Kirjamessuilla Kokkolassa

Oi pojat, miten virkistävä päivä saada istua kuulemassa kirjailijahaastatteluja! Ennätin  lauantaina  Keski-Pohjanmaan kirjamessuille Tullipakkahuoneelle kahteen todella kiinnostavaan haastatteluun kuulijaksi. Aamupäivälläkin olisi ollut hyviä nimiä, mutta  olin  hyvin kiitollinen tästä loppupäivän annista tällä kertaa, kun aika ei enempään antanut myöten. 

Ensimmäisenä kuuntelin Tommi Melenderin haastattelun. Melender vaikutti päällepäin vakavailmeiseltä, lähestulkoon ikäiseltäni mieheltä, joka ei katsonut yleisöönsä, vaan vastaili kylmän rauhallisesti haastattelija Laura Airolan kysymyksiin vankkumattomalla asiantuntijuudella. En voi kuin ihmetellä maltillista analysointia kirjoista ja koko meitä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Melender kertoo, että tämänhetkistä kirjaa tehdessä on joutunut miettimään tarkemmin kirjan hahmoja. Melender virittäytyy romaanin kirjoittamiseen siten, että romaaniaihio alkaa kiinnostaa niin paljon, että siihen haluaa heittäytyä. Alussa vaaditaan inspiraatio, mutta myöhemmin se on tavanomaista työtä siinä missä jokin muukin. 

Romaanissa Rautakausi seikkailee Melender-niminen hahmo. Kirjailija kertoo, että kirjan Melender on eri kuin itse kirjailija,  ennemminkin hahmo, joka muistuttaa kyllä kirjailijaa, mutta jonka ominaisuudet on paljon kärjistetympiä. Tämä on tuottanut kirjailijalle myös hupia - katsoa itseään hieman oudossa valossa.

Melender tuumii, että kirjailijalla pitää olla ennemminkin ideoita kuin mielikuvitusta. Onhan lapsillakin paljon mielikuvitusta, mutta he eivät silti kirjoita kirjoja. Kirjailijalla tulee olla  kuvittelukykyä. Se on tiedonhankintamenetelmä kirjailijalle. Kirjailija luo romaanissa aina uuden maailman joka voi näyttää aivan eriltä kuin meidän maailmamme - mitä olisi ehkä tapahtunut, jos kaikki olisi mennytkin toisin? Kirjan maailman pitää olla mahdollinen maailma, vaikka se olisi kuviteltu maailma. Melender korostaa, ettei meidän maailmammekaan ole loputtoman kiinnostava, vaan vähintään yhtä kiinnostava kysymys on, että maailma voisi olla toisenlainen. On innostava kysymys, että mitä silloin tapahtuisi sellaisessa maailmassa! Aivan loistavaa pohdintaa!

Haastattelija Airola kysyi kirjailijalta kiinnostavan asian. Eikö kirjallisuus välttämättä teekään meitä onnellisiksi? Melender vastaa, että empatiataitoja voi oppia lukemalla kirjallisuutta, mikä on järkeenkäyvää, koska kirjaa luettaessa eläydytään kirjan tapahtumiin ja miten joku kirjassa asian kokee.  Melender pohtii, että on aika kesy näkökulma, jos kirjallisuuden tehtävänä on  tarjota empatiaa. Kirjallisuudella on hienompiakin ominaisuuksia. Empatia kirjallisuudessa on kuin valokeila jotain hahmoa kohtaan, jota kohtaan tunnetaan suurta myötätuntoa. Usein kohteet on hyvin ilmeisiä. Kirjailija nostaa esimerkiksi rahankeruun lastensairaalalle tai alkoholisteille. Kukkaron nyörit ei aukea samalla tavoin kahdelle eri yhteiskunnan joukolle. Sairaat lapset nähdään hyväksyttävämpinä kohteina kuin asunnottomat alkoholistit. Empatia on myös kapeuttavaa ja sokeuttavaa! Tätä jään miettimään. 

Melender kertoo, ettei hän itse järkyty mistään, mitä kirjailija kirjoittaa. Nehän on pelkkää tekstiä, vain sanoja paperilla. Hänen mielestään on  yliarvostettu juttu taiteessa, että sen pitäisi repiä, raastaa ja paljastaa kulmahampaansa. Melender kertoo, että häntä kiinnostaa paljon enempi sisäinen kokemus asiasta, reflektiivinen maailmasuhde. 

Kirjailija itse ei aina huomaa kaikkea mitä on kirjaan kirjoittanut. Lukija voi tajuta jonkin asian, mitä kirjoittaja ei ole kirjoittaessaan ajatellut. Melender mainitsee esimerkkinä  Oscar Wilden, joka sanoo kritiikin tehtävän olevan paljastaa asioita, joita kirjailija ei ole siihen tiennyt kirjoittaneensa. 

Lukijoita on erilaisia, ja voi tekstistä tietysti järkyttyäkin. Mutta kun työkseen kirjoittaa, pilaa jonkin osan itsestään tai turruttaa, kun tekstiä alkaa lähestyä vain tekstinä. On asioita, jotka tapahtuessaan olisivat hyvin ikäviä, mutta nehän ei tapahdu, nehän on vain tekstinä. Samoin kuin aivot tuottaa kaikenlaisia ajatuksia. Ajatukset ei sinänsä itsessään ole vaarallisia, vaan vasta, jos niitä alkaa toteuttaa tekoina. Romaaneissa on sama kuvittelun vapaus kuin ihmisaivoilla.

Melender nostaa esiin hienon ajatuksen siitä, ettei pitäisi jäädä kuvaamaan vain toista ja jättää toinen huomiotta. Hän jatkaa esimerkillä, kuinka metsässä on polku. Polku on syntynyt vasta, kun siitä on monta kertaa kuljettu. Siitä myös pitää kulkea monta kertaa jatkossakin, muuten polku umpeutuu. Mutta kun polku on olemassa, se on myös samalla rakenne, kuinka metsässä liikutaan. Jään  vielä kotonakin miettimään tätä hienoa vertauskuvaa!

Melender pohtii myös keskipohjalaista työmoraalia. Työn vieroksuminen oli kuolemansynti, varma tie helvettiin. Palkkatyö oli pitkään Melenderille alibi olemassaololle. Vasta kun Melender lopetti palkkatyön, hän omistautui kirjoittamiselle. Työpäivät Melenderillä kirjaa kirjoittaessa vaihtelee. Jos romaania kirjoittaa alkuvaiheessa, on neljä tuntia hänelle päivässä maksimi. Melender naurattaa yleisöä kuvaamalla, että kuten yleensäkin työssä ihminen kai pystyy keskittymään työn tekoon vain  tuon verran, loput työpäivästä se häiritsee ennemminkin muita työntekijöitä. Kun romaania viimeistelee, Melender kertoo sen olevan kaikkein nautinnollisinta. Tekstiä vain parantelee nostaen tiettyjä nyansseja ja häivyttäen toisia. Tällaista työtä Melender kertoo  pystyvänsä tekemään vaikka 15 tuntia päivässä. Aurum- kirjaa hän kirjoitti parhaimmillaan 14 tuntia keskeytyksettä. 

Melender kertoo, että hänellä on rikastettu äänikirja tekeillä. Hän kuitenkin toteaa, että äänikirja on eri asia kuin luettava kirja. Äänikirjojen yleistyminen muuttaa odotushorisonttia vaatimalla kirjailijalta tiettyä yksinkertaistamista. Kirjallisuuden yleisö tulee Melenderin mukaan jakaantumaan lukeviin ja kuuleviin. Ne ovat kaksi eri aivoaluettakin aktivoituessaan. Molemmille on tilaa, mutta Melender on hieman huolissaan, miten käy rikkaalla tavalla ilmaisumahdollisuuksia hyödyntävälle kirjalle.

Sitten toiseen haastateltavaan. Hän ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta silti tuntuu,kuin olisi. Kun hän pääsee ääneen, on kuin istuisin olohuoneessani uutisia kuunnellen. Rauhoittavaa. Entinen television uutistoimittaja. Niin tuttu ääni, että unissaankin tunnistaisi! Matti Rönkkä. 

Rönkkä kertoo siitä, että sotien aikana vähemmän on kirjoitettu ns. tappajan syndroomasta. Kuinka vaikeaa on ampua ihminen, vaikka se on teknisenä suorituksen helppo. Vaikeata on kyetä ampua toinen ihminen. Hänen Eino-romaani lähtee ajatuksesta, että sotatila lähtee normaalioletuksena. Rönkkä kertoo, kuinka hänen lapsuudessaan kaikki olivat ns. "soan käyneitä miehiä. "  Siihen sisältyi sankaruutta, selviytymistä, äkkipikaisuutta, tuurijuoppoutta, tarpeetonta julmuutta. Moni tunnistaa tämän omissa sukupolvissaan. 

Rönkkä rakensi intuitiivisesti aisaparin kirjassaan Eino-kirjassa Viktor Kärpälle, jolla on sydän kultaa ja aivot ruostumatonta terästä ja pyrkii pitämään aina hallinnan.  Juopotellaan yksin, turvallisesti, kuin eläin, ettei tule yllätetyksi. Intuitiivisesti  rakennettuna Viktor Kärpän aisapari on Teppo Korhonen, poliisi, jolta mopo karkaa, vaistot ja viestit ohjaa. Yhdessä he muodostavat kokonaisen ihmisen. 

Rönkkä kertoo huomanneensa, että muissakin hänen kirjoissaan on samanlaisia teemoja ja parivaljakoita. Syksyllä 2025 Rönkältä ilmestyy lastenkirja, jossa on Pentti-niminen jähmeä rusakko, ja Kapu-niminen kani, jotka ystävystyvät. Pieni pupu ei paljoa tiedä, mutta häntä tietämättömyys ei paljoa häiritse. Rönkkä kertoo tajunneensa, että taas on samanlainen kaksikko tässäkin tulevassa kirjassa!

Onnen kaukoranta - kirjassa on päähenkilö, josta tulee isä, äiti on ison talo hieno tytär, joka on saanut kanttorin koulutuksen, muttei ole ollut koskaan kanttorin virassa. Tämä Ramin isä on neljäsosaromani, autokauppias ja hevosmies. Epäsuhtaiselle pariskunnalle on syntynyt poika Rami, josta tulee tanssiorkesterin solisti. Rönkkä kertoo, että Ramin tavoin myös hän on ollut enollaan yhden kesän maatalon töissä. Ja myös hän olisi toisenlaisissa olosuhteissa voinut päätyä lauluyhtyeen solistiksi. Rami on Rönkän ikäinen kaveri, mikä auttoi kirjoittamisessa, koska omien ajankuvien muistot avittivat kirjoittamisessa.

Rönkkä kertoo, että hänet lannistettiin musiikillisesti lapsena, mutta hän  on vanhemmiten käynyt  viiden vuoden ajan laulutunneilla yksityisen ylellisesti. Kenenkään muun tunteita ja ajatuksia minulla ei ole kuin omia, täytyy luottaa vain siihe, että joku muukin tunnistaa saman, Rönkkä tuumaa. Kaiken kirjoitan itsestäni, vaikken kirjoita itsestäni. Kaikki on minun ajatuksiani. Omianihan minä käytän, muunnan ja väännän, toteaa Rönkkä.

Rönkän tapa työstää kirjaa on tyystin toisenlainen kuin Melenderin. Rönkkä kertoo, että    hän tekee aluksi suunnitelman kirjastaan. Rönkkä tekee A3-kartan, johon hän suunnittelee 25 kohtausta ja niiden alakohtaukset. Rönkkä tutkii, onko  siinä sopivasti toiminnallisuutta  ja alkaako kohtaus laajassa vai tiiviissä kuvassa. Hän tietää alku- ja loppukuvan, sekä keskeiset kohdat. Sitten vasta alkaa toteutus. Rönkkä kertoo, että hän kirjoittaa suoraan valmista tekstiä, jota ei juurikaan myöhemmin muokkaa. Mutta hän  myös mainitsee, ettei kirjaa pysty juurikaan kirjoittamaan yli neljää tuntia päivässä, koska se on niin intensiivistä. 

Rönkkä kertoo, että esittää  ja puhuu kielellä koko ajan. Lukeminen on äärimmäisen tärkeää ja lukemalla saamme aineksia  ja työkaluja käsitteelliseen ajatteluun. Rönkkä toteaa, ettei tuomitse äänikirjaa. Me opimme kielen kuuntelemalla jo äidin vatsassa. Me opimme kielen puheen ja kuulemisen kautta. Rönkkä tosin mainitsee, että kirjailija saa itselleen kirjasta vain 3-4 euroa myytyä kirjaa kohti ja äänikirjasta ainoastaan 70 senttiä.  Hän väläyttää ilmoille, ettei juurikaan iloitse ajatuksesta, kun hänen kirjallisuusiltaan pölähtää bussilastillinen  kuulijoita, jotka kertovat matkansa ratoksi yhdessä kuunnelleen bussimatkalla  hänen äänikirjansa! 

Rönkkä on selkeästi pohtinut kielen olemusta. Hän sanoo, että me käytämme näitä äidinkielemme rakenteita  horjumatta ja virheettä ilman, että olemme kuulleet jokaista muotoa, vaan meille on muodostunut käsitys kielen syvärakenteesta, jota me toteutamme.  Esimerkiksi sanalitaniat - joksikuksi - jonakuna - jompanakumpana... me käytämme näitä horjumatta ja virheettä ilman, että  me olemme kuulleet jokaista muotoa.  Rönkkä mainitsee myös, että ainoa kieli, joka ei muutu, on latina, koska se on kuollut kieli. Kaikki elävät kielet muuttuvat. Suomalaiset onneksi vaalivat kieltänsä niin, että se uusiutuu. Väännämme lainasanoja - niitä on paljon, sellaisiakin, joita emme edes tajua lainasanoiksi. Pahimmat  kiihkoilijat Röngän mukaan on  niitä, jotka on ylioppilaskirjoituksissa niitä M-arvosanan kirjoittaneita. Päästän naurun. Sellainenhan minäkin. Kielipoliisi... Rönkkä toteaa, että oikeinkirjoitussäännöt on opittuja juttuja. Ihana synninpäästö!

Kotiin lähtee pari kirjaa  omistuskirjoitusten kuorruttamina. Pian pääsen lukemaan!

Ohtakarin keväässä kulkien

Lohtajan Ohtakari on minulle yksi rakkaista paikoista. Olin varmaan vain  15-kesäinen, kun vietin siellä  viikonlopun syyskuisella  Myrskyleirillä. Tyttökaverin kanssa yövyttiin pikkumökissä.  Syksyisten elosalamien välkkyessä meren yllä yönmustalla  taivaalla  kokoonnuttiin uusien  samanikäisten tuttavuuksien kanssa ahtaaseen mökkiin iltaa istumaan.  Yksi joukosta oli muuten myöhemmin telkusta tutuksi tullut julkkispappi. :)  Joka kerta naurattaa tämä muisto, kun näen hänen naamansa telkussa. 

No, tällä kertaa keskityn niihin rakkaisiin maisemiin enemmän. 

Lähdin kuljeskelemaan  ensin uimarannalle. Siellä on niin upean vaivatonta liikkua hiekkadyyneille rakennettuja pitkospuita pitkin. Lumi oli dyynin harjalta jo sulanut. Tuntui lähes kesäiseltä, kun talvikenkineni ja toppatakkeineni  tepsuttelin  dyyniä ylös. 

Nuuhkin ilmaa paikallani seisoen. Meri oli täysin tyyni.  Lumenrippeitä näkyi vielä rantaviivassa. Itse meri oli jo  sula tältä puolelta saarta. Toinen puoli oli vielä jään ja lumen hyväilemä. Harmaa penkki nököttää ylhäisesti yksin vailla istujaa. 

Tämä oli taas maisemia, johon voisi sulautua. Sinistä, valkoista ja vaalean ruskeaa. Minun värini. En tahtonyt päästää niistä irti. Rantaviivan lumeen oli kuin ripoteltu hiekkaa, joka olisi jäätynyt jäähän kiinni. Jäähiekan väritys näytti kuin riekon selän  väritykseltä kesällä. 

Samat kaislat, jotka lämpöisenä kesäpäivänä huojuivat kesän tuulissa seisoivat  dyyneillä langanlaihoina. 

Rantakivikon keskellä oli vielä vaaleaa lumensekaista jäätikköä. Tällä kertaa aallokko ei jäätä hivellyt. Oli niin tyyntä. 

Maisema oli niin kaunis. Vesi lorisi keveästi  jossain jään alla. Kun kävelin  jäisistä kohdista rantaa, jää paukkui allani. 

Rannalla oli  vielä myös jäätikköä. Se oli vekkulisti jäätynyt sekaisin hiekan kanssa.  Tuli mieleen leopardikuvio. 

Jää on myös muotoilun mestari. Teki mieli kurkistella pikkulapsen lailla jokaiseen jäähän ään. muovautuneeseen koloon. Nyt ranta ja sen jäätikkö näytti kiltiltä, kun ei tuullut. Laineet nukkuivat vielä kesäajasta hämillään. 

Dyynin takaa kuului ääniä. Siellä käveleskeli perhe pienten   lasten kanssa. Tulkin iloiseksi ajatuksesta, että tämä oli varmaan koko perheelle rentouttava ja kaunis  retki. Seurasin etäämpää heidän kuljeskeluaan. He liikkuivat vieretysten huolettoman ja kiireettömän oloisina.

Rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Tässä samassa paikassa kuvasin loppukesästä. Silloin värimaailma oli aivan erilainen.  Merikin oli silloin aivan eri värinen, syvänsininen. Mikä rikkaus!

Muutama yksinäinen jäälautta harhaili itsekseen. Miksi toiset sulavat ennemmin kuin toiset? 

Toisessa suunnassa oli vielä enemmän jäärakennelmia. Niin kauniita!

Muutama vuosi sitten muistan kierrelleeni Ohtakarin rannoilla juuri tällä kohdin. Silloin siellä väki ihaili mielettömiä jäämuodostelmia. Vuodet eivät ole veljeksiä, tuumin. 

Kävelin kauniin kevätauringon innoittamana pidemmälle. Seurakunnan leirikeskuksken rannassa ollut risti oli sekin jäiden syleilyssä. Jotenkin koskettava kaikessa karuudessaan. 

Lopulta oli aika palata autolle. Kuljeskelin vielä tovin aurinkoisella dyynillä, sitä pitkin oli ihana nousta ylöspäin. Pehmeässä hiekassa erottui monenlaisen kulkijan jälkiä. Jokainen jättää jälkensä, mietin. 

Hetken mielijohteesta peruutin vielä  takaisin  dyynin alle.  Koskematon hiekka. Yritin etsiä katseellani risua, jotta voisin piirtää jotain hiekkaan. En löydä. Siksi päädyin sormeeni. 

Tule pian, kesä

Toivoin, että tyyni sää jatkuisi, ja ehkä joku näkisi tekstini silloin. Ehkä kesän koittaminen pian  olisi ollut jonkun toisenkin toive. 

Kun käännyin kuvaamaan tekstiäni, huomasin rannan penkille asettuneen nuorenparin.  Ehkä he ilahtuivat myöhemmin tekstistäni...

Kun vainulaiset saapuivat kaupunkiimme Isonvihan aikoihin

Löysin vanhasta Otava-nimisestä lehdestä tarinanpätkää. Siinä kuvaillaan  kahden silminnäkijän muistiinpanoja Isovihan ajalta. Näitä havaintoja on julkaistu aikanaan Åbo tidningar`issa  vuosina 1776 ja 1789. 

Isonvihan aikana  Napuen taistelun jälkeen  venäläiset joukot - vainulaisiksikin kutsutut -  hiljakseen hivuttautuivat kohti Pohjanmaata. He saapuivat seudulle syksyllä 1714.  Tunkeutumista tapahtui niin maitse kuin meritse, jolloin suomalaisten sotajoukot perääntyivät, jotta eivät joutuisi saarroksiin. 

Myös asukkaille tuli valtava hätä ja kiire paeta vihollista. Koska pelko vainulaista kohtaan oli kova, oli toimeen tartuttava pikaisesti. Mukaan pystyi ottamaan ainoastaan sen, mitä hevonen jaksoi vetää. Liiat mukaan ahnehditut tavarat oli paiskattava pois kyydistä matkan varrella. Olipa niinkin, että osa kernaasti hylkäsi kaiken tavaran, ja mieluusti vain pakeni pikaisesti ratsain. 

Kokkolan kaupungin porvarit olivat juuri  olleet  Kalajoella ostamassa teuraskarjaa ja olivat nyt jo palailemassa kotiin. Kun pakenevat ihmisjoukot tulivat heitä tiellä vastaan, säikäytti ihmisten mukanaan luoma hysteria porvarit. Niinpä he vapauttivat juuri ostamansa teuraskarjan ja liittyivät koti pohjoista suunnanneiden pakenijoiden joukkoon palaamatta kotiin.  

Samoin merelle paenneet kokivat kovia hetkiä. Merellä tuli vastaan kaleereja, jotka  ryöstivät ja vangitsivat. Pääosin ihmiset olivat pyrkineet  pieniin veneisiin paetessaan ja jäivät vangeiksi. Ainoastaan ne, keillä oli omia aluksia, joilla he kiireen vilkkaan ennättivät nopeasti pakenemaan, onnistuivat saapumaan määränpäähänsä Ruotsiin turvaan. Moni purjehti myös pitkin rannikkoa. Hailuotoa kohti lähti monia venekuntia, koska he ajattelivat kuulostella, miten vihollinen eteni. Mutta iso purjevenejoukko herätti vihollisen huomion ja sen vuoksi iso osa näistä pakenijoista surmattiin kirveellä. Surmattujen joukossa oli  vanha kihlakunnantuomari Mathesius sekä hänen poikansa , kauppamies Henrik Mathesius sekä kauppamies Riska. Sekä Riska että Henrik Mathesius olivat kokkolalaisia. 

Kasakkojen saapuessa Kokkolaan oli heitä vastassa kaupunginportilla iäkäs viskaali Callström ja eräs vanha renki. He anelivat vihollisilta, etteivät he ryöstäisi tai  polttaisi Kokkolan kaupunkia. Callström lupasi antaa vihollisille pakkoveroksi  kirkkotapulin ja raatihuoneen kellot, jos vain kaupunki säästyisi. Kasakat eivät ehdotuksesta lämmenneet, vaan tahtoivat  ryöstää ja ottaa omakseen kellot sekä tappoivat sekä rengin että Callströmin. 

Yllä: Nykyinen Kaukon silta Kokkolan pohjoispuolella halkoo 8-tien yli Perhonjoen. 

Sana kahden vanhuksen kuolemasta saatettiin sana ratsumestari Stigmanille, joka oli jätetty pienen joukkonsa kanssa Kaukon sillan luokse. Ajatuksena oli ollut, että hänen tehtävänään olisi polttaa kaupungista puolen peninkulman päässä sijainnut Kaukon silta, kun pakenevat olisivat päässeet sen ylitse. Silta-arkut oli sen vuoksi varustettu hänen toimestaan sytykkeillä. Stigman sai puhuttua joukkonsa  ratsastamaan Kokkolan kaupunkiin ajatuksena kokeilla, voisivatko he siellä mitään suorittaa, jos kasakoita ei sattuisi olemaan siellä liiaksi. 

Kävi kuitenkin niin, että kasakat olivat havainneet Stigmanin osaston sillan luona ja päättivät repiä sillan palasiksi. Kun Stigman saapui rikotulle sillalle, hän oli pakotettu perääntymään ja kiertää puolen peninkulman mittainen kierros  Kirkkolahden ympäri. Siihen suttaantui sen verran aikaa, että kasakat ennättivät  jättää Kokkolan kaupungin taakseen saaliineen. Ratsumestari Stigmanin tavoitteena oli ollut ennättää  kiertää ennen kasakoita  heidän edelleen, mutta hän myöhästyi ja sai  ammutuksi Nabbalan talon luona vain yhden kasakan. Kasakat säikähtivät ampumistapahtumaa sen verran, etteivät viiteen päivään  uskaltaneet palata takaisin Kokkolaan. 

Samoihin aikoihin pitäjäkirjuri Tuomas Laiberg yritti saada kokkolalaisia  lähettämään armonanomuskirjeen venäläisten päällikölle. Kun hän ei saanut suostumusta, hän päätti itse kirjoittaa sellaisen. Hän lähti viemään armonanomuskirjettä vihollisille, mutta joutuikin itse  kasakkain käsiin. Kasakat repivät kirjeen ja veivät pitäjänkirjurin  kenraalin eteen. Laiberg  ruoskittiin ja pideltiin pahoin ja lähetettiin  Catergaan eli pakkotyöhön. Laiberg viruikin kruununvankilassa aina vuoteen 1722 saakka eli vielä pitkään Isovihan jo loputtua. 

Yllä: Kaarlelan seurakunta - Rippikirja 1725-1737, jakso 110: Domars ; Kansallisarkisto:

Kokkolan pitäjän Vetelin kappelin miehet liittyivät kahdeksi joukkioksi. Toista johti iäkäs kultaseppä Corander, toista talonpoika Hannu Konso. Miehet sinnittelivät pitkään vihollista vastaan, aina siihen saakka, että heidän ruutivarastonsa loppui. Strategia näyttää olleen, että  hyökkäystä ei tehty, ellei arveltu kaikkien voivan tulla surmatuksi. 

Kerran sattui niin, että talonpojat olivat väijymässä kohti kaupunkia saapuvia kasakoita, jotka marssivat  pitkin joenrantaa. kasakoiden saapuessa  kapealle niitylle, tekivät talonpojat hyökkäyksen tappaen yhtä lukuun ottamatta kaikki kasakat. Se yksi pääsi pakenemaan harvaseinäiseen heinälatoon. Ladossa piilossa ollut kasakka uhkaili karpiinillaan ladon raoista ja ampui useita laukauksia kohti talonpoikia. 

Hannu Konso pelkäsi uusien kasakkojen saapuvan seudulle. Hän tahtoi puhdistaa  paikat kuolleista ruumiista ja hevosista.  Konso sai neljä miestä seuraamaan itseään. Konso lupasi mennä itse pertuskalla (sotakirveellä)  lyömään  kasakan pään halki, ellei kasakka osuisi aivoihin tai sydämeen häntä. Jos kasakka osuisi häntä, tulisi toinen mies hänen sijaan tappamaan kasakan, ennen kuin kasakka ennättäisi ladata asettaan uudelleen. Konso myös uskoi, että vaikka kasakka ennättäisikin ampua häntä johonkin muualle ruumiiseen kuolettavasti, hän ennättäisi henkitoreissaankin saada kasakan tapetuksi. 

Ladossa oleva kasakka uhkasi karpiinillaan, mutta paukahdusta ei ottanut kuuluakseen. Niinpä Konso huudahti kasakalle "Ammuhan kerta, jos olet aikonut, sitten tehdään valmista. " Konson lähestyessä latoa, kasakka ilmaantuikin ladon ovelle huutaen armoa. Konso iski pertuskallaan ja sitten kävi selväksi, ettei kasakalla ollut ruuteja eikä luoteja kiväärissään. 

LÄHTEET: Otava kuvallinen kuukauslehti. 1.10.1917. N:o 10. Toimittaja Helmi Krohn.  [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/599885?term=Kokkolan&term=pakenivat&page=3] Luettu 23.3.2025. 

Kevätjäällä pilkkimässä

Minulla oli pikkuepeli yökylässä. Aamuysiltä roudasin hänet jo jalkkistreeneihin. Ihan kiva tunne, kun vain saa itsensä kerran kummaksi vapaapäivänä vääntäytymään ajoissa ylös. 

Tavoistani poiketen suunnittelin vapaapäivääni ennakkoon ja  lupasin jo eilen pojalle, että lähdemme sunnuntaina treenien jälkeen pilkille. Hän on odottanut sitä, kuin kuuta nousevaa. Niinpä kävin jo eilen ostoksilla kärpäsentoukkia hommaamassa. 

Sattuikin sitten kohdalle taivaallisen ihana, auringonpaisteinen sää! Toki hieman talvisen kylmää tuulta, mutta muutoin aivan täydellisen keväistä. 

Huruuttelimme autolla Hickarön kohdille. Sinne on nousemassa hieno ravintolarakennus sun muuta. Varmaankin käynnin arvoinen kohde, jahka vain valmistuu! Parkkipaikalta kävelimme tienvierustaa pitkin jäälle. Helppo paikka pienemmänkin päästä perille. 

Eikä sitten muuta kuin kairaamishommiin. Muutaman pilkkireiän jälkeen päättelimme, ettei lähemmäksi virtaavaa tierumpua kannattaisi kävellä, sillä siellä oli avovettä ja muutoinkin parin pilkkireiän kairauksessa jo huomasi jään hapertuneen. Jäänaskalit toki kaulaan ja hommiin!

6-vuotias oli innoissaan, kun huomasi, että hänhän osaakin itse ottaa sohjot pois sohjokauhalla pilkkireiästä. 

Eikä sitten muuta, kuin kärpäsentoukat esiin. Nämä muuten maksoivat 2,99, joten on hinta noussut näissäkin. Epelille sanoin, että arvaappas, mitä fammu tällä kertaa osti kaupasta - kärpäsentoukkia. Kaikkeen sitä rahansa pistääkin, varmaan ajatteli. Yhdessä naureskeltiin, että  fammu alkaakin kärpästenkasvattajaksi. 

Kun siima pilkkeineen ja matoineen lopultakin on vedessä, on tarvittu pitkää sinniä, jotta siima ei olisi valmiiksi sykkyrällä. Tällä kertaa tämä vaihe sujuu kuitenkin huolettomalla varmuudella hyvin. Epelin oma pilkkijakkara tosin on unohtunut kotiin, vaikka sitä jo eilen katsottiin esille valmiiksi. 

Ajattelen, että kalastaminen, jos mikä, on nykylapsille hyvä harrastus. Siinä täytyy jaksaa keskittyä ja olla kiinni asiassa, vaikkei saalista aina tulekaan. 

Ohi viereiseltä tieltä suhahtavat autoilijat lähes poikkeuksetta hiljensivät  vauhtia ja tähyilivät, mahdammeko saada saalista. Nauratti, sillä tuskin nämä pienet kalat autosta asti edes erottuisivat.. Tämä on enemmänkin samanlaista leppoisaa ajanvietettä kuin onkiminen - saaliilla ei niin väliä, kunhan jotain vain saa. 

Sää on mitä parhain. Huomaan, että jalkaan kiskomani toppahousut ovat lähes liikaa. Auon takkia ja nakkaan kynsikkääni  jäälle. Teputtelen ympäri jääkenttää sillä välin, kun epeli ja siippa kalastavat. Käännän katseen ylhäällä tuikkivalle auringolle, pistän  pääni takakenoon silmiä kiinni puristaen. Tähän voisin jäädä. Kyllä luonto osaa jo itsessään olla rauhoittava elementti!

 

Katselen myös alas jäähän, jossa on ihania jääkuvioita. Niitä voisi tuijotella oman aikansa, ikuisuuksia. 

Palaan siipan ja epelin luo. Siippa on jo saanut kalan. Se on surkean pieni ahven. Epeliä selvästi harmittaa, kun oma tuuri ei käynyt ensimmäisenä. Totean, että kalastus on sellaista, ettei koskaan voi tietää, kellä tuuri käy. Epeli tyytyy vastaukseen. Pian jo heiluu epelinkin vapa merkkinä siitä, että kala on käynyt saaliiksi!

Jostain syystä siipan pilkkiin käy kalat paremmin. Ei auta, vaikka he välillä vaihtavatkin pyyntivälineitään. Saaliina on pääasiassa pikkuahventa ja pari pientä särkeä. Ei syöntikaloiksi sopivia, aivan liian pieniä. Siippa veistelee epelille, että hänpäs saikin kultakaloja. Uskoo, ken lystää. 

Ajankulukseni sommittelen kaloja riviin pituusjärjestykseen.  Epeli kysyy, pitääkö noin aina tehdä. Ei täydy, tämä on nyt vain fammun ajankulua. 

Kiertelen taas jäällä. Étäämpänä näkyy useita pilkkijöitä. Ovat vaan liian kaukana, jotta näkisi, ovatko he saaneet kaloja. 

Jäällä ei ole juurikaan lunta, siellä on aivan ihanteellista liikkua. Vain metsän reunassa on lunta sen verran, että hankeen jää jäljet siellä kulkiessa. 

Katson ylös ja seuraan loittonevaa suihkukonetta. Epeli kysyy, miksi sitä sanotaan suihkukoneeksi. Ööö.. naurattaa, sillä voisi juksata, että siellä ihmiset käyvät lennolla suihkussa. No joo, en ratkea tällä kertaa viisasteluun. 

Siipalta kala näykkii järjestään toukat koukusta. Epelin koukkuun lisään matoa ja tällään entistä paremmin. Ei tulosta. Siippa voittaa 10-1. 

Päätämme lähteä kotiin syömään. Tämä oli kiva ja sopivan mittainen pieni luontoretki. Keräämme vielä kalat jäältä pois, pakkaamme pilkkimme kassiin ja hymyilen paikalleen jäävälle auringolle hyvästiksi.