka tulee ihka ekana mieleen. Matin ja Tepon "Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti. " Kertokoot sitten vaikka kotiseuturakkaudesta!

Runon ja suven sekä Eino Leinon päivä

Ihanaa Runon ja suven sekä myös Eino Leinon päivää!

Tiesittekö muuten, että Runon ja suven päivä ilmaantui suomalaisiin kalentereihin vuonna 1998, kun kokkolalainen kirjallisuuden harrastaja, Elvi Löhönen, ehdotti sitä liputuspäiväksi! Löhönen on eläkkeellä oleva opettaja. Ja hauska kiinnekohta minuun on se, että myös Elvi työskenteli aikoinaan Ykspihlajan punatiilisessä koulussa, kuten minäkin!

Heinä polvia halasi,

pohkehia poimulehdet, 

horsman latvat lantehia; 

uumenta uninen valmu;

itse ruusuna rusotti,

ylpeä ylinnä muita.

-Eino Leino-

Syystä tai toisesta valikoin tähän kesärunon rinnalle syksyisen runon, molemmat on kauniita ja taattua Eino Leinoa,  ei sen kummempaa perustetta. 

Tätä kirjoittaessa haarapääsky kujertelee pihassa. Vielä se ei ole aikeissa muuttaa etelämmäksi, vaikka koko kesä onkin ollut kolea. Sillä on vielä  liitelyaika Suomen taivaalla.

Siippa totesi viikolla, että kohta vilja on tähkällä ja käki lakkaa kukuntansa. Alkuviikosta käen äänen vielä kuulin.

Rannalla päivemmällä kuvailin jotain kahlaajaa...se ei pelännyt, vaikka kävelin ihan liki. Ehkä sekin jo pohti tulevaa syksyä.

Ja koska se syksy kuitenkin sieltä hiljalleen joskus hiipii, päivät ainakin jo lyhenee, niin vielä tähän tämä kaunis syysrunokin. 

SYYSMETSÄSSÄ

Astelin metsässä syksyisessä,

pikkulintuja kuulin,

jotka jo ammoin vaienneiksi

viimahan, viluhun luulin.

Eivät ne soinehet enää laulut

elämän myrskymielten,

soi joka oksalta onnellinen

pilpatus pienten kielten.

Käyskelin, kuuntelin kummakseni,

seisahduin sekä mietin:

Mitä ne laulavat pienet linnut

vaieten vaiston ja vietin?

Mitä ne miettivät pienet linnut

metsässä syksyisessä,

kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä

ja kuuset on kyynelessä?

Sitä ne miettivät pienet linnut:

”Pois meni kevät ja kesä,

mennee syksy ja mennee talvi,

tullee päivä ja pesä.”

Ja sitä ne laulavat pienet linnut:

”Syksy kun rinnan riittää,

jää elon pieniä iloja paljon,

joista voi Luojaa kiittää.”

Vielä ne virkkavat pienet linnut:

”Kellä on sydämensuru,

hänelle laulu on lahja kallis

kuin joka onnen muru.”

Astelin metsässä syksyisessä,

pikkulintuja kuulin,

tunsin ma rintani riemahtavan,

jonka jo kuolleen luulin.

– Eino Leino-