Tuuli Meripuistossa

Eräs lukijani otti taannoin yhteyttä. Hän kyseli, mikä mahtaa olla puinen veistos, joka löytyy Kokkolan Meripuistosta. Täh? Kelasin mielessäni koko puistoalueen - en muistanut yhtään veistosta. 

Niinpä lähdin saamani ohjeistuksen avulla paikkaa etsimään. 

Aluksi en edes löytänyt veistosta. Kiertelin ja kaartelin puistoaluetta. Kävin jopa viereisellä beachvolley-kentällä, mutten katsonut oikeaan suuntaan! Kierrettyäni koko puistoalueen katsoin kännystäni saamaani lukijamailia. "...siinä beachvolleykentän ja uimarannan vieressä..." Uusi kävely paikalle. 

No nyt löytyi! Innokkasti harpoin paikalle.  Veistoksen selusta tervehti minua jännittävästi luokseen houkutellen. Kuinka en ollut tätä aikaisemmin huomannut!

Työ näytti kuin enkelin siiviltä, kun pääsin lähemmäksi. 

              

              Voin kertoa, että oli todella jnnittävä hetki, kun kurkkasin veistoksen  merenpuolista osaa.

Työ on kokonaan tehty käsittelemättömästä  puusta. Siipiosissa on vinolaudoitusta. Lautojen päitä on muotoiltu ja myös koverrettu.

Meren puolelta paljastuu veistoksen vartalo  ja kasvot. Wau! Uljas, pää pystyssä seisova nainen, joka ikään kuin ottaa vastaan kaikki tuulet ja tuiskut tässä seisoessaan! 

Vartalo-osa on veistetty yhdestä tukista. Tästä  suunnasta katsoen en ole enää varma, onko se nainen sittenkään.  Kasvot erottuvat veistoksesta ja ikään kuin kruunu  pään päällä. Kaulaosa on ohennettu.  Tästä kuvasta näkyy myös kauniit leikkaukset siipiosissa. 

Teoksen kuvaaminen edestä on haasteellista. Täytyy laskeutua alas piennarta, jonka alaosa on pelkkää  kiveä. Merivesi peittää kivet osittain. Muutaman kerran horjahdan, mutta luojan kiitos pysyn kuin pysynkin pystyssä. Mietin, olenkohan ensimmäinen, joka kuvaa veistosta tästä kuvakulmasta tällä paikalla...

Kiertelen veistosta ees ja taas. En löydä tietoa sen tekijästä ja poistun vähän laimein fiiliksin  pois paikalta. Olin ajatellut selvittää työn taustan kerralla...Netin kautta kotona yritän selvitellä veistoksen alkuperää, mutta tieto on lujassa. Viimein saan vinkin, että teos saattaa liittyä  Pohjoismaiseen Taidekouluun, joka on juuri loppumassa Kokkolassa. Naputtelen mailin Taidekoulun opintorehtori Meri Linnalle. Hän lupaa selvitellä asiaa.

Pian saan mailin Brit Stenmanilta, joka on sekä  Pohjoismaisen Taidekoulun säätiön että Pohjola-Nordenin puheenjohtaja. Hän kertoo puuveistoksen olevan tanskalaisen kuvanveistäjä Flemming Kastanjegårdin käsialaa.

Veistos on Pohjoismaisten päivien (=Nordiska dagar) yhteydessä annettu lahjaksi. Lahjoittajana on ollut yksi Kokkolan 15 ystävyyskaupungista, nimittäin tanskalainen Fredericia.

Eräässä netin keskusteluryhmässä saan kokkolalaiselta Tapio Kaunistolta  hieman täydennystä. Hän kertoo, että veistoksen takana on Kastaniegaardin lisäksi tanskalainen Gurli Hjort. Hänen mukaansa teos on lahjoitettu Kokkolaan vuonna 1994 ja työn nimi on "Tuuli."

Brit Stenman mainitsee mailissaan , ett ätyön tekijän nimen pitäisi löytyä teoksen siivestä. En saa rauhaa ennen kuin huristelen uuelleen paikalle. Ja toden totta! Silmiini osuukin samantien puuhun kaiverretut nimet:
                                                                HJORT
                                                                   OG
                                                        KASTANIEGAARD

En voi käsittä, miten en huomannut niitä ensimäisellä kerralla -tosin nimet olivat helmaosassa...
Katsokaapa kuvaa; leppäkerttu se siinä nimien vieressä tepuutteli.:)

Sain Stenmanilta tiedon, että kaupungissamme on toinenkin Kastaniegaardin veistos. Arvaako joku? Siitä joskus myöhemmin...

Ps. Lukija, joka minuun otti yhteyttä kertoi harrastavansa "blogipyöräilyä" - hän lukee tekstini ja lähtee tutustumaan sitten paikkaan. Upeeta, siis mahtavaa, wau!

Vaakuna Kaarlelan kirkossa

Pitkästä aikaa piipahdus Kaarlelan kirkkoon. Tällä kertaa tuijottelen kirkon valkealla sivustan kiviseinällä olevaa vaakunaa (samaan hengenvetoon pahoittelut  sumeista kuvista...). Tästä oli vaikeuksia löytää lisätietoa...

Vaakunan pohjaväri on  tummansininen.  Sen kolmiulotteisesti  käperretyt koukerot on väritetty punaisiksi. Kuvasta hohkaa jotain hyvin vanhaa. Vaakunassa on kolme kruunua, jotka ovat väritykseltään kultaisia ja niiden sisus on maalattu punaiseksi. 

Alimmaisena taulussa on otus, josta lähemmin tutkittuna on oikeastaan vähän vaikeaa  tietää,  mikä se on...Jänis?

Käsittääkseni vaakunatyö on vanha - ihan jo piirretyn eläimen mittasuhteista saa sellaisen käsityksen. En kuitenkaan löytänyt mistään tarkempaa tietoa tämän alkuperästä tai tekijästä. Osaako joku valaista enemmän?

Ilmeisestikin aihe liittyy Kaarlelan vanhaan pitäjänsinettiin...

Kuvan aihe kytkeytyy entisen Kaarlelan kunnan vaakunaan. Kaarlelan vaakuna on saanut aiheensa kunnan 1600-luvulta peräisin olevasta pitäjänsinetistä.

Kaarlelan vaakunan suunnittelija on Gustav von Numers. Kaarlelan vaakuna vahvistettiin käyttöön 12. 2.1963.

Numersin vaakunasta puuttuu punainen väri ja eläinkin on saanut erilaisen muodon. Kruunut sitävastoin on tässäkin tallella.



Yllä oleva kuva on lainattu täältä.

Vaakunan kenttä on sininen. Kentässä on hopeinen, kultavaruksinen näätä. Näätä on vaakunassa pystyasennossa. Näädän yläpuolella on vieretysten  kolme kultakruunua.

Kaarlelan kunnan muuttuessa vuonna 1977 osaksi Kokkolan kaupunkia,  muuttui Kaarlelan vaakuna epäviralliseksi kunnanvaakunaksi.



LÄHTEET:

Kaarlelan vaakuna. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlelan_vaakuna] Luettu 8.8.2017. 

Lehmisavuilla

Minulla on vankat maatalontytön juuret. Esipolvet isovanhempiini saakka ovat olleet karjatilallisia satoja vuosia - lähes tulkoon kaikki. Ja vaikka vanhempani kulkivatkin päivätöissä kodin ulkopuolella, asuin lapsuuteni 8 ensimmäistä vuotta maatilalla. Sen jälkeenkin vielä kaikki loma-ajat aikuisuuteen saakka. Arkeani oli navettatöihin osallistuminen, lehmien "tillaus" ja kaikki mahdolliset maatalon työt.

Ja kun sitten avioiduin, niin tietystikin maatalon pojan kanssa. Päätös tosin tehtiin jo parikymppisinä, ettei meistä uutta jatkajasukupolvea taida tulla. Silti muutettiin " kaupungissa maalle." Vaikka katsoi ikkunasta mihin suuntaan tahansa, näki aina lehmiä kesäisin niityillä. Joskus niitä teputteli pihassammekin, kun aitaus oli antanut jossain periksi.Kerran siipan kotona vietettiin joulua ja kesken jouluaterian lehmä poiki ja lehmältä muljahti kohtu ulos .Että sellaista romanttista joulua pukkasi...Siipan kanssa kannateltiin kohtua uuniritilän päällä ilmassa, ettei se vaurioidu. Tämmöinen oli eläinlääkärin ohje. Lääkärin tuloon kesti tunnin...Mutta se lehmä, se pelastui!

Kylä jossa asumme, on näihin päivin asti ollut hyvin maatalousvoittoinen. Mutta kaikki muuttuu. Viimeisestäkin kylän talosta lähti lehmät korkealaitaiseen tänä vuonna. Nyt on vain vuokrattuja peltotilkkuja...Minulla on kaipio. 

Jonain päivänä ajelin pojan kanssa autolla. Poika, 16-kesäinen, viisoi pellolle "Äiti voi, kato lehmiä!" Siinä me kaksi katsoa tapitimme lehmiä kuin eläintarhan aidan takaa...Ilmeisesti olen onnistunut lehmäkaipioni siirtämään nuorempaankin sukupolveen. 

Eilen sitten menin kirpparille. Näin siellä taulujäljitelmän. Se kiinnitti heti huomioni. Taulussa oli lehmiä. Kävelin pois. Palasin pian takaisin ja pistin Järnefeltin lehmät kärryyni. 

Tiesin taululleni heti paikan. Viime jouluna kun sattui pienoinen kömmähdys...En ole vielä vaihtanut tapettia, kun en ole löytänyt sitä sopivaa. Tahraa on piilotettu jos mitenkin. Nyt se peittyi!

No nyt on auvoinen mieli. 25 euroa kehyksineen maksanut taidejäljennökseni löysi paikkansa tahran päältä. 

Tuosta taulusta. Eero Järnefeltin teos Lehmisavu valmistui kuvan kaltaisesssa muodossa 1891. Öljyvärimaalaus esittää sääskiä karkoittavan lehmisavun ympärille asettautueita lehmiä suomalaisessa vanhan ajan maalaismaisemassa. 

Järnefeltiä taulun maalaustyön esivalmisteluissa mukana ollut Johanna Vartiainen muisteli 1960-luvulla teoksen järjestelytyötä näin: "Minä olin hänelle savua sytyttämässä ja noin tunnin vei, kun taiteilija teki järjestelyjään ja valokuvasi aiheen.

Maalauksen mallina oli Nilsiän Västinniemen Kauniskankaan tila, jossa oli 35 lehmää. Tilan vastarannalla sijaitsi Kauniskankaan karjapiha. Lehmät on järjestetty valokuvausta varten suunniteltuun asetelmaan. Varsinaisen maalaustyön Järnefelt teki vasta sisätiloissa. 

Alkuperäisenä tästä taulusta muuten huutokaupassa huudettiin miljoona markkaa ja taideteos päätyi yksityishenkilölle pääkaupunkiseudulle.

Minulle tämä 25 euron plagiaatti riittää oikein hyvin!:)Voin jo kuvitella pitkät talvi-illat ja itseni makoilemassa sohvalla. Selän takana lämmittää takkatuli ja minä viipyilen katseellani lehmien kanssa maalaismaisemassa. 

Ps. Seuraavana yönä tämän  tekstin kirjoittamisen jälkeen heräsin aamuviideltä täysin virkeänä. Unessani olin  mummoni kanssa navetassa. Siellä oli Tähikki-lehmä, kuten lapsuudessani. Kaikki ketat paikoillaan,  lehmät jokainen omissa karsinoissaan ja hinkkien säilytystilat kylmine vesiastioineen ihan niinkuin ennenkin. Ruokin lehmiä, siivosin sontia. Sitten mummo vain katosi. Minä jatkoin vielä kauan töitä navetassa, kunnes heräsin...Voimaannuin!

LÄHTEET:

Laitinen, Ari. Valokuvaus kuvataiteilijan apuvälineenä. Tampereen ensimmäinen ammattitaiteilija Kaarlo Vuori (1863–1914) muotokuvamaalarina ja valokuvaajana . Pro Gradu - tutkielma. 2017, s. 16. 

Mtv.fi. Edelfeltin taulusta ennätyshinta. [https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/edelfeltin-taulusta-ennatyshinta/5407108#gs.mRCRzPs[ Luettu 15.9.2018. 

Wikipedia. Lehmisavu (maalaus). [https://fi.wikipedia.org/wiki/Lehmisavu_(maalaus)] Luettu 16.9.2018.

Muisto kesästä...

Kaunis heinäkuinen iltapäivä. Parkkeeraamme auton Päiväjärventien  parkkipaikalle. Heinikkoinen metsätie on kuiva kävellä.  Jossain pusikossa rahahtaa muutama oksa ja pieni lintu pakenee loitommas. 

Kiva yllätys, kun huomaamme rantaa lähestyessä, että pitkospuita on rakenneltu  hieman enemmän usean vuoden tauon jälkeen. Tosin aika kapoisasti  - kävelyesteinen ei tästä kyllä  yli kulkisi. Olisi voitu tehdä pari lankkua leveämpi, niin olisi sekin ongelma korjattu samalla vaivalla.

Kodan luona on hiljaista. Paikalla ei ole ketään muita. Uusi sahapukki uhkuu uljauttaan. 

Kodan sisällä on muutoin  siistiä, mutta aina sitä jää miettimään, mikä kivikaudenaikainen  töherrysvietti meissä ihmisissä elää...Piirrokset - kuten ihmisetkin -  vain ovat hieman pulskistuneet  maailman muuttuessa...

 Rantaan on tehty pieni  puutasanne, jossa on jopa pari penkinvirkaa toimittavaa  istuinta. Ehkä mallia hutera, mutta teksti ainakin on kaunis. Olen vuosikausia haaveillut muutaman metrin laiturista, jossa voisi kalastella huolettomasti. Ehkä tyydyn tähän. 

Jatkamme kulkua pitkospuiden suuntaan rannan suuntaisesti. Vaikka suossa on vain pari lankkua, sitä tuntee olonsa melkoiseksi suotorpeedoksi ja olon vakaaksi. . Mikäs tässä on astellessa kuivin jaloin. Suon heinät osuvat välillä sormenpäihin ja tuntuvat vähän  karkeilta  ja teräviltä käsiin. 

Kasvi, jota rakastan yli kaiken, on tupasvilla. Näin heinäkuussa niitä on jäljellä enää siellä täällä, mutta tunnelman kesäkuisen alun luonnosta pystyn näilläkin tavoittamaan. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka karulla suolla voi kasvaa jotain näin herkkää ja pumpulimaista.

Kuin suo, kuokka ja Jussi kuuluu suopursu suolle. Tuoksu on mieletön. Taitan mukaani muutaman varpuoksan. Vien ne isälleni. Hyvinä  vuosinaan hän liikkui usein soilla. Nyt ei enää siihen pysty, haaveilee vaan, että ensi syksynä minä sitten taas ....Rutistan "terapiaoksia" lujasti käsissäni ja toivon, että tuoksu johdattaa isän vuosissa kauas taaksepäin...

Sitten yllätys. Olimme aikoneet tulla kääntämään  pienen, vanhan venhomme talviteloiltaan vähän myöhässä, mutta meille sopivalla hetkellä. Joku on sen jo tehnyt...

Ei siinä mitään, en halua tätä paatia lukita, suon ilmomielin, että joku sitä lainaa, kunhan hellii ja hoivaa, kuin vanhusta ikään. Aina joskus joku soittaa ja kysyy, saako sitä käyttää. Ilomielin silloin lupaa. Paatti jo vähän vuotaakin, mutta omaan käyttööni se sopii vielä tänne eläkepäivikseen. Aina joskus harmittaa, jos joku lainaa jättää  veneeni  tuulten paiskottavaksi tai jopa soutaa vastarannalle ja hylkää sinne...Noutajia on sitten aika lailla vähemmän...

Teemme souturetken järven toiseen päähän. Vielä vanhus jaksaa kanssamme, vaikka  sen ryppyjä ja kauneusvirheitä onkin pakkeloitu suuripiirteisesti.  Sisäpohjassa kuuluu olevan vähän vettä, joten huolellinen veneen säilytys on tarpeen, jotta vesi pääsee valumaan levätessään  sieltä pois.

Suojärvi on  autio ja vailla kiirettä.. Etäämpänä näkyy paljon lokkeja. Lintujen ääniä lukuun ottamatta on hiljaista. Sitten huomaamme vedessä uiskentelevan kaakkurin. Yritän ottaa kuvaa, mutta lintu on  ovelampi. Se sukeltaa. Soudamme uudelleen sitä lähemmäksi ja taas se sukeltaa pitkästi. Tunnen itseni tyhmäksi kameran takana heiluessani. Vähän naurattaakin. Seuralaiseni kysyy, minne päin se sukelsi.  Hetken päästä se nousee esiin  veneen takaa, kaukana ja nauraa partaansa.... 

Vaikka Päiväjärvi ei iso olekaan, pohjoistuuli puhaltaa yllättävän voimakkaasti. Siitä on se hyöty, ettei tällaisella säällä hyttysistä ole kiusaa.

Airot vinkuvat ihanasti. Heitän vähän kämmenilläni vettä hankaimien ympärille. Vinkuna lakkaa.

Rannemmas soudeltua katselen veteen veden kasveja. Väkisinkin palaa lapsuuden kesät ja mökkielämä mieleen. Kun aikuiset soutivat, minä venytin käteni veteen pitkälle, pitkälle, vielä vähän pidemmälle. Kiskoin kukkasia ja tein niistä seppeleitä. Kiiretöntä kesää ja aikaa värkkäillä. Muuta ei  kaivannut. Muistan, kun eräänkin kerran kävelimme äitini, minä ja pikkusiskoni  metsän halki kylään kauppa-autolle. Edestakaksin matkaa oli yli kymmenen kilometriä, eikä meistä lapsista  kumpikaan tajunnut  edes valittaa. Se oli retki jos mikä.

Rantaudumme. Vene rantaan tiukasti köytettynä ja keula kohti taivoa, jotta  välipohja tyhjenisi.



Metsäpolkua kävellessä teen huomioita tulevasta marjavuodesta. Yllättävän monta lakan karttia on näkyvissä. Niitä ei tällä  rannalla yleensäkään ole montaa, mutta nyt näkyy  tavallista useampi. Karpaloiden syksy näyttä enemmän kuin lupaavalta.

Vilkaisen vielä taakseni. Pieni, punainen piste, paattini,  hymyilyttää minua kotiin päin kulkiessa. Minun vene, minun onni.:) Joskus onni on niin pienissä asioissa. 

Kaipauksella, kesälle...

Konevitsan taideaarre

Jo kahdeksatta kertaa järjestetty Kokkolan Keskiaikapäivät helli yleisöä jälleen aurinkoisella säällä. Vaikka ulkosalla Kaarlelan kirkon kupeessa oli nautinollista kuljeskella ja katsella kiireettömiä ihmisiä ja esityksiä kaiken tarjonnan keskellä, suuntasin mieluummin intoa täynnä Kaarlelan kirkkoon, jossa ohjelmanumerona oli antiikkikauppias Raul Pohjosen "luento", tai pikemminkin eläytyvä kertomus Konevitsan taideaarteesta.

Tapahtumasta ei ollut etukäteistietoa minulla ainakaan otsikkoa enempää. Saavuin paikalle sen vuoksi, että muutamana aikaisempanakin vuonna Pohjosen esitykset ovat mielestäni olleet historiafriikin korvaan niitä keskiaikatapahtuman mielelenkiintoisimpia. En pettynyt nytkään. 

Penkkiin istahdettuani katselin kirkon etuosaan asetettua, verhottua taulutelinettä. Kankaan päälle oli aseteltu aiheeseen johdatukseksi venäjäläisvaltiaiden kuvia ja ikoni.

Pohjosen kertomukset ovat  jo sinällään kiehtovia, koska hän ei puhu papereista ja toistaa  esitelmänsä kahdella kielellä. Oman sfäärinsä niihin luo asiantuntijan ote ja   sydämellä valitut, mielenkiintoiset  aiheet. 

Konevitsan kirkonkelloista  lienee useampi kuullut, mutta tämänkertainen tarina Konevitsan tauluaarteesta kertoi taulusta,  joka ihmeellisesti eksyi Suomeen. 

Taustana tapahtumille oli  suuriruhtinaskunnan kuolema 1800-luvun lopussa ja  1900-luvun alussa. Puolaan ja Suomeen Venäjältä komennetut haalivat hätäpäissään  omaisuutta länteen, koska eivät  tienneet, mitä Venäjällä tulee tapahtumaan. Jokainen uudistus vuoronperään tuhoutui maanrakoon. Samaan aikaan anarkismi, mystismi ja uskontojen eri suuntaukset saivat jalansijaa Venäjällä. 

Aleksanteri II murha 1881 sai aikaan kaaoksen.  Hän oli ollut hyvin liberalistinen hallitsija, joka oli antanut suomalaisille erivapauksia. Suomalaiset olivat järkyttyneitä murhasta. Hallitsijana jatkoi poika Aleksanteri III, joka perusti pahamaineisen ohranan, ns. salaisen poliisin. 

Seuraavana hallitsijana jatkoi Nikolai II isänsä  vallan perijänä. Nikolai II oli viimeinen tsaari ja hänen aikakaudellaan tapahtui suuria mullistuksia. Suomea painostettiin suuresti venäläisvastaiseen politiikkaan. Bobrikovin ajatuksena oli suomalaisten venäläistäminen ja erioikeuksien lopettaminen.  Sitten venäläinen kenraali Bobrikov murhattiin. Kapinahenki oli voimissaan ja myös japanilaiset rahoittivat toimintaa. 

Vallankumouksen aikana vietiin paljon taideaarteita ulkomaille, mutta silti noin 70% onnistuttiin jättämään Venäjälle. 

Bobrikovin murhan jälkeen oli seesteisempää, jonkin aikaa. Viimeinen kenraalikuvernööri, Franz Albert Aleksandrovitš Seyn , murhattiin Pietarissa 1918. 

Ohrana piti silmällä myös Suomen jääkäriliikettä. Silti osa heistä pääsi livahtamaan Suomesta Saksaan. 

Venäjällä miehistön noustua kapinaan, saapui Vaasaan vuonna 1917 venäläinen  upseeri. Hän sai suojapaikan Maalahdesta. Kiitokseksi tästä hän antoi talon sisäkölle maalauksen ennen muuttoaan Pariisiin. Saatesanoikseen upseeri oli kertonut, että teos on maalattu Konevitsan luostarissa ja on erittäin arvokas!

Mutta eipä siinä kaikki...tarina eteni. Oli aika poistaa  verho työn edestä...

Maalaus, joka näkyy päällepäin, on nimeltään Kuolemansaari. Se on yksi eniten kopioiduimpia tauluja maailmassa. Tämäkin on kopio. Alkuperäisen maalauksen isä on Arnold Böcklin (1821-1901). Maalari edusti uudempia suuntauksia teosofisissa ja antroposofisissa suunnissa. Uskonnollisista aiheista puhuttiin taiteissa eri tavoin kuin sanoissa. Tiedetään, että esimerkiksi säveltäjä   Rahmaninov sai paljon vaikutteita tästä maalauksesta. 

Alkuperäisestä maalauksesta Böcklin teki kaikkiaan viisi versiota. Ensimmäinen teos oli 1880 kankaalle maalattu työ "Die Toteninsel," joka nykyään on Baselin taidemuseossa. 

Toinen teos on tallessa Metropolitanissa New Yorkissa. Se on öljymaalattu puulle. Kolmas maalaus samalla aiheella tuli myyntiin 1936 erääseen taidekauppaan. Ja kuinka ollakaan, taulun osti eräs Adolf Hitler...Vuonna 1940 taulu siirrettiin Valtakunnankansliaan. Nykyään se on tallessa Alte nationalgalleriessa Berliinissä. Neljännen alkuperäismaalauksen kohtalona oli tuhoutua Toisessa maailmansodassa, Berliinin pommituksessa 1944. Tämä maalaus oli kuparipellille maalattu. 

Viides alkuperäinen maalaus on maalattu 1886 ja sitä säilytetään Leipzigin taidemuseossa.

Mutta miten sitten tämä Pohjosella oleva maalaus...miksi se on arvokas, vaikka se on jäljitelmä? Nimittäin tämän taulun ostivat Pohjosen vanhemmat 1960-luvulla. Näkyvissä oleva taulu on tehty 1910. Myyjä oli kertonut taulun tarinan ja miten se on kulkeutunut Pohjanmaalle upseerin matkassa. 

Venäjältä on aikojen saatossa salakuljetettu paljon  tavaraa; tauluja, ikoneja, koruja...Tästä taulusta erityisen tekee se, että  maalauksen alla on toinen, aito ja alkuperäinen maalaus! 

Jää pohdittavaksi,  oliko kyseessä salakuljetettu työ. Tiedetään, että työ on maalattu Konevitsan luostarissa. Oliko Konevitsan munkkien tarkoitus maalata  hieman ylimäräistä vanhalle kankaalle? Vai laskettiinko, että kun päällä on maalattuna yksi kaikista yleisimpiä maalauksia jäljitelmänä, se on helpointa kuljettaa tullin läpi toiseen maahan...

Konevitsan luostari on perustettu 1393 pyhittäjä  Arseni Konevitsalaisen toimesta. Piilossa  olevan maalauksen tarkkaa ikää ei tiedetä, mutta se on ainakin viimeistään 1700-luvulla maalattu, ellei jo sitäkin aikaisemmin. Maalaus näkyy tarkasti katsoessa  päällimmäisen maalauksen alta paikoitellen. Oikeassa valossa ja kulmassa paremmin,  kuin jossain toisessa...

Pohjonen pyysi yleisöä eteen kokeilemaan käsillään maalauksen pintaa, jossa alla olevat kuviot ovat käsiin tunnettavissa. Maalauksesta on pystytty erottamaan  vasemmassa yläkulmassa Marian sädekehä. Jeesus-lapsi on teoksessa keskellä ja hänen sädekehänsä vasemmalla alempana. Oikealla  on ortodoksiristejä. Siis wau!

Yleisö oli kiinnostunutta. Onhan  tämä ainutkertainen tarina. Pohjonen kertoo, että koska nykytekniikka on kehittynytttä,  on alla olevaa työtä mahdollista jo tutkia. Hänellä onkin suunnitelmissa teoksen röntgenkuvaaminen. 

Se tiedetään, että alla on temperamaalaus, päällimmäisenä öljymaalaus. Tiedetään sekin, että maalausjälki on erittäin hyvää työtä. 

                     

Vastoin Wikipedian vääriä tietoja - päällimmäisessä maalauksessa näkyvä vaalea hahmo ei muuten ole  leski, vaan kuolleen sielu, joka seisoo soutajan vieressä. 

Esityksensä päätteeksi Pohjonen tokaisee, että intuitio puhuu etukäteen, järki jälkikäteen ja opastaa meitä kuulijoita  vielä muistuttamalla: "Älä osta signeerattuja tauluja, osta signeerattomia - ne on aina aitoja!":)

Ps. Tätä kirjoittaessa  - kuin kietoutuen Venäjäaiheeseen -  sain mailin venäläiseltä mieheltä. Nyt lähden tutkimaan, miten ihmeessä isäni suvusta löytyy melko läheinen venäläishaara. Luulin  ratkoneeni isäni suvun jo täysin. Oliko joskus  jossain joku, josta kirkonkirjat eivät tiedä täyttä totuutta? Niin mielenkiintoista...