Ajatukseni ovat jo pidempään pyörähtäneet Anders Chydeniuksen kolmen vuoden kuluttua olevassa syntymän 300-vuotispäivässä. Siksipä olikin ilo löytää 97 vuoden takaisesta Vaasa-lehdestä kertomusta Chydeniuksen syntymän 200-vuotisjuhlallisuuksista.
Lehtiartikkelissa kerrottiin monenmoista juttua, mutta erityisesti kiinnostuin artikkelin loppuosasta, jossa kerrottiin Chydeniuksen palkintokirjasista, kuten "Lehmänrokon eli vaksiinin käytöstä," "Syyt niittyjen sammaltumiseen ja miten sammal niistä parhaiten ja halvimmalla hävitetään, " "Miten työrattaat voisi saada parannetuiksi kuljettamaan 70 leiviskää 40:n sijasta," "Maastamuutto (siirtolaisuus)," Valtakunnan voimattomuuden lähde," "Kansallinen voitto," "Kansakuntien rikkaus," "Valtakunnan auttaminen luonnollisen finanssijärjestelmän kautta," "Onko maakauppa yleensä valtakunnalle haitaksi vai hyödyksi," "Ajatuksia isäntien ja palkollisten luonnollisesta oikeudesta," sekä "Mitkä ovat ne esteet , jotka kahlehtivat Suomen maamiehen vireyttä?" Tänää keskityn näistä yhteen aiheeseen.
Otetaanpa esimerkkinä "Syyt niittyjen sammaltumiseen ja miten sammal niistä parhaiten ja halvimmalla hävitetään (Svar på frågan om bästa sättet at upodla mosslupna ängar). "
Tämä kirjoitus julkaistiin vuonna 1761. Se on yksi Chydeniuksen varhaisimmista kirjoituksista. Kirjoituksessaan hän antoi vastauksen Kuninkaallisen tiedeakatemiana esittämälle kysymykselle, miten sammaloituneet niityt voidaan parhaiten saada viljelyskäyttöön.
Vihkonen on painettu vuonna 1762 Tukholmassa Lars Salviuksen kirjapajassa.
Chydenius kirjoitti, kuinka kasvin nousemiseen maasta tarvitaan kolme perustekijää. Ne ovat siemen, kelvollinen maaperä sekä otollinen ilmasto. Jos jokin näistä puuttuu, kasvi ei voi nousta esiin maan sylistä.
Chydenius kuvailee kirjoituksessaan, kuinka siemen on kasvun alkusyy, mutta myös juurista tai silmuista kasvattaminen onnistuu, koska kasvattaminen perustuu jo olemassa olevaan, kasvavaan elämään. Hän kuvailee kauniisti, kuinka kaikkivaltias on asettanut siemenen kaikkien kasvien perusaineeksi.
Maapallon pinta koostuu vedestä, hiekasta, mullasta ja kalliosta. Menestyäkseen kasvi tarvitsee juuri sille soveltuvan maapohjan. Chydenius toteaa, kuinka kaikkivaltiaan syvän viisauden vastaista oli jättää mitään näistä osista vaille hedelmällisyyttä, mutta ne ovat keskenään kuitenkin hyvin erilaisia, että jokin kasvi ei voi mitenkään kasvaa toisenlaisella maapohjalla. Hiekassa kasvava mänty kuihtuu viljavimmassakin liejussa tai vesikasvi ei voi elää kuivalla maalla.
Kasvit tarvitsevat kasvuunsa kukin tavallaan lämpöä, kylmyyttä, sadetta, päivänpaistetta, tuulta ja tyyntä. Melonit ja tupakka vaativat paljon lämpöä, kun taas mesimarja viihtyy varjossa ja kaali tuulisella paikalla. Tuuli taas turmelee tupakan kasvun.
Kun nämä kolme tekijää kohtaavat sopusointuisesti, kasvi voi kasvaa täyteen mittaansa. Kasvin hävittäminen maapallolta taas onnistuu murtamalla tämä suotuisa tasapaino - jättää jokin näistä kolmesta tarvittavasta asiasta pois!
Chydenius kirjoittaa tekstissään Ruotsin maaperästä, meidän nykyinen Suomemme kuului silloin Ruotsin alaisuuteen. Tekstissä keskitytään aluksi karhunsammaleen kasvuvaatimuksiin. Tehokas sammaleen hävittäminen niityiltä vaatii luonnon ja kasvuolosuhteiden tarkkaa havainnointia.
Karhunsammal viihtyy parhaiten alavilla, vesiperäisillä hiekkamailla, joista puuttuu laskuojat. Se kasvaa rehevimmillään syvässä varjossa rinteiden juurilla ja kuusimetsien notkelmissa, joissa se voi muodostaa jopa 12-18 tuuman paksuisia mattomaisia alueita.
Karhunsammal leviä kauaksikin kasvupaikoiltaan tuulen mukana keveänä pölynä siemenkodista. Näin itäneet kasvit tuottavat uusia siemeniä jo kolmantena kesänä. Sammal voi levitä myös katkenneiden osien kautta, joten kun niittomies katkoo ja haravoitsija levittää näitä katkenneita latvoja, juurtuu sammal nopeasti uusiin paikkoihin sateen ja maan kosteuden ansiosta. Myös laiduntava karja repii syödessään sammalta maasta, ehkä sylkee sen syödessään suusta huonomakuisena pois ja tallaa sorkillaan uuteen kasvuun.
Chydenius pohtii karhunsammalen torjumista. Se ei siedä kaikenlaisia olosuhteita. Joten jos maaperä pidetään kuivana, ilmavana ja muokataan usein, syrjäyttävät muut kasvit sen luonnostaan.
Chydenius kirjoittaa, että ihminen ei voi ohjailla ilmastoa. Hän toteaa myös, että koska siemeniä leviää kaikkialle, ratkaisu torjuntaan löytyy maaperän olosuhteiden muuttamisesta. Hiekka tai liejuinen maa ei itsessään saa sammalta villiintymään. Todellinen syyllinen on maaperän loukkuun jäävä neste, jota aurinko ja tuuli eivät pääse kuivattamaan. Kun kesällä on hellettä, alkavat kasvinosat seisovassa vedessä mädäntyä, mikä taas muuttaa maapohjan happameksi ja pahanhajuiseksi. Kun karhunsammal kerran pääsee juurtumaan tuollaiseen kosteaan alustaan, se muodostaa kasvustona tiiviin maton, joka estää entisestään haihtumista ja pitää maan märkänä. Kokemuksen mukaan Chydenius kertoo, että parhaiten karhunsammalesta pääsee eroon iskemällä sen elinehtoon, happamuuteen. Kaikki happamuutta poistavat menetelmät ja aineet tuhoavat karhunsammaleen tehokkaasti ja muuttavat maan samalla satoisaksi viljelymaaksi.
Toinen Chydeniuksen mainitsemista kasveista on rahkasammal. Se on osoittautunut vielä karhunsammaltakin sitkeämmäksi vastustajaksi kosteudenpidätyskykynsä vuoksi. Rahkasammal viihtyy runsaassa vedessä ja täyttää avosoita jopa kyynärän syvyydeltä. Rahkasammal haluaa aina pitää juurensa visusti vedessä.
Chydenius kirjoittaa, kuinka rahkasammal ujuttautuu lampiin ja järviin, joiden pintaa on laskettu. Koska viljelijät eivät ole tätä asiaa tiedostaneet aiemmin, on rahkasammalalueiden raivaaminen viljelyksiksi ollut epätoivosta työtä.
Rahkasammal ei tule ojituksella niin kuivaksi, että sitä voitaisiin polttaa. Sammal säilyttää kosteutensa pitkään, siitä puristettu neste haisee ja maistuu happamelta, mikä viittaa siihen sekoittuneeseen kivennäishappoon. Mainittakoon, että Chydeniuksen elinaikana ei vielä tunnistettu erilaisia sammalia kovin tarkasti. Rahkasammaleen useita alalajeja ei ollut vielä nimetty sen tarkemmin.
Chydenius siis toteaa että sekä rahka- että karhunsammal leviävät samoista syistä. Ainoastaan maan kosteustaso määrittää niille rajat. Kuivatetuilla järvenpohjilla luonto etenee samana toistuvan kaavan mukaan. Syvässä vedessä valloituksen aloittaa ensin kaisla. Veden madaltuessa sen perässä seuraavat sara ja korte. Pian niiden jälkeen saapuu rahkasammal, joka karkottaa nopeasti edelliset lajit. Lopulta rannan kohotessa ja kuivuessa karhunsammal tulee rahkasammalen jäljessä ottamaan maan hallintaansa.
Ilman ihmisen väliintuloa sammaleet valtaavat alaa niin nopeasti, että viljelijän työ menee hukkaan ja maisema muuttuu joutomaaksi. Nouseva metsä sitten taas tekee työtään ja muuttaa olosuhteita uudelleen. Tärkein kysymys maanhoidolliselta kannalta onkin, kuinka sammalten leviäminen voidaan estää edullisesti ja tehokkaasti.
Chydenius esittää kolme vaihtoehtoa. Siementen leviämisen ehkäiseminen, ilmaston muuttaminen tai maaperän muokkaaminen.
Siementen leviämisen ehkäisyn hän mainitsee varmimpana keinona, mutta käytännössä se olisi mahdotonta toteuttaa siementen keveyden vuoksi. Tuuli ja sade kuljettavat niitä väkisinkin, samoin karja ja ihmiset huomaamattaan jaloissaan. Pelkkä sammaleen poisto ei takaisi ruohokasvillisuuden nousua. Chydeniuksen mielestä ilmaston muuttamiseenkaan ei kannata luottaa. Sammal sopeutuu hyvin sääolojen muutoksiin. Lopulta sääolosuhteet pysyvät ihmiskädet ylittävän Kaikkivaltiaan hallinnassa.
Siispä katse on kohdistettava maaperän muuttamiseen. Koska maaperän happamuus tekee maasta otollisen sammaleelle, on tutkittava, kuinka tämä happamuus voidaan poistaa ja millaisin menettelytavoin huokeimmin.
Chydenius kertoo kolme tapaa maan happamuuden poistamiseksi. Ne ovat hajottaminen, haihduttaminen ja laimentaminen.
Hapon hajottaminen voi tapahtua emäksisillä suolaliuoksilla tai miedommilla emäksisillä aineilla.Kalkki ja tuhka ovat kustannustehokkaimmat emäksiset suolat. Ne tuhoavat sammaleen riittävän paksusti levitettyinä ja edistävät heinän kasvua. Seisova vesi kuitenkin jää ennalleen. Silloin uusi happamuus iskee nopeasti ruohon juuriin ja sammal palaa paikalleen. Kuivemmilla maa-alueilla menetelmä kuitenkin toimii, haasteena on vain menetelmän kalleus.
Voidaan myös käyttää miedompia emäksisiä aineita, kuten lehtiä, havuja, lantaa ja kuohkeaa ruokamultaa (Chydenius käyttää termiä lämmin multa). Niiden sisältämät rasva-aineet lannoittavat maata saippuamaiseksi. Erityisesti kuusen neulasia ja havua tulisi levittää oksien karsimisen jälkeen paksusti maaperään, ohuesti levittäminen ei auta. Havut kohentavat maata 3-4 vuoden jälkeen. Maahan kannattaa kuitenkin kylvää myös heinänsiementä. Maamies voi myös haihduttaa ilmaan maaperän happamuutta. Lämpö ja tuuli ovat avustavat elementit. Tämä vaatii maamieheltä maan raivaus- ja muokkaustoimia.
Metsä tulee ensin raivata sammaloituneelta alueelta ja vähän laajemminkin. Näin tuuli pääsee puhaltamaan kylmän ilman pois ja auringonsäteet pääsevät lämmittämään maata. Puiden kaato ei yksistään riitä. Tiivis sammalturve estää hapon haihtumista ja ympäröiviltä rinteiltä valuu uutta happamuutta.
On siis kaivettava vettä pois johtava valtaoja ja katkaistava alueelle tulevat vesisuonet. Niitty tulee jakaa maaperän happamuuden mukaan 10-12 sylen sarkoihin. Mitä useammin maa kynnetään, mitä hienommaksi se karhitaan, sitä varmemmin se muuttuu tuulen ja auringon vaikutuksesta lämpimäksi ruokamullaksi. Maan kääntö tehostaa myös emäksisten aineiden ja suolojen vaikutusta, jolloin ne syvällä mullassa lämmittävät maaperää. Vasta tällöin sammal väistyy ja tekee tilaa rehevälle apilalle ja muille heinäkasveille.
Kolmantena keinona Chydenius mainitsee vedellä laimentamisen. Koska happo on sammaleen juurissa, tarvitaan sen huuhtomiseen suuria vesimassoja. Mitä enemmän vettä virtaa sammalikon yli, sitä enemmän happo vähenee ja laimenee. Siksi puroissa ei kasva sammalta.
Maamiehen kannattaa hyödyntää myös kevättulvia. Hän voi johtaa vettä sammaloituneelle alueelle patojen ja maavallien avulla. Jos niitty pystytään pitämään koko kesän veden alla, sammaleet kuolevat ja maa muuttuu satoisaksi. Jos niittyä tarvitaan heinäntuotantoon, vesi lasketaan touko-kesäkuussa pois patoaukkojen kautta.
Patoaminen kannattaa tehdä keväällä. Silloin vettä on yleensä runsaasti ja sammalikko roudan sulettua läpäisevimmillään. Kevätvesi tuo myös mukanaan ravitsevia ja emäksisiä aineksia. Nämä aineet vajoavat lämpöisessä ilmassa pohjaan lannoittaen maata jättäen siihen lämmittävän liejukerroksen.
Chydenius tarkastelee kaikkia edellä mainittuja keinoja ja toteaa, ettei mikään tapa yksinään johda tulokseen. Yhden menetelmän julistaminen parhaaksi olisi yhtä järjetöntä kuin lääkärin tapa määrätä samaa lääkettä jokaiselle potilaalle tämän yksilöllisestä luonteenlaadusta ja voimista riippumatta. Tällä hän varmaan viittaa myös kokemuksiinsa lääkärin toimen harjoittamiseen.
Sammaloitunut niitty voidaan hoitaa halvimmin kuusenhavuilla siellä, missä niitä on valmiiksi runsaasti saatavilla ja maaperän happamuusmatala. Metsättömällä alueella tämä keino puolestaan olisi sietämättömän kallis ja hyödytön.
Maastonmuotojen ollessa otolliset, iso niitty voidaan muuttaa runsastuottoiseksi pienellä padolla ja muutaman taalarin kustannuksilla. jossain toisaalla taas veden patoaminen vaatisi lähes tynnyreittäin kultaa.
Järkevintä on jaotella sammaloituneet niityt kahteen osaan; yläviin, tasaisiin ja kuiviin maastoihin sekä soisiin, märkiin maihin. Jos niitty on viettävällä maalla, poistetaan metsä ja ajetaan maalle useita kerroksia karsittua kuusen- katajan tai männynhavuja ensimmäisillä talvikeleillä. Lumi painaa havut maata vasten ja ne jätetään maatumaan muutamaksi vuodeksi. Lopulta kun karkeimmat jäännökset on poltettu pois, sammal on mädäntynyt ja muuttunut lannoitteeksi.
Havujen poiston jälkeen niitylle kylvetään heinänsiementä, jota on kerätty rehuladoista ja talleista. Vesiurat on katkaistava huolellisesti ojittamalla jo ennen havutusta.
Kalkki ja tuhka ovat oivallisia, mutta hintavia. Sammalia ei myöskään saa polttaa heti, koska silloin vain niiden latvat kärventyvät ja työ menee hukkaan. Ainoa poikkeus on seinäsammal, joka palaa herkästi kokonaan. Tuhka tuottaa muutamia vuosia hyvää ruis- ja heinäsatoa, jos maaperä on savimultaa.
Järeämpi menetelmä on vanhan niityn muuttaminen pelloksi ja sen palauttaminen myöhemmin nurmeksi. Aluksi hakataan ja kiskotaan kaikki puut, kannot ja pensaat. Myös mättäät leikataan irti ja maa kynnetään keväällä. On hyvä lannoittaa maata pitämällä karjaa alueella. Maa saa levätä kesän yli pelkän kevyen karhitsemisen varassa.
Seuraavana vuonna maahan kylvetään kauraa tai sekaviljaa. Maa karhitaan moneen kertaan vaon suuntaisesti. Kolmantena vuonna maa jätetään kesannolle. Se ojitetaan sarkoihin. Nyt ensimmäisenä vuonna kootut mättäät levitetään takaisin alueelle ja hakataan hienoksi.
Neljäntenä vuonna maahan kylvetään ohraa ilman lannoitusta. Siitä saadaan hyvä sato. Viidentenä vuonna maa kesannoituu uudelleen ja kylvetään syksyllä rukiille. Maa-alueella voi myös pitää eläimiä ja kylvää seuraavana kesänä ohran- ja heinänsiemeniä. Jos eläimet eivät ole laiduntamassa alueella, lannoitetaan maa talvella tai keväällä ajamalla sinne palamatonta lantaa. Näin erillistä heinänsiemenen kylvöä ei tarvita.
Chydeniuksen kirjoitelman lopputulemana on, että näin toimien maa vapautuu kokonaan happamuudestaan ja sammal häviää. Tällainen menetelmä voi Chydeniuksen mukaan nostaa maatilan arvon hyvinkin yli kaksinkertaiseksi lyhyessä ajassa!
Chydenius nostaa kirjoituksessaan esiin myös englantilaisten käyttämän kiertoviljelymenetelmän. Menettely vaatii raskasta työtä ja kustannuksia, mutta aivan kuin kauppias sijoittaa mieluummin satasen sijaan tuhannen, kun tietää saavansa siitä kaupoillaan takaisin kolmetuhatta!
Chydenius kertoo kirjoitelmassaan vuodesta 1756, jolloin hän ojitti äärimmäisen märän suomaan, johon kahden sylen mittainen seiväs upposi helposti kovaa maata tavoittamatta. Jo seuraavana kesänä maa oli kovettunut niin, että se voitiin kyntää hevosella. Maa tuotti ensin runsaan sadon rukiista, sen jälkeen se on kantanut viljaa joka toinen vuosi. Ilman erillistä lannoitusta maassa kasvoivat jopa vaativat puutarhakasvit, kuten keräkaali, lanttu, juuripersilja ja punasipuli sammalen kadotessa kokonaan!
Kirjoituksensa lopussa Chydenius kokoaa tekstin perusajatuksen. Hän ei ole pyrkinyt tarjoamaan uusia, epävarmoja kokeilua, vaan esittää, kuinka luonnolliset parannuskeinot toimivat. Hän myös avaa, kuinka nämä toimivat erilaisissa olosuhteissa.
Chydenius jättää työnsä arvioinnin Kuninkaalliselle akatemialle. Hän kuitenkin uskoo tulevan jälkimaailman saavan nauttia vapaudesta ja rauhasta osoittaen kiitollisuutta niille, jotka raivasivat työllään tien yhteiselle rikkaudelle ja hyvinvoinnille.
Kirjoitus päättyy ponnekkaasti latinankieliseen ajatukseen "Haec Patriae ad opes via," eli "Tämä on isänmaan tie rikkauteen."
Kyllä Chydenius vaan oli melkoinen tietoniekka ja visioija!
LÄHTEET: Vastaus Kuninkaallisen tiedeakatemian 1761 esittämään kysymykseen, miten sammaloituneet niityt voidaan parhaiten saada viljelyskäyttöön. Chydenius, Anders 1762. Anders Chydeniuksen kootut teokset.[https://kootutteokset.chydenius.fi/kirjoitukset/vastaus-kuninkaallisen-tiedeakatemian-1761-esittamaan-kysymykseen-miten-sammaloituneet-niityt-voidaan-parhaiten-saada-viljelyskayttoon-otsikkosivu/] Luettu 4.10.2026.
Sammaloituneet niityt. Anders ChydeniusVaasa-lehti. 26.02.1929. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1710552?term=musiikkia&term=Kokkolan&term=Anders%20Chydenius&term=Kokkola&page=6 Luettu 3.10.2026.
