Itsenäisyyspäivä. Minulle se on aina edustanut herkistymistä ja hiljaista kaipuuta johonkin, mitä en edes tunne. Ihmismuisti on joskus pitkä. Tässäkin tapauksessa vuosikymmeniä pidempi, kuin oma elämäni. Tätä on vaikea kirjoittaa. En tiedä mistä aloittaa, mihin lopettaa... Aloitan Jatkosodan sotapäiväkirjamerkinnöistä Syväriltä.
"13.5.-42 Sateista. Teiden höylääminen suolauskuntoon jatkuu. III joukkue aloittanut muuton. 1. joukkueesta eilen kadonneen stm Kivikankaan etsinnät käynnissä. "[SPK 23666]
"15.5.-42 Poutaa,lämmintä. ...Korp. Kivikangas palasi Lismasta veljeään etsimästä. Ei ollut löytynyt." [SPK 23666]
"4.6.-42 Poutaa. Hiukan viileämpää. Marskin syntymäpäivän johdosta vapaapäivä. Illalla Äänislinnan ympärijuoksu. Komppanian antama joukkueemme jäi 9:nneksi. Illalla lähti K.a. SA 12183 viemään miehiä Äänisjärvelle. Kuljettajana oli alik. Miettunen. Noin 3 km xxx II tienristeyksestä ja etupyörät joutuivat ojaan, joka tässä kohdassa oli kivistä. Todennäköisesti kuljettaja oli saanut auton pian tielle, mutta ojassa oli kivi, johon auto törmäsi. Tällöin irtosivat autosta etupyörät, auto pyörähti ympäri ja jäi kumolleen kaatuneena tielle. Lavalla olleet miehet sinkoutuivat tielle ja tien viereen, jossa on tällä kohtaa louhikkoa. Tällöin kuoli heti kaksi miestä ja yksi myöhemmin. Useita miehiä loukkaantui näistä niin pahoin, että heidän oli jäätävä sairaalaan. Sotapoliisi hälytettiin ja saapui kohta paikalle ryhtyen asian vaatimiin tutkimuksiin. Kuolleet olivat sotam. Paalanen., korp. Kivikangas ja korp. Tuominen. " [SPK 23666]
Siinä muutama rivi sota-ajan päiväkirjamerkintöjä, jotka antoivat karut raamit sukuni elämään vuosikymmeniksi. Isoisäni nuori veli katosi ensin jälkiä jättämättä. Isoisäni oli samassa komppaniassa ja kotoa hänelle oli sälytetty tehtävä katsoa vähän pikkuveljen perään ( niin kuin nyt sodassa pystyisi...). Ei tiedetä, mitä veljelle tapahtui. Otettiinko vangiksi, ampuivatko tarkka-ampujat, sekosiko pää ja antautui, vai päättikö itse päivänsä? Pojan äiti sai vuosien taistelun jälkeen pojalleen hautapaikan kivineen sankarihaudasta, mutta itse hauta, se on tyhjä. Joskus haaveilen, että saisin jonain päivänä olla laskemassa hänen tuntolevyään ja vähäisiä jäännöksiä Lappajärven multiin. Pari vuotta sitten siellä laskettiin sankarihautaan eräs toinen rajan takaa löytynyt sotilas.
Isoisäni pääsi lomille kotiin kertomaan veljen katoamisesta. Se jäi hänen viimeiseksi kotilomakseen. Isäni oli tuolloin 1,5 -vuotias ja hän kertoo ainoan muistonsa isästään olevan, kun isä vilkutti hänelle lähtiessään viimeistä kertaa kotoa rintamalle. Tunteisiin vahvasti vaikuttavat hetket voivat jäädä näköjään noinkin pienen mieleen. Koen edelleen ristiriitaisena isoisäni kuolinpäivän, Puolustusvoimien lippujuhlapäivän- se ikään kuin joka vuosi jaksaa lippujen liehunnallaan ja juhlavilla paraateillaan muistuttaa, mitä kauan sitten tapahtui. Parin viikon aikana samasta perheestä vietiin kaksi veljestä. Kolmas menehtyi vielä sotavammoihin myöhemmin.
Viime kesänä luin lomani huipennukseksi satoja sivuja sotapäiväkirjoja. Rankkaa, mutta samalla tavattoman avartavaa. Pääsin kuin salaa osalliseksi isoisäni sotataipaleelle; Korpiselkä, Loimola, Lunkulansaari, Tuulos, Aunus, Syväri, Petroskoi. Sinne matka päättyi.
Löysin myös netin kautta yhteyden vanhaan mieheen, jonka isä oli ollut isoisäni pataljoonan komentajana osan sota-ajasta. Vaihdoin useita posteja miehen kanssa, jolla oli ihailtava tietomäärä asioista. Olen todella onnellinen tuosta ajatustenvaihdosta.
Aikaisempien sukupolvien kertomat tunnesävytteiset muistelut ovat mielissäni muuttuneet asioiksi, johon minut on kietaistu mukaan, tahdoin tai en. Toisaalta tunnen myös kiitollisuutta siitä, ettei asioista ole suvussani vaiettu. Ihminen haluaa juuret, vaikka ne joku olisi väkisin katkaissutkin.
Sotapäiväkirjojen teksti on pelkistettyä, Tapahtuneet asiat todetaan kantaa ottamatta. Isoisäni tarina on vielä surullisempi kuin päiväkirjasta käy ilmi. 4. 6. 1942 vietettiin sotamarsalkka Mannerheimin 75-vuotis syntymäpäivää ja hänet oli samalla nimitetty Suomen marsalkaksi. Isoisäni oli yksi heistä, jotka oli komennettu osallistumaan Äänislinnassa Mannerheimin kunniaksi järjestettyyn paraatiin.
Kenttäoikeuden pöytäkirjasta luen, että miehille oli tarjottu leikattua konjakkia paraatin jälkeen. Kuorma-autonkuljettajakin oli saanut siitä osansa ja paraatista pois lähdettyä hän ajoi ylinopeutta mäkisellä ja mutkaisella tiellä menettäen lopulta auton hallinnan. Isoisäni sinkoutui kuorma-auton lavalta pää edellä kiveen. Hän menehtyi vasta Äänislinnan kenttäsairaalassa. Ensisijainen kuolinsyy oli kallonmurtuma. Jos kuolema koskaan tuntuu turhalta, niin tässä tapauksessa kyllä. Kun tieto kuolemasta oli saapunut puolisolle, saapui sen jälkeen kotiin vielä isoisän kirje, jossa hän lohdutteli puolisoaan, että ei tarvitse olla huolissaan, hän kyllä etsii kadonneen veljensä.
Kun isoisän arkku lopulta saapui Voltin asemalle, se piti noutaa sieltä itse. Arkun kannessa oli lappu, jossa luki "Ei saa avata." Vielä vuosikymmeniä myöhemmin mummoni elätteli toiveita, että jos arkussa ei sittenkään ollut hänen puolisonsa... Ja se autonkuljettaja - myöhemmin selvisi, että hän oli ajanut autonsa järveen ja mennyt itse mukana. Ei kai pystynyt kohtaamaan tekoaan. Tragedioita tragedioiden keskellä.
Isoisäni hautajaiset Lappajärvellä. Kuvassa isäni sylivauvana äitinsä sylissä.
Isän suku jäi minulle vieraaksi. Ei ollut juuri ketään. Vanhempi polvi oli isolta osin menehtynyt, nuoremmat muuttaneet pois. Parikymppisenä sain puhelun isoisän neljänneltä, sodassa ainoana elossa säilyneeltä veljeltä. Hän asui satojen kilometrien päässä. Juttelimme kauan. Puhelun jälkeen ennätin lähettää hänelle vielä äänikirjeen, josta hän ilahtui kovasti. Niin kovasti, että hänen puolisonsa lähetti minulle postitse itse tekemänsä pitsipäiväpeiton. Suunnitelmissa oli tavata, mutta emme ennättäneet. Sainkin kutsun hautajaisiin.
Viimeisten vuosien aikana olen saanut kuin lahjan - useampi aikaisemmin tuntematon jälkipolvi isoisän suvusta on ottanut yhteyttä ja halunnut tietää sukumme tarinan. Vaikka luulin tietäväni vähän, he eivät ole tietäneet sitäkään vertaa...Meitä yhdistää uskomattoman samankaltaiset kokemukset sukuyhteyden katkeamisesta sodan vuoksi. Vuosia luulin, että olen ainoa, jota se vaivaa. Moni oli etsinyt yhteyttä sukuun kauan. Luonteiden ja taitojen samankaltaisuus ventovieraudesta huolimatta hämmentää ...Valokuvista selviää myös, että esikoiseni on kasvoistaan kuin kopio kadonneesta isoisäni veljestä. Näin me kannamme mukanamme menneitä...
Kuvassa myöhemmin kadonneeksi julistettu isoisäni veli Lappajärven jäällä ennen sotaa. Käsissä itse saalistetun turkiseläimen turkista muokatut kintaat.
Sodan aikana mummoni lapsineen joutui muuttamaan nuoren perheen kodista toiselle paikkakunnalle lapsuuden kotitilalle, koska sieltä perheen miespuoliset olivat joutuneet sotaan. Jonkun täytyi huolehtia lehmistä. Kun puoliso ilmoitettiin kuolleeksi, mummo päätyi jäämään lapsineen kotitilalleen loppuiäkseen. Oma talo järven rannalta myytiin ja sen mukana myytiin haaveet pitkästä yhteisestä elämästä ja isosta lapsikatraasta. Mummoni oli 26-vuotias leski... Vanhempi lapsista sijoitettiin köyhistä oloista lapsettomalle sukulaispariskunnalle. Isäni jatkoi elämäänsä äitinsä kanssa.
Kesken sodan lapsuustilalle palasi mummon veli, joka oli seonnut sodassa, toimitettu parantolaan ja lopulta vapautettu palveluksesta. Hän oli ollut nuorimpia sotaan lähtijöitä. Alku oli ollut jopa innostava, kun vanhaa sukua oleva naapurikunnan poika pääsi samaan komppaniaan. Valokuvassa he seisovat ryhdikkäinä vierekkäin lapsenkasvoisina. Alun jännitys vaihtui pian painajaiseksi, kun ensimmäisellä viikolla juoksuhaudassa kaveri nosti vähän päätään ja sai ammuksen keskelle otsaa kuollen mummoni veljen viereen. Alle parikymppiselle pojalle se yhdessä muiden myöhempien kokemusten kanssa oli liikaa...
Sodan jälkeen maatilalle palautettiin sotaan luovutettu talon ainoa hevonen. Muistan vielä mummoni itkun, kun hän kertoi minulle, että pettymys oli köyhässä sodanjälkeisessä elämässä kova, kun paljastui, että hyvä hevonen oli sodassa täysin vauhkoontunut ja se täytyi lopettaa. Netistä löytyy mielenkiintoinen Riitta-Marja Leinosen tutkimus sotahevosista ja tarinoista niiden takaa, kannattaa lukea. Tämän tekstin kautta ymmärtää paremmin sen konkretian, mitä hevosen luovuttaminen sotaan sen ajan yhteiskunnassa tarkoitti.
Oma lapsuuteni oli kaikesta huolimatta lämmin. Asuin ensimmäiset vuodet maatalossa, jossa mummo edelleen hoiti tilaa yhdessä vanhaksi pojaksi jääneen velipoikansa kanssa. Minulle tämä velipoika oli isoisän korvike. He hoitivat minua päivisin maatilan töiden lomassa, kun vanhempani tekivät pitkää työpäivää toisaalla. En osannut kyseenalaistaa perhekuviotamme. Sain elää vaatimattoman, mutta turvatun lapsuuden paljon elämää nähneiden ihmisten keskellä. Minusta pidettiin hyvää huolta ja otettiin myös osalliseksi maatalon töihin pienestä pitäen. Kun olin parikymppinen, mummon veli kuoli ja vasta tällöin minulle kerrottiin, että hän "menetti hermonsa" sodassa. Ilman tätä tietoa hyväksyin hänet hiljaisena ja varauksellisena miehenä ehdoitta. Muistan kyllä joskus ihmetelleeni hänen hiljaisuuttaan ja poissaolevaa katsettaan. Onneksi minut lapsena säästettiin tältä tiedolta. Sai säilyttää silmissäni ihmisarvonsa vailla menneisyyden taakkaa. Sodasta emme koskaan hänen kanssaan puhuneet sanaakaan.
Tänne lapsuustilalleen mummoni siirtyi sodan aikana. Sodan aikana vielä pystyssä ollut iso maalaistalo tuhoutui pian sodan jälkeen tulipalossa. Tilalle rakennettiin pikaisesti kuvassa näkyvä talo. Näin idyllisessä paikassa minäkin sain asua elämäni ensimmäiset vuodet. Vaatimatonta, mutta minulle hyvin rakasta...
Nämä omat kokemukseni sodasta ovat etäisiä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon rankempia kokemukset ovat olleet sotien jälkeisinä vuosina. Läheisteni kohtalot ovat muovanneet minua ihmisenä. Jo nuorena tilasin läheisteni kantakortit. Halusin jotain konkreettista tietoa ihmisistä sodan takana. Ne saavat minut miettimään nyt maistaan pakenevien ihmisten kokemuksia. Moni kai ajattelee, että eikö heillä ole kaikki hyvin nyt, kun pääsevät pois sodan jaloista. Kunpa se olisikin niin helppoa...
Mummolle puolison menehtyminen oli hyvin raskas taakka kantaa. Sodan jälkeen hän pyysi isääni polttamaan kaikki puolisonsa sota-ajan kirjeet. Ei kestänyt katsella niitä. Isä teki työtä käskettyä, vaikka myöhemmin harmitteli, ettei pistänyt niitä salaa piiloon. Muutama vuosi sitten ovikello lapsuuskotonani soi. Sukulaismies seisoi oven takana kädessään käärö. Hän halusi antaa jotain tärkeää isälleni. Kääröstä paljastui isoisäni käsin kirjoittama laulu- ja muistokirja. Se oli löytynyt remontin yhteydessä jo myydystä mummon ja vanhanpojan kodista vintin lattialautojen alle piilotettuna. Isä muisti samassa sen sinne piilottaneensa, ettei sitäkin poltettaisi. Isoisäni rakasti musiikkia. Hän on tallentanut rakkaiden laulujen sanoja kirjaan toista sataa. Kirja on minulle aarre.
Kuva isoisäni muistokirjasta. Isoisän ensimmäiselle kirjan sivulle kirjoittama teksti hiljentää.
LÄHTEET: Arkistolaitos. Digitaaliarkisto. Sotapäiväkirjat. [http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=738799 Luettu 6.12.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti