Eilen oli koulujen päättäjäisviikonloppu. Todistusten jaon jälkeen lähdin ajelemaan kohti Härmää. Kävin siellä nuoruudenystävieni tyttären lakkiaisissa. Härmänraitti, seutu jossa juhlat pidettiin, on muuten upea kokonaisuus kaksifooninkisia maalaistaloja. Isontalon Antin muisto pulpahtaa joka kerta lämpöösesti ohi tuosta ajellessa.
Juhlien jälkeen lähdin ajelemaan kohti Lappajärveä. Halusin viedä isoisäni sankarihaudalle ruusun. 4.6.2022 oli tasan 80 vuotta isoisäni kuolemasta. Hänen matkansa katkesi sodassa, mutta ei luoteihin, vaan onnettomuuteen. Niin, niin surullista ja asia, joka on vaikuttanut paljon perheessämme - ja tavallaan vieläkin vaikuttaa. Mannerheimin syntymäpäivä 4.6. ja samana päivänä vuosittain liputettava Puolustusvoimain lippujuhlapäivä muistuttaa vuosi toisensa jälkeen meidän suvun synkästä päivästä. Hienoa sinänsä, että isoisän muisto pysyy hyvin esillä, kun siniristilippu hulmuaa salossa. Ja hienoa, että isoisä kuitenkin aikanaan saatiin saateltua oman maan multiin.
Viime kesänä osallistuin valtakunnalliseen SSHY: sukutarinakilpailuun. Sijoituin siinä yllätyksekseni kakkoseksi. Liitänpä tähän tuon kirjoittamani tositarinan, koska se liittyy niin oleellisesti 80 vuotta sitten tapahtuneisiin asioihin. Ihmisten nimet olen muuttanut tekstiini, koska osa toisen kirjoittamani perheen jäsenistä on vielä elossa ja halusin kunnioittaa heidän yksityisyyttään.
Rakas rötiskö
Mulla ja Kaisalla onn`yhteinen rakkaus. Talopahanen, kaatumista vaille valamis puuröttelö. Kaisalle se talo järver`rannalla oli lapsuuskoti. Mulle s`oli kaipuu menneeseen iliman avainta oveen.
S`oli sulonen sattuma, että näin netissä Kaisan nimen. Pistin samantien viestin. Voisko Kaisan suku sivuta mun suvun menneisyyttä? Isä oli joskus sen`nimisistä maininnu. Oli nii ihimeellistä, että Kaisa sitte vastas samana päivänä, kum`mun isä kuoli. Se sano, että senn`oli ollu vaikee vastata, kun`ne asiat meni nii tunteisiin.
Kaisa oli hämmentynykki ja ihimeissään. S`oli monasti yrittäny ettii talon menneisyyvestä tietoo, muttei kukaan siitä tienny. Kaisa piti taloa omanaan, mäkin tavallaan, vaikken ollu koskaan ees`siellä sisällä käyny. Kerroin kaiken tietämäni, sitte Kaisaki. Kahen suvun surulliset tarinat.
Se pieni talo oli ihaj` järven rannalla. Liisa ja Antti, mun Juho-taatan vanhemmat, sen alakujaan hommas kakskytluvulla. Sen vetisen joutomaan sai halavalla. Ei siinä ollu maata nimekskään. Tuli päälle lama-aika ja rahan arvo romahti, niim`meni kaikki säästöt. Antti osti hevosenki velaks.
Juho toi vanhimman poijan elekein taloon vasta vihityn vaimonsa, Martan. S`oli kesä 1937. Seuraavana vuonna niille synty poika. Oli köyhää ja ahastaki, kus`siellä asu kaikki Juhon nuoremmat sisaruksekki. Kaks pientä kamarii ja keittiö. Ne aatteli, että ne asuis siinä vanhaks asti ja lapsiaki tulis palijon. Martta vaan orijaili vahavatahtosta anoppiaan.
-Semmone väkitukko se äiti on aina ollu ja tulee olemaanki, Ei siitä tarvin`nii mieltään pahottaa, Juho lohdutti.
Martta oli enempi hilijane. Liisa ei tykänny Martan mustista hiuksista. mutta Martta oli suutuspäissään sille sanonu, ettei mustan lampaan villoja tarvihte värijätä. Piti oppii sanoon takas, vaikka sanotut sanat jäiki Martam`mieleen kaivertaan. Appi oli hyväntahtonen ja säysee. S`ei juuri puhunu. Luki vaan sanomalehtee.
-Niim`minä paan sun arkkuski täyteen Ilikkoja, kun kuolet, saat sitte lukoo niitä siellä, tiuskahti Liisa.
Talossa oli yks lehemä, jolle riitti just ja just syömistä pihasta. Antti ja Juho karstas puita ja puun kerput Martta ja Liisa keräs visusti talteen takan lämmikkeeks. Vesi nous` keväisin liki rappusiin asti. Pyykit pestiin järvessä. Ne jätettiin korvoon likoon ja seuraavana päivänä keitettiin muurim`paassa. Talavisin varsinki s`oli kovaa työtä, kun`ne piti vielä viruttaakki kylymässä avannossa.
Sitte tuli se kaiken pahan alaku, sota.
-Meijän pitää kokoontua koulum` pihalle. Siitä me sitte lähetään eteem`päin, Juho kerto pöyvän ääressä.
Enää sitä kouluukaan ei oo olemas, pelekkä muistomerkki vaa siinä kokoontumispaikas, joka kasvaa ny villisti lupiineita. Sillon` niille sotaan lähteville lotat tarijos teetä ja voileipii ja laulettin “Jumala ompi linnamme.” Ne lähti marssiin yötä vasten kymmeniä kilometrejä kohti rautatieasemaa.
Martta oli kakskytkolome, kus` sota alako. Se asua kituutti siinä lasten ja muun väen kans. Päivät oli työntäyteisii. Iitan kyläkaupasta haettiin ostokortilla niitä vähiä, mitä siell`oli. Paitti kerran, kun Liisan piti lähtee kauppareisssulle, niin siit`ei tullukkaan mitään. Sen kukkaro oli kaonnu. Sitä kupsettiin koko väen voimin. Se löyty, kum` Martta veti hiiliä pois kuumasta uunim`pesästä. Löyty vaa kukkaron leuat. Liisa oli jemmannus`sen leivinuuniin. Unehti sitte sinne. Niim`meni kaikki ostokortikki mukana.
Martta ootti joka päivä, tulisko postissa kirijestä Juholta. Ne tuli aina niin myöhäss`, ettei tienny, oliko se enää ees elossa kirjettä lukiessa. Juholla oli kaunis käsiala. Iltasin Martta itki salassa, kun se luki niitä kirijeitä uuvestaan ja piilotti ne sitte takas tyynynsä alle.
Oli sentään onnenki hetkiä, kuj` Juho pääs rintamalta kotiin käymään. Mutta oikeen syämmeen sattu, kun sen taas piti lähtee. Koko ajan oli mielessä peleko, miten sen siellä soassa käy.
Ja sitte tuli lopulta se siunattu Välirauha. Aattelivat, että se pahin ois ny takana ja pian sai isäniki alakunsa. Ristiäispäivänä keväänkorvilla tälläsivät koko perheen valokuvaan siihe talon seinustalle.
Yllä: Isäni ristiäispäivänä koko perhe potretissa.
Isä oli vasta hyvän viis kuukautta, kun alakoki Jatkosota.
-Taas kokoonnutaan koululle, mutta kyläm`miehet sano, että nysse sota kestää vaam` muutaman viikon, älä huoli, tuun pian takas ja alotetaan yhess` syystyöt, Juho lohutti katellen samalla poispäin Martasta kesänkirkkalle järvenselälle.
Martta ei sanonu mitään, mutta sen silimät oli sumeet ja se nosti pienimmäisen syliinsä ja puristi sitä kovaa. Juho lähti hakkaan halakoja, se`i halunnu puhuu kenenkää kans. Sill`oli huoli, miten Martta pärijäis kahen pienen kans. Kyllä se pelekäs sitäki, joss`ei enää kotiin palaiskaan. Mutta eihän sellasta voinu ääneen sanoo.
Martta murehti isäänsä. Se, vanha keuhkotautine, oli jääny yksin kotitilaa pyörittään, kun poikansaki lähti sotaan, vaikka soli vielä iha lapsenkasvonen. Isä ei pärijäis yksin. Martta poikineen muuttikin sen luo. Poijat tuli navettaanki mukaan, kunn`ei ollu ketään niitten perään kahtomaan. Isän luona oli hyvä olla. Ja poijille s`oli hyvä miehemmalliki.
Juho pääs kotiin viimesen kerran toukokuun lopussa nelekytkaks. S`oli outo tapaamine. Sitä oli oottanu niin kovasti, mutta lapsekki vierasti ens alakuu, kun s`oli nii likane ja partane ja ahistunee olone. Vaikka s`oli kotona, niin ei se kummiskaa kunnolla ollu. Sen ajatukset oli jossain iham`muualla. Se ruuvas ratioo ja laulo mukana “Elämää juoksuhaudoissa” ja piti olla iha hilijaa, kun se kuunteli, mitä ne millonki kerto soasta.
Oli muutenki nii itkusta. Juhon veli kun`noli soassa kaonnu, ja sen takii Juho sen ylimääräsen loman oliki saanu. Että vois käyvä kotona kertomassa.
Korpiselkä, Loimola, Pitkäranta, Lunkulansaari, Tuulos, Aunus, Syväri, Petroskoi ja Käppäselkä, Lisma.
-Mä yritin Eikkaa ettii sieltä Lismasta, sain luvan lähtee itekseni kierteleen. Mutt`ei sieltä mitään löytyny. Kunn`ei ees oikeen tiijä, missä se katos. Varmaan n`on ryssät sen vieny, Juho sanoi ja puristi käsiään nyrkkiin.
Murheinen matka s`oli kaikkineen. Peleko kasvo aina vaan suuremmaks.
-Ei sieltä kukaan palaa, Juho sano siskollee ja itki hilijaa sen olokaa vasten.
Ei se siitä pelostaan Martalle mitään sanonu. Juhon sisko kerto siitä vasta, kuj` Juho oli jo kuollu.
Liisaki näki vaa kaiket yöt unia siitä Eikasta ja sano, että jostain järven takaa se häntä unessa kahto, muttei sanonu mitään.
Isä kerto jäläkeem`päin, että sill`on vaan yks muisto isästään, kun se jäi isoisänsä syliin vilikuttaan Juholle, kun se lähti pyörällä polokeen pois ja taas rintamalle.
Ei siitä menny ku kaks viikkoo, kun kaikki muuttu iham` lopullisesti. Sem` piti alun alkuaan olla vähä juhulavampi päivä. Mannerheim täytti seitkytviis ja sotapäiväkirjoihi siitä jäi tällane maininta:
”4.6.-42 Poutaa. Hiukan viileämpää. Marskin syntymäpäivän johdosta vapaapäivä. Illalla Äänislinnan ympärijuoksu. Komppanian antama joukkueemme jäi 9:nneksi. Illalla lähti K.a. SA12183 viemään miehiä Äänisjärvelle. Kuljettaja oli noin 3 km päässä tienristeyksestä ja etupyörät joutuivat ojaan, joka tässä kohdin oli kivistä. Todennäköisesti kuljettaja oli saanut auton pian tielle, mutta ojassa oli kivi, johon auto törmäsi. Tällöin irtosivat autosta etupyörät, auto pyörähti ympäri ja jäi kumolleen kaatuneena tielle. lavalla olleet miehet sinkoutuivat tielle ja tien viereen, jossa on tällä kohtaa louhikkoa. Tällöin kuoli heti kaksi miestä ja yksi myöhemmin. [SPK 23666]”
Juhon arkkuu ei saanu ees aukasta, kun se viimen saapu asemalle. Martta ei uskonu vuoskymmeniin, että Juho ois siellä arkussa maannu. Ootti ja varto, että jos`se oiski ku ihimeen kaupalla sittenki selevinny. Juhon kuoleman jälkeen tuli vielä postissa kirijes Juholta.
-Älä huoli, kyllä minä sen Eikan vielä löyvän, Juho oli siinä kirjoittanu.
Korpiselkä, Loimola, Lunkulansaari, Tuulos, Aunus, Syväri ja Petroskoi.
Kuva yllä: isoisäni hautajaiset. Isäni on tuo pieni poika äitinsä sylissä.
Perinnönjako oli riitasa, anoppi halus omakseen Juhon polokupyöränki, vaikkei osannu sillä ees ajaa.
-Kyllä sun poikas vielä ennättää pyöriä saamaan, s`oli vaan tuumannu Martalle.
Juhosta jäi muistoks vaan muutama kuva ja se musta sururisti, kunniamerkki mustalla nauhalla. S`oli Martalla lopun ikänsä hyvässä tallessa piironginlaatikossa. Sitte sem`peri mun isä ja nys`se om`mun piirongis.
Se pieni talo jäi Liisalle ja Antille. Kolome poikaa oli sota niiltä vieny, kaks jäi henkiin. Kun`niitten nuorin poika palas soasta nuorikkonsa kans, niin nekin muutti siihe taloon. Mutta ei niilläkää anopin kans sujunu, eikä liijon keskenänkää. Isoja riitoja niill`oli vaikkei niistä nii huueltukaan. Velijeksilläki oli jotain eripuraa. Se sota oli teheny tehtävänsä niillekki. Kun`nois tajunnu, että ne sai jääjä ees henkiin.
Ei sitä velijesten riitelyä kukaan jaksanu. Liisa ja Antti rakensiki oman talon siihe lähelle ja niitten kans muutti se vanhempi poijista. Oli helepompi, kunn`ei olleet kaikki samassa talos.
Mut sitte nuorempi veliki muutti perheineen poijes. Talo pistettiin myyntiin, kunn`ei ollu sille enää jatkajaa. Martallakaan ei ollu rahaa, että s`ois voinus` sen talon lunastaa. Omassa koissa oli paree olla ja töiset paikat, kus`se Martan velipoikaki oli soassa sairastunu ja sitäki piti hoitaa.
Mun isälle jäi kaipio isäänsä, josta s`ei se muistanuk`ku sen käenheilautukse ja sitte sen talopahasen, jonka ohi se ajo joka kesä autollaan ja halus aina mulleki näyttää sem` paikan. Yhessä myö haaveiltiin, että voi kuj`joskus ois varaa ostaa se. Miten voi semmosesta pienestä rötisköstä tullakki niir` rakas!
Kaisan tarina oli ihan toisellaine.
Se sama talo tuli Kaisan sukuun vähäm` surullisella tavalla. Pakon eessä. Ei n`ois semmosta taloo ees ilimaseks enneh` huolinu, mutta sitte se oliki ainut vaihtoehto.
Kaisan isovanhemmat piti alakujaan kauppaa siinä samas kyläs. Isoisä Veikko senn`oli perustanu. Mutta se Veikko kuoli jo soan aikana. Iitan ja Veikon poijat jatko vielä sitä kaupan pitoo. Ei sitä tiijä, oliko puutteita osaamisessa, vai oliko vaan`nii vaikeet ajat. Joka tapaukses kaupanpito ei luonnistunu. Ja kunn`ei ihimisillä ollu varaa ostellakaan mitään suuria, niim`miten siinä ois voinu pärijätä?
-Saatekirijeessä sanottii, että talo ja kauppa menee pakkolunastukseen. Ei auta enää mikään, Iita vaikeroi pian soan jäläkeen.
S`oli sille kova paikka. Iita oli ison talon tyttö ja sill`oli isot myötäjäisekki ollu tullessaan. Iitan ja poikien oli nyp`pakko hommata uus asuinpaikka itelleen. Ja sattuki sitte nii, että siinä lähellä tuli pieni talo myyntiin, kun siitä oli soan jäläkeen väki lähteny.
-Me muutetaaki siihe järver`rantaan. Sev`verran saahaan rahaa kokoon, että saajaan se sentään omaks. Voij`jaan ees jatkaa elämää samassa kyläss, Iita kerto.
Ja niin`ne muutti siihe. Kaisa ei ollu sillon vielä ees syntyny.
-Tämmöseen röttelöön meijät ajoit. Siinä meni koko munki omaisuus ja sun myötäjäisekki hupes kaupan velekoihi, ärijähteli Iitan poika.
S`oli tosi katkera, kun kaupan mukana oli menny kaikki. Ja ny`oli vaan tämmönen pieni talopahane ja sen piti lähtee muualle töihi.
Talossa oli keittiö ja kaks kamaria. Iita asu järvenpuolimmaisess`. Kaisan vanhemmat ja niitten nelijä lasta asu keittiössä ja toisessa kamaris. Hyyskä ja savusauna oli ulukosalla. Veet kannettii sisään ja ulos. Kaisan äiti pesi pyykit siellä järvessä, ihan`niinku mun mummoki oli pessy.
Oli nii köyhää. Kaisan isä oli soan käyny ja ja kolomesti haavottunu mies.
Kiviniemi, Sakkola, Äyräpää, Korpiselkä, Loimola, Pitkäranta, Lunkulansaari, Tuulos, Aunus, Syväri, Petroskoi, Uhtuan suunta ja Maaselän kannas.
Noinko mun taatanki reissu ois jatkunu? Ne varmaanki tuns hyvin toisensa, kunn`olivat melekeen saman ikäsii ja saman kylän poikii ja taisteli samoissa paikoissa.
Ei se Kaisan isäkään helepolla päässy, vaikka henkiin jäiki. Se`i siitä soasta koskaan sen enempää puhunu, mutta sen katse kerto niim`palijon. S`oli semmonen syrijäänvetäytyvä ja viinaam`menevä. Het sitte älykäs mies, mutta iha`avuton, kum` piti ihimisten kans olla tekemisis. Ei se mikään kauppamies luonteeltaan ollukkaan. Jossain muussa ois ollu parei. Se poltteli Norttia surutta kaiket illat ja Kaisa sairasteli varmaan siks järestään.
Koulupäivien jäläkeen Kaisa hakkas itte puut ja lämmitti niillä huoneensa. Työteliäs tyttö s`oli. Kun Kaisa pääs ylioppilaaks, nii Iita päästi itkun.
-Minoon niin ilone ja surune samaan aikaan. Minä nii aattelin sillon, kun Kaisan kuulin olevan tulollaan, että ois palijom parei, kun sei koskaan ees syntys tähä kurijuuteen. Äitinsä kans siitä oikeen otettiin yhteenki. Ja nysse tyttö sitte kirijottiki parhaat paperit. Ei sitä ois todeks voinu uskoa, Iita niiskutti.
Kuin Iita kuoli, nii Kaisa sai muuttaa sen kamariin. Pian se sitten kyllä muuttiki jo kaupunkii, kum`pääs oikee yliopistoon lukoon ja sen vanhemmat jäi siihe taloon kaksistaan, vaikka Iita oliki jo antanu sen talon perinnöks lapsenlapsilleen. S`oli niir` röttelö talopahanen, että kylän sotaveteraanit päätti kunnostaa sen talakootyönä, kun`nei ite pystyny. Kellari pistettii täyteen hiekkaa ja lapset hommas taloon uuvet tapetit ja maalia. Siiihe laitettiin oikeen vesijohto vielä yheksänkytluvulla. Kaisa osti äitilleen pesukoneenki. Kaisa sano, että hän oli sen äitilleen velekaa. Se pesukones oli ollu Kaisan unelma nuorempana, kun käet kohmees`soli niitä pyykkejä pessy. Enää ei tarvis äitinkää viruttaa pyykkejä avannossa.
Kun Kaisan vanhemmat kuoli, nii se talo toimitti enää kesäpaikan virkaa. Kaisan mielestä parasta oli mennä varain aamusta aamutakiss` rantaan ja kahalata sinne pitkim`matalaa hiekkapohojaa, uija alasti ja kastaa veestä viliposet käet naamaan. Vaikka s`oliki ihanaa, nii se talo tuntu sillon iha erilaiselta, pelottavalta ja yksinäiseltä. Aivan kus`siellä ois ollu muitaki, muttei ketään näkyny missään.
Kaisa kerto mulle, että se nukku siellä talossa kesäsin vielä parikytä vuotta sitte. Se kerto siitä viimesestä yöstään siellä. Soli ollu siellä iham` yksin loppukesästä. Uluko-ovee ei saanu enää ees lukkoon, niin Kaisa laitto rautakangen pöngäks ovem` päälle. Iltasin se penko paikkoja ja luki äitinsä kirijottamia papereita. Kaisa kerto, että siellä oli iha aavemmaine tunnelma.
-Mä nukuin huonosti ja melekeen pelekäsin siinä vanhassa talossa. Mull`oli tunne, että talo oli vanhoja henkijä pullollaan, Kaisa kerto mulle.
Se sano, että jos`sois tienny, mitem` palijon siinä talossa olikaan tapahtunu, niin s`ei ois uskaltanu jääjä sinne yöks ensinkään. Se kerto tienneensä sillon, että s`oli sen viimene yö siinä talossa.
M`oltais Kaisan kans oltu naapuruksii, jos meijän suvut ois saanu elää ja olla omissa kodeissaan. Oli varmaan tarkotettu, että me kuitenki löyvetään toisemme. Siinä vaan kesti yli puoli vuossataa. Se pieni talo järver`rannalla varmaan kaatua kupsahtaa pian, mutta sen tarina ov`vastarakennettu ja muurattu ikusiks ajoiks meijän syämmiin.
