Blogihaasteita tekoälyltä, osa 2; ammattikasvattajana ja moniosaajana

Palaillaanpas tähän blogihaasteketjuun, jonka aloitin viime vuoden lopulla. Pyysin silloin tekoälyä luomaan minulle kysymyksiä sen perusteella, mitä olen blogissani kirjoittanut aikaisemmin! Kysymystulva oli melkoinen. Näistä riittää blogitekstejä hamaan tappiin saakka! 

Tällä kertaa tekoällin aihepiirinä oli ammattikasvattajuus ja moniosaaminen  - vähän naurattaa, mutta noin tekoäly tulkitsi blogiani...

Ammattikasvattajana ja moniosaajana

1. Mikä on paras kasvatusneuvo, jonka olet koskaan saanut – ja kuka sen antoi?

Varmaan on ollut monia neuvoja ja neuvojia. Jossain koulutuksessa varmaan on sivuttu sitä, että lapseen saa otteen sitten, kun luottamus häneen on lunastettu. Jos lapsella ei ole turvallinen olo, oppiminen ei ole mahdollista. Eikö olekin helppoa? Nostaisin tähän rinnalle myös oppilaan itsesäätelyn taidon kasvattamisen ja huumorin  sekä aitouden hyödyntämisen työssä.

2. Millainen on ollut yllättävin oppitunti, jonka oppilas tai kasvatettava on sinulle antanut?

Voi apua, lähes jokainen tunti tuppaa olemaan sellainen. On niin vaikea ennakoida. Mutta nostetaan tähän  koulupudokas, jonka sain parin vuoden kotonaolon jälkeen palaamaan  kouluun. Se side, joka välillemme syntyi, oli jotain absurdia. Aloitimme tyhjästä. Luulin, ettei minulla olisi mitään mahdollisuuksia. On  aika koskettavaa, kun tällainen nuori puskee matikan tehtäviä sitten lopulta nopeammin ja taidokkaammin kuin kukaan muu luokassa,  katsoo syvälle silmiin ja sanoo " Ope, olet ihana ja hauska." Ihme tapahtui ja sain - ainakin hetkittäin - vahvistuksen,  että ennakkoluuloille ei saa antaa valtaa. Ei saa luovuttaa. Jokainen - erityinenkin -ihminen haluaa olla huomioitu ja hyväksytty. Näin haluan uskoa.  Jos saamme edes muutaman koulupudokkaan nostettua suon syövereistä, se maksaa kyllä kaiken vaivannäön takaisin. 

3. Jos voisit palata ensimmäiseen työpäivääsi ammatissasi, mitä sanoisit silloin itsellesi?

Ekaa työpäivääni en muista, mutta voin kuvitella, kuinka epävarma mahdoinkaan olla. Niin, kaikissa niissä kolmessa ammatissani ekana työpäivänä... Toisaalta olin aina  hyvin innostunut. Minulla on ollut onni saada työskennellä hyvin monissa työyhteisöissä ja erilaisten kollegojen kanssa. 

Ehkä kehottaisin itseäni liittymään jonkun hyvänoloisen ja ammattitaitoisen  työkaverin vanaveteen ja imemään häneltä hyviksi koettuja keinoja. Sanoisin, että selviät kyllä, kunhan jaksat olla nöyrä ja sydän avoinna. Kasvatustyötä tehdään oman persoonan kautta. Se on rankkaa, mutta se on myös huikea mahdollisuus toteuttaa työtä omista persoonallisuutensa lähtökohdista. Se pointti, että jokainen vanhempi lähettää kouluun tai päiväkotiin rakkaimpansa. Minulle on annettu iso luottamus.

4. Miten eri ammatit, joita olet tehnyt, täydentävät toisiaan elämässäsi?

Lukion jälkeen valmistuin perhepäivähoitajaksi, yhden tutkinnon sivussa. Se homma poiki jokusia koulutustehtäviä myöhemmin perhepäivähoitajien kouluttajana. Itsessään perhepäivähoitajana en ole koskaan toiminut. 

Olin lukiossa laiskantöhkeä oppilas, koska minulla ei ollut motivatiota. Sitten pääsin opiskelemaan silloiseen  unelma-ammattiini, lastentarhanopettajaksi. Lastentarhanopen ammatti oli minulle hyvä. Olisin mainiosti voinut jatkaa siinä, mutta työn ohessa tehdyt aika laajat opinnot, kun lapseni oli pieniä, poltti takataskussa. Mutta joo, en olisi koskaan jatkanut tästä eteenpäin, ellei työyksikköäni päiväkodissa olisi suljettu homeiden vuoksi. Lähdin jatko-opintoihin, koska työyhteisöni oli hajonnut. En ole hetkeäkään katunut. 

Luokanopettajan ammatissa oli paljon samaa kuin lastentarhanopenakin, mutta asia, mihin oli vaikea totuttautua, oli koulun oppituntien lyhyys. Päiväkodissa ei  tarvinnut katsoa kelloa kuin ruoka- ja nukkuma-aikoina. Lastentarhanopen työstä minulle on jäänyt taskuun vahvuus tiimityössä sekä yhteistyö huoltajien kanssa. Nämä ovat huikeat voimavarat aikaisemmista työtehtävistä, joita arvostan päivä päivältä yhä enemmän. Koulumaailmassa huoltajia näkee vähemmän, mutta taustani antoi siihen uuden näkökulman ja pidän edelleen vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä erittäin tärkeänä. 

Olen onnellinen aikaisemmista ammateistani nykyisessä erityisluokanopen työssä. Kun on vahva kokemus, ei oikeastaan mikään enää yllätä ja toimintatavat tulevat vaikeissakin tilanteissa kuin selkäytimestä. Ohjaajani pohti, mikä on vahvuuteni työssä ja sanoi minulle "Sinun vahvuutesi on vahvuus. Pystyt hallitsemaan tilanteen kuin tilanteen ja kun astut luokkaan, kaikki tietävät hiljentyä." :) Joku tuttu kysyi multa, miten saan luokan kuin luokan rauhoittumaan. Hih! Se aikaisempi vuorovaikutus, huomiointi, selkeät toimintatavat ja se, että lapsi tietää, mitä häneltä odotan. Helppooko - joskus:)

5. Perhe ja isoäitiys; 
Mikä on rakkain perinne, jonka haluat siirtää lapsenlapsillesi?

Voi että. Se on yksinkertaisesti yhdessäolo. Minulle on tärkeää, että jälkipolveni tietää luottaa siihen, että haluan auttaa, kun apua tarvitaan. Parasta on yhteinen arki, ei mikään extraviihdyke. Haluaisin myös opettaa tarinan kertomisen taidon. Huomaan, että lapsilleni tein sitä liian vähän, ehkä seuraavalle sukupolvelle se on jollain tavalla helpompaa. Yhdessäolo lapsenlapsen kanssa on erilaista kuin omien lasten, kun oli nuori ja elämä kiireisen perheenäidin roolissa. 

Olin myönteisesti yllättynyt toissa jouluna. Molemmat poikani olivat silloin luonani viettämässä joulua. Minulla on kotonani paljon vanhoja huonekaluja, jotka on esipolviltamme. Pojat eivät ole niitä koskaan aiemmin oikeastaan mitenkään kommentoineet tai edes huomioineet, mutta joulupukin käynnin jälkeen lienevät saaneen jonkun herkkyyspaketin, sillä alkoivat jutella vanhoista kalusteistamme ja keskenään pohtimaan, mitä haluaisivat noista perintökalleuksista itselleen, sitten kun meistä vanhemmista on aika jättänyt. Tämä yllätti - ehkä jonkinlainen rakkaus menneeseen silti kytee ja on saatu viritettyä! Arvostus menneeseen elämään ja esipolvien työhön!

6. Mikä on ollut hauskin tai yllättävin hetki isoäitinä?

Taas tulee vaikeita. Mutta joo, olen paljon maltillisempi kuin omien lasteni kanssa. Minulla on aikaa. Ainakin haluan luoda sellaisen kuvan. Kiireinen olen toki edelleen, mutta jotenkin se oivallus, että vuodet ovat kultaa, ne lipuvat niin äkisti ohi. Tänään on se päivä, joka jää muistoksi huomiselle. Ja onhan se koskettavaa, kun lapsenlapsi pois lähtiessään katsoo silmiin ja kysyy:"Fammu, monenko yön päästä me taas nähdään?"

7. Miten oma lapsuutesi eroaa siitä, millaista lapsuuden viettäminen on nykyään?

Asuin hyvin pienessä kylässä maalla. Minulla oli vain yksi kaveri, joka oli neljä vuotta minua vanhempi. Hänen kanssaan touhusin paljon. Siihen aikaan vain luotettiin, että olemme tallessa, vaikkei kukaan tiennyt, missä milloinkin liikuimme. kaikki tiesivät, että kuljimme yhdessä ja pärjäsimme.  Mummo hoiti minua päivisin siitä lähtien, kun olin 2 kuukauden ikäinen. Ei maaseudulla oikein muunlaisia hoitopaikkoja olisi ollutkaan. 

Lapsuuteni oli turvallinen. En muista, että perheelläni olisi koskaan ollut kiire minnekään. Ei ollut harrastuksiin kuskaamista. Viikon kohokohta oli kaksi kertaa viikossa maitolaiturin luo kurvaava kauppa-auto!:)

8. Jos perheesi olisi kirja, millainen sen nimi ja kansikuva olisi?

Huh ja hei! "Hullunkuriset perheet" varmaankin. Kysyin tekoälyltä, se ehdotti kuvaukseni perusteella kirjan nimeksi ""Kaksi kieltä, yksi koti – ja aina joku jää yöksi."

Tekoälli kuvasi kirjaa näin: 

Tässä kodissa arki on kuin monikerroksinen romaani: yksi luku kirjoitetaan suomeksi, toinen ruotsiksi – ja joskus murteella, jota vain harvat ymmärtävät.

Kaksikielinen perhe elää kahden sukupolven risteyskohdassa: nuorempi poika opiskelujen ja uuden rakkauden pyörteissä, vanhempi jo oman perheen arjen keskellä. Isoäiti hoitaa lapsenlasta enemmän kuin paljon – ja mielellään.

Talossa riittää tarinoita ja ääniä. Erityisopettajan, prosessimiehen, historianharrastajan, metsästäjän ja kalastajan elämät kietoutuvat yhteen kuin vanha perheraamattu, jonka sivuille on kertynyt merkintöjä, kuvia ja kahvirenkaita.

Tämä on kertomus kodista, jossa ovi käy usein, kahvi ei lopu, ja yhteiset illat jatkuvat pitkälle yöhön. Se on tarina siitä, miten kaksi kieltä voivat olla yhtä sydäntä – ja miten koti voi olla enemmän kuin talo.

Pyysin tekoälyä kuvittamaan kirjani kannen. Apua, näytän kuvassa (toivottavasti)  vanhemmalta kuin oikeasti olen...

Töissä...

Omasta työstä haltioituu toisinaan. Niin kävi taas!

Istun tunnilla  pian 12-vuotiaan viereen. Teemme tuskan hiki otsalla matikkaa. Se on hänen inhokkiaineensa. Kesken laskun poika tuijottaa minua kauan.

-Ope, et sä oo vielä yhtään vanha, vaikka sanoit. Ei sulla oo yhtään ryppyä edes.

-Ja sun autossa on niin kirkkaat valotkin, poika jatkaa.

-Ja kuule joskus sä oot aika tiukka, mutta kuule, mä oikeasti pidän susta.

-Ja sä seuraat kaikkee niin tarkkaan, huomaat kaiken. Susta ois tullu tosi hyvä salapoliisi...

Totean pojalle, että hän on parin viikon sisällä jo toinen, joka pohtii, miksi en alkanut salapoliisiksi. Minkä poliisin maailma minussa menettikään:)))

Seuraavalla tunnilla opetan maantietoa. Aiheena on Afrikka.  Sivuan aihetta aloittamalla, että meidän täytyy oppia tuntemaan lisää  muita kulttuureja etenkin nyt, kun turvapaikanhakijoita virtaa Suomeen. Poika takarivistä viittaa ja sanoo alkusanoikseen, ettei halua yhtä ainutta pakolaista Suomeen.
Seuraava oppilas täydentää "Joo, ne kävi viikonloppuna varkaissa meidän kaupunginosassa."

Totean oppilaille, että nyt taitaa mennä puurot ja vellit sekaisin. Emme pääse koko tunnilla käsittelemään itse  Afrikkaa, vaan uppoudumme keskusteluun, mikä on maahanmuuttaja, mikä turvapaikanhakija, mikä siirtolainen, pakolainen, turisti, ulkomaalainen tai   Suomen kansalainen perheenyhdistämisistä puhumattakaan. Huomaan aivan ahdistuvani siitä, kuinka vähän on aikaa käsitellä asioita, keskustella... Mutta mikä lopultakin on tärkeää? Oppilaat ovat tavattoman kiinnostuneita. Jopa hämmentyneitä. Minun vain  pitäisi tietää enemmän. Kyetä tarjoamaan ikkunoita eri näkökulmille. Tajuan kuitenkin,  kuinka suuri vaikutusmahdollisuus minulla on.

Seuraavalla tunnilla näytän videon, jonka tein taannoin matkallani Afrikassa. Oppilaat katsovat äänettöminä. Pysäytän videon kohtaan, jossa olen kuvannut  slummia. Pieni röttelö talo, oikeastaan ei talo lainkaan. Pihassa äiti lapsineen. Nämä lapset tässä eivät käy koulua, kerron. He eivät osaa lukea. He ovat köyhimmistä köyhimpiä. En tiedä, mistä he  löytävät ruokansa.  Heidän tulevaisuutensa on onneton. Talossa on maalattia, ei kattoa. Puusta puuhun on vedetty pyykkinaru. Nuhjuiset vaatteet heiluvat narulla tuulessa. Hiekkamaa ympärillä on sotkuista, täynnä roskia. Hiekassa ei kasva mikään.

Kerron, ettei slummissa ole vessaa, suihkua, viemäriä,  vettä, jääkaappia tai useampia huoneita. Roskia ei mikään roska-auto käy keräämässä. Ne lojuvat siksi maassa.

-Onko tuo jonkun koti?
-Miten joku voi elää tuollaisessa?
 ...syvä hiljaisuus..

Lupaan tuoda seuraavalle tunnille lisää matkakuviani ja pyytää jossain välissä afrikkalaisen maahanmuuttajan  kertomaan lapsuudestaan ja elämästään Afrikassa. Tuskin maltan odottaa...Tuskin hekään.

Nämä ovat niitä  tähtihetkiä. Huonompiakin päiviä toki löytyy, mutta en vain voi kuvitella itselleni mitään muuta ammattia... Kuinka etuoikeutettu olenkaan!