Rasmuksen kivinavetta Sokojalla

Autoajelulla Sokojan kylässä Kokkolassa. Tie on mutkittelevaa ja ympäröivä maasto kumpuilevaa. Maasto on kivistä, sen huomaa jo leveistä kiviaidoista, joita on  kasattu  peltojen rajoiksi. Talot rakennettiin aikoinaan korkeimmille rinteille kivisille kumpareille, jottei arvokasta viljelysmaata tuhoutuisi.  Hidastamme vauhtia Sokojatie 590 kohdalla. Paikka tunnetaan nimellä Rasmusbacka. Siellä on nähtävyys - 1700-luvulla rakennettu kivinavetta!


 

Rasmuksen kivinavetta on Suomen vanhin yksityisen talollisen rakentama kivinavetta, jonka rakennusvuosi pystytään tarkasti ajoittamaan. Navetta on rakennettu vuonna 1748 ja sitä on laajennettu vuonna 1754. On huomionarvoista, että tämä kivinavetta rakennettiin jo ennen vuonna 1757 annettua kuninkaallista asetusta, jonka mukaan kiveä tuli suosia rakennusaineena. 1700-luvulla kivirakentamista ryhdyttiin tukemaan verohelpotuksin, koska valtiovalta pyrki näin säästämään maan puuvarantoja.

Yllä:Kaarlelan rippikirjan sivu Rasmus 1725-1737.

  

Rasmuksen tila oli  hankittu verotila. Ilmeisesti tila oli tullut Matts Johansson Rasmukselle (s. 1686) avioliiton kautta  Valborg Eriksdotterin kanssa. Tila on hyvin vanha, sillä se mainitaan ensimmäisen kerran lähteissä jo 1550. Perustajaksi ilmenee Rasmus Andersson.

 

Pitäjänlukkari ja suurtilallinen  Matts Johansson Rasmus rakennutti suuren kivinavetan 1748.  Rakennusvuoden voi lukea yhteen seinäkiveen hakatusta rakennusvuosiluvusta.

 

Sokojan Rasmuksessa oli koko Kaarlelan suurin eläinkanta  sekä vuosina  1626, 1641 että 1723-1760. Kaarlelan pitäjän historia II mukaan Rasmuksen 1 manttaalin tilalla oli perunkirjoituksen perustella vuonna 1756 4 hevosta, 1 varsa, 3 sonnia, 3 mullia, 31 lehmää, 6 hiehoa, 17 vasikkaa, 39 lammasta ja 3 sikaa! Matts Johansson Rasmus oli Kaarlelan toiseksi suurin maanomistaja Isojaon aikoina 1752-1757 omistaen 18,3 tynnyrinalaa maata.

  

Kivinavetta on kylmämuurattu harjaan saakka työstetyistä luonnonkivistä. Navetan päätykolmiotkin on muurattu kivistä. Päällä on neljä hirsikertaa pitkillä seinustoilla. Ulko- ja väliseinät navetassa on rakennettu maavallin päälle.  Navetan vesikatteena on käytetty päreitä. Rasmuksen tila jaettiin  1700-luvulla neljään osaan. Siksi myös navettaa laajennettiin 1754 niin, että sen sisätilat muodostivat neljä eri osasta. Näin se soveltui hyvin neljän eri ruokakunnan käyttöön. Navetan jokaisessa neljässä osassa on virtsakaivo alla ja jokaisessa osassa on myös omat lantakuopat ja rehulaatikot. Navetan yhteydessä oli myös kaksi kaivoa   eläinten juomatarpeita varten. Navetan pituus oli 29 metriä ja leveys 12 metriä.

 

 

Kivinavetta entisöitiin 1970-luvulla Museoviraston valvonnassa. Kivinavetta on suojeltu rakennussuojelulailla Valtioneuvoston päätöksellä 6.9.1973. Sen mukaan rakennuksen julkisivua ei saa muuttaa ilman lupaa ja jos lupa muutoksille myönnetään, tulee työt tehdä niin, että käytetyt materiaalit ja menetelmät sekä vesikatto, ovet ja ikkunat  ovat sopusoinnussa rakennuksen alkuperäisen käytön ja ulkonäön kanssa.  Rakennuksen sisäseiniä, katon korkeutta ja muita kiinteitä muutoksia ei myöskään saa tehdä ilman lupaa. Rakennusta voidaan käyttää nykyiseen tarkoitukseen ja sellaisiin tarkoituksiin, jotka eivät aiheuta muutoksia sen ulkonäköön.

                        

  

Kivinavetan rakentaja, lukkari Matts Johansson Rasmus kuoli tulipalossa Kaarlelan kirkon läheisyydessä sijainneessa kirkkomökissään  lokakuussa 1760. Kirkkomökithän sijaitsivat juuri  kirkkojen likellä ja niissä säilytettiin mm. pyhävaatteita lukittujen ovien takana.

 

LÄHTEET:

 

Kaarlelan pitäjän historia II.1980.  Karjanhoito, s. 187-188, 585-586.

 

Kulttuuriympäristö. Rasmuksen kivinavetta.[http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/rapea/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=202091] Luettu 18.10.2015

 

Museovirasto. valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt. RKY. Rasmusbackenin tienvarsiasutus ja kivinavetat [http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1643] Luettu 18.10.2015

Syksyisen tuulen soivan nyt kuulen...

Meillä on vanha paatti. Jäi aikoinaan ylimääräiseksi lapsuuspaikkakunnalta, kun vanhempani muuttivat lähemmäksi tyttäriään. Kauan pyöriteltiin, minne ikäloppu venho rahdataan. Sitten sen keksimme! Kylämme pienen järven rantaan, ehkä siitä joskus olisi jotain iloa jollekulle...

Niinpä venho on viettänyt eläkepäiviään Päiväjärvellä jo muutamia vuosia. Ensin pohdimme, pitäisikö vene lukita. Järvellä kun käy paljon ihmisiä kalastelemassa, marjastamassa ja virkistäytymässä tai  muuten vaan makkaraa grillailemassa ja samoilemassa. Joku tuttava sanoi, että saattepa nähdä, ilkivallan uhriksi joutuu vielä menopelimme.

Päätimme ottaa riskin ja jätimme venhon lukitsematta. Siippa totesi, että jos joku oikeasti näkee vaivan arvoiseksi tämän varastaa, niin täytyy mennä tosi tarpeeseen:) Tiedättekö, kaikki on sujunut tosi hienosti. Venettä lainaillaan, mutta pääasiassa sitä on kohdeltu hyvin. Osa retkeilijöistä  tosin  luulee, että venho on kaupungin, vaikka nimikin  himmeällä kyllä  purkista löytyy...Voi muuten olla niinkin, että ilkivaltaa ei ole tehty, koska venholla on päässyt vapaasti soutelemaan.

Vain kerran vene on ollut tuuliajolla vuosien aikana.. Joku valopää kun oli keksinyt soutaa järven kauimmaiseen päähän veneellä  kalastamaan ja oli sitten hyljännyt "seuralaisen" sinne ja oikonut toista tietä järveltä pois.  Silloin kyllä muutama ärräpäää pääsi, kun lompsin pitkän nevan yli  karkulaista kiinni..

Omat veneilykerrat on jääneet tosi vähiin. Me kun liikumme enemmän merellä. Silti pari kertaa on tänäkin kesänä tullut vain soudeltua ees ja taas. Tosi rentouttavaa. Ei pääse eksymäänkään .:))) Mennä keväänä tuli hankittua oikein uudenkarheat airotkin lahonneiden tilalle.

Joskus on sattunut vähän  hassuja tilanteita, kun olen itse ollut aikeissa mennä soutelemaan. Kerran pari  naista vietti jonkin sortin olutbileitä keskellä järveä paattimme pohjalla! Aikani odottelin, josko vene rantautuisi, mutta lopulta huutelin järvenselkä raikuen, milloin mahtavat palailla. Vastarannalta kuului  huoleton "Ei me tiedetä..." Lopulta sain onnekkaasti soutupelini takaisin, kun huutelin  että ei mitään hengenhätää, mutta mielelläni omalla venholla lähtisin soutelemaan. Naiset tulivatkin aika nopsasti maihin ja  katosivat olutpusseineen - hmmm - nolona ja naurellen jonnekin suuremmille vesille:)

Mutta loppusyksy saapui jo. Nyt on vene käyty talviteloilleen laitamassa ja se on valmis tuulia ja tuiskuja vastaanottamaan. Ensi keväänä jälleen sen on aika kääntää kylkensä kohti vesiä. Sitten saa taas lainailla - ihan luvan kanssa, kunhan vain pitää eläkeläisestämme hyvää huolta!:)

 Syksyinen luonto on niin kaunis.

  

Järven vierustassa  on muutamia kelottuneita puita. Seison yhden puun juurella kauan ja vain katselin sen oksia. "Eikös tuollaiset ois kivoja meidän pihassa, voisko noita mitenkään siirtää?" Siippa katsoi minua pitkään sanomatta mitään..."Niin, kun ajattelin vaan, ettei  tarvitsisi edes lehtiä haravoida:/" Näin jo silmissäni ehkä uuden ajan  karun kauniin  joulupuun  keittiön ikkunan alla. Siippa ei kuulkaa sitten yhtään innostunut...

                              

Kuka arvaa, mikä laulu laulatti tästä kulkiessa. Tietty yks melodialtaan kauneimmista kappaleista   - Peltoniemen Hintriikan surumarssi...Joskus tapailen sitä vanhempieni luona kyläillessä kunnon polkuharmonilla. Niin kaunis, vaikkakin surullinen.

                          Näin aikoinaan jo alakoulussani laulettiin kultaisella 70-luvulla:

                                                 Syksy on ja kesä on pois, talvea ootellaan.
                                                 Syksyisen tuulen soivan nyt kuulen,
                                                 kuu loistaa taivaallaan.

                                                 Syksy on, sen aika on nyt saapua vuorostaan.
                                                 Linnut on hiljaa, peltojen viljaa
                                                 kuu katsoo taivaaltaan.
                                                   - engl. kansanlaulu "Syksy"-

Tarharannan kahakka ja muistokivi

Kun kuulee nimen "Nuijasota", yhdistyy mielessä sota ensimmäiseksi Ilmajokeen ja Nuijasodan alkuvaiheen päällikköön, ratsutilallinen  Jaakko Ilkkaan.  Vaan kyllä Nuijasotaa käytiin Kokkolassakin!

Nuijasodan muistomerkki sijaitsee Kirkonmäellä, entisellä Saarenmäellä (Holmbacken), Tarharannassa,  lähellä Kaarlelan kirkkoa - itseasiassa vielä lähempänä seurakuntataloa...Muistomerkki on perustettu vuonna 1961 ja se on kiinnitetty isoon irtolohkareeseen.

Nuijasotaa käytiin vuosina 1596-1597. Vähän aikaisemmin oli loppunut 25-vuotinen sota. Nuijasodassa vastakkain asettuivat Suomen talonpojat ja aateliset eli sota oli sisällissota. Sodan voidaan katsoa kuuluneen jo keskiajan lopulla alkaneisiin Puolan ja Ruotsin kuningas Sigismundin sekä hänen setänsä, Kustaa Vaasan nuorimman Kaarle-pojan valtataisteluihin. Nuijasodan aikana kaatui kaiken kaikkiaan noin 3000 miestä

25-vuotisen sodan seurauksena  Nuijasodan syttymiseen vaikutti ns. linnaleiri, jolla tarkoitettiin alun perin sotaväen ylläpitoon kerättyä veroa.  Sotilaiden asettaminen linnaleiriksi tarkoitti sitä, että heidät  majoitettiin maaseudun kyliin ja heidän huoltoaan varten talonpojilta kerättiin aselevon ja kelirikon aikoina luontoistuotteita, kuten viljaa, heinää ja ruokatavaroita, kun sotilaat eivät olleet taistelukentillä. Linnaleirin  vastineena sotakentillä oli ns. kenttäleiri, jossa huolehdittiin sotilaiden huollosta.

Vuonna 1592 Ruotsin kruunun peri Sigismund isänsä Juhanan III:n kuoltua. Kaarle Kustaa alkoi kuitenkin tavoitella kruunua itselleen. Kuningas Sigismund piti hoviaan Puolassa, Kaarlella puolestaan oli vahva asema Ruotsissa. Sigismundilla oli vahvana tukena Suomen ja Viron käskynhaltija, Suomeen sijoitettujen joukkojen ylipäällikkö, marski Klaus Fleming.

Kun 25-vuotien sota Venäjää vastaan loppui vuonna 1595 Täyssinän rauhaan, ei Klaus Fleming rohjennut kotiuttaa sotajoukkoja Kaarlen hyökkäyksen pelossa. Sotajoukot asetettiin linnaleiriin ympäri Suomen. Talonpojat protestoivat kovasti, mutta Fleming oli taipumaton asiassa. Suomen talonpojat kokivatkin Flemingin päävastustajakseen. (Kerrottakoon tässä välihuomautuksena asian sivusta, että omat äidinpuoleiset sukujuureni johtavat Satakuntaan ja yhdestä ainukaisesta sukuhaarasta aatelisiin. Tästä haarasta eräs esi-isistäni oli Ruotsissa syntynyt Jöran Claessaon Prytz, joka menetti päänsä Ahlaisissa 11.7.1599 Sigismundin kannattajana  tehdessään vastarintaa Kaarle herttuan miehille, jotka olivat tulleet häntä vangitsemaan... )

Vuonna 1595 Kaarle herttua kutsui kokoon valtiopäivät Söderköpingiin. Suomalaiset talonpojat käyttivät valtiopäiviä hyväkseen  valittaen  Klaus Flemingin ankaruudesta sekä sotilaiden mielivallasta linnaleirin verojen kannossa. Koska Kaarlen etu oli horjuttaa Sigismundin asemaa, talonpoikien suhtautuminen sopi hänelle hyvin. Kaarle herttua alkoikin esiintyä sekä protestanttisen uskon puolustajana että Suomen talonpoikien puolustajana. 39 talonpoikaa, jotka olivat pääässeet Ruotsiin saakka valitusta tekemään, ilmoittivat Kaarlelle olevansa uskollisia "niin kauan kuin veri on lämmin sydämissämme."

Nuijasota syttyi marraskuussa 1596. Etelä-Pohjanmaalla talonpojat kokosivat  suuren sotajoukon, joka lähti kolmena osastona kohti etelää. Kun Klaus Fleming sai tästä tiedon, hän lähetti sotilasosastoja kapinallisia vastaan. Joukot kohtasivat toisensa Ulvilassa. Syntyneessä taistelussa  Flemingin johtamat joukot lyttäsivät  nuijamiesten pääjoukon. Osa taisteluista käytiin Nokialla,  Padasjoella ja Savossa. Pohjois-Pohjanmaalta nousi tämän jälkeen suuri Nuijamiesten armeija, joka taisteli Ilmajoella, mutta taas Flemingin joukot veivät voiton.

Tämä jälkeen Pohjanmaan etelä- ja keskiosat joutuivat sotatuhojen  kohteeksi. Kolmen kuukauden mittaisen kansannousun tuhot olivat suuret - miehiä menehtyi lähes 3000 eli noin 1.5% nykyisen Suomen sen aikaisesta väestöstä.

Pohjanmaalta talonpoikia lähti kevättalvella 1597 kohti etelää Liminkalaisen Hannu Krankan johdolla. Pääasiassa piikkipäisin nuijin varustautuneet  noin 1000 miestä  leiriytyivät Kaarlelaan eli nykyiseen Kokkolaan. Lähiseudun talonpoikia liittyi koko ajan lisää joukkioon. Näillä miehillä oli jo monellakin taustallaan aikaisempaa sotakokemusta. Piikkipäinen nuija oli  lisäksi hyvä ase - sillä pystyttiin kaatamaan jopa rautahaarniskainen ratsumies. Nuijan etuna verrattuna sen aikaisiin pyssyihin oli myös nopeus-tavalliseen aseen lataaminen kun kesti minuutteja.

                               

Nuijamiesten kerätessä lisäjoukkoja Kirkonmäellä, sai Klaus Fleming  vouti Abraham Melkiorinpoika Kyrössä kuulla kapinasta. Abraham kirjoitti tiukkasanaisen kirjeen, jossa hän uhkasi tulla itse antamaan huutia niille, jotka eivät muuten luovuta kapinaa. Hän lähetti kolme sotamiestä  toimittamaan kirjettä Kirkonmäen nuijamiehille. Miehet ohjattiin perille saavuttuaan lukkarin tupaan.

Kun voudin kirje luettiin tuvassa ääneen, sai se aikaan  kimpaantumisen ja kapinalliset - Bertel Palo, Hannu Krankka ja kirjuri Sven Olofson -  neuvottelivat keskenään, että he halusivat tulkita toisin kirjeen sisällön  ja  kävivät käsiksi kirjeentuojiin, jotka tapettiin jäälle nimismiehen talon lähistölle. Kidutusmenetelmänä toimi jäähän hakattu avanto, johon miehet hukutettiin työntämällä heidät elävinä jään alle.

Nuijamiehet jäivät odottelemaan vouti Abraham Melkiorinpojan paikalle saapumista järjestäen väijytyksen  Tarharantaan kahden puolen tietä lähelle kirkkoa. Tiepartio asetettiin  suluksi katkaisemaan liikenne etelän suuntaan. Ajatuksena oli estää voutia saamasta tietoa Kokkolan tapahtumista. Lopulta iltahämärissä paikalle saapui jono rekiä ja hevosia. Abraham-vouti istui mitään aavistamatta ensimmäisessä reessä sudennahkaturkki yllään ja sotamies vieressään. Sotilaita oli yhteensä nelisenkymmentä useassa reessä istuen.

Nuijamiesten väijytys onnistui täydellisesti - osa nihdeistä ei ennättänyt edes  tarttua aseisiinsa, kun olivat jo kuolleita. Muutaman minuutin aikana lyötiin kuoliaiksi 22 nihtiä ja lisäksi 11 makasi maassa joko tainnuksissa tai kuollutta näytellen. Vain muutama nihti mukaan lukien Abraham Melkiorinpoika onnistui pakenemaan.

Talonpoika on ovela- sen osoittaa Hannu Krankan toiminta väijytyksen alettua. Hannu nimittäin riisti voudin sudennahkaturkin ensi töikseen ylleen lyötyään ensin uhrinsa tainnoksiin. Toisaalta myös Hannulle meinasi käydä illan hämärissä köpelösti susitukki yllään - osa miehistä erehtyi luulemaan häntä voudiksi yrittäen kolkata hänet. Hannun pyöriskellessä maassa ennätti vouti tokenemaan iskuista ja pääsi puikkelehtimaan pakoon. Tosin jo seuraavana päivänä vouti saatiin kiinni Kruunupyyssä ja vangittiin.
    

Talonpoikien kerrotaan jättäneen  uhrinsa taistelupaikalle Tarharantaan ja poistuneen itse leiriinsä. Ajattelivat korjaavansa ruumiit pois päivän valjettua. Tosin kaikki  eivät olleetkaan kuolleet vaan  joko tekeytyneet  hengettömiksi tai tuupertuneet tajuttomina maahan. Osan kohtalona oli menehtyä pakkasyönä, koska heidät oli ryöstetty ilkosilleen. Osa haavoittui tai paleltui pahasti.

 Muutamat nihdit kykenivät raahustautumaan samaiseen lukkarin tupaan, jossa myös nuijamiehet olivat majailleet. Lukkarille tuli nihdit nähdessään kova sääli ja kauhu nihtien kohtalosta. Hänellä ei ollut sydäntä ajaa heitä ulos pakkaseen eikä  kertoa myöskään nuijamiehille nihdeistä.

                             

Lukkari lähetti sanan pappilaan kirkkoherra Carolus Ericus Sursillille (joka muuten oli puolisoni esi-isän veli 13 sukupolvea puolisoani aiemmin..). Vaikutusvaltansa ansiosta kirkkoherran onnistui vedota nuijamiesten tunteisiin niin, että nihtien henki säästyi.

Nuijasota päättyi talonpoikien tappioon. Vouti Abraham Melkiorinpojan kohtalona oli se, että vangitsemisen jälkeen hänet  toimitettiin muutaman paenneen nihdin kanssa  Ruotsiin, missä Abraham  Melkiorinpoika teloitettiin keväällä 1598.

  

Yllä: Ylikankaan Nuijasota-kirjasta kopioitu Tarharannan niitty vuonna 1776 laaditun isojakokartan mukaan.  Kirkko on kartassa yläosassa keskellä (stenkyrka) näkyvä rakennus. Hannu Krankan joukot väijyivät alaosassa näkyvän  niityn halki johtavan tien molemmin puolin Abraham Melkiorinpojan retkikuntaa. Kirkosta hieman oikealle kartan yläosassa on pappila (prästegård), jossa Kaarle Sursill esti  lukkarin tupaan pelastautuneiden sotilaiden hukuttamisen.

Tarharannan kahakan jälkeen Klaus Fleming varoitti talonpoikia kapinoinnista. Seurasi kuitenkin vielä taistelu  Kyrön kirkon läheisyydessä, jossa 3000 nuijamiestä kohtasi 1500 miehen ratsujoukon. Pitkän taistelun seurauksena ruotsinkieliset talonpojat pettivät joukkuetoverinsa siirtymällä Flemingin joukkoihin. Talonpoikien hävittyä tämänkin taistelun Fleming lopulta armahti eloonjääneet.

Nuijasota kesti kolme kuukautta ja  sodan jälkeisenä keväänä 1597  Klaus Fleming kuoli sairauskohtaukseen. Pian tämän jälkeen Kaarle Herttua nousi valtaistuimelle Sigismundin tilalle ja myös linnaleirijärjestelmä kuihtui.

Tässä muistomerkin teksti sanasta sanaan:

"Tällä tiellä Tarharannassa yllättivät tammikuun lopulla 1597 Keski- ja Pohjoispohjanmaan vapaat talonpojat kuninkaan voudin Aabraham Melkiorinpojan joka saattueineen oli matkalla pohjoiseen rauhoittamaan Pohjanmaan nuijamiehiä. Syntyneessä kahakassa vouti pääsi pakoon, mutta saatiin kiinni ja kuljetettiin vangittuna  Tukholmaan tuomittavaksi."

Muistotaulun pystyttivät 1961

Keski-Pohjanmaan maakuntaliitto"

                               

LÄHTEET:

Kimmo Katajala. Miksi Nuijasota syttyi Pohjanmaalla? [http://www.tieteessatapahtuu.fi/033/katajala.pdf9 Luettu 6.1.2015.

Kaarlelan pitäjän historia II. 1980, s. 539-540.

Kirjastovirma. Pohjoispohjalaista kulttuuriperintöä. Pohjois-Pohjanmaa Nuijasodassa. [http://www.kirjastovirma.net/asutusjasotatarinoita/7] Luettu 6.1.2015.

Maailmanhistoria. Talonpojat nousivat kapinaan. [http://maailmanhistoria.net/artikkelit/talonpojat-nousivat-kapinaan/] Luettu 7.1.2015.

Nuijasota. [http://www3.kokkola.fi/historia/nuijasota/sisallys.htm] Luettu 6.1.2014.

Nuijasota Kaarlelan alueella. Tarharannan kahakka Kirkonmäellä. [http://www3.kokkola.fi/historia/meresta_noussut_kaupunki/tarharan.htm] Luettu 6.1.2015.

Ylikangas Heikki. Nuijasota. 3. painos. 1996, s. 280-283.

Makeasti Kiven päivää!

Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Tällä kertaa laitetaan kotivideot pyörimään:)

Alimpana oleva video tulee tasan viiden vuoden takaa. Tein sen  hetken päähänpistosta 10.10.2010. Päivä oli hyvin tuulinen, mutta aurinkoinen.10.10.10.Aika hieno päivämäärä, joo!

Videolla tuuli ottaa kameran mikkiin ja ulisee. Taustalla kuuluvat naputusäänet tulevat vasarasta - omat ja naapurin pojat rakensivat  majaa takapihamme metsikössä, kun minä hoilottelin yksinäni Timon laulua. Videon kuvat otin olkkarista ovi metsään auki kuvaten. Taustalla haukkuu jo edesmennyt pystykorvamme. Se hallin hammas:) Asioita, jotka eivät sillä hetkellä merkinneet oikeastaan mitään sen kummempaa, mutta nyt jo muutaman vuoden päästä niitä on ihana kuunnella ja ovat lämpimiä muistoja.

Maja, se on vielä pystyssä ja saa ollakin. Itse asiassa siellä on jäänteet myös siippani aikoinaan kyhäämästä majasta. Nykyään metsikössä ei leiki juuri kukaan. Naapurin kanssa kesällä todettiin, että jopa metsän aluskasvillisuus on muuttunut, kun lapsoset ovat kasvaneet ja tallaavat muualla omia polkujaan. Nyt on jo hauska muistella, kuinka siipalta oli aina työkalut kateissa. Vinkkasin useamman kerran, kannattaisiko kurkata majaan:) Yleensä kannatti...

Aleksis Kivi oli hieno kirjailija, vaikka elämänsä olikin lyhyt ja ankea. Taiteilijaelämä tuntuu vaativan  rosoisuutta. Syntyykö silkkihanskoin mitään vaikuttavan luovaa? Minulla on kaappien kätköissä kolme kokoelmaa Kiven teoksista, "Aleksis Kiven mestariteokset.". Sain ne jokunen vuosi sitten anopiltani, joka halusi ne minulle lahjoittaa. Teokset on painettu 1969.

Tässä alla johdatus Timon lauluun, kun  veljekset  pohtivat kouluun menoa, lukkarinpelkoa ja lukemisen vaikeutta. Kerrassaan taitavaa kielen käyttöä räätälin pojalta!

Timo: Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen silmääni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa.

Juhani: Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa.

Timo: Eikä tarvitse hänen lukea.

Juhani: Ei tarvitse hänen lukea!

Aapo: Jokaiselle on osansa annettu, ja ainapa "miekka miestä mukaan." Ja täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi. Eteenpäin vaan, mun veljeni!

Tuomas: Eteenpäin, lukkarille, vaikka yli meren kuohuvan kurkun!

Juhani: Mitä mietit, Eero-poika?

Eero: Mietin mennä lukkarille kouluun.

Juhani: Hm! Mennään sitten, astutaan sitten. Ah Herran poika! Mutta laula, Timo-veljeni, laula!

Timo: Laulanpa oravasta sammaleisessa kammiossaan.

Juhani: Niin, niin!

LÄHTEET: Aleksis Kiven mestariteokset III. Seitsemän veljestä.1969, s. 38-39.

Karpaloita keräämässä

Olen kasvanut pienestä siihen, että vanhempani kulkivat kesät ja syksyt marjastamassa. Aika usein  me lapsetkin olimme reissuilla  mukana. Ei aina niin aktiivisesti, mutta kuitenkin.  Muistan  eräänkin hillareissun Pohjois-Suomessa, kun notkuin siskon kanssa   monta tuntia autossa sen aikaa, kun vanhemmat keräilivät useamman tunnin hilloja suolta. Jos ei kerran lähtenyt mukaan poimintaan, oli toinen vaihtoehto sitten odotella jupisematta autossa...

Nuorempana ajattelin, että marjojen poimimiseni jäi lapsuuteen. Vaan vähänpä sitä tietää. Nykyään jopa  nautin siitä. Metsän hiljaisuus, luonnon tuoksut. Niissä on jotain, jota maaseudulla kasvaneena kaipaan.

Viimeiset vuodet olen kerännyt marjoja vanhemmilleni. Muutama ämpärillinen joka sorttia. Marjojen siivoamisen jätän aina vanhemmilleni, sillä olen todennut, että vanhuksille se on jopa terapeuttista. Kun ei enää itse pääse metsään, saa kuitenkin tehdä työtä, mistä pitää ja mitä vielä voi. Marjojen tuoksu, hypistely käsissä, roskien erottelu - ikänsä metsässä liikkuneille asioita, jotka pitävät arjessa kiinni.

Tykkäisin tarpoa metsässä yksikseni, mutta villi mielikuvitukseni kuulee joka puskan rapinassa vähintään karhun tai suden liikehdintää. Puolukkametsässä taannoin kun kävin ypöyksin, nappasin musaopen perusvarustuksiin kuuluvat kulkuset vyötäisille mukaan!  Ei näkynyt hirvikärpästä suurempia metsän elikoita...Kollegani tosin kertoivat, että uusinta uutta on varustautua tuoksuvilla Wunder baumeilla metsään - eläimet karttavat hajua. Joten jos joskus törmäätte metsässä johonkin joulukuusta muistuttavaan liikkuvaan  bling bling-olentoon, se saatan olla minä!

Syksyisen lokakuun sunnuntaina  maanittelin nuorimmaiseni kaverikseni metsään. Suostui lähtemään, kun "somessa" oli kuulemma tylsää:)))

Pakkasin autoon pari ämpäriä ja vähän evästä. Poika lompsi suon laitaan ämpärinsä kanssa äärettömän hitain askelin. Istahti ensimmäiselle kivelle, joka tuli vastaan. Sinne jäi. Minä jatkoin kauemmas.

Äärettömän raskasta oli tarpoa märällä suolla. Mutta onneksi ilma oli aurinkoinen ja lämmin. Ei tarvinnut kädet kohmeessa poimia.

Hetken ajattelin, että huudan poikaa mukaan etäämmälle, mutta sitten tuumasin, että mitäs turhia. Tulkoon, jos tulee...

Reilu puoli tuntia myöhemmin näin  13-vuotiaan harppovan määrätietoisesti suota eteenpäin. Karpaloista viis -  poika oli bongannut hirvitornin sadan metrin päästä. Kömpi tornin huipulle ämpäreineen ja eväineen. Siellä se sitten makoili lähes koko loppuajan. Harmitteli vain, kun jäi tyyny kotiin...Ensin ajattelin älähtää, mutta sitten oivalsin, että kukin nauttii omalla laillaan. Pääasia, että sain seuralaisen metsään mukaan.:)

Marjoja oli aika mukavasti, tosin hyvin haasteellisissa paikoissa. Karpalot löytyivät hieman  korkeammilta mättäiltä sankan heinikon keskeltä.

 Se ken on marjastanut, tietää sen äärettömän tyytyväisen tunteen, kun ämpäri lopultakin täyttyy...

Illansuussa kuskasimme marjat vanhemmilleni. Poikakin änkesi mukaan 41  kerätyn (!) marjansa kanssa. Vanhempani tuputtivat tuttuun tapaansa rahaa saamistaan  marjoista, mutta kieltäydyin vastaanottamasta. Pojalle kuitenkin lopulta sujauttivat parikymppisen vaivihkaa, kun olivat niin onnellisia marjoista. Tiesivät, että hän ei rahoista kieltäydy...

Kotona esitin pojalle laskelman, että hänellä on taatusti Suomen kalleimmat marjat -50 snt/kappale:)))



Valio-myrsky

 

Valio -myrskyn jälkimainingeissa. Itse myrskypäivä oli perjantaina, mutta omien kokemusteni mukaan se ei näyttäytynyt myrskyistä pahimpana.

 

Tilanteeseen saa kuitenkin aivan erilaisen perspektiivin, kun käy katsomassa myrskyä meren äärellä. Ensimmäiset, pliisut kuvat ovat Konginkarista. Sinne tuuli ei päässyt niinkään puhaltelemaan. Jokunen puu oli silti katkennut.

 

En ole ollenkaan syysihminen, mutta luonto jaksaa silti ihastuttaa. Kylmyydessään ja karuudessaankin.

 

Illemmalla lähdin kuvaamaan Trullevinnokkaan. Sinne tuuli pääsi puskemaan kunnolla  vaahtopäitään. Autosta pois noustessani voimakas tuulenpuhuri pyyhkäisi päässäni tiukasti kiinni olleet korvaläpät ilmojen teille. Ihana tunne kuulkaas kirmata omaisuutensa perässä, tunsin itseni lähes lapseksi:)  Sitä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ison myrskytuulen äärellä.

Myrskyn ihastelijat täyttivät lintutornin. Paikalla oli todella paljon väkeä, autoja virtasi lähes katkeamattomana jonona kalasatamaan ihastelemaan luonnon voimaa.

 

Kuvaaminen oli haasteellista. Jos meni liian lähelle aallonmurtajaa, aallot lennättivät vettä kameran linssiin saakka. Hämmentävän voimakas auringonpaiste ylivalotti osan kuvista.

Ihmiset ihastelivat tuulen voimaa. Levittelivät käsiään ja nojasivat näkymätöntä tuulta vasten. Parhaimmillaan tuulen voimakkuus oli reilu 25 m/s.

 

Kuohahtelevaa vettä olisi voinut ihastella ikuisuuksia.

 

Lintutornissa isä nosteli lapsiaan ilmaan tuulen hyväiltäväksi. Vaikka tuuli kovasti, ei tuuli ollut erityisen raaka tai kylmä.  "Vielä korkeammalle, isi." Viereisen tytön hiukset kirmailivat kilpaa tuulen kanssa.

UPEAA!

Töissä...

Omasta työstä haltioituu toisinaan. Niin kävi taas!

Istun tunnilla  pian 12-vuotiaan viereen. Teemme tuskan hiki otsalla matikkaa. Se on hänen inhokkiaineensa. Kesken laskun poika tuijottaa minua kauan.

-Ope, et sä oo vielä yhtään vanha, vaikka sanoit. Ei sulla oo yhtään ryppyä edes.

-Ja sun autossa on niin kirkkaat valotkin, poika jatkaa.

-Ja kuule joskus sä oot aika tiukka, mutta kuule, mä oikeasti pidän susta.

-Ja sä seuraat kaikkee niin tarkkaan, huomaat kaiken. Susta ois tullu tosi hyvä salapoliisi...

Totean pojalle, että hän on parin viikon sisällä jo toinen, joka pohtii, miksi en alkanut salapoliisiksi. Minkä poliisin maailma minussa menettikään:)))

Seuraavalla tunnilla opetan maantietoa. Aiheena on Afrikka.  Sivuan aihetta aloittamalla, että meidän täytyy oppia tuntemaan lisää  muita kulttuureja etenkin nyt, kun turvapaikanhakijoita virtaa Suomeen. Poika takarivistä viittaa ja sanoo alkusanoikseen, ettei halua yhtä ainutta pakolaista Suomeen.
Seuraava oppilas täydentää "Joo, ne kävi viikonloppuna varkaissa meidän kaupunginosassa."

Totean oppilaille, että nyt taitaa mennä puurot ja vellit sekaisin. Emme pääse koko tunnilla käsittelemään itse  Afrikkaa, vaan uppoudumme keskusteluun, mikä on maahanmuuttaja, mikä turvapaikanhakija, mikä siirtolainen, pakolainen, turisti, ulkomaalainen tai   Suomen kansalainen perheenyhdistämisistä puhumattakaan. Huomaan aivan ahdistuvani siitä, kuinka vähän on aikaa käsitellä asioita, keskustella... Mutta mikä lopultakin on tärkeää? Oppilaat ovat tavattoman kiinnostuneita. Jopa hämmentyneitä. Minun vain  pitäisi tietää enemmän. Kyetä tarjoamaan ikkunoita eri näkökulmille. Tajuan kuitenkin,  kuinka suuri vaikutusmahdollisuus minulla on.

Seuraavalla tunnilla näytän videon, jonka tein taannoin matkallani Afrikassa. Oppilaat katsovat äänettöminä. Pysäytän videon kohtaan, jossa olen kuvannut  slummia. Pieni röttelö talo, oikeastaan ei talo lainkaan. Pihassa äiti lapsineen. Nämä lapset tässä eivät käy koulua, kerron. He eivät osaa lukea. He ovat köyhimmistä köyhimpiä. En tiedä, mistä he  löytävät ruokansa.  Heidän tulevaisuutensa on onneton. Talossa on maalattia, ei kattoa. Puusta puuhun on vedetty pyykkinaru. Nuhjuiset vaatteet heiluvat narulla tuulessa. Hiekkamaa ympärillä on sotkuista, täynnä roskia. Hiekassa ei kasva mikään.

Kerron, ettei slummissa ole vessaa, suihkua, viemäriä,  vettä, jääkaappia tai useampia huoneita. Roskia ei mikään roska-auto käy keräämässä. Ne lojuvat siksi maassa.

-Onko tuo jonkun koti?
-Miten joku voi elää tuollaisessa?
 ...syvä hiljaisuus..

Lupaan tuoda seuraavalle tunnille lisää matkakuviani ja pyytää jossain välissä afrikkalaisen maahanmuuttajan  kertomaan lapsuudestaan ja elämästään Afrikassa. Tuskin maltan odottaa...Tuskin hekään.

Nämä ovat niitä  tähtihetkiä. Huonompiakin päiviä toki löytyy, mutta en vain voi kuvitella itselleni mitään muuta ammattia... Kuinka etuoikeutettu olenkaan!