Blogihaaste: 20 juttua minusta ja elämästäni

Olen syntynyt… alle 3-kiloisena sirppuna ennen aikojani Vetelin pienessä synnytyslaitoksessa. Olin perheeni esikoinen. Isäni oli pyytänyt, voisiko hän päästä mukaan synnytykseen. Kätilö oli suuttunut ja todennut, että ennenkuulumatonta! Noo, isäni oli vain vähän aikaansa edellä. Hyvä, isä!

Kun täytin aikoinaan 25 vuotta, juhlin työpaikalla kollegani kanssa yhdessä 5-kymppisiä. Sattumalta nimittäin hoksasimme, että olemme molemmat syntyneet Vetelin laitoksella samana päivänä! Mikä yhteensattuma, olimme opiskelleet myös samaan ammattiin ja meillä molemmilla oli myös musiikkitausta. Nyt me oltais yhdessä jo yli 100!

Yllä: Oppilaani piirtämä kuvasta minusta, opettajastaan. Haluaisinkin nähdä maailman sydänsankojen läpi!

Pienenä olin varma, että isona minusta tulee…leipuri tai pankkineiti. Mummon kanssa oli kiva leipoa ja äitini oli pankin pääkassa. Voi kääk, en selviäisi kummastakaan. Nyt jälkeenpäin näen ihan selvästi, että olin alusta asti suuntautunut kasvatus- ja opetusaloihin sekä luoviin juttuihin. Opettaja laittoi mut ekalla luokalla opettaan toista oppilasta, joka ei ollut oppinut lukemaan. Minä taas luin sujuvasti. Ope ohjasi meidät aapisen kanssa eteiseen ja itse jäi opettamaan koko muuta luokkaa...Muistan, kuinka panikoin, luulin, että ope oikeasti ajatteli, että pystyisin tuosta noin vaan opettamaan hänet. Tein työtä käskettyä. Viime kesänä tapasin pojan, jota olin opettanut. 50 vuoden jälkeen. Kysyin, muistaako hän tapausta. "Se on paras koulumuistoni. Minna, minä oikeasti opin!" Olin liikuttunut, vaikka tuskin hänestä sen session perusteella ihan lukijaa tulikaan. Jotain merkityksellistä hetkessä on kuitenkin meille molemmille ollut, kun sen edelleen muistamme. 👦

Eräs nuoruudenystävä kertoi uskoneensa nuorena, että minusta tulee joko muusikko tai opettaja. En koskaan haaveillut nuorenakaan vielä opettajan urasta. Miksi muut näkevät kaiken vierestä selkeämmin? No, ehkä piti kulkea aika pitkä matka löytääkseen itsensä!

Parhaat piirteeni ovat… hmm. Riippuu ihan, kuka on arvottamassa niitä piirteitä. Mutta omasta mielestäni tulen kaikkien kanssa toimeen ja perusvireeni on optimismi, aitous, luovuus ja iloisuus. Olen myös sinnikäs siinä mihin alan ja pusken vaikka läpi harmaan kiven, jos niin päätän. Hmm, moni ympärilläni olevista voisi sanoa musta, että paineensietokykyni on aika kohdillaan. Kuulun maan hiljaisiin ja olen kuuliainen pitkälle, mutta iän myötä olen oppinut, että jos olen asiasta perustellusti eri mieltä, on kypsyyttä ja rohkeutta kertoa siitä rehellisesti. Se on myös  elämänhallintaa. Vaikka olen tietyissä asioissa pedantti, olen myös impulsiivinen. Reagoin aina nopeasti.

Viimeisin sisustusostokseni on… Apua, en ole sisustaja. En sitten ollenkaan. Hei joo, olen ostanut 1,5 vuotta sitten pojalle yöpöydän synttärilahjaksi. Omia kalusteita en ole aikoihin ostellut, mutta olen kyllä entisöittänyt sukujen vanhoja huonekaluja.

Haluaisin matkustaa… Ennen naapurimaan sotaa minulla oli haave lähteä selvittämään Pietariin sukuni saloja. Kaikkea kun ei edelleenkään löydä netistä. Jahkasin liian kauan. Ensin tuli korona, sitten sota ja rajojen sulkeutuminen. Italia minulla on vielä kurkkaamatta. Nuorena opiskelin yksinlaulutunneilla italialaisia lauluja. "E mi da morte." Italia, täältä tullaan!

Yllä: Esi-isäni kastemerkintä Pietarissa vuonna 1775.

Suosikkijuomani on… tää on vaikea. Aamu ei käynnisty ilman kahvia. Töissäkin sitä on kiva hörppiä. Miespuolinen kollegani katsoo järkyttyneenä kyllä, kuinka paljon maitoa laitan lisukkeeksi. Raaka vesi on myös hyvä ja litkin vettä pitkin päivää. Jos ollaan viihdepuolella, niin kunnon konjakki oikeassa lasissa sitä pyöritellen hyvässä seurassa.

Lempiruokani on… rakastan pizzaa, jossa on poroa, aurajuustoa, valkosipulia, ja kaikkea ihanaa. Pohjan pitää olla ohut ja juuri oikeanlainen. Siippa osaa tehdä loistokkaat liha- ja kalaruoat. Minäkin osaan tehdä hyvää ruokaa, mutta minulla täytyy olla siihen hyvä syy, esim. kutsut. En ole ollenkaan muutoin keittiössä viihtyvä emäntä. Mutta olen aivan kaikkiruokainen. Rakastan kouluruokailua, sitä ihan syyttä suotta parjataan. Näkisittepä meidän koulun salaattipöydän!

Viikonloppuisin herkuttelen… Se on se valkosipuli, mitä en viitsi työpäivinä syödä. Tietty sen kanssa hyvä, tirisevä pihvi tai jotain suupalaa - juustoja, jälkkäriksi jäätelöä kermavaahdolla vaikka...

Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat…niitä on monia. Rakas lapsuusystäväni piti muotiblogia vuosia. Seurasin sitä aina, vaikken niin muodin perään olekaan. Hän kirjoitti aina tosi hyvää tekstiä. Arvostin. Mutta tällä hetkellä hän pitää kirjoittamisesta paussia. Luen kaikki "Sukututkijan loppuvuosi"-blogin kirjoitukset. Arvostan hänen ammattitaitoaan historian alan blogipäivityksissä.

Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat… Sain joululahjaksi kolme kirjaa. Marja Pirttivaaran dna-testiaiheisen, anopin siskon Seija Niemosen omakustanteen ja Tommi Borgin Evijärvi-teemaisen historiapläjäyksen. Ne kaikki on vielä vähän kesken. Olen viime viikkoina lukenut aivan liian vähän.

Lempilajini kirjallisuudessa on… todellisuuspohjainen historia ja elämänkerrat. Kirjoitan muuten myös itse tällä hetkellä historiaan liittyvää sukukirjaa. Voi viedä vuosia, ennen kuin se on valmis. Ehkä se on elämäntehtäväni. Toisaalta voisin kirjoittaa myös lasten- ja nuortenkirjoja. Voi, kunpa vain vuorokaudessa olisi enemmän tunteja!

Suosikkisovellukseni kännykässä on… Whatsapp. En ole liittynyt Instagramin tai Twitteriin. Notkun mielestäni jo nyt liikaa netissä. Olen siksi rajoittanut...mutta Whatsapp on mun juttu. Viestittelen hyvien ystävieni kanssa päivittäin. Mulla on pari opiskelukaveria, joiden kanssa puuhaillaan ääniviestejä monta kertaa päivässä. Se on mun työnohjausta ja terapiaa. En kaipaa enempää kontakteja vapaa-ajallani. Ahdistuisin, jos joku soittelisi kaiken aikaa.

Kahvini juon…runsaalla maidolla. Jos maitoa ei ole tarjolla, tympäännyn, mutta selvitän ongelman öysäämällä kahvin sekaan paljon vettä.

Viikkorutiineihini kuuluvat… olen lapsifriikki. Vietän joka viikko aikaa pojanpoikani (5v) kanssa . Se on minulle tapa rentoutua, laatuaikaa. Olen sitoutunut siihen, että haen hänet päiväkodista silloin kun vanhemmillaan on pitkät työpäivät. Minulle se ei ole rasite, vaan onni. 

Kirjoitan blogitekstin joka sunnuntai. Välillä se stressaa, välillä se on intohimo. Mutta haluan tehdä sen kerran viikossa. Ystäväni (terapeutti muuten...) kysyi äskettäin minulta, mikä olisi pahinta, mitä voisi sattua, jos jättäisin sunnuntaipäivityksen tekemättä. Reps, ei tapahtuisi yhtään mitään! Minäkö muka juuttuva ja kaavoihin kangistunut?

Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa… Öö,nyt on paha. Se oli jokin lastenelokuva, jonka katsoin sukulaislasten kanssa, en millään muista, että mikä. Olisi kiva käydä elokuvissa, mutta aina on niin paljon kaikkea muuta. Olen kotona viihtyvä introvertti.

Rentoutuakseni… selailen nettiä, luen paljon tai makoilen sohvalla katsoen ikkunasta ulos metsän puita. Olen kiirehtimättä mihinkään. Vain olen. Tai sitten kiertelen valokuvaamassa yksin luonnossa. Tarvitsen välillä aikaa olla yksin vastapainona työlleni.

                        

Lemmikkieläimeni… meillä on kaksi metsästyskoiraa. Suomenpystykorva ja tarkoituksellisesti risteytetty ajokoiracocktail. Olen aina korostanut, että jos asuisin yksin, minulla ei olisi yhtäkään lemmikkiä. Toisaalta pidän koiristamme, vaikken ehkä olekaan ihan koiraihminen. Ulkokoirina ja lenkkikavereina ne kyllä menee.

Lempivuodenaikani on… kevät, ei mitään poikkipuolista sanaa. Ja sehän alkaa NYT!

Ruokabravuurini on… onko tää nyt ihan ruoka - mutta kala-katkarapuvoileipäkakku. Teen niitä ihan tilaustöinäkin. Hassua, koska en edelleenkään ajattele olevani keittiöihminen....mutta sen minkä päätän, teen aina kympillä.

Koskettavinta elämässä… omat rakkaat. Jo edesmenneet ja myös vielä elävät. Sukututkimusharrastukseni on antanut niin paljon lihaa luiden ympärille. Uskomaton ajatus, kuinka pienestä kaikki on kiinni, että on ylipäätään edes olemassa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tuntuu, kuin jokainen esipolvien tekemä valinta olisi ollutkin se ainut mahdollinen, kun seuraa, miten elämä on meitä kuljettanut. Se on asia, jota en edelleenkään tahdo ymmärtää. Ajatus siitä, mitä jää ihmisestä jälkeen. Mitä sinä haluaisit itsestäsi muistettavan?

Yllä keskellä : isänisänisänäitini Liisa Vieresmäki/Kivikangas. Voi, kun hän olisi voinut kirjoittaa kuvan oheen tarinan tuosta hetkestä. Mutta eipä tainnut osata edes kirjoittaa...

Lintujen kevät

Kotona hehkutin tässä päivänä muutamana, että tämä on taas se aika vuodesta, kun tajuan, miksi niin rakastan asua täällä peltojen keskellä. Linnut, ne linnut! Vaikka kevät toistaakin oikeastaan samaa kaavaa joka vuosi, se eri yhtään himmennä tätä tunnetta. Nähdä ensimmäiset kevään lintuparvet, kuulla niiden äänien kiirivän. Tai sitten saada seurata jonkin yksin liikkuvan linnun elämää. 

Tänään tarjolla teille pieniä pirskahduksia lintujen maailmasta. Pääosa viikon varrelta, mutta närhen kuvat jo vähän aiemmalta ajalta. 

Närhi, tuo melko arka lintu, ilmaantuu takapihalleni aina alkukeväästä. Sekametsien asukki, on kaunis. Siksi sanonta "näytän sille närhen munat", ei nyt oikein kolahda. Närhien määrä on kai yleisesti ottaen laskusuunnassa, mutta kotipihani ympäristö lienee sille pienen metsikön ja peltojen ympäröimänä aivan ihanteellinen. Lisäksi se mieluusti käy varkailla koira-aitauksissamme, josta löytää aina jotain pientä suupalaa. 

Tällä kertaa seurasin olohuoneeni ikkunasta, kun närhi suloisen reippaasti kävi kylvyssä vesilätäkössä. Seurasin sitä kauan. Kuvista ei näy, kuinka antaumuksellista tuo kylpeminen oli, mutta voitte vain kuvitella sen syvään vesiputtiin puhdistamaan itseään. 

Aika moni on varmaan nähnyt viikon varrella 8-tien liepeillä Vitsarissa, kuinka kokonainen peltoaukio on jäänyt veden alle. Olen asunut seudulla  reippaasti yli 30 vuotta ja aivan himmeästi muistan, että joskus -80- ja -90-lukujen taitteessa pyörätie kylpi edellisen kerran  kevätveden alla. Ei sen jälkeen. The swan lake! Tämä jos mikä on nyt se!

Ohi ajellessa näkymä on ollut tavattoman kaunis. Sitä ajattelee, että voi, olisipa tuossa tuollainen joutsenlampi aina. Mutta sitten tulee vähän huono omatunto. Pelto on tuttavani omistuksessa. Hänen maanviljelyksilleen tulva ei tee hyvää. Pelto lienee aika pehmeä vielä pitkään tulvavesien laannuttua. Tällä kertaa on käynyt niin, että valli pellon reunassa on talven aikana sortunut, kun puutavaraa on ajettu peltojen reunamilta. Ja vaikka uusi penger jo talvella kyhättiinkin paikalle, ei viereisestä joesta noussut tulvavesi pysynyt uomissaan. Sellainen on veden voima!

Maisema on ollut älyttömän kaunis, mutta samalla olen kyllä sydän syrjälläni pelännyt lasten puolesta, jotka ovat pyörineen joutuneet taittamaan koulumatkaansa 8-tien reunassa. Onneksi vesi on nyt selkeästi jo laskemassa. 

Tässä kuitenkin kuvia viime viikonlopulta, jolloin oli aika pilvinen päivä. Aurinkoisempina päivinä koko vesi näytti upean siniseltä. En vain ennättänyt sitä silloin kuvaamaan. 

Viikon varrella on näkynyt tässä kodin ikkunoita aukoessa monenlaista muutakin otusta. Orava asustelee olohuoneen ikkunan alla olevassa isossa kuusessa, fasaaninaaras näkyy sekin lähteneen liikkeelle. Eilen illalla punakettu jolkotti pihani poikki ja myös töyhtöhyyppä on saapunut vieraakseni. Huikeaa!

On jotenkin ihanaa, että eri lintulajit laskeutuvat pellolle sulassa sovussa. Viikon varrella tässä meidän keittiön ikkunasta katsoessa on nähnyt lintujen lisäksi tosi paljon luontokuvaajia ja lintubongareita. Eräs puolituttu lintubongari oli haikeutta äänessään todennut "Asutte kyllä aivan upeassa paikassa. " Niinpä! Tätähän hehkutin jo aiemmin siipalleni...jotenkin vain tällaisia näkyjäkin herkästi pitää itsestäänselvyyksinä.

Tuo bongari -  tunnetusti lähes ammattilainen lintuasioissa - oli kertonut, että oli laskenut, että enimmillään metsä- ja tundrahanhia oli pelloillamme ollut noin 3500. Määrä on vaihdellut suuresti. Joinakin päivinä olen nähnyt kerrallaan vain muutamia kymmeniä tai satoja hanhia. Hanhet ovat sen verran varovaisia, että lähtevät herkästi lentoon, kun yhtään lähemmäs niitä yrittää päästä.

Hanhien lisäksi myös kurkia on paljon - enemmän kuin koskaan ennen muuttomatkoillaan tähän laskeutuneina. Yhtenä iltana hain 5-vuotiaan kanssani bongailemaan lintuja. Ajelimme tunnin verran paikasta toiseen. Välillä nousimme autosta peltojen reunamille ihailemaan. Poika oli aivan haltioissaan. Näimme muuten myös, kuinka varis yritti kuljettaa pesäänsä risuja. Epätoivoisesti se yritti katkoa ohuita  paljaita oksia pihlajasta. Ei näyttänyt onnistuvan ja varis siirtyi aina uutta  oksaa taivuttamaan. Toivotaan onnea senkin pesänrakennuspuuhille!

Kurjista 5-vuotias totesi "No nyt tiedän sitten niiden nimenkin. Ihmettelin, mitä ne ovat, luulin strutseiksi.  Olen katsonut aamuisin päiväkotiin mennessä auton ikkunasta, kun niitä on lentänyt taivaalla. Ne on upeita!"

Myös joutsenten lento on upeaa katseltavaa. 5-vuotias kertoi pitävänsä niistä kaikista eniten. Ehkä niin minäkin. 

Siippa kertoi yhtenä aamuna, että pellolla oli paljon myös isokuoveja. No, kun minä ennätin paikalle, niin niitä oli tasan yksi urhea enää! No, aina ei voi olla täydellisiä ajoituksia. 

K niin kuin kelirikko

 K niin kuin kevät, K niin kuin kelirikko. K niin kuin  kamalan kylmä ja K niin kuin  kuumakin toisinaan. Sellaista se kevät on näillä korkeuksilla!

Täällä lakeuksilla on kevät taas näyttänyt uhoavat voimansa. Enpä muista moniin vuosiin vastaavaa (vaikka vielä vähän pohjoisemman alueen tulvista onneksi jäädäänkin...). 

Perjantai-iltana ajatuksen oli ajella Perhonjokivartta, mutta se jäikin sitten vain aikomukseksi, kun koko tie oli suljettu liikenteeltä. Ne tien yli menevät vesimassat... Tyydyin siis vain kävelemään  ja näpsimään jokialueesta muutaman pikaisen kuvan. 

Välillä kotiin päin ajellessa olen vain pysäköinyt autoni tienvierustaan, veivannut ikkunan alas ja fiilistellyt. Vaikka tässä otoksessa pelto näyttää tyhjältä, on siellä itseasiassa viikon varrella ollut villinriemukasta menoa joutsenilla, kurjilla ja hanhilla. Sen verran vain kaukana ajotiestä, ettei tähän kuvaan niin erotu. Lintubongarit tosi pitkine putkineen ovat olleet useampana päivänä keittiönikkunasta avautuvan maisemani piristäjiä. 

Myös Rödsön sillan luona  vilisi ihmisiä ihailemassa edellispäivänä tapahtunutta jäidenlähtöä. Vesi oli vielä korkealla lauantaina päivällä kuvatessa. On tosi ihana seurailla, kuinka jäälautat kirmaavat silmien ohitse vauhdikkaasti. Minnehän niillä on niin kiire, kun kerran pääsevät vauhtiin?

Lauantaiaamupäivänä olin hautajaisissa. Useampi hautajaissaattueessa ollut totesi, että kerrankin ihana päivä mennä haudalle. Ja olihan se! Aurinko paistoi ja kun vainajaa laskettiin valkeassa arkussaan  maan poveen, pikkulinnut sirkuttivat ympärillä. Kaunis, liikuttava  hetki! Sellainen, että kesä koittaa sittenkin, vie kaikki murheet mukanaan, uskokaa pois vaan! Minusta on aina myös sykähdyttävää, kun ei tarvitse haudata jäiseen maahan...

Ajelin tänään  Ruotsalossa. Tässä jokusia kuvia Karhulahden tieltä.  Aika yllättävää, kun tulee joku tällainen odottamaton asia vastaan. Nousin oikein pois autosta ja kurkistin kuoppaan - ainakin metrin syvyinen musta aukko, joka olisi todennäköisesti imaissut autoni sielunsa syövereihin, ellei joku ennakoiva luonne olisi ennättänyt pistää havua merkiksi. 

Näitä kuoppia oli useampikin tien varrella. 

Palonkylään oli linnut löytäneet tiensä märille pelloille. Tällaisessa vaiheessa iskee aina helpotus, ettei ole maanviljelijän roolissa. Varmaan kestää kauan, ennen kuin pellot on kyntökunnossa. 

Ja sitten Vitsarinsuoralle, siihen Shelliä vastapäätä olevalle pellolle. Muistan että silloin, kun muutin Kokkolaan, oli 80-luvun loppuvuosina ,  pyörätie oli usein keväisin tulvan vallassa. Sen jälkeen ei varmaankaan ole ollut. Aluetta on parannettu vallein ja pumpuin. Nyt tuttu viljelijä kertoi, että talven aikana yksi valleista on sortunut, kun sieltä on ajeltu puutavaraa. Vallia on talvella kunnostettu, mutta maa-aines siinä ei ole ennättänyt kovettua ja tulva ryöstäytyi sitten käsistä. 

Ihmisiä olikin aurinkoisena kevätpäivänä runsain joukoin ihmettelemässä luonnon herruutta, vaikka kuvista sitä ei niin näe. 

Poika kertoi tuttavan tänään nähneen, että joku viiletti kanootilla tuossa pellolla!

Tie vain katoaa, tuntuu uskomattomalta. Eilen, kun vettä ei ollut vielä aivan yhtä runsaasti, oli joku urho koettanut pyöräillä vedenalaisen pyörätien läpi. Tänään urheita ei enää niin ollut. Vettä oli todella paljon!

Kevät keikkuen tulevi, tavataan sanoa. Tottahan se varmaan on. Tänään oli kuitenkin se upea hetki, että kaivoin kaapista esiin kevättakin ja kävelykengät.  Kevät saa tulla ja olla!