Neuvostosotilaiden hauta Kälviän Riipassa

              

Tämänkertaista kohdetta olin jo kauan suunnitellut kuvaavani. Olin lukenut siitä hajanaisia, muutaman rivin mittaisia tietoja muutamasta lähteestä, mutta asia vaati ehdottomasti käynnin kohteella ja lisätutkimisen. 

Kesäinen ajelu Kälviän suuntaan. Ajelen Vuolteentiellä etsien muistomerkkiä. Kerrankin opastus on hyvää. Seutua tarkemmin tuntematta löydän opastekyltin pikkutielle helposti  koilliseen kohdasta Vuolteentie 313 syrjäiseltä hiekkatieltä. Siellä on sotahistoriallinen muistomerkki ja neuvostosotilaiden hautapaikka. 

Puuaita on hyvä maamerkki metsätien reunustalla. Pysäytän auton ja astelen uteliaana paikalle. 

Punainen, hieman jo vahvimman värinsä kadottanut matala puuaita, kätkee sisälleen betonisen muistomerkin. Alueelle on haudattu neuvostosotavankeja ja harmaa betonipaasi on muistomerkki juuri heille.

Kälviän Vuolteella oli  Toisen maailmansodan aikana syyskesästä 1941 tammikuulle 1942 saakka haavottuneiden  neuvostosotilaiden vankileiri  numero 18. Vuolteen leirille tuotiin toipilaita Kokkolassa sijainneesta sotavankisairaalasta. Kokkolan sairaala käsitti itse asiassa  kuusi erillistä sijoituskohdetta; osasto 1 toimi Chydeniuksen kansakoululla, osasto 2 Renlundin kansakoululla, osasto 3 Ruotsalaisella yhteiskoululla, osasto 4 Suomalaisella kansakoululla, osasto 5 Työväentalolla ja osasto 6 Yhteislyseolla.

Vangit, jotka leirille sotasairaalasta tuotiin, tulivat Vuolteelle  nimikkeelle "sotasairaalassa tervehtyneiden keräysleiri." Ajatus tuntuu itsestäni aika karmivalta - ottakaapa kohdallenne ensin haavoittua, parannella sitten vointia  aikansa   vieraassa maassa ilman kielitaitoa sotasairaalassa ja kun vointi jonkin verran kohenee, niin suuntana onkin työleiri talvipakkasissa ja alkeellisessa majoituksessa metsän keskellä. Että sellaisia tervehtyneitä...

Vankien tehtävänä oli kaivaa nykyisen Marinkaisnevan kuivatusojaa. Löydän ensin tiedon, että leirillä oli varaus- ja vastaanottokyky  200 sotavangille. Lisäksi Kälviällä toimi maataloissa kaikkiaan sata sotavankia - heistä muuten yksi anoppinikin kotitilalla.

Kovan etsimisen jälkeen löydän kuin löydänkin tietoa leirillä olleiden todellisista määristä, määrät tyrmistyttävät suhteutettuina alkuperäissuunnitelmiin:

16.8.1941  120 sotavankia
23.8.1941  132 sotavankia
30.8.1941  140 sotavankia
6..9.1941  167 sotavankia
13.9.1941  466 sotavankia
25.10.1941  690 sotavankia

Vankien olot eivät olleet kaksiset. He asustelivat pahviteltoissa, eikä ruokaakaan ollut riittävästi. Useat haavoittuneet vangit menehtyivät. Vaikka ajatuksen tasolla ensin ajattelee vankeja silloisiksi vihollisiksi, puskee heti seuraavana ajatuksena mieleen, että ansaitsivatko he tällaisen elämän. Sota on aina sotaa ja loppupeleissä ei yksilötasolla taida voittajia olla. 

Leirin päällikkönä toimi 18.6.1941-297.1.1942 alikersantti /sotilasvirkailija J.E.Miekkola. Lääkärinä  leirillä toimi 19.8.1941 lähtien kunnanlääkäri L. Sarila.

Leirillä menehtyi kaikkiaan 35 sotavankia, ketään heistä ei ammuttu. Vuonnna 1941  kuolleita oli 15 sotavankia ja vuonna 1942 20 sotavankia.

Hyökkäysvaiheen aikana  vangiksi Vuolteelle sijoitettuja vankeja käytettiin myös halkometsätöissä  talvella 1942. Tästä hankkeesta kuitenkin luovuttiin, koska vangeilla oli käytössään  vain huonoja, talviolosuhteisiin sopimattomia ja ainoastaan  kesäolosuhteisiin tarkoitettuja varusteita.

Muistomerkissä on perinteiseen tapaan viisisakarainen tähti, "punatähti, " joka viestii juuri neuvostosotilaiden hautamuistomerkistä. 

Suomessa on Venäjän suurlähetystön tiedon mukaan yli 90 venäläisten ja neuvostoliittolaisten sotilaiden hautapaikkaa. Vanhimmat ovat aina Suuren Pohjan sodan (1700-1721) perua, lisäksi löytyy Krimin sodan (1853-1856), Talvisodan (1939-1940) ja Suuren Isänmaallisen sodan (1941-1945) aikana kuolleiden sotilaiden hautoja. Kaikkiaan veljeshaudoissa lepää yli 14 tuhatta Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton sotilasta. 

Vuonna 1992 määrättiin sotavainajien muiston vaalimistyö kahdenvälisessä sopimuksessa yhteistyöstä toisen maailmansodan seurauksena sekä Venäjällä kaatuneiden suomalaisten sotilaiden että Suomessa kaatuneiden venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden muiston vaalimiseksi.

Sopimuksen mukaan Suomen tasavallan hallitus turvaa Suomen alueella olevien venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden hautapaikkojen ja muistomerkkien suojelun ja oikeuden niiden säilyttämiseksi määräämättömäksi ajaksi. Sopimuksessa määritellään, että kumpikin osapuoli huolehtii kustanuksellaan alueellaan olevien toisen sopimusosapuoleten sotilaiden hautausmaiden ja muistomerkkien hoidosta ja ylläpidosta.

Hauta-alue on hyvin hoidettu. Kivipaasi  on ulkonäöltään  mielestäni kuin venäläinen hiippalakki. Se kuvastaa heti ensinäkemältä jotain hyvin venäläisen oloista. Kivipaadessa on laatta, jossa on ylempänä teksti venäjäksi ja alimmaisena suomeksi " Tähän on haudattu 35 neuvostosotavankia." Vieressä on valkea taulu, johon on venäläisin kirjaimin kirjoitettu vainajien nimet sekä heidän syntymä - ja kuolinvuotensa. 

Olisipa mielenkiintoista saada selville enemmän näistä menehtyneistä ja minkä verran heidän jälkipolvensa tietävät heidän viimeisestä maallisesta majastaan.

Hauta-alue on mykistävä. Suuret hongat kasvavat aidan sisäpuolella. Varsinaisia hautakumpuja ei ole näkyvissä.

Mieltäni jää pohdituttamaan  hauta-alueen hyvin hoidettu yleisilme. Kuka tätä aluetta  mahtaa hoitaa?Netin kautta  availen keskustelua aiheesta ja saan kuin saankin vinkin henkilöstä, joka  voisi tietää asiasta jotain!

Henkilö, jonka kanssa vaihdoin tietoja  aiheesta, kertoi haudoista mielellään, mutta sovimme, että en mainitse haudan hoitajasta ja lähdetiedoista koko nimeä julkisuuteen.

Nainen, joka asiaa minulle avasi, kertoo, että aikaisemmin hautaa hoiti eräs haudan lähistöllä  asunut pariskunta. Sen jälkeen hoitovastuu siityi Kälviän Ev. lut. seurakunnalle. Seurakunnan liityttyä Kokkolan seurakuntayhtymään, hoitovastuu siirtyi Itä-Suomen Lääninvirastoon.  Haastattelemani nainen kertoo hoitaneensa pienestä lapsesta lähtien  vanhempiensa kanssa aluetta, koska  he asuivat lähistöllä. Kesäisin he veivät haudoille kukkasia, jouluisin kynttilän. Aivan liikutun... Nainen  kertoo myös, että hänelle oli  jotenkin vain luonnollista  jatkaa tätä perinnettä myöhemmin omien lastensa kanssa.

Lääninvirastosta tiedusteltiin, kuka olisi halukas hoitamaan jatkossa hauta-aluetta Kälviän siirryttyä Kokkolan seurakuntayhtymään. Nyt muutaman vuoden ajan hauta-alueesta on vastannut tavoittamani  naisen poika, Mikael, joka siis halusi itsestään mainittavan ainoastaan etunimen verran. Mikaelilla on solmittuna työsopimus hautojenhoidosta Itä-Suomen Lääninviraston kanssa.

Haastattelemani nanen kertoi myös, että paikallisesta Venäjäseurasta, joka toimii Kokkolanseudulla, käy joku haudalla ilmeisesti ainakin Voitonpäivänä, eli 9.-12.6. vuosittain.

Olen todella otettu, että hauta-alue on  näin siististi hoidettu, kiitos Mikael siitä!

LÄHTEET:

Finlex. Valtiosopimukset. 95/1992. [https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1992/19920095] Luettu 10.12.2019. 

Keski-Pohjanmaan liitto. Rakennettu kulttuuriympäristö. Liite 2.2014, päivitetty 2015.  s. 38. [http://www.keski-pohjanmaa.fi/Data/Upload/4ad3a299-232c-4fd6-9dea-f311b9a3fdbc_Liite2_Keski-Pohjanmaan%20IV%20vaihe%20maakuntakaavan%20kaavaselostukseen.pdf] Luettu 118.8.2019.

Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta. Pohjanlahden Rantatie-hanke. Turun yliopisto 2011, s. 24.  [https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1&isAllowed=y]  Luettu 3.12.2019.

Sotavangit Suomessa 1941-1944. Suomen historia. [http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/12/sotavangit-suomessa-1941-1944.html] Luettu 3.12.2019. 

Talvi-, Jatko- ja Lapinsodan sotavanki- ja siviilileirit 1939-1944, toimittanut Lars Westerlund, s. 98-99.  [https://arkisto.fi/uploads/Julkaisut/monografiat/Vankileirien_kasikirja_web.pdf] Luettu 3.12.2019. 

Vanhoja kuvia Kälviältä. File 28/30. [http://www.vanhakalvia.fi/galleria/displayimage.php?pos=-40] Luettu 3.12.2019. 

Venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden hautapaikat Suomessa.  Venäjän suurlähetystö Suomessa. [https://helsinki.mid.ru/web/helsinki-fi/venalaisten-neuvostoliittolaisten-sotilaiden-hautapaikat-suomessa] Luettu 10.12.2019.

Kasakkakivi Karhissa

Jos jonkin blogipäivityksen eteen olen joutunut tekemään ylimääräistä työtä, niin tämän! Päätin kirjoittaa Lohtajan  Karhin Kasakkakivestä jo reilu vuosi sitten. Ajoin Karhin kylätien silloin  pariin otteeseen, eikä kiveä näkynyt. En tiennyt yhtään mistä etsiäkään ensin. En vain onnistunut löytämään itse kiveä kuvatakseni sitä.

Vaan ekasta turhasta yrityksestä ei pidä lannistua. Lopulta näin vanhan kuvan kivestä ja oivalsin, että kivi on niin lähellä kylätietä, että se on pakko huomata, kun seuraa tienvarsia. Minulla oli jopa kartta apunani - tosin en tiedä, auttoiko, koska en siitäkään löytänyt kiveä. 

Menneenä kesänä ajelin Karhin kylätien taas  kahteen otteeseen läpi. Kyseessä on siis tie  nimeltään Yhdystie 7715.  Viisitoista kilometriä pitkä tie määritellään kulttuuriympäristön ja maiseman vaalimisen kannalta tärkeäksi alueeksi.  Eipä edelleenkään löytynyt. Karhin kasakkakivestä tuli minulle suorastaan pakkomielle - se on löydettävä!

Kotin palasin ärtymystä puhkuen - tie on niin mutkikas, että en voinut jättäytyä auton kanssa tiensyrjään tai ajaa muita kulkijoita hiljempaa tien tukkona.   Siipalle ärhentelin kotona, että seuraavalle reissulle hän  lähtee kuskiksi, jotta ennätän seurailla itse maisemia. Sanoi, ettei lähde. Voitte kuvitella pohjalaisakan sisuuntumisen - ennenkin on kohteet itse löydetty!

Ei muuta kuin uudelleen matkaan - tietysti yksin. Vesisadetta ja lauantai-ilta. Se oli pelastukseni. Tiellä oli liikennettä tavallista vähemmän. Ajaa surruutin kolmeakymppiä. Maastohan  tien vierustalla on jo itsessään kivikkoista, koska se lienee vanhaa merenpohjaa. Silti tiesin, että kivi sijaitsee fyysisesti aivan tien vieressä. Mikään ihan littana kivi se ei voisi olla.

Lopulta tärppäsi - juuri siinä kohdin, jossa edellisellä kerrallakin tutkin maastoa. Ajoin auton metsätielle sivummalle parkkiin ja lähdin kävellen paikalle. Juuri niin kuin arvelinkin. Kiven eteen oli kasvanut koivikkoa, jota ei kukaan ollut kiven edestä raivannut muutamaan vuoteen. Voisi jo pian joku siitä vastaava trimmata kiven taas näkyväksi. Muuten on vaikea mieltää reittiä kulttuurireitiksi.

Hyppäsin ojan yli. Ja oi, sitä autuuden tunnetta, kun  näin, että kivessä oli kuin olikin muistolaatta!

Ojanvierustalle tullessa  pieni,  tumma kyltti vilkahtaa kiven etuosassa. Sekään ei erottunut tieltä katsoessa.

Mikko Himanka on kirjoittanut artikkelin  Karhin kasakakivestä Lohtajan joulu-lehteen 1968. Sen mukaan esikuntakapteeni Olof Mellenius on tehnyt aikoinaan muistinpanoja  aiheesta. Jostain syystä Mellenius on maininnut tapahtuman vuosiluvuksi 1788. Siinä lienee virhe, sillä kaiketikin tapahtumat liittyvät Suomen sotaan seuraavan vuosisadan alkuun. Tuohon edellä mainittuun aikaan ei kasakoita  ollut alueella. 

Siinä se lopultakin on !
Teksti kyltissä menee näin:

"KASAKKAKIVI

Perimätiedon mukaan Erkki Erkinpoika Anttila ampui kesällä 1808 tämän kiven takaa Karhin taloja ryöstelleen kasakan hyljepyssyllä.
Kasakka haudattiin lähelle suon laitaan.
Kiveä on pienennetty.

Lohtajan kunta 1984. 2004. "

Minulla on  kuin voittajan tunne - tunnen olevani kuin suurikin löytäjä Loikkaan ojan yli ja kierrän kiveä. Kivi on ehkä jonkin verran yli  parin metrin korkuinen En tiedä kuinka paljon suurempi se on aikaisemmin ollut. Ilmeisesti kiven sijainti välittömästi tien läheisyydessä on pakottanut joskus pienentämään kiveä. Harmi. 

Mikko Himangan kirjoittamassa Lohtajan joulu- lehden  artikkelissa kerrotaan tapahtuma selkeänä kokonaisuutena. Artikkelissa mainitaan, että tapahtunut sai alkunsa noin  seitsemän ryssän virstaa Kyrölän majatalosta. Kyrölä on ollut kestikievari Lohtajalla, Wiirilinnan artikkelissa vuodelta  1969 se mainitaan nykyisten Hanhisalon talojen paikkana. 

En ole aikaisemmin kuullut puhuttavan ryssän virstasta, joten ensin sitä mielenkiinnosta selvittämään. Jostain nappaan tiedon, että ryssän virsta on noin metrin verran eri kuin ruotsin virsta. Sitten selviää, että virsta on alun alkaen ollut Venäjän keisarikunnassa pituusmitta, jonka tarkka pituus on siellä ollut 1066,80 kilometriä. Vastaava virsta Suomessa on 1068,80 m ja ruotsin virstaa on puolestaan käytetty  vuodesta 1827 tarkoittamaan  neljnnespeninkulmaa. 

Tarina Melleniuksen muistiinpanoissa (jotka opettaja Juho Leppälä on myöhemmin kopioinut), menee näin:

Neljä kasakkaa saapuu kesäaikaan ratsastaen pohjoisesta päin. He pysähtyvät Anttilan talon luo Karhissa ryöstäen yhtä ja toista arvokasta tavaraa. Kolme kasakkaa lähtee jo talosta saaliineen pois neljännen jäädessä vielä Anttilaan. Kasakka ryöstää vielä ahnneuksissaan  ainakin kuparikastrullin ja lähtee sitten pihassa odottaneen harmajan ratsunsa kanssa muiden kasakoiden perään. Kasakan täytyy liikkua hitaasti, koska hänellä on kuljetettavana paljon tavaroita hevosen selässä ja satulassa. Hän jää toisista paljon jälkeen, 

Samaan aikaan Anttilan ryöstetyn talon isäntä, joka on myös  hylkeenpyytäjä, lataa ryöstöstä suivaantuneena hylkipyssynsä ja lähtee pyssyineen oikomaan suoraan Typin talon kautta  peltojen yli  ison kiven taakse väijymään pian paikalle saapuvaksi tiedettyä kasakkaa. Tuo kivi tunnetaan nykyisin Kasakkakivenä. 

Kasakka lähestyy kohti kiveä ja kiven takana väijyy Anttilan isäntä Erkki Erkinpoika ja pösäyttää kasakkaa hyljepyssyllään ampuen. Kasakka putoaa välittömästi tielle tavaroineen. Hevonen puolestaan pysähtyy laukauksesta eikä näytä edes säikähtäneeltä. Liekö sitten tottunut laukausten ääniin. Anttilan isäntä ottaa matkaansa hevosen ja raahaa kuolleen kasakan  pienen suon laitaan mehtään, kun Erkki on paikalle tulleiden apujoukkojen kanssa saanut ensin tyhjennettyä kasakan taskut varastetuista tavaroista. Onkohan kellään tietoa, onko kasakan hauta suolla vielä nykyään?

                   

Hevosen Erkki Erkinpoika vie Sorron  niitulle ratsastamalla, jossa hän piilottelee ja säilyttää sitä koko kesän ajan. Vasta syksyllä,   sodan  jo loputtua, hän tuo hevosen kotia.  Muut varastetut tavarat - kuparisen kastrullin, sormuksen, hopealusikat ja muut hevosen päälle lastatut tavarat Erkki Erkinpoika vie takaisin kotiinsa. 

Tämä Suomen sodan ajalta taltioitu tarina on kulkenut sukupolvelta toiselle. Arvostan kovasti yleensäkin perimätietoa historiankerrontana. Tarina heräävät henkiin silloin itsestään ja kun tarinoinnissa on ollut omakohtaiset tunteet mukana, ne säilyvät antoisina historianlähteinä. Tämän kertomuksen ensimmäisenä tallentajana paperille tiedetään olleen Matti Herlevi vanhempi vuonna 1877. Hän puolestaan  oli tarinan kuullut isältään.

Olen kuvittelevanani, että Erkki Erkinpoika Anttila piileskeli ehkä juuri tuossa alla olevan kuvan kiven syvennyksessä. Siitä olisi varmaan ollut erinomainen paikka tähystellä kenenkään huomaamatta. Ja jos Suomen sodan aikana on ollut yhtä massiivinen pusikko kiven edessä, niin melko mahdotonta väijyjää on ollut huomata.

Lohtajan syntyneiden luettelossa Erkin vaimona mainitaan Brita Jacobsdotter. Lapsina ainakin Maria, Eric, Jacob, Eric, Brita, Johannnes, Abraham, Anna sekä kaksoset Johannes ja Maria. Osa lapsista on kuollut pieninä. 

Anttilan isäntä Erkki Erkinpoika (Erik Eriksson) kuoli 72 - vuotiana 21.7. 1841 Lohtajan Karhissa ja haudattiin maan poveen 25.7.1841. Kuolinsyyksi Erkille on mainittu antäpp eli jonkinlainen hengenahdistus tai salpaus. Erkki eli siis vielä 33 vuotta tapahtuneen kasakantapon jälkeen. 

Erkki Erkinpoika oli syntynyt  16.9. 1769 Lohtajan Karhissa,

hänen vanhempansa olivat Eric Henriksson Anttila ja Maria Johansdotter

Vielä tovin seurailen Erkki Erkinpojan jälkeläisiä kirjoista. Löytyy mm. tieto, että 

Jaakko Erkinpoika on syntynyt  29.11. 1795. Jaakon poika puolestaan on  

Erkki Jaakonpoika, joka on syntynyt 26.6.1817, vanhempina mainitaan Jacob Ericsson ja Anna Greta Johansdotter. Ketju varmaan jatkuu nykypäiviin saakka, oletan. 

Kivellä olisi niin paljon kerrottavanaan, jos se osaisi puhua...

Seison vielä tovin paikallani kiven takana.  Ohitse ajaa auto, josta ei selvästikään huomata minua. Kerrassaan oivallinen piilopaikka tämä lienee ollut silloin ennenkin. Mutta nyt kun väijytyksiin ei enää tarvitse mennä, toivoisi tämän pusikon tästä edestä ensi kesäksi väistyvän, jotta joku muukin muistokiven huomaisi!
'

Kasakkakivi tunnetaan myös nimillä Aleksanterinkivi ja Keisarinkivi. Perimätiedon mukaan venäläinen sotapäällikkö johti kiven päältä taistelua ja ratsasti hevosella kivelle sellaista vauhtia, että kavionjäljet jäivät kiveen (kivessä pyöreitä syvennyksiä). Hevonen ammuttiin, ja hevosen verestä jäi ruskeita juovia kiveen.

LÄHTEET:

Kokkolan kaupunki. Wiirilinna: Kestikievarien aikaan I, Keski-pohjanmaa- lehtin 7.2.1969. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kestikievarien_aikaan1/] Luettu 29.9.2019.

Kulttuuriympäristön palveluikkuna. Kokkola, Karhi, Kasakkakivi. [https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1000003319] Luettu 9.5.2020.

Lohtajan joulu 1976. Mikko Himanka: Karhin kasakkakivestä, s. 10-11. 

Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta. Pohjanlahden Rantatie-hanke. Turun yliopisto 2011. [https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 15.12.2017. 

Porstua. Karhin kasakkakivistä. [http://www.porstuakirjastot.fi/items/show/37395] Luettu 24.9.2019.

Virsta. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Virsta] Luettu 29.9.2019. 

Suojaksi synnyinmaan. Lohtajan miesten sotaanlähtöpaikka

Kesäpäivä. Ajan autollani pitkin Väliviirteen kylätietä. Tarkoituksena on parkkeerata auto Väliviirteen  suljetun koulun pihaan. Taajama-alue loppuu. Ajan  takaisin. Ja sitten vielä kerran takaisin. Nyt löydän. Rakennus, joka on palvellut kyläkouluna oli mielestäni vanhan kauppakiinteistön näköinen, en tunnistanut kouluksi. No, aina oppii. 

Koulun  pihan laidasta löydän etsimäni. Siellä on muistomerkki kivipaateen liitettynä. 

"Suojaksi synnyinmaan

Lähtivät Lohtajan miehet tältä paikalta  16.6.1941."

Teksti on hieman epäselvä, mutta luulen lukeneeni sen oikein. Talvisotahan katsotaan alkaneeksi 25.6.1941.  Tältä paikalta siis miehet lähtivät Jatkosotaan. Voi vain kuvitella kaihontäytteisen, pelkoa täynnä olevan jotenkin hartaan tunnelman. Hetki on ollut pysäyttävä. Jälkeen on jääneeet tutut kunnaat, pellot ja rakkaat. Edessä on odottanut suuri tuntematon. 

Jotenkin hienoa jälkipolvile, että muistomerkki on sattunut  olemaan juuri koulun pihassa, jossa sitä ovat voineet katsella koululaiset jo kymmeniä vuosia. Muutoin historian vaiheet niin herkästi vaipuvat unohduksiin.

Muistomerkin viereen on  istutettu Suomi 100-juhlavuoden  kunniaksi niin sanottu tulevaisuuden kuusi 2017.

Isoviha ja Klapurin sisarusten kohtalo

Kesäilta. Lähden ajelemaan  kohti Kälviän Klapurin kylää. Kylätie on hiljainen, annan autoni madella.  On hiljaista, hiekka  vain rahisee auton renkaiden alla. Kylä on uskomattoman kaunis. Voisin viipyillä tiellä kauemminkin - etenkin Klapurin vanha pihapiiri on upea! Hienoa, että  vanhaakin vanhemmat rakennukset on pidetty loistokunnossa. Ajallisesti ne ovat 1800-luvun alkupuolelta. En tiedä, onko vanhuus iskenyt, sillä aivan liikutun  rakennusten kauneudesta. Aika tuntuu pysähtyneen.

Lopulta löydän sen, mitä lähdin etsimäänkin. Isohkon, harmaan  hirsirakennuksen seutuvilla stoppaan autoni tien laitaan ja siirryn kuvaamaan.

Vanhan riihen tienpuoleisessa seinässä on pieni, metallinen muistolaatta. Se on uudennäköinen ja oletettavasti kiinnitetty seinään vuonna 2014, kun kaupungin kulttuuripyöräreittejä on valmisteltu.

"Tämä riihi oli 1715-21 karjan piilopaikkana Koivulaakson pellolla. Karjanhoitajat Mikko ja Liisa vietiin vankina Venäjälle."

Tuijotan kylttiä syvän hiljaisuuden vallitessa. Tästä on pakko etsiä lisää tietoa. Tiedän  kyllä jo entuudestaan, että Isonvihan aikana seudulta vietiin  paljon lapsia venäläisten mukana.

Riihi seisoo tien vieressä aivan niin kuin se olisi ikänsä siinä ollut. Niin ei kuitenkaan ole. Riihi on ollut Isovihan aikana etäämpänä, piilonavettana noin kilometrin päässä nykyisestä paikasta. .

Isoviha oli Kälviän seudulla hyvin rankka. Viljo Tikanoja kirjoittaa Isovihasta kertovassa artikkelissaan, kuinka vihollisen jäljiltä sanottiin Kokkolasta pohjoiseen päin olevan vain savuavia raunioita. Kirkkokin oli ryöstetty, osa kalleuksista ja kirjoista viety turvaan Ruotsiin saakka. Raskainta Tikanojan kirjoituksen mukaan oli kuitenkin se, että venäläiset veivät laumoittain asukkaita Siperiaan kurjuuteen ja onnettomuuteen. Suurin osa heistä ei koskaan palannut takaisin kotiseudulleen.

Ihmiset pyrkivät pakoon kodeista, jotta henki ja irtain olisivat säästyneet venäläisten vainoilta. Kirkkoherra Falander  pakeni Ruotsiin, samoin Essevius, joka myös kuoli Ruotsissa. Kansa  päätyi piilottelemaan metsiin ja takamaille. Arvokasta omaisuutta haudattiin  piiloon.  Kiinni saatuja kidutettiin, jotta he olisivat kertoneet kätkettyjen tavaroiden piilopaikat.  Voi kuvitella, kuinka haasteellista siirtyminen omalta kotipaikalta piilopirteille on ollut - onhan mukaan täytynyt ottaa vähäinen karjakin, isot lapsilaumat...Ja pelko siitä, että oma koti tuhotaan tai vihollinen löytää perheen kuitenkin. Kuinka paljon elossa säilyminen tai menehtyminen, vangiksi joutuminen  on ollut tuurista tai oveluudesta kiinni? Vai voidaanko puhua kohtaloista?

Klapurilaisilla on ollut Isonvihan aikana piilopirtti metsämaassa, joka oli pääasiassa soista maastoa.  Maastossa erottuu karttakuvassa vieläkin  pienehkö kangasmainen, korkeampi kohta ja ilmeisesti se on noussut muuta maastoa korkeammalle jo Isonvihan aikoina. Kartasta löytyykin pieni polku, joka kulkee sopivasti Klapurin pikkujärven taakse juuri tuota kangasta päin. En ole  käynyt tuolla piilopirtin paikalla, mutta maakuoppa on kuulemani mukaan edelleen havaittavissa, kunhan osaa tutkia maastoa tarkasti.

Etsin lisätietoa kadonneista lapsista kirjoista,  kirkonkirjoista ja  netin monilta sivustoilta. Lähes pökerryttää, sillä pelkästään Kälviältä vietiin Venäjälle Isonvihan aikana 80 lasta vankeina. Heidän nimitietonsa löytyvät Kälviän kirkon talennetusta listauksesta vuodelta 1723. Vain kaksi heistä palasi. Tällä kertaa tarinani käsittelee kuitenkin kahta lasta, jotka eivät koskaan kotiseudulleen palanneet. He olivat sisarukset Mikko ja Liisa Klapuri.

Lähden etsimään taustatietoa perheestä. Hiski -sivustolta löytyy vaivattomasti tieto Mikko (Michel)  Josephinpoika Klapurin kastamisesta. Isänä mainitaan Joseph, äitinä Carin. Mikko on syntynyt vuonna 1703. En tiedä tarkkaa ajankohtaa, milloin lapset siepattiin vangeiksi, mutta oletettavasti syksyllä 1715, jolloin venäläiset liikkuivat muutoinkin kylän  lähistöllä.   Mikko olisi sillon ollut noin 12-vuotias. Juuri sopivan ikäinen lehmiä hoitamaan ja erittäin täydellinen vanki venäläisille ikänsä puolesta. Liisaa en onnistu kirkonkirjoista löytämään, mutta  myös Liisa mainitaan Josephintyttärenä.

Klapurin perhe on ollut iso, Josephin ensimmäisellä vaimolla lapsia on ollut kahdenkymmenenyhden avioliittovuoden aikana 18, joista peräti 13 kuoli jo pienenä, osa aikuisuuden kynnyksellä. Toisella leski-vaimolla oli edellisestä liitosta neljä lasta, Josephin kanssa vielä  kuusi lasta, joista kolme eli aikuisuuteen saakka. 

Alla tallenne Hiski-sivustosta, jossa tieto Mikon syntymästä ja kasteesta. 

Kälviä - Kelviå - kastetut:

*Syntynyt 25.9.1703

*Kastettu 27.9.1703

Talo: Klapuri

Isä:Joseph Josephsson

Äiti: Carin Andersdr.
Lapsi: Michel



Yllä: Kälviän kastettujen kirjan aukeama vuodelta 1703. Mikon syntymä. ja kastetiedot näkyvät oranssin ympyrän kohdalla.

Isä Joseph Josephinpoika Klapuri oli syntynyt 1659 Kälviällä ja kuoli 1734. Hänellä oli elämänsä aikana kaksi vaimoa, Carin Andersintytär  (s. Kokkolan pitäjän Ylivetelissä) ja Malin Andersintytär (s. Halsuan Meriläisessä, os. Karvonen, Erkki Kauppisen leski), heistä ensin mainittu oli ainakin Mikon äiti. Jostain syystä kummankaan äidin tai isän kohdilta en löydä Lisa - Elisabeth tai mitään sen kuuloistakaan nimeä. Saan varmistuksen Uuno Huhtalan kirjasta - hänkään ei ole Liisa-nimistä lasta löytänyt, joten ilmeisesti kirjauksissa on epätarkkuuksia ja puutteita. Meriläinen - Liedes - sukuseuran kirjasta "Pietarin perilliset" löydän puolestaan tiedon, että  Liisa olisi ollut Mikon isosisko, Josephin ja Carinin vanhin lapsi. Tätä voisi myöhemmin tarkistella vielä lisää - tarkoitetaanko sillä vanhinta lasta vai vanhinta elossa olevaa syntynyttä lasta. Vanhin lapsista kirkonkirjojen mukaan oli Maria, s.  jo vuonna 1689.

Carin-äiti näyttää kuolleen jo vuonna 1706 kaksosten syntymän vuoksi. Haudattujen kirjoissa Carin on merkitty kuolleeksi 3.10.1706, samana päivänä ovat syntyneet kaksoslapset ja 11.11.1706 on haudattu muutaman viikon ikäiset lapset Nils ja Malin. Voisi ajatella,  että on ollut armollista, ettei äidin ole tarvinnut kohdata enää näiden siepattujen lasten menetystä. Toki entisajan ihmiset  suhtautuivat lasten menetyksiin  jopa kypsemmin ja luonnollisemmin kuin me nykyajan ihmiset, mutta sota-ajan kauhuista elävänä katoaminen on taatusti ollut kammottava trauma perheelle. Josephin ensimmäisen avioliiton lapsista tiedetään varmuudella ainoastaan Brita- nimisen tyttären varttuneen aikuiseksi, kahden muun lapsen - Lauri ja Susannan -  elossa säilymisestä ei ole jäänyt tietoja. Josephin toisesta avioliitosta kolme lasta kasvoi aikuisiksi saakka. Näistä Josef ja Elias jäivät jatkamaan Klapurin tilaa, myöhemmin Klapurin  tila jäi Josefin haltuun. 

Piilonavetta - nykyinen riihi, jossa muistolaatta on,  on ollut Isovihan aikana Peränevan laidassa, paikalla, missä nykyään kulkee Ridankylän tie. Mikko ja Liisa jäivät polkua kulkiessaan kasakoiden ansaan. Heidät otettiin kasakoiden matkaan ja vietiin Venäjälle - tai minne ikinä...Siitä ei valitettavasti meille ole kukaan kertomassa. Tekee aivan pahaa, kun kuvittelen lapset -vain omien oppilaideni ikäiset - kuljeksimaan rämeellä ja sitten säikähtämään ja tajuamaan, että peli on menetetty. Pahin, se mistä kotona on varoitettu - koirankuonolaiset - ovat löytäneet heidät! Hätä ja huoli tulevasta, ahdistus siitä, että oma kotiseutu jää taakse, ei ole ketään auttamassa, ikävä kotiin, vieras kieli, pelottavat kasakat...Lasten kohtaloksi aivan kamala. Muuta sanaa en keksi. 

Voin suositella lukuelämykseksi piilopirtistä ja Isovihasta kertovaa kirjaa "Kirsti Loukola: Kjljukotka." Todellinen lukuaarre aiheesta kiinnostuneelle. Ja mikä mielenkiintoisinta, on tämän esikoisteoksen kirjoittajalta seuraavaksi ilmestymässä kirja, joka on nimeltään "Buharan satakieli." Niin kovasti odotan tuon kirjan julkaisua. Uusi kirja kertoo   Isovihan aikoina Etelä-Pohjanmaalta orjaksi kaapatuista - tietystikin osittain kuvitteellisesti kuten aikaisempikin kirja, mutta tiedän, että kirjailija on jopa käynyt Buharanissa haaremissa tekemässä tutkimuksia kirjaansa. Kirjailija löysi muun muassa todisteita suomalaistytöistä Uzbekistanissa Hivan kaupungissa...Tuskin maltan odottaa uutta lukuelämystä! Kirjailja on muuten tulossa vuoden 2020 elokuussa kirjailijavierailulle Kokkolan kirjastoon - kannattaa tulla silloin paikalle!:)

Mutta sitten takaisin riiheen. Itse riihi on kaksiosainen, reunaosa lienee nuorempaa perua. Katto on saanut nykypäivinä ylleen peltikaton. Riihi on aivan kylätien vieressä. 

Pidän riihistä rakennuksina yleensäkin niiden kauniiden puusyiden ja harmaan värityksen vuoksi. Lapsena riihessä olo oli jännittävää jopa. Riihen ovi on perinteinen ja peittynyt ojanvarren nokkospuskiin. Ihanasti se on hieman raollaan, niin kuin kutsuisi sisälle tirkistelemään.

On vaikea kuvitella aikaa kolmesataa vuotta sitten tässä kylässä. Nyt se näyttäytyy minulle hyvin idyllisenä, hyvin hoidettuna pikkukylänä, jossa ei kärpästäkään satutettaisi. Vuosisatoja aiemmin paikka oli pelon ja kauhun ytimessä. Miltä tuntui nukahtaa illalla, miltä herätä aamulla - seuralaisena alituinen pelko piilopaikan löytymisestä tai hengen menettämisestä? Mitä lie ajatelleet Mikko ja Liisa piilonavetalta kohti piilopirttiä lähtiessään ja hetken kuluttua kasakoita nähdessään, sitten  heidän vangiksi joutuessaan. Unohtivatko he olla varovaisia, pitivätkö lasten riehakasta ilakointia kotiin päin kulkiessaan, vaikka heitä varmasti oli varoiteltu? Vai oliko  kohtalolla vain kylmät kouransa pelissä? Lohdullista, että heitä oli kaksi, ehkä he pitivät  kädestä kiinni  toisiaan ja turvasivat sisartaan minkä voivat. Uskon, että vanhempiakin on lohduttanut ajatus siitä, että sisarukset ovat toistensa turvana. En tiedä, kuinka naivi ajatus se sitten lopulta on... Seuraavasta hetkestä ei ollut tietoa, oliko turvassa vai ei.

Tikanoja kirjoittaa osuvasti artikkelissaan kuvausta kotiin jääneiden kohtaloista:

"Pirteillä piileskellen he viettivät aikansa alituisessa pelossa ja jännityksessä odotellen kauhu sydämessä milloin koirankuonolainen tai kasakka piilopaikan löytäisi...Koirankuonolaisista tiedettiin, että ne vainunsa avulla löytävät kaikki kätköt, niillä oli ihmisen ruumis ja koiran pää. Myös puhuttiin "kalmukeista", jotka imivät vaskipilleillään veren ihmisestä."

Tyypillinen sota-ajan kuvaus tietystikin, missä vihollinen saa kaikki kamalimmat piirteet. Tuon ajan ihmisille se on silti ollut todellinen pelko. 

Rakennuksen hirsien oletetaan siis olevan kolmesataa vuotta vanhoja. Ihmeellisen hyvin säilyy kunnon puu! Rakennus on purettu aikaisemmalla paikallaan ja kasattu rauhan tultua uudelleen nykyiselle paikalleen.

Riihen - silloisen navetan -  seinässä on pieniä, pyöreitä reikiä neljä kappaletta. ja yksi isompi. Mitä ilmeisimmin niissä on ollut kiinni vitsakset, joissa lehmät pidettiin paikoillaan. Jos lehmiä on ollut neljäkin, on se silloiseksi navetaksi ollut aika iso. Tosin onhan perhekin ollut iso.

                                     

Hirret. Aivan kuin ne olisivat ristineet kätensä yhteen ja haluaisivat kertoa meille enemmän kuin pystyvät...

Yllä: Tässä suuntaa antavia merkintöjä Klapurin kylän karttaan. Ylimmäisenä sinisellä tähdellä merkattu kohta on paikka, missä riihi nykyään sijaitsee. Pinkki tähti oikeanpuoleisimpana on paikka, missä Klapurien piilopirtti sijaitsi. Piilonavetta sijaitsi Isovihan aikana punaisen tähden paikkeilla Koivulaakson pelloilla ja mustalla tähdellä on merkitty seutu, jossa Mikko ja Liisa todennäköisesti jäivät venäläisten väijytyksen uhreiksi. 

Karttakuvan paikoista löysin tietoa vanhoista tallenteista. Paikat ovat vain suuntaa antavia, en itse ole käynyt kaikissa kohteissa. Vanhoissa kartoissa seutu, jossa Mikko ja Liisa siepattiin, tunnettiin nimellä "Mikkoraukan räme." Soiseltahan tuo paikka vielä nykypäivän kartassakin näyttää. Valitettavasti aikamme kartoista on jostain syystä poistettu tuo rämeen nimi, enkä löytänyt vanhaa karttaa, jossa nimi olisi vielä ollut tallella. Niin harmi!  Kuulemani mukaan se oli joissakin kartoissa mainittu vielä 1980-luvulla. Onnekkaasti sain muistitietoa Juho Klapurilta ja hän  totesi, että muistelee Mikko-raukan rämeen olevan tuon mustan tähden ympärystössä oleva suoalue. Tosin hän totesi, että voi olla väärässäkin. Mielestäni paikka sopisi hyvin siihen, että lapset ovat poistuneet  navetalta kohti piilopirttiä. Jos joku tietää, missä kartassa rämeen nimi on  vielä mainittu, olisin kiitollinen!

Piilonavetta sijaitsi kuitenkin Pikkujärven takana Peränevan laidassa nykyisen Ridankylän tien toisella puolella. Eli kovinkaan kauaksi navetalta eivät Mikko ja Liisa päässeet, kun heidät siepattiin. Kenties nälkä jo painoi pienten mieliä, päivän työt oli juuri kunnialla saaatu päätökseen, lepo siinteli mielissä. Piti olla kotiinpaluun hetki, mutta siitä tulikin loputon matka...

Ilta-aurinko peilaa varjonsa riihen seinään. En voi olla hyväilemättä kädelläni rösöistä hirren pintaa. Puun syyt ovat niin eläviä.  Mitä kaikkea ne ovatkaan tunteneet.

Mikon ja Liisan  loppuelämän vaiheet jäävät selvittämättä. He ansaitsevat kirjoituksen jo sen vuoksi, ettei tällainen palanen historian tapahtumia jäisi jälkipolvilta unohduksiin. Ja että oppisimme jotain rauhan rakentamisen tärkeydestä.  Kerroin tämän  tarinan oppilailleni. Luokassa vallitsi syvä hiljaisuus. "Näytä meille joskus  kuvia siitä", sanoi joku. Lupaan näyttää. Lapset rakastavat tarinoita. Koskettavimmat tarinat ovat totta. Valitettavasti. 

LÄHTEET:

Juho Klapurin muistitietoa koskien Mikko-raukan rämeen sijaintia. 9.8.2019.

Kälviän joulu. Viljo Tikanoja: Isonvihan aika Kälviällä. 2004.

Kälviän muinaismuistoja. Klapurin piilopirtti. [https://muinaismuistoja.vuodatus.net/lue/2014/05/klapurin-piilopirtti] Luettu 6.8.2019. 

Meriläinen - Liedes  sukuseura. Pietarin perilliset 1400-luvulta 1800-luvun alkuun. Kälviän Klapuri.  2013, s. 104-106. 

Uuno Huhtala Juuret Kälviällä 1688-1809.  s. 46 ja 600.1985.