Helle ja loma. Onpa ihanaa. Mutta ehkä vähän vähempikin riittäisi. Oma pää tuntuu näillä keleillä löystyvän entisestään.
Isukkiani kuskailin aamupäivän lääkärireissuilla. Melkoista rääkkiä retuuttaa vanhusta paikasta toiseen näillä lukemilla (+28), mutta lohduttelin, että sentään autossani on toimiva ilmastointi.
Keskussairaalan käytävät on pitkiä kuin näläkävuosi. Tämä tuli taas todistettua.Täytyy olla melko hyväkuntoinen käytävärallista suoriutuakseen... Vanhus kun haluaa näyttää vetreältä ja uskottelee, että kyllä kävelykepillä lasareetin toiseen päähän pääsöö. Pääsöö kyllä, jos ei oo tiukkaaa aikataulutusta. Nyt puskettiin hospitaalin loputonta baanaa kuin tuli persuksissa. Tai ainakin isä. Puolessa välissä käytävää onnistuin ylipuhumaan isukin rollaattorin varteen. Juoksin hakemaan sellaisen käytävän alkupäästä. Ei pistänyt enää isukki vastaan. Seuraavaan reissuun otan suosista pyörätuolin!
Ihmettelen kyllä kovin, ettei pitkän käytävän varrella ole juurikaan penkkejä levähtämistä varten. Vain lähellä kahviota. Olen sen monta kertaa tänä kesänäkin sairaalassa käynyt, että tämän olen pistänyt merkille. Ja hitaasti käytävää mukana kiiruhtaen todennut saman lukuisten vanhusten kanssa, joiden ohi olen viuhtonut. Sääliksi käy kyllä ja tuppaa pelottamaan oma vanhuuskin. Kamalaa, jos ei pelaa pää eikä jalat!
-Vieläkö pitkästi, kuulen isän kysyvän.
-Eikun lasiovet näkyy jo, vastaan.
-Mutta vieläkö vaan pitää mennä, kuuluu hetken perästä.
Ja kun matka vain jatkuu ja jatkuu, kysyy isä vielä kerran:
-Eikö jo olla perillä?
Rauhottelevasti yritän sanoa, että ihan pian, että vielä vaan yksi mutka.
-Sanot vaan, puuskahtaa isäukkoni puskien ylvästä rollaattorihärkää sarvista sinnillä eteenpäin...
Kukaan ei edes taputa, kun saavumme maaliviivan yli vastaanottoluukulle (täällä on sentään ihminen, eikä kone luukuttamassa). Olo on kuin maratonin juosseella, mutta osastolla raksuttava kello todistaa meidän myöhästyneen yli minuutin.
Käytävää takaisin päin palatessa ei ole niin kiire. Penkkiä silti nytkin kaipaisi. Isukin vieressä kävellessä katson, että on sentään defibrillaattorista infoava kyltti puolessa välissä käytävää. Koskaan ei tiedä, missä pusku iskee päälle.
Viikko sitten lähdettiin kaunista iltaa viettämään kesäteatteriin. Siinä siipan ostettua juuri lipun, kuului vierestä huuto "Onko paikalla lääkäriä?!" Ei ollut, mutta kaksi asiansa osaavaa hoitajanaista katsomosta saatiin pian paikalle. Elvytykseksi meni. Mies, joka oli vain hetkeä aikaisemmin lippua ostamassa, makasi nyt elottomana ja elvytettävänä..Että iso hatunnosto näille naisille - elvytystä jatkui vähintään vartin verran, ennen kuin ambulanssi ja pian vielä toinenkin kiisi paikalle.
Kesti tunteroisen verran, ennen kuin mies saateltiin ambulanssilla eteenpäin saamaan lisähoitoa. Miehen onni, että paikalta löytyi asiansa osaavia. Ilman elvytystä ei olisi ollut toivoa. Se on elämä joskus pienestä kiinni... Teatteriesitys päästiin aikanaan myöhässä alkamaan, mutta iso kiitos siitä, että yleisö istui ja odotti katsomossa tyynen rauhallisesti.
Kyllä suomalainen on eri outo otus, muistan ajatelleeni. Vaikka seinät kaatuisivat ympäriltä, osaa meidän kansa olla tyynenä. Takanani joku mummo tuumasi, että harmi kun jäi sukkapuikot kotiin... Tilanteessa oli jopa ironiaa - toinen pelasi viimeisen korttinsa varassa, toisella oli ihan muut aatokset. Mutta tässä taas todiste, kuinka jokaisen olisi hyvä hallita elvytystaito!
Iltapäivällä olin jo hetken vähän keposemmissa fiiliksissä. Kävin kampaajalla, kaupassa, pankkiautomaatilla... Sitten tilasin pari pizzaa. Ajateltiin, että syödään ne huomenna nuorimmaisen kanssa reissussa automatkalla. Minä kun inhoan huoltoasemilla pysähtelyjä.
Pizzat tehnyt poika oli miellyttävä. Juttelimme kassalla hetkisen kuumista säistä ja lausahdin jotain siitä, kuinka vaaditaan sinniä ja hyvää kuntoa, että pizzoja jaksaa paistella tällaisella kelillä. Toista se on meillä lomalaisilla, jotka hädin tuskin päivistään laiskotellen tolkulla selviävät...Kiitin ja lähdin sitten pois.
Hurautin kotimatkan varrella tankkaamaan. Tai niin olin ajatellut. Mutta pankkikortti oli häipynyt kuin pääskynen Afrikkaan! Tajusin siinä samassa, että sen täytyi tippua pizzeriasta poistuessani. Paniikki iski päälle! Takaisin pizzeriaan oli palattava, mutta todennäköisyys sille, että joku kadulla kulkeva löytäisi kortin ennen minua, oli aika iso. Kortin kuoletus ja aamulla odottava matka - mikä yhtälö...Voi että inhoan itsessäni tätä rouva Hulda Huoleton - meininkiä!
Ei muuta kuin känny esille ja nöyränä soittamaan pizzapojalle. Kysyin, josko hänellä olisi pikaisesti aikaa käväistä liikkeen edessä katsastamassa, näkyykö kadonnutta lammastani. "Joo, mutta pakko tehdä tää pizza ensin tästä valmiiks," poika lausahti.
Kun autollani
ylinopeutta kurvaten palasin pizzerian luo, totesin ensimmäiseksi, että kadulla ei näkynyt mitään. Epätoivoinen ovenaukaisu pizzeriaan, jossa pizzapoika heilutteli leveä virne naamallaan pankkikorttiani! Kadulta oli sen löytänyt. Hyvä etten hypännyt tiskin yli pojan kaulaan. Olin kerrassaan kiitollinen ja uudelleen poistuessani huikkasin pojalle "Haen täältä taatusti seuraavankin pizzani!
Jäi pizzapojan nimi paniikissa kysymättä, mutta olen varmaan mainostamisen verran velkaa firmalle, jolla on rehellinen ja asiakaspalvelun osaava pizzanpyörittäjä:)
