Perjantai-illan kohokohta tällä viikolla: ennätin lopultakin tutustumaan K.H.Renlundin museon Näyttelyhallissa olevaan kuvataiteilija Elina Förstin "Näin se on nähtävä"- näyttelyyn!
Yllä: Osa maalauksesta "Metsäpellon riihi" 2022-2023.
Tällä kertaa tuttu sanonta "hyvää kannattaa odottaa" lunasti paikkansa, sillä kuvataiteilija oli saapunut paikalle kertomaan maalauksistaan. Onhan se aivan eri asia katsella tauluja itsekseen tai saada niihin selitettä ja kertomusta tekotavoista ja -prosesseista! Täytyy muutoinkin todeta, että Elinalla oli todella hyvä kyky kertoa töistään ja ottaa yleisönsä. Ihailtavaa!
Kun astuin sisälle näyttelyhalliin, katseeni kohdistui massiiviseen riihiteokseen, jonka taustalevy on murretun vihreä. Tässä riihityössä huomioin heti upean turkoosit puut teoksen etualalla. Turkoosi on lempivärini...wau! Teokselle on asetettu upea paikka juurikin sisääntulohuoneessa. Tuossa tuon työn pitääkin olla!
Elina Försti asuu Alajärvellä, mutta on lähtöisin samasta pienenpienestä Evijärven Haapajärvenkylästä - tai Haapikylästä, niin kuin me paikalliset sitä kutsumme. Ihan pakko vielä mainita, että Elinan vanhemmat olivat ensimmäisellä luokalla opettajiani pienessä Haapajärvenkylän kyläkoulussa!
Yllä: "Riihi Pekkolasta" 2024 ja "Punainen riihi " 2023 sekä taidemaalari Elina Försti.
Elina on opiskellut aluksi tekstiiliartenomiksi ja sen jälkeen Vapaassa taidekoulussa. Joku yleisöstä kysyy, onko Elinan töissä jälkiä artenomiopinnoista. Minullakin on sellainen tunne monen hänen maalauksena kohdalla, että aivan kuin osaa pinnasta olisi kudottu loimilangoin. Elina kertookin töidensä kerroksellisuudesta ja mainitsee, että onhan esimerkiksi kansallispukujen kudotuissa kankaissa myös loimilangat usein eri värisiä kuin itse kudos. Ehkä juuri se monikerroksellisuus saa aikaan tuon mielikuvan kudonnaisista.
On aika nastaa kuunnella, kun Elina kertoo töistään. Hän käyttää maalauksissaan öljyvärejä. Työ alkaa puoliöljypohjusteen valmistuksella. Värit Elina sekoittaa tarkasti maalausnesteeseen. Elina kertoo olevansa hidas maalari. Hän maalaa aluksi riihen, ladon, tai mikä pääkohde onkaan. Elina käyttää töissään värikerroksia ja myös sabluunoita. Maalausprosessissa Elinaa kiinnostaa se, kuinka lujaa painaa pensseliä ja pidempää viivaa vetäessä se, paljonko jää alla olevaa väriä tai pintaa näkyviin.
"Terävä teippi, pohjaväri, märkäväri ja märällä pensselillä maalataan pintaa." Näin kuulen Elinan kertovan työskentelystään. Hän lisää, että häntä kiinnostaa aina, millainen jälki tulee. Tietty sattumanvaraisuus myös kiinnostaa taiteilijaa näissä töissä. Samoin se, että joitakin asioita pystyy hallitsemaan. Taiteilijana Elina voi päättää osan maalauksessaan olevista asioista, mutta osa työtä on aina taiteilijallekin yllätyksellisyys.
Elina kertoo, että hänelle on reiluun 20 vuoden taiteilijauraan riittänyt aiheiksi ladot, huoltoasemat ja riihet ja vieläkin niistä kumpuaa uutta.
Elina kertoo myös vuosien varrella oppineensa, että onnistuakseen työskentelyssään pitää olla hyvin nukkunut, lapset eivät ole tapelleet eikä kukaan ole soittanut aamulla. Täytyy pystyä olemaan tosi keskittynyt tunteakseen, kuinka lujaa painaa pensseliä ja käden on oltava vakaa. Joskus voi silti mennä pieleen, vaikka ulkoiset puitteet olisivat kohdillaan.
Yllä: "Riihi Pekkolasta" 2024.
Tästä yllä olevasta työstä (mun suosikki!) Elina kertoi, että ehkä hänen piti tehdä tämä työ, jotta nämä turkoosinsiniset puut tuli maalattua, että ehkä ne olivatkin koko työn tarkoitus. En hetkeäkään epäile! Tässä työssä on myös hyvin nähtävissä sabluunoiden käyttö vasemmalla puiden lehdissä. Ja juuri tämä syksyinen tunnelma kuvassa!
Tähän asti en ole koskaan nähnyt Elinan töitä livenä. Tämä onkin siis upea kokemus ihastella ja tutkia maalauksia lähietäisyydeltä. Ja ah ja voi, kuinka nautin juuri tästä! Vain vaivoin saan pidettyä näppini irti taideteoksista, koska tulee halu kokeilla, miltä maalausjäljet tuntuvat sormissa. En tahdo ymmärtää, että jotkin osat maalausta eivät ole kudottuja...
Uutta maalausta aloittaessa Elina kertoo miettivänsä, kuinka maalata metsä, kuinka maalata taivas. Maalaamisessa on paljon muutakin kuin aihe, mitä voi tutkia. Tekemisen kautta hän pyrkii etsimään vastauksia ja se myös inspiroi taiteilijaa.
Elina kertoo pohtivansa, miksi olemme olemassa ja mitä teemme täällä maailmassa. Taiteilijana oleminen liittyy tekemiseen. Se voi toisinaan olla myös vuoropuhelua muiden kanssa. Taide resonoi hyvin tai huonosti. Taide on ehdotus tai mahdollisuus tästä maailmasta. Jokainen katsoja peilaa oman kokemuspohjansa kautta taidetta, mutta taiteilija saa itse määrätä, mitä tekee. Katsoja voi tulkita työn haluamallaan tavalla, eikä se ole oikein tai väärin. On tärkeää, että ihminen kokee vapautta ja tunnetta, että tämä on mun juttu. Elina kertoo myös, että juuri näistä syistä hän ei yleensä tee tilaustöitä.
Yleisöstä joku kysyi, onko Elinalla useampia töitä samanaikaisesti kesken. Elina kertoi, että ison työn maalaukseen menee noin neljä kuukautta. Joku kohta isossa maalauksessa on aina kuiva, niin että voi jatkaa työtä. Mutta jos on kyse pienemmistä töistä, silloin voi olla pari työtä yhtä aikaa, koska kuivumiseen on varattava aikaa parikin viikkoa. Mutta enempää ei pysty ottamaan samaan aikaan työn alle. Ajattelen tätä kuunnellessani, että taiteilija elää ja omistautuu kulloisellekin työlleen, kunnes se on valmis. Pienessä koossa maalauksesta täytyy myös karsia paljon. Elina käyttää samoja kohteita, mistä on kiinnostunut ja tekee niitä myös eri kokoisina. Jotkut rakennukset vain puhuttelee taiteilijaa enemmän.
Valmiin työn jälkeen jokin osa maalauksessa usein jää vaivaamaan taiteilijaa. Elina vie jonkun kohdan usein uuteen maalaukseen, jota haluaa tutkia lisää. Uusi työ tavallaan alkaa saumattomasti siitä, mihin vanha työ jäi. Elina kertoo, ettei päätä, milloin työ on valmis, vaan hän vain lakkaa maalaamasta sitä.
Yllä: Yksityiskohta turkoosi puu maalauksesta "Riihi Pekkolassa. "
Yllä: "Riihi Purmojärveltä" 2024.
Elina kertoo, että osa hänen maalauksistaan on paikoista, jotka ovat aina olleet olemassa hänelle. Sellainen on esimerkiksi tämä yläpuolen "Riihi Purmojärveltä." Elinan kertoo viettäneensä paljon lapsuutensa kesiä Purmojärvellä isänsä lapsuusseuduilla. Työssä näkyy vastaväriajattelu punainen-vihreä, jota Elina on käyttänyt maalatessaan. Silti työ ei ole levoton. Elina kertookin yleisölle väribalanssista, joka on hänen töissään tärkeää. Väripintojen on oltava tasapainossa suhteessa toisiinsa lämpötilan, valöörin ja värien samansukuisuuden tai vastavärien kautta. Elina mainitsee näiden tutkimisen maalauksissaan olevan elämänmittainen työsarka.
"On kiinnostavaa, miten väri on levitetty ja miten väri käyttäytyy siinä," Elina kertoo.
Elinan maalauksissa on paljon kirkkaita värejä, mutta hän kertoo silti pyrkivänsä tekemään tauluistaan levollisia.
"Riihi Tarvolasta" on tullut kahteen maalaukseen eri näköisenä, eri kuvakulmista ja eri värein. Maalauksessa Elinaa kiehtoi voimakas varjo maalatessaan kesäkuussa riihtä. Samoin puun taipuminen. Mitä tapahtuu riihen sisällä? Miten maalata ilmaa? Ilmassa onkin poikkeuksellisen paljon kerroksia. Tulee ihan näkyviin valopalloja, löytyy viivakoodeja. Elina ei koskaan tee rakennuksista huonompikuntoisia kuin mitä ne on, mutta silti hän ei laske joka lautaa. Elina ottaa maalaukseen ne elementit ympäristöstä, jotka tukevat maalausta. Kuvataiteilijalla on oikeus rajata työnsä niin kuin parhaaksi näkee.
Yllä oikealla: "Riihi Tarvolasta" 2020-2021. Vasemmalla sama riihi eri kuvakulmasta ja eri värein toteutettuna.
Yllä 3 kuvaa: Yksityiskohtia "Riihi Tarvolasta"-maalauksesta.
Elina kertoo, että hänellä on aina saappaat autossaan. Se mahdollistaa äkkipäätä jonkin kohteen tutkimisen. Osan maalauskohteista hän löytää itse, osaa vinkataan hänelle. Myös Tarvolan riihi löytyi tuttavan opastuksella. Käydessään tutustumassa riiheen, sanoi riihen omistanut vanha rouva Elinalle: "Vie pois, vie pois, niin paljon turhaa työtä olen tehnyt. Ota mukaasi!"
Voi tulla ja tuleekin koskettavia kohtaamisia aiheisiin perehtyessä. Naurattaa ajatus, joka pulpahtaa mieleeni tarinaa kuunnellessa. Taiteilija kantamassa lauta laudalta riihtä ateljeehensa...Pääasiassa Elina maalaa kevättä, alkukesää tai syksyä. Lumi ei ole Elinan värimaalauksissa hänelle kiinnostava elementti.
Taiteilija kertoo, että on sielukasta, kun löytää esim. motellin Vimpelistä, jossa on kaikki värit, kalustus, ja jopa rullaverhot autenttisina paikoillaan 1970-luvulta. Ei ole myöskään ekologista, että rakennusten kalustuksia vaihdetaan viiden vuoden välein. Hän toteaakin, että kuten ladot katoaa maaseudulta ja pelloilta, samoin ns. ABC-kulttuuri tuhoaa pienet huoltoasemat. Naurattaa, sillä tätä samaa olen toitottanut viime vuodet kotonani. Joka kerta huristellessa jossain päin Suomea yritän epätoivoisesti etsiä muita taukopaikkoja kuin nämä samalla kaavalla rakennetut jätit. Sellaisia on enää vaikea löytää. Samaa katoavaisuutta, kuin luonnossa. Jään miettimään, kuinka iso mahdollisuus kuvataiteilijalla on samalla myös ottaa kantaa asioihin. Mutta sitten tulee taas tämä asia, että jokainen tulkitsee näkemänsä eri tavoin. Melkoinen noidankehä, mutta silti myös jotenkin armeliasta.
Katsoja poimii maalauksesta aina hänelle senhetkisen elämäntilanteen. Jokainen katsoja katsoo taidetta oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Jollekin huonokuntoinen lato voi merkitä ahdistusta maatalouden alasajosta. Joku taas voi olla nähnyt maalauksissa kulttuurihistorian tallentamisen, jota taiteilija ei välttämättä ole ajatellut maalatessaan, mutta silti se voi olla totta. Tuhotun rakennuskannan tuhoaminen - ehkä taiteilija on tallentanut tietämättään myös sitä. Minä koen näkeväni näissä maalauksissa oman lapsuuteni idyllin, mutta toisaalta myös kaipauksen kotiseutuuni Järviseudulle, josta Elinan lato- ja riihimaalaukset ovat lähtöisin. Lapsuuspaikassani ei ole enää jäljellä ainuttakaan latoa. Riihi sentään on. Täällä Kokkolassa olen viimeisten vuosien aikana seurannut naapuruston pellonkunnostusta, jossa vanhat, vielä pystyssä olleet ladot on poltettu pois tehoviljelyä häiritsemästä. Jossain vaiheessa kuvasinkin paljon näitä latoja. Kaipaan niitä edelleen maamerkkeinä.
Yllä: "Cube" 2021-2022.
Alajärveläinen riihi, "Cube," on erikoinen muodoltaan. Isäntä on muotoillut riihen uudelleen kuution malliseksi. Alkuperäinen riihi oli musta, mutta taiteilija teki sen punaisena. Elina kertoi, ettei käytä koskaan maalauksissaan mustaa väriä, vaan mustan näköiset kohdat on tehty päällekkäisväreinä. Maalausta tehdessään Elina kertoo opettaneensa mustan värin käyttöä ja usein nämä opetusasiat siirtyvätkin hänen töihinsä. On vuorotellen kadmiumkeltainen, sitruunankeltainen, kadmiumpunainen karmiininpunainen, ultramariininsininen ja preussinsininen. Eli päävärit, kylmä ja lämmin. Kuudella värillä tehdään mustaa, tietystikin jotain väriä on enemmän, kuin toista.
Yllä: Yksityiskohta "Cube"-teoksesta.
Elina tekee tummia värejä päällekkäismaalaustekniikalla ja maalauksiin mustan oloisia värejä, mutta hän ei ole kiinnostunut mustasta väristä. Musta on taittoväri kuten valkoinenkin. Elina käyttää töissään valkoista, muttei koskaan mustaa. Esimerkiksi kuutionmuotoisesta riihityöstä eräs katsoja kysyi, eikö tuossa kohdassa ole mustaa - no ei, se oli hyvin tummanvihreää. Juurikin tuossa yllä olevassa kuvassa esimerkiksi ´nurkkalaudassa. Mustan mielikuvan aiheuttava väri on paljon pehmeämpi, kun se on rakennettu useista väreistä. Vaaleista kohdista taas kuultaa kerroksellisuutta.
Elina kertoo opettaneensa niin aikuisia, lapsia, nuoria, mielenterveyspotilaita kuin kehitysvammaisiakin. Opetustyö on hänelle luontevaa. Opetusmetodina on ollut opettaa kaikille samalla tavoin ja mennä esimerkiksi kaikkien kanssa värioppia ja perusasioita läpi. Eri ryhmät poimii opetuksesta eri asioita. Taiteilijana lähdetään liikkeelle siitä, että on kuusi perusväriä, joita käytetään. Väri on opetuksessa tärkein juttu Elinalle.
Tämä Elinan näyttely Kokkolassa on kutsunäyttely, josta hän keskusteli museon kanssa ensimmäistä kertaa jo kolme vuotta sitten. Museosta oli myös tehty tarjous, että hän saisi käyttää tehostevärejä taulujen taustalla. Näyttelyamanuenssi Elina Vuorimiehen kanssa Elina miettikin, mitkä olisi tehosteseinät ja mitkä värit niissä. Yhdessä teoksessa vihreä, toisessa graffitinharmaa ja yhdessä punainen. Todella upea asettelu ja kokonaisuus!
Osoitin Elinalle eräässä maalauksessa riihtä, jonka avoimesta oviaukosta näkyi mustanpuhuva riihen sisätila. Kerroin, että juuri tuollaisena muistan oman lapsuuskotini riihen. Riihi ei sijainnut aivan pihapiirissä, vaan etäämmällä ulkorakennuksista, metsänreunassa. Koska riihessä ei ole valoja, näytti riihi lapsen silmissä jopa pelottavalta oviaukosta katseltuna. Ei tiennyt, mitä pimeys oikein kätki sisäänsä. En koskaan liikkunut riihessä yksin. Ja muutoinkin vain päiväsaikaan. Sen verran se pelotti isolla olemuksellaan. Mutta muistan, että riihessä oli mahdollista aukaista etupuolelta pienempi ovi ja vastakkaiselta seinältä isompi oviaukko. Se valon tulo - voisi melkein sanoa, että se oli valon tulviminen tuolloin rakennuksen sisään ja läpi. Rakennuksen läpi katsoessa näki myös riihen toisella puolella kasvavan vankan mäntymetsän taivaan ja pilvien syleilyssä. Se oli lapsen mielessä upea hetki. Tällaisenkin rakennuksen voi siis valaista joskus pelkkä päivänvalo!
Omaan lapsuusriiheeni liittyy paljon rakkaita muistoja. Siellä oli kiuaskivet, joiden päälle en koskaan yltänyt näkemään. Muistan, että joskus yritin kyllä kavuta kiviä pitkin kurkistaakseni. Yhteen nurkkaan riihessä oli siirretty ikivanha astiakaappi, jota ei oikein oltu raaskittu romuttaakaan, mutta kukaan ei sen massiivisuuden vuoksi kelpuuttanut sitä kalusteeksikaan kotiin. Avoinna olevassa riihen katososassa säilytettiin kellanpuhuvaa viskuria. Kun mummon rakas veli kuoli 1980-luvulla, mummo oli yksin raahannut veljensä vuodevaatteet juurikin tuohon viskuritilaan. Yhtenä päivänä mummo sitten esitti minulle pyynnön, voisinko tulla hänen kanssaan riihelle. Hänellä olisi siellä tehtävä minulle. Kävelimme mitään puhumattomina riihelle. Mummo ei etukäteen edes kertonut, mitä menisimme tekemään. Yhdessä raahasimme vuodevaatteet riihestä pellolle ja poltimme ne. Mummo ei ollut halunnut tehdä sitä yksin. Ehkä hänkin pelkäsi...liittyihän vanhoihin riihirakennuksiin myös vainajien säilytystä entisaikoina. Oma riihemme oli tuotu Kortesjärven Isostapellisestä Evijärven Kuivaseen jo 1800-luvun alussa nuoren isännän muuttaessa sieltä tilalle vävyksi. Nyt kun ajattelen, niin riihi on varmaankin vastaanottanut aikojen saatossa ehkä montakin vainajaa.
Omiin muistoihin kuuluu myös episodi jostain 1970-luvun alusta, jolloin romanit tulivat kotiimme ja pyysivät yösijaa. Ensin siihen ei suostuttu, mutta kun he anelivat moneen otteeseen, että heille riittäisi vaatimatonkin paikka, kunhan olisi vain katto pään päällä, niin heidät ohjattiin pihapiiristä kauemmaksi, riiheen. Porukka vannoi, että aamulla kun heräisimme, he olisivat jo kaukana. Se sana piti. Muistan miettineeni, olinko vain uneksinut heidät yöpymään sinne.
Alla olevassa maalauksessa on "Metsäpellon riihi. " Kuvataiteilija on teoksen vieressä. Tästä taulusta hän kertoi, että taivas todellakin oli oikeasti maalauksen taivaan kaltainen. Se tallentui työhön.
Kiitokset Elinalle upeasta näyttelystä, vielä ennättää sen käydä katsomassa!
Yllä: Metsäpellon riihi. 2022-2023.
Näyttely Kokkolassa osoitteessa Pitkänsillankatu 28 on avoinna 7.6.-29.9.2024 välisen ajan!
Avoinna ti-su 11-16, to 11-18.
