Kukkia ja keskusteluja!

Tällä kertaa astetta keveämpi kesäpäivitys. Tarvitsen aina välillä aikaa ihan yksikseni rauhoittuakseni ja pysyäkseni tasapainoisena ihmisenä. Tämä aamu oli sellainen. 

Kuvasatoni tulee tarinoinnin keskellä siis tällä kertaa Kokkolan keskustan puistoista sieltä täältä. 

Viikonloppuni on ollut oikein ihana. Eilen retkeilimme kotiseutumuseon hallituksen kanssa Stundarsin museokylässä virikkeitä saamassa. Tosi paljon tarttui mieleen ja aisteihin. Kerrassaan voimauttavaa! 

Tämä aamu valkeni sangen sateisena, mutta siitä huolimatta vääntäydyin sängystä luvattoman aikaisin ollakseen kesäloma ja viikonloppu. Minulla oli tapaaminen kirjailijatuttavani kanssa hotelli Kaarlen aamupalapöydässä. 

Kuinka tavattoman nopeasti aika voikaan juosta, kun on mieluisaa keskusteltavaa! Ystäväni, jota en ollut koskaan aiemmin kasvokkain tavannut, on juuriltaan yhtä lailla etelä-pohjalainen, kuten minäkin. Juuremme ovat itse asiassa naapuripaikkakunnilta, mutta omat juureni menevät myös hänen lapsuuskyliensä juurille.

Keskustelimme niitä näitä. Omasta elämästä, harrastuksista, työstä...mutta ennen kaikkea historiasta. Se, jos mikä koukuttaa meitä molempia. Keskustelimme Isostavihasta, keskustelimme Suomen sodasta. Isoviha etenkin oli paljon raakuuksia sisältänyttä aikaa. Ystäväni totesi, että oletettavasti Etelä-Pohjanmaan seuduille ajautui kaikista ronskeinta väkeä vihollisilta. Sen mukaista oli sitten jälkikin. Etenkin Kortesjärven Purmojärvellä, josta eniten keskustelimme. Myös esiäitini surmattiin tuolloin juoksuttamalla kaivon ympäri. Jälkeen jäi kaipaamaan puoliso ja joukko lapsia. Meitä pohditutti, miten esimerkiksi sellaisten perheiden lapset, joilta molemmat vanhemmat tapettiin, saattoivat selviytyä.

Kerroin ystävälleni myös kirjasta, jota kirjoitan. Totesin, etten tiedä, tuleeko siitä koskaan valmista - ainakaan työelämän ohessa- mutta että itse tutkimusmatka on sekin ollut enemmän kuin  antoisa. 

Kerroin ystävälleni Pietarin haaran esi-isästä, joka matkasi Suomen sodan aikana  Suomeen, ja rakastui täällä esiäitiini, joka oli naimisissa. ja kuinka elämä heitä kuljetti askel askeleelta todella hämmästyttävien tapahtumien kautta avioliittoon kuusi vuotta myöhemmin. 

Pohdimme myös sitä, kuinka paljon perimätieto yleensä ottaen pitää paikkansa. Mielenkiintoinen  pohdinta sekin. 

Jäin hetkiseksi yksin pöytääni. Ravintolan aamupalapöydät olivat kutakuinkin täynnä. Takanamme olleesta pöydästä rouva kurottui kohti minua ja sanoi jotain . Nostin katseeni häneen päin ja hän alkoikin kiitellä. Sanoi, että kerroit juuri aivan hämmästyttävän tarinan. Että kiitos todella paljon siitä. Olivat kuunnelleet puolisonsa kanssa tarinankerrontaani.

Ystävälleni totesin, että no niin, taas saatiin kokea opettajan kovan äänen vaikutus.Naurelimme molemmat. Naapuripöydän pariskunta tuli vielä juttelemaan kanssani pöytääni. Oli tosi nastaa. Tällaiset satunnaiset kohtaamiset ovat kyllä hauskoja.

Kokkolan kaupungin puutarhurit ovat jälleen kerran pistäneet parastaan! Kiva kierrellä ympäri, ämpäri. 

Mutta kaikista eniten minua kyllä sykähdytti se, että joku nosti tarinankerrontataidon esiin. Rakastan kertoa tarinoita. Uskoakseni taito on siirtynyt sukupolvelta toiselle isäni sukuhaarassa. Muistan, että jo alakouluaikoina minulla oli itsellänikin aikoinaan tapana kertoa luokkakavereille tarinoita. En kyllä millään muista, mistä aihepiireistä - oletettavasti ei historiasta, mutta uskoakseni vauhdikkaita, humoristisia tarinoita, koska minulla on hatara muistikuva, että seurueeni nauroi usein näille jutuille

Varmaan pitäisi enemmänkin ylläpitää tuota taitoa. Sillä tavoin asiat siirtyisivät kiinnostavasti myös seuraaville sukupolville. Jotenkin sen vain tahtoo omassa elämässään unohtaa. 

Kaksituntisen tarinoinnin jälkeen halasimme kirjailijaystäväni kanssa. Olipa tosi antoisaa keskustella!

Ystäväni jatkoi matkaa eteläiseen Suomeen. Minä lähdin sandaaleissani kiertelemään yksikseni keveässä kesäsateessa kaupungin keskustan puistoja. Oli jotenkin ihanan kesäistä kulkea märällä nurmella ja haistaa ympärillä kesän tuoksuja. Märän koivun lehtien tuoksu! Voi että! Ihan super!

Useampi puisto tuli kierreltyä ja ihan satunnaisia kuvia napsittua sieltä  täältä.

Onneksi kesä jatkuu vielä - toivottavasti pitkään!

Takatalven keskellä

Vaikka sääennusteet jo viikon varrella hohkasivatkin takatalvesta, on ihmismieli siitä kummallinen, ettei sitä oikein usko todeksi, ennen kuin omin silmin näkee. 

Lauantaiaamuun sitten herättiinkin upean valkeuden keskelle. Huvittavana sai katsella omaa pihapiiriä. Meillä on pihassa uima-allas, joka saatiin pestyä ja puunattua loistokkaiden, etuajassa olevien kevätsäiden ansiosta ensimmäistä kertaa jo huhtikuussa. Se oli ensimmäinen kerta altaan 17-vuotisen historian aikana. Koko allas muuttaa muotoaan, kun  terassi sen ympärillä pukeutuu valkoiseen.  Pumppu pörrää nyt altaalla taukoamatta, jottei vesi jäädy...

Muutoinkin lumi rajaa pihapiirin uuteen uskoon. Kivilaatat talon edustalla  tekevät kivan lumileikin. 

Kukkamaalla kevät ei anna periksi. Jotenkin ihailen luonnon voimaa!

Takatalvi saapuu taas siinä vaiheessa, kun toppavaatteet on jo ennätetty pestä. Ei kannattaisi hätiköidä. Mutta kaikkihan tietää sen tunteen, kun keväällä saa kiskoa ensimmäisen kerran esimerkiksi lenkkarit jalkaan! Sitä on vaan pakko kaivaa kevät esille!

Eilen, kun katsoin ikkunasta metsään päin, minuun iski taas se tunne, että on päästävä yksin luontoon. Se iili tulee aina silloin tällöin. Ikkunan takana lumen vuoraamat puiden oksat keinuvat kivasti tuulessa. Silloin tällöin pieni lumirykelmä leijuu korkeammalta puiden oksilta maahan saakka.

Tunnistan nuo hetket luonnossa  sellaisiksi, että kaipaan omaa rauhoittumista. Luonnon keskellä se onnistuu aina. Niinpä ajelen kohti  Ruotsalon Helluskaria. Se on yksi lempipaikoistani. Jo matkan varrella pysäyttelen autoa ja kuvailen. Rannalla on lintujakin, mutta ne aavistavat tuloni ja pyyhältävät pois. 

Meren äärellä tajuntaan iskee yllättävä kylmyys. Sen unohtaa aina, kun ei ole rannalla. Niin nytkin.  Kun kävelen pitkin rantakallioita, painan sormeni korvaani, tuuli vihloo niin kovasti. Mutta on upeaa hengittää kilpaa puuskuvan tuulen kanssa. Aivan kuin minä ja tuuli olisimme hetken yhtä. 

Sitten seison kalliolla. Kylmä graniitti kenkieni alla. Lumi on jo kadonnut kalliolta, ehkä tuuli on vienyt sen kauas, kauas...

Tunnen, kuinka raaka tuuli käy suoraan läpi ajatusten.  Vedän hupun tiukemmin pääni ympärille. Pusken kohti tuulta. Haluan nähdä meren kylmyyden, sen valkopäisinä kuohuvat aallot, mutta huppu kääntyy silmilleni.

Hyinen meri on tänään tummansininen. Se ei liiku paljon, mutta siellä, täällä näkee valkoisia vaahtopäitä. Kännykamerallani en kuitenkaan ala niitä kuvailemaan. Meren pinta on vihainen, se seuloo itseään ees ja taas, mutta jotenkin verkkaisesti, kuin itseään pidätellen. Ehkä sekin jo haluaisi antautua keväälle. Jäätä ei enää näy silmänkantamattomiin.

Seisoskelen. En siksi, etten voisi jatkaa matkaani kallioilla, vaan siksi, että tässä on kaikki se, mitä kaipasin: kylmä, valo, hiljaisuus.

Kallioilla aika tuntuu pysähtyvän. Sormille on kylmä, tuuli tuntuu poskipäissä. Hiukseni tarttuvat tuuleen, elävät levottomasti ja paljastavat niskan kylmyydelle. Vedän vaistomaisesti hartioitani kasaan. Tuuli ei kysy lupaa, mutta se muovaa minusta meren armolla olevan hahmon. Seison liikkumatta, mutta silti kaikki minussa on liikkeessä - hiukset, hengitys, ajatus. Huhtikuisessa säässä.

Silti kallioidenkin keskellä on pilkahduksia pehmeydestä. Vihreä sammal erottuu vastalauseena rantakallioiden karuudelle. Se nostaa päänsä kallion painanteista tiheänä mattona. Sen väri on taivaallisen kaunis. Sammalmättään päällä lepää puhtaanvalkea lumikruunu. Lumi on seurannut sammaleen muotoja, jäänyt kiinni pieniin nyppyihin, kerääntynyt sen keskelle ja jättänyt reunoille kuin kaksi vihreää maata. Sammal ja lumi yhdessä kertovat viipyilevästä keväästä - hetkestä, jolloin talvi ei enää hallitse kaikkea, mutta kevät odottaa vielä omaa vuoroaan. 

On keskipäivä. Aurinko ulottaa  valonsa kalliolle kuin kokeillen. Sitkeiden pikkukoivujen  oksat piirtyvät pitkinä varjoina, jotka venyvät karun rantakallion pintaa pitkin. Ikään kuin varjot yrittäisivät kasvaa siellä, missä juuret eivät voi. Hetkellisesti kalliolle ilmestyy runkoja, joita ei oikeasti ole olemassa.  Kun  pilvi hetkeksi lipuu auringon eteen, varjot vetäytyvät pois kuin esiriipun taakse. Jäljelle jäävät vain ne sitkeimmät puut, jotka oikeasti jaksavat kasvaa tässä paikassa. 

Seisoskelu kalliolla on suostumista siihen, että vuodenaika voi ottaa askeleen taaksepäin kysymättä lupaa. Hyisen meren äärellä takatalvi tuntuu rehelliseltä ja aidolta. Se ei teeskentele lämpöä, vaan näyttää juuri sen, mikä vielä on.

Jatkan matkaa. Kuljen halki  korkeiden kallion paikkaan, jossa  kasvillisuus muuttuu rehevämmäksi, kalliot loppuvat ja metsä alkaa. Viimetalvinen Hannes-myrsky on näyttänyt itsestään jälkiä täälläkin. Mietin luonnon voimaa. Se on uskomaton. Kuinka tästäkin kohtaa maa  on kuin mennyt halki, Mietin, että ihmisen voimat ei tällaiseen pystyisi. Sitten sen tekee näkymätön tuuli. 

Jatkan matkaa. Merivesi on vetäytynyt matalalle. Muistan aikaisemmista käynneistä samalla paikalla, kuinka kaikki nuo pikkukivet olivat veden peitossa. Joskus uin juuri tässä kohdassa, silloin kun lapset olivat pieniä. Muistan, kuinka kahlailu rantavedessä oli työlästä jalkojen alla tuntuvien kivenmurikoiden vuoksi. 

Merivesi ikään kuin pidättää henkeään. Se mikä aiemmin oli veden alla, on nyt märkää ja kiiltävää pintaa, jopa osin  jo kuivunuttakin. 

Jatkan matkaani metsän siimekseen. Kärrypolku kaartuu kohti metsän sydäntä. Polun pinta on vuorautunut aikojen saatossa puista pudonneilla havuilla, jotka vaimentavat jokaisen tulevan askeleen. Polku taipuu puiden taakse. Ei voi tietää, mitä on edessä. Ohut, koskematon kerros puhtaanvalkeaa lunta polulla on kuin koskematon kuorrutus, jossa ei näy vielä ainuttakaan jalanjälkeä. Minä tulen ja rikon askeleillani  tuon ehjän kokonaisuuden. Minun jälkeeni se ei enää ole sama. 

Aurinko kajastaa suurten kuusenrunkojen ja raskaiden oksien välistä. Valo siivilöityy metsän hämärään kultaisina juovina. Kuulen pikkulintujen huoletonta laulua puiden kätköistä. Kaartuva, luminen polku on osa metsän hiljaista tarinaa. 

Kuljen eteenpäin. Vastaan tulee uusi, erinäköinen ranta. Rantahiekan vanhan vauvakeinun takaa on kiva katsella maisemaa. Keinun istuinosa on vuorautunut lumella. Tuuli sitä nyt hiljalleen keinuttaa. Valkeaa kyytiläistä. Kylmät ketjut hennosti kiristyneinä viileässä ilmassa.

Seison keinun takana ja katson sen yli merelle. Keinu täyttää näkymän. Aivan kuin katselisin maailmaa lapsen horisontista käsin. Rannan hiekka ei näy, lumi peittää sen, mutta tiedän, että lumen alla on hiekka. Keinu, ranta ja merimaisema odottavat kesää ja rannan leikkijöitä. Ehkä he vielä palaavat, viimeistään silloin, kun hiekka jo polttaa jalkojen alla.

Päämäärätön kuljeskeluni jatkuu. Tulen uudelle rantakalliolle, kallion pinta on karheana jalkojeni alla. Suuret puut kehystävät tätä kallionkielekettä. Metsä luo ympärilleni turvan. Ainakin minusta tuntuu siltä. Jykevien runkojen välistä näen vain aavistuksen merta. 

Havupuiden vihreys on syvää ja elävää. Pienet havut lomittuvat tiiviiksi kokonaisuuksiksi valoa suodattaen. Aurinko kultaa maiseman pehmeinä laikkuina. Valo koskettaa varovasti runkoja. Puut ovat estäneet täyden pääsyn auringolta. Lumi on saanut luvan asettua paikoilleen sinne, tänne. Kuin hiljaisena muistona menneestä talven kylmyydestä. 

Taivaan sini on puhtaan kaunis. Avoin ja seesteinen. "Myrskyn jälkeen on poutasää,"  lauloi jo aikoinaan Kari Tapio. Näinhän se aina menee. Oksien välistä on aavistettavissa jo lupaus kesästä. 

Luonnossa kulkiessa tuntuu, että kaikki asiat on tasapainossa: meri, valo, metsä ja varjot. Hengitän syvään. Tätä tulinkin etsimään!

Vaeltelen vielä hetken rantakallioilla. Muita ihmisiä ei näy. Tunnen aavistuksenomaisen hetken ajan olevani kuin metsän valtias.  Hymyilen. Luonnon mahti on niin paljon ihmistä suurempi. Rannalla kylmyyden puskiessa sielun syvyyksiin asti tajuaa juuri oman mitättömyytensä. 

Kyykistyn vielä rantakallion luona. Joku on tehnyt kallion keskelle pienen nuotion. Kivistä rakennettu nuotio, kuin linnun pesä. Huolellisesti ympyrään aseteltu. Niin kaunis! Tarkoituksellinen kivien rykelmä. 

Nuotion keskusta on tyhjä ja kylmä, vain hienoa tuhkaa ja muutama hiiltynyt oksanpätkä muistuttamassa lämmöstä, joka siinä joskus on hetken ollut. 

Nuotion kivet on kestäneet ihmisen tekemän  asettelun siinä koko talven, vaikka Hannes-myrsky katkoi puita ja repi maita. On luonto ihmeellinen, on!