Frijsin sukukirja - vaikka loistaville isille lukemisiksi!

Tällä kertaa on esittelyssä Lars Frijsin sukukirja. Sen on aikanaan toimittanut Emma Pulkkis. 

Kirja ei periaatteessa ole mikään uusi, vaan Kaarlelan kotiseutuyhdistys on painattanut siitä uusintapainoksen 90-vuotisen toimintavuotensa ja yleisön toiveiden kunniaksi vuonna 2025. 

Kannet  on siis  uudistuneet, mutta tekstiosat on samat, kuin 1954 julkaistussa ensipainoksessakin. Edellinen painos vaan oli jo aikaa sitten loppunut. Mutta nyt sitä taas saa!

Lars Frijs - tai nykykielellä FRIIS on melkoinen kantaisä täällä Kokkolanseudulla! Tuntuu, että lähes kaikki paikalliset suvut polveutuvat hänestä. Minä  en ole Friisin sukua. Mutta avioliiton kautta on meidänkin perhe tuonut tutuksi tämän suvun minulle. 

Kuva: Karleby Hembygdsmuseumin  arkistosta

Vähän naurellen juuri kirjasta luin Friisien sukukokoukseen ja  kirjaan 1950-luvulla koottua tekstiä, vai oliko peräti juhlapuhe aikoinaan sukukokouksessa.  Sen mukaisesti friisiläinen perheenpäänä on  suuremmoinen, ainutlaatuinen, huolehtivainen, ja todellinen perheenpää, joka silti antaa myös vaimon "tyyrätä."

Raha-asioissa friisiläinen näyttää menestyneen kuitenkin paremmin kuin rakkaudessa. 

Friisiläinen sukulaisena on puolestaan erittäin sukulaisrakas, ystävällinen, vieraanvarainen ja osanottavainen. 

Töissään friisiläinen on tarmokas ja toimelias, tunnollinen, eteenpäin pyrkivä, uraansa innostunut ja siinä menestyvä. 

Yllä: Appiukko pikkupoikana vasemmassa reunassa. Kaikki nuo tuonkin kuvan henkilöt  ovat jo edesmenneitä.

Friisiläiset mainitaan kirjan saatesanoissa yksipuolisesti  käytännön miehinä ja he menestyvät hyvin teknisillä aloilla, sitä vastoin liike-elämän vaatimaa kovuutta ja häikäilemättömyyttä heiltä puuttuu. 

Vähän pettymyksen äänellä kuitenkin luin kirjasta, että tarmoa heillä ei enää liiemmin riitä kotiaskareisiin. Tätä kohtaa en taida kotona lukea kirjasta ääneen. :))

No jo näitten puheiden perusteella tämä kirja voisikin olla mainio lahja  näin isäinpäivän ja joulun lähestyessä! Mistä saa mies lukea tätä palkitsevampaa tekstiä omasta erinomaisuudestaan! :))

Kaiken lisäksi erityismaininta siitä, että kirjan alkutekstit on kirjoitettu molemmilla kotimaisilla, sekä ruotsiksi että suomeksi!

Olen jokusen kuullut haikailevan, että sukukirjaa olisi pitänyt tuoda lähemmäksi nykyaikaa. Sukututkijan äänellä kuitenkin sanon, että se olisi näin ison suvun kohdalla  ollut täysi mahdottomuus. Nuorimmat kirjassa esiintyvät henkilöt ovat syntyneet noin vuonna  1951, mitä pikaisella silmäyksellä katselin. Muutamia virheitäkin kirjaan tietysti tässä laajuudessa mahtuu. Jos niitä havaitsee, niin minulla ainakin on ollut tapana korjata omaan kirjaani. Samoin meidän perheen kirjaan on surutta lisätty kuolinmerkintöjä, kun jokin  läheinen on kuollut. Näin siitä on jotenkin tullut elävämpi! Kirjasta on kiva katsoa, milloin joku syntyi tai kuoli, kun se päivittyy omin  merkinnöin. 

Friisin suku on Suomessa esiintynyt jo 1300-luvulta lähtien. Kokkolanseudulle kantaisä Lars Friis on ilmaantunut ilmeisesti viimeistään vuonna 1724, jolloin mainitaan Kaarlelan syntyneiden ja kastettujen kirjassa syntyneeksi  hänelle ja vaimolleen Marialle tytär Anna Maria. 

On hienoa selailla kirjan sivuja. Itse olen asunut 38 vuotta Kokkolassa ja kirjan henkilölistauksia ja tarinoita selaillessa tulee vastaan huisin paljon nimiä ja valokuvia jo poisnukkuneista tuttavista. Jotenkin samalla myös haikeaa. Tämä on se kirja, jossa he edelleen ovat - on ihana avata kirja ja nähdä heidän kuviaan...Siipan suvussa hänen isänsä vanhempien molemmat haarat risteytyvät Friisissä. 

Yllä: "Uppi, siippani isänäidin isä. 

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta info: Tätä kirjaa on nyt ostettavissa  sekä Kokkolan kaupunginkirjaston vierestä Luckanilta että erikoistilaisuudesta Kaarlelan kotiseutumuseolta torstaina 30.10. klo 16-19. Kiva lahja vaikka isäinpäiväksi tai joulupukin pussiin - tai niin kuin itselleni aina hyvän kirjan nähtyä käy - ihan itselle lukemisiksi!

Köyhää väkeä - suomalaisia Amerikan kultamailla

Syyslomaviikon yksi odotetuimpia juttujani oli Kokkolan kaupunginkirjastossa ollut kirjailijavierailu. Tapaan yleensäkin näissä tällaisissa käväistä aina kun mahdollista. Koen, että kirjaa itsekin kirjoittavana saan imettyä kirjailijatapaamisista monenlaista tärkeää. Niin nytkin!

Tällä kertaa matkassani oli mukana ekaluokkalainen hupulaiseni  ja vähän etukäteen jännäsin, jaksaisiko hän selviytyä itsekseen lastenosastolla hämminkiä aiheuttamatta reilun tunnin. No kyllä jaksoi. Eilen kysyessäni häneltä, mikä on ollut syyslomaviikolla parasta "Se, kun olin siellä kirjastossa. " Yllättävää, mutta ihanaa ja lupaavaa!

Maarit Tastula on useimmille suomalaisille tuttu television kautta. Hän on syntyjään Kokkolasta ja ammatiltaan toimittaja, mikä myös näkyi hänen esiintymisvarmuudessaan. Sujuvasananaista ihmistä on ilo kuunnella! Tastulan tunnetuimmat ohjelmat televisiossa ovat olleet haastattelu- ja keskusteluohjelmia. Tällä kertaa kirjailijavierailun aiheena oli Tastulan syyskuussa ilmestynyt tietokirja "Köyhää väkeä - suomalaisia Amerikan kultamailla."

Kuvittelin, että olen asialliseen aikaan kirjastossa, kun aikaa esityksen alkuun oli vielä kymmenisen minuuttia. Ja kattia kanssa! Koko sali kirjastossa oli jo täysi ja vahtimestari raahasi sasapuessani salin ulkopuolelle irtotuoleja. Onnekkaasti sain sentään istumapaikan viiden metrin päästä salin oviaukosta, mutta arvasin jo etukäteen, että aivan kaikkea ei korvat  tavoittaisi niin hankalasta paikasta. Aika oikeassa olinkin, sillä mikrofoni äityi särisemään, kun äänenvoimakkuutta yritettiin hitsata suuremmaksi. Salissa varmaan kuultiin kaikki, mutta meillä käytävällä norkoilleilla oli haasteellisempaa.  Lopulta Tastula päätyi puhumaan ilman mikkiä. Onneksi hänellä oli sentään suhteellisen kantava ääni!

Maarit Tastulan kirjassa on kiinnostava aihe. Hän innostui tutkimaan aikanaan Amerikansiirtolaiseksi lähteneitä sukulaisiaan. 

Siitolaisiksihan lähti erityisesti täältä Pohjanmaan suunnilta valtava määrä ihmisiä. Varmaan kuta kuinkin jokaisen kuuntelijan suvusta oli joku lähtijä. Me olemme pitkään eläneet luulossa, että kun Amerikkaan lähdettiin leveämmän leivän perässä, olivat sinne muuttaneiden elämät seesteisiä ja täynnä glamouria. Niinpä sitä luulisi. 

En ole lukenut vielä Tastulan kirjaa, häneltä oli mukana olleet myytävät kirjat loppuneet jo aamupäivän Kaustisen kirjailijavierailuun. En siksi osaa kovin tarkkaan kertoa siitä. Mutta hankintalistalla kirja on. Se sivuaa aihepiiriä, josta itsekin tällä hetkellä osin kirjoitan. 

Me täällä Suomen suunnilla olemme usein saaneet nähdä amerikkalaistuneiden upeita kuvia. Itsekin olen törmännyt tietoon, että monet valokuvaamojen potretit, joita Suomensukulaisille lähetettiin,  suoritettiin lainavaattein. Ehkä kuitenkin oli tärkeää, että Suomeen jääneet uskoivat kaikilla kaiken olevan hyvin. Omassa suvuissanikin  lähti neljä nuorukaista samasta talosta Amerikkaan. Kuulemma talo vältti niuikin naukin konkurssin, sillä neljän lapsen maailmalle lähettäminen ei sekään ollut ihan ilmaista. 

Toki osan elämä ameriikoissa sujui kultaisissa merkeissä. Omasta suvustaniikin löytyy niitä onnekkaita. Mutta oli myös iso osa niitä, joiden elämä hukkui viinaan tai vähemmän iloisissa merkeissä ilotyttöjen osaan. Kaikkien kohdalle ei osunutkaan vapautta ja vaurautta, jota oli lähdetty tavoittelemaan. Kirjasta löytyy tarinoita niin viinanpolttajista kuin oman henkensä riistäneistä. Surullista, mutta hyvin ymmärrettävää.

Tastulan kirja on hieno kunninosoitus täältä siirtolaisiksi lähteneille. Kuinka rohkeaa olikaan lähteä kieli- ja ammattitaidottomana vieraaseen maahan! En tiedä, olisinko itse sellaiseen valmis. 

Amerikassa siirtolaisviranomaiset alkoivat suunnitella radikaalien siirtolaisten oloja, sellaisten, jotka eivät vielä olleet saaneet uuden maan kansalaisuutta. Tastula kertoi hämmentyneensä, että hänen omassa suvussaankin löytyi tarina Amerikasta lopulta  Neuvostokarjalaan matkanneesta perheestä. Sellaisesta ei Suomessa oltu puhuttu. Tarinan henkilö oli asunut kuitenkin jo 25 vuotta Amerikassa. Haasteeksi oli ilmeisesti tullut se, ettei mies ollut lukumiehiä, eikä siten oppinut englannin kieltä. Hän ei saanut useista anomuksista huolimatta Amerikan kansalaisuutta. 

On kiinnostavaa, kuinka kirjan juonessa tavalliset ja tavattomat elämät yhdistyvät sukututkimuksen keinoin. Tastula kertoi, että hänen lähteinään kirjassa oli paljon suomalaisia ja amerikkalaisia lehtiä, kuten  Amerikassa aikanaan ilmestynyt Toveri-lehti. Itsekin olen kirjassani käyttänyt samaa lehteä muutamissa kohdin lähteenä. On silti hämmästyttävää, että moni  melko valkoiselta Pohjanmaalta uuteen elämään ponnistanut kääntyikin sosialistiksi. Omasta sukuhaarastanikin löysin kirjaa tehdessä sellaisen!

Vilkaisu paikalliseen kirjakauppaan osoitti, että kirjaa on kaupan hyllyssä tällä erää tasan nolla kappaletta. taitaa käydä kirja hyvin kaupaksi, hienoa!

Kirjamessuilla Kokkolassa

Oi pojat, miten virkistävä päivä saada istua kuulemassa kirjailijahaastatteluja! Ennätin  lauantaina  Keski-Pohjanmaan kirjamessuille Tullipakkahuoneelle kahteen todella kiinnostavaan haastatteluun kuulijaksi. Aamupäivälläkin olisi ollut hyviä nimiä, mutta  olin  hyvin kiitollinen tästä loppupäivän annista tällä kertaa, kun aika ei enempään antanut myöten. 

Ensimmäisenä kuuntelin Tommi Melenderin haastattelun. Melender vaikutti päällepäin vakavailmeiseltä, lähestulkoon ikäiseltäni mieheltä, joka ei katsonut yleisöönsä, vaan vastaili kylmän rauhallisesti haastattelija Laura Airolan kysymyksiin vankkumattomalla asiantuntijuudella. En voi kuin ihmetellä maltillista analysointia kirjoista ja koko meitä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Melender kertoo, että tämänhetkistä kirjaa tehdessä on joutunut miettimään tarkemmin kirjan hahmoja. Melender virittäytyy romaanin kirjoittamiseen siten, että romaaniaihio alkaa kiinnostaa niin paljon, että siihen haluaa heittäytyä. Alussa vaaditaan inspiraatio, mutta myöhemmin se on tavanomaista työtä siinä missä jokin muukin. 

Romaanissa Rautakausi seikkailee Melender-niminen hahmo. Kirjailija kertoo, että kirjan Melender on eri kuin itse kirjailija,  ennemminkin hahmo, joka muistuttaa kyllä kirjailijaa, mutta jonka ominaisuudet on paljon kärjistetympiä. Tämä on tuottanut kirjailijalle myös hupia - katsoa itseään hieman oudossa valossa.

Melender tuumii, että kirjailijalla pitää olla ennemminkin ideoita kuin mielikuvitusta. Onhan lapsillakin paljon mielikuvitusta, mutta he eivät silti kirjoita kirjoja. Kirjailijalla tulee olla  kuvittelukykyä. Se on tiedonhankintamenetelmä kirjailijalle. Kirjailija luo romaanissa aina uuden maailman joka voi näyttää aivan eriltä kuin meidän maailmamme - mitä olisi ehkä tapahtunut, jos kaikki olisi mennytkin toisin? Kirjan maailman pitää olla mahdollinen maailma, vaikka se olisi kuviteltu maailma. Melender korostaa, ettei meidän maailmammekaan ole loputtoman kiinnostava, vaan vähintään yhtä kiinnostava kysymys on, että maailma voisi olla toisenlainen. On innostava kysymys, että mitä silloin tapahtuisi sellaisessa maailmassa! Aivan loistavaa pohdintaa!

Haastattelija Airola kysyi kirjailijalta kiinnostavan asian. Eikö kirjallisuus välttämättä teekään meitä onnellisiksi? Melender vastaa, että empatiataitoja voi oppia lukemalla kirjallisuutta, mikä on järkeenkäyvää, koska kirjaa luettaessa eläydytään kirjan tapahtumiin ja miten joku kirjassa asian kokee.  Melender pohtii, että on aika kesy näkökulma, jos kirjallisuuden tehtävänä on  tarjota empatiaa. Kirjallisuudella on hienompiakin ominaisuuksia. Empatia kirjallisuudessa on kuin valokeila jotain hahmoa kohtaan, jota kohtaan tunnetaan suurta myötätuntoa. Usein kohteet on hyvin ilmeisiä. Kirjailija nostaa esimerkiksi rahankeruun lastensairaalalle tai alkoholisteille. Kukkaron nyörit ei aukea samalla tavoin kahdelle eri yhteiskunnan joukolle. Sairaat lapset nähdään hyväksyttävämpinä kohteina kuin asunnottomat alkoholistit. Empatia on myös kapeuttavaa ja sokeuttavaa! Tätä jään miettimään. 

Melender kertoo, ettei hän itse järkyty mistään, mitä kirjailija kirjoittaa. Nehän on pelkkää tekstiä, vain sanoja paperilla. Hänen mielestään on  yliarvostettu juttu taiteessa, että sen pitäisi repiä, raastaa ja paljastaa kulmahampaansa. Melender kertoo, että häntä kiinnostaa paljon enempi sisäinen kokemus asiasta, reflektiivinen maailmasuhde. 

Kirjailija itse ei aina huomaa kaikkea mitä on kirjaan kirjoittanut. Lukija voi tajuta jonkin asian, mitä kirjoittaja ei ole kirjoittaessaan ajatellut. Melender mainitsee esimerkkinä  Oscar Wilden, joka sanoo kritiikin tehtävän olevan paljastaa asioita, joita kirjailija ei ole siihen tiennyt kirjoittaneensa. 

Lukijoita on erilaisia, ja voi tekstistä tietysti järkyttyäkin. Mutta kun työkseen kirjoittaa, pilaa jonkin osan itsestään tai turruttaa, kun tekstiä alkaa lähestyä vain tekstinä. On asioita, jotka tapahtuessaan olisivat hyvin ikäviä, mutta nehän ei tapahdu, nehän on vain tekstinä. Samoin kuin aivot tuottaa kaikenlaisia ajatuksia. Ajatukset ei sinänsä itsessään ole vaarallisia, vaan vasta, jos niitä alkaa toteuttaa tekoina. Romaaneissa on sama kuvittelun vapaus kuin ihmisaivoilla.

Melender nostaa esiin hienon ajatuksen siitä, ettei pitäisi jäädä kuvaamaan vain toista ja jättää toinen huomiotta. Hän jatkaa esimerkillä, kuinka metsässä on polku. Polku on syntynyt vasta, kun siitä on monta kertaa kuljettu. Siitä myös pitää kulkea monta kertaa jatkossakin, muuten polku umpeutuu. Mutta kun polku on olemassa, se on myös samalla rakenne, kuinka metsässä liikutaan. Jään  vielä kotonakin miettimään tätä hienoa vertauskuvaa!

Melender pohtii myös keskipohjalaista työmoraalia. Työn vieroksuminen oli kuolemansynti, varma tie helvettiin. Palkkatyö oli pitkään Melenderille alibi olemassaololle. Vasta kun Melender lopetti palkkatyön, hän omistautui kirjoittamiselle. Työpäivät Melenderillä kirjaa kirjoittaessa vaihtelee. Jos romaania kirjoittaa alkuvaiheessa, on neljä tuntia hänelle päivässä maksimi. Melender naurattaa yleisöä kuvaamalla, että kuten yleensäkin työssä ihminen kai pystyy keskittymään työn tekoon vain  tuon verran, loput työpäivästä se häiritsee ennemminkin muita työntekijöitä. Kun romaania viimeistelee, Melender kertoo sen olevan kaikkein nautinnollisinta. Tekstiä vain parantelee nostaen tiettyjä nyansseja ja häivyttäen toisia. Tällaista työtä Melender kertoo  pystyvänsä tekemään vaikka 15 tuntia päivässä. Aurum- kirjaa hän kirjoitti parhaimmillaan 14 tuntia keskeytyksettä. 

Melender kertoo, että hänellä on rikastettu äänikirja tekeillä. Hän kuitenkin toteaa, että äänikirja on eri asia kuin luettava kirja. Äänikirjojen yleistyminen muuttaa odotushorisonttia vaatimalla kirjailijalta tiettyä yksinkertaistamista. Kirjallisuuden yleisö tulee Melenderin mukaan jakaantumaan lukeviin ja kuuleviin. Ne ovat kaksi eri aivoaluettakin aktivoituessaan. Molemmille on tilaa, mutta Melender on hieman huolissaan, miten käy rikkaalla tavalla ilmaisumahdollisuuksia hyödyntävälle kirjalle.

Sitten toiseen haastateltavaan. Hän ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta silti tuntuu, kuin olisi. Kun hän pääsee ääneen, on kuin istuisin olohuoneessani uutisia kuunnellen. Rauhoittavaa. Entinen television uutistoimittaja. Niin tuttu ääni, että unissaankin tunnistaisi! Matti Rönkä. 

Rönkä kertoo siitä, että sotien aikana vähemmän on kirjoitettu ns. tappajan syndroomasta. Kuinka vaikeaa on ampua ihminen, vaikka se on teknisenä suorituksen helppo. Vaikeata on kyetä ampua toinen ihminen. Hänen Eino-romaani lähtee ajatuksesta, että sotatila lähtee normaalioletuksena. Rönkä kertoo, kuinka hänen lapsuudessaan kaikki olivat ns. "soan käyneitä miehiä. "  Siihen sisältyi sankaruutta, selviytymistä, äkkipikaisuutta, tuurijuoppoutta, tarpeetonta julmuutta. Moni tunnistaa tämän omissa sukupolvissaan. 

Rönkä rakensi intuitiivisesti aisaparin kirjassaan Eino-kirjassa Viktor Kärpälle, jolla on sydän kultaa ja aivot ruostumatonta terästä ja pyrkii pitämään aina hallinnan.  Juopotellaan yksin, turvallisesti, kuin eläin, ettei tule yllätetyksi. Intuitiivisesti  rakennettuna Viktor Kärpän aisapari on Teppo Korhonen, poliisi, jolta mopo karkaa, vaistot ja viestit ohjaa. Yhdessä he muodostavat kokonaisen ihmisen. 

Rönkä kertoo huomanneensa, että muissakin hänen kirjoissaan on samanlaisia teemoja ja parivaljakoita. Syksyllä 2025 Rönkältä ilmestyy lastenkirja, jossa on Pentti-niminen jähmeä rusakko, ja Kapu-niminen kani, jotka ystävystyvät. Pieni pupu ei paljoa tiedä, mutta häntä tietämättömyys ei paljoa häiritse. Rönkä kertoo tajunneensa, että taas on samanlainen kaksikko tässäkin tulevassa kirjassa!

Onnen kaukoranta - kirjassa on päähenkilö, josta tulee isä, äiti on ison talo hieno tytär, joka on saanut kanttorin koulutuksen, muttei ole ollut koskaan kanttorin virassa. Tämä Ramin isä on neljäsosaromani, autokauppias ja hevosmies. Epäsuhtaiselle pariskunnalle on syntynyt poika Rami, josta tulee tanssiorkesterin solisti. Rönkä kertoo, että Ramin tavoin myös hän on ollut enollaan yhden kesän maatalon töissä. Ja myös hän olisi toisenlaisissa olosuhteissa voinut päätyä lauluyhtyeen solistiksi. Rami on Rönkän ikäinen kaveri, mikä auttoi kirjoittamisessa, koska omien ajankuvien muistot avittivat kirjoittamisessa.

Rönkä kertoo, että hänet lannistettiin musiikillisesti lapsena, mutta hän  on vanhemmiten käynyt  viiden vuoden ajan laulutunneilla yksityisen ylellisesti. Kenenkään muun tunteita ja ajatuksia minulla ei ole kuin omia, täytyy luottaa vain siihe, että joku muukin tunnistaa saman, Rönkä tuumaa. Kaiken kirjoitan itsestäni, vaikken kirjoita itsestäni. Kaikki on minun ajatuksiani. Omianihan minä käytän, muunnan ja väännän, toteaa Rönkä.

Rönkän tapa työstää kirjaa on tyystin toisenlainen kuin Melenderin. Rönkä kertoo, että    hän tekee aluksi suunnitelman kirjastaan. Rönkä tekee A3-kartan, johon hän suunnittelee 25 kohtausta ja niiden alakohtaukset. Rönkä tutkii, onko  siinä sopivasti toiminnallisuutta  ja alkaako kohtaus laajassa vai tiiviissä kuvassa. Hän tietää alku- ja loppukuvan, sekä keskeiset kohdat. Sitten vasta alkaa toteutus. Rönkä kertoo, että hän kirjoittaa suoraan valmista tekstiä, jota ei juurikaan myöhemmin muokkaa. Mutta hän  myös mainitsee, ettei kirjaa pysty juurikaan kirjoittamaan yli neljää tuntia päivässä, koska se on niin intensiivistä. 

Rönkä kertoo, että esittää  ja puhuu kielellä koko ajan. Lukeminen on äärimmäisen tärkeää ja lukemalla saamme aineksia  ja työkaluja käsitteelliseen ajatteluun. Rönkä toteaa, ettei tuomitse äänikirjaa. Me opimme kielen kuuntelemalla jo äidin vatsassa. Me opimme kielen puheen ja kuulemisen kautta. Rönkä tosin mainitsee, että kirjailija saa itselleen kirjasta vain 3-4 euroa myytyä kirjaa kohti ja äänikirjasta ainoastaan 70 senttiä.  Hän väläyttää ilmoille, ettei juurikaan iloitse ajatuksesta, kun hänen kirjallisuusiltaan pölähtää bussilastillinen  kuulijoita, jotka kertovat matkansa ratoksi yhdessä kuunnelleen bussimatkalla  hänen äänikirjansa! 

Rönkä on selkeästi pohtinut kielen olemusta. Hän sanoo, että me käytämme näitä äidinkielemme rakenteita  horjumatta ja virheettä ilman, että olemme kuulleet jokaista muotoa, vaan meille on muodostunut käsitys kielen syvärakenteesta, jota me toteutamme.  Esimerkiksi sanalitaniat - joksikuksi - jonakuna - jompanakumpana... me käytämme näitä horjumatta ja virheettä ilman, että  me olemme kuulleet jokaista muotoa.  Rönkä mainitsee myös, että ainoa kieli, joka ei muutu, on latina, koska se on kuollut kieli. Kaikki elävät kielet muuttuvat. Suomalaiset onneksi vaalivat kieltänsä niin, että se uusiutuu. Väännämme lainasanoja - niitä on paljon, sellaisiakin, joita emme edes tajua lainasanoiksi. Pahimmat  kiihkoilijat Röngän mukaan on  niitä, jotka on ylioppilaskirjoituksissa niitä M-arvosanan kirjoittaneita. Päästän naurun. Sellainenhan minäkin. Kielipoliisi... Rönkä toteaa, että oikeinkirjoitussäännöt on opittuja juttuja. Ihana synninpäästö!

Kotiin lähtee pari kirjaa  omistuskirjoitusten kuorruttamina. Pian pääsen lukemaan!

Soole på bakka

Törmäsinpä taas sattuman kaupalla mielenkiintoiseen kirjaa, jota en tiennyt olevankaan. Kirja on kirjoitettu ruotsiksi Kokkolan ja Alavetelin seudun vanhalla murteella, josta käytetään nimeä "grondsprååtsi. " Kirjan nimi siis on tuo "Soole på bakka" eli käännettynä aurinkoa mäellä. Vuonna 2007 perustettiin  ryhmä "Dialektens vänner," jossa siis murteen ystävät dokumentoivat paikallista vanhaa ruotsin murretta. Sen sykäyttämänä alkoi kolmihenkinen työryhmä - Bror Hagström, Ragny Mutka ja Holger Ahlskog työstään kirjaa, vaikka tosin viime mainittu ennätti menehtyä ennen kirjan valmistumista. Myös muita murteiden ystäviä ennätti kuolla kirjaa aloittaessa.

 

Kirjaan on koottu kattava setti murresanalistaa, sanontoja, runoja sekä kertomuksia. Alkuosassa kirjaa käydään läpi murteen rakennetta. Naurattaa ja tulee aivan  jo edesmennyt appiukko mieleen, kun alkajaisiksi luen  pronomineista "hetee/heti." Esimerkkilauseena kirjassa on "Ha du siitt heti häste såm gaar titee? Vaföranein? Nå hetee, som skådar hiiååt." Muistan nuorena anoppilaan tullessani pyöritelleeni päätäni, kun en ymmärtänyt murteesta sanaakaan. Nyt se tuntuu tosi rakkaalta, vaikken itse sitä yleensä puhu. Ymmärrän kuitenkin sujuvasti. Hitt, hisan, titii, jäär, hontee, tömtee kuulostaa enempikin siansaksalta. Mutta kyllä siinä selvä logiikka on! Myös murteen kirjoitusasusta kirja antaa selkeitä ohjeita, kuten että pitkät vokaalit kirjoitetaan tuplavokaalin kera, kuten  gaa ja noolan. 

                                

Kirjaan on kerätty kymmenittäin seudun puumerkkikuvia, joissa on hienosti puumerkin hal Oytian nimi alapuolella. Jonkinlainen kylittäin ryhmittely näissä näyttää olevan. On kiva katsella koukeroisia merkkejä ja havaita, ketkä tyypit on selkeästi tavoitelleet erikoisempaa merkkiä. 

                            

Kirjassa on loistava sanasto aakkosittain järjestettynä, jossa on ensin mainittu murresana ja sen perään kirjakieliruotsin vastine. Intt tess sanotaan meillä usein, kun  joku asia ei ole mitenkään mahdollinen tehdä. Stsyni mytsi -  melko paljon, tann värttsi  - hammassärky -  tai öuransiidå -  yläpuoli. Kaikki niin uniikkeja sanoja, jotka valtaosalle ihmisistä ei sano sitä eikä tätä. 

                                      

Kirjassa on myös murteelle muunnettuja laulujen sanoja melko tunnetuista alkuperäissanoituksista. löytyypä kirjasta myös jouluevankeliumi murteella. 

Niin hieno juttu, että tällaisia asioita tallennetaan ja tuodaan julkisuuteen vielä kun ihmiset hallitsee näitä. Ajattelin ostaa tämän siipan siskonmiehelle lahjaksi, kun täyttää pyöreitä. Täysin suomenkielinen hesalainen, joka aikoinaan päätti opetella grundsprååtsin, kun niin siihen viehättyi.  Varmasti ilahtuu!

Kantoa kuulemassa

Syyslomaviikon ekalle päivälle sattuikin ihanan rentouttava aloitus. Paljon arvostamani kirjailija, Anneli Kanto, oli Kokkolan kaupunginkirjaston kirjailijavieraana! Siispä sinne!

Ei siinä kaikki, että joku osaa sovittaa sanat kirjaansa juuri niin kuin pitääkin, Kannolla on myös taito suusanallisesti hurmata kuulijansa. En voinut kuin ihailla kerronnan sulavuutta ja historiallisten teemojen asiantuntevuutta. Noiden tietojen eteen on täytynyt pakertaa tunti jos toinenkin. Siis ennen, kuin yksikään Kannon historiateemaisista kirjoista on päässyt edes tekstiraakileen tasolle. 

Keveä ilmapiiri alkoi jo Kannon kertoessa matkastaan Kokkolaan junan eläinvaunussa. Hän kertoi myös aivan häikäistyneensä Kokkolan kaupunginkirjaston kauneudesta. 

Kanto kertoi, kuinka moni on ihmetellyt, että hän on aloittanut kirjailijan uransa vasta päälle 5-kymppisenä. Se on kuitenkin vain osatotuus, sillä Kanto on tehnyt myös näytelmätekstejä ja televisiosarjoja aiemmin.  Kanto piti itseään aluksi  draamakirjoittajana, mutta tie vei lopulta proosan pariin. Vie vain aikansa, että löytää uusia aluevaltauksia. Kirjailijakin kasvaa koko komeuteensa, ajattelen. 

Kannon esikoisteos ilmestyi vuonna 2007 kirjalla  "Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. " Kirjassa Pietari Brahe perustaa 1640-luvun yliopiston,  tieteellisen oppilaitoksen, Auran akatemian.   Kirjassa Reeti Reetinpoika-niminen maalaispoika pääsee sattumusten kautta Turkuun kirkonoppiin.  Huhupuheiden mukaan akatemiassa harrastettiin näyttelemistä,  salatiedettä ja mustaa magiaa. Lisäksi teemaan sotkeutuu teatteriseuruetta, noituutta, parantajuutta  sun muuta kiehtovaa. Kerrassaan mainio ja taitavasti kirjoitettu esikoisteos. Kirjailija kertoo, että häntä viehätti erityisesti se, että kyseessä oli  tieteellinen oppilaitos, jossa väitettiin harrastettavan  mustaa magiaa ja näyttelemistä. 

Kanto  kertoi kuulijoille että Pietari Brahe oli ällistyttävän valistunut mies. Hän kirjoitti, että "kohtasin paljon epäjärjestystä ja paransin, mitä kykenin."  Brahe oli myös  sitä mieltä, että suomalaiset on laiskoja, eikä heissä ole yritteliäisyyttä. Talvellakin  he vain makaavat savupirteissään, eivätkä viitsi edes mennä hakkaamaan avantoja auki, että voisivat kalastaa." Kanto lisäsi,, että toki pohjalaiset olivat Brahen mielestä vähän yritteliäämpää ja  parempaa kansaa, kuin muut.  

En ole lukenut kaikkia Anneli Kannon kirjoja - vielä. Kannon Kirjoista  esimerkiksi "Punaorvot,"  on vielä korkkaamatta. Toki monta on jo luettuna, eikä laatu ole vielä kertaakaan minua pettänyt. 

Punaorpojen kohtalo oli dramaattinen. Kanto kertoo, kuinka punaleskiä pidettiin kelvottomina vanhempina. Siksi lapsia otettiin heiltä pois. Kotoa vietyjen lasten määrä oli tuhansia. 

Anneli Kanto kertoi myös avartavasti kirjasta, jonka aikanaan luin ensimmäiseksi hänen tuotannostaan. Kirja on nimeltään "Pyöveli" ja se on ilmestynyt 2015. Kanto kertoi kiinnostuneensa pyöveleistä alkujaan Saksassa kirjakaupassa, jossa löysi kirjan pyöveleistä. Silloin hän oivalsi, että tässä on seuraava juttu, ja ettei aihe ole ollut Suomessa mitenkään esillä. Tosin pyöveleiden historiaan porautuessaan Kanto tapasi pari muutakin samasta aiheesta samaan aikaan kiinnostunutta. 

Pyöveli oli virkamies, joka pisti oikeuden päätökset toimeen. Kanto käytti pyöveleistä  nimeä keikkatyöläinen. Pyöveliksi päädyttiin usein niin, että synnyttiin pyövelin lapseksi. Heidän työpiirinsä oli erittäin laaja ja palkka kohtuullisen hyvä. Silti hakijoita hommaan oli vähän.  Pyövelit saivat myös asunnon, mutta vain kaupungin muurien ulkopuolelta. Käsitys 1600-1700 luvuilla oli, että teko on rangaistava siellä, missä se on tehty. Siksi pyövelin tehtävänä oli kiertää paikkakunnalta toiselle. Mestaustapahtumahan  oli varsinaista kansanhuvia, johon koko rahvas kokoontui. 

Dokumenteissa kerrotaan, että pyövelit usein joivat oikein kaksin käsin. Vaikka palkka olikin   hyvä, pyöveleitä halveksuttiin. Ei puhettakaan, että olutta olisi voinut pyöveli käydä juomassa kapakassa, vaan hänelle osoitettiin paikka kapakan ulkopuolelta. Ja kirkosta takarivistä erityiselle pyövelin penkille. 

Kanto kertoi, että pyövelin tehtävissä oli kuitenkin  virkamiesmäisiä piirteitä. Laskuissa, joita on jäänyt talteen, on selvinnyt pyöveleiden tarkka kirjanpito - tyyliin hirttäminen 6 taaleria, kaulan katkaiseminen 5 taaleria, ruoskinta 3 taaleria...

Joku kuulijoista kysyi, onko Kanto hyödyntänyt oman sukunsa historiaa kirjoissa. 

-Voi, en ole, pappa kyllä puhui, istui kiikkustuolissa ja kertoi, kuinka ne Tamperetta valtas,  mutta mua ei pätkääkään kiinnostanut, Kanto vastasi.  

Niin ironista, että historiakirjailijallekin on käynyt niin. Kanto kertoi vasta myöhemmin oivaltaneensa, että esimerkiksi hänen isoisänsä taisteli Tampereella valkoisten puolella. Kanto taas  kertoi kirjassaan punaisten kohtaloista. Kanto kertoi myös kiinnostuneensa siitä, miten nopeasti ihminen raa`istuu. Kuinka tervepäiset, normaalit maalaispojat lähtee sotimaan, ja muutamassa kuukaudessa onkin jo helvetti irti. 

Kanto kertoi tekevänsä runsaasti taustatyötä keskittyessään aiheeseen. Hän mainitsee Mikko Moilasen väitöskirjan yhtenä innoittajana - sitä olen itsekin vuosien mittaan useampaan kertaan kahlannut innosta pinkeänä blogijuttuja kirjoittaessani. Niin, myös minua on erityisesti historia-aiheisia blogijuttuja kirjoittaessa kiehtoneet mestaukset ja rangaistukset ylipäätään. 

Kanto mainitsi, että taustatyön tekeminen sekä paikat ja esineet  ennen romaanin kirjoittamista on hänelle tärkeitä. Hän on käynyt etukäteen katsomassa esimerkiksi Pohjanmaan museossa  pyöveli Heikki Hakalaisen mestauskirvestä. Kantoi kertoi, että esineissä on jotain jännää ja historian havinaa. Totta kai se tuo tekstiin kerronnallisia elävyyksiä ja ilmeikkyyttä, ajattelen Kantoa kuunnellessani. 

Kanto kertoi, kuinka kirjoittaessa hänelle on tullut tai sattunut useita kertoja kummallisia yhteensattumia. Esimerkiksi se, että herrat Moilanen ja Toropainen olivat alkaneet samoihin aikoihin Kannon kanssa tutkia pyöveleiden historiaa. Kanto mainitsi myös, kuinka paljon hän on hyötynyt tutkijoiden kanssa tehtävästä yhteistyöstä.  He ovat olleet valmiita antamaan pyyteettömästi apua kirjailijalle. 

Tuntuu huikealta tavata ihminen, jolla on aika lailla samat intressit kuin itselläkin. Usein tuntee olevansa outo, kun kirjoittaa tällaisista rankoista historia-aiheista, kuten sodat, mestaukset ja kiduttamiset.  Olisipa mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia Kannon kanssa enempikin!

Kuulimme myös pohdintaa Isostavihasta. Kuinka paljon onkaan joutunut orjiksi lähtemään naapurimaahamme. Tiedän. Ystäväni Kirsti Loukola on tehnyt myös Isoonvihaan liittyviä kirjoja. Niin koskettavia aiheita! 

Sitten on tietysti vielä "Rottien pyhimys." Kirja, jonka nimeä ihmettelin aluksi. Tämä kirja keskellä koronavuosia oli itselleni tärkeä. Viimeisiä sivuja vielä kirjasta lukiessa sanoin siipalle, että nyt lähdetäänkin lomareissulle Hattulaan. Korona esti laajemman lomailun ja kirkkoon pääsi silloin 20 ihmistä kerrallaan maskien kanssa.  Ja niinpä lähdettiin! Viimeiset sivut kirjasta luin automatkalla kohti Hattulan kivikirkkoa. Tässä alla jokunen kuva tuolta ikimuistoiselta reissulta. Tuskin olisi tuollakaan koskaan tullut käytyä ilman Kannon kirjaa!

Oli innostavaa kuunnella, kun Kanto kertoi tämän kirjan tekovaiheista. Hän mainitsi, että oletettavasti taidemaalarit ovat käyneet välissä kotimaassaan Ruotsissa, mutta kirjailijalla on kirjailijan tavat kertoa tarinaa. Jotain täytyy häivyttää pois, sillä eihän olisi mistään kotoisin, jos hän kertoisi asiat tyylillisesti näin: 

-Sitten he lähtivät Ruotsiin ja palasivat seuraavana keväänä. 

Tämä on iso valaistus minulle, taiteilijalla on lupa sekä  häivyttää että korostaa!

Kanto kertoi, että maalauksia kirkkoihin tehtiin, kun niille saatiin maksaja, kuten Hämeen linnanherra Åke Tott ja vaimonsa  Märta sekä viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki. Näin he saivat myös vaakunansa kirkon seiniin. 

Kanto totesi, että täytyy osata asia, mistä kirjoittaa. Täytyy tietää ensin tarkasti, kuinka maalaus tehdään, ennen kuin siitä voi kirjoittaa. Kanto kertoi, että esimerkiksi maalausprosessissa häntä auttoi ystävänsä, joka oli sattumoisin tehnyt juuri aiheesta tutkimusta. Hattulan kirkossa käytetty maalaustapa kuulostaakin sangen moninmutkaiselta työtavalta. Maalaukset tunnetaan nimellä Al secco eli sekkomaalaus. Kirkko on jo ennen maalaustapahtumaa rapattu, sitten maalauspinta kastellaan kalkkivedellä ja lopuksi laitetaan väri, jolloin se kiinnittyy pintaan hyvin. Kanto sanoi, että hänen mielestään kirkon maalauksissa on aistittavissa maalareiden hyvä huumorintaju useammassa kohtaa. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemus-kuvassa näkyy kirkon katossa vain vähän Jeesuksen varpaita katonrajassa. 

Uuttakin on luvassa - oopperaa Isoviha-teemalla kesäkuussa 2025 Ilmajoen musiikkijuhlilla. Sinne! Kanto mainitsee, että tällaista erityylistä tarinaa tehdessä tekstin määrä täytyy olla hyvin lyhyt. Laulaen asiat etenevät hitaasti. Tämä Isoviha-teema passaa erityisesti meille pohjalaisille, koska Isovihan julmimmat karmeudet koettiin juuri näillä hoodeilla. Itselleni tämä Isoviha-teema on ollut aina läheinen blogigirjoituksissani etenkin.

Kovasti siis sykähdytti tämä kirjailijavierailu. Etenkin kun kuulin, että Anneli kannon juuret on Ilmajoella ja Jalasjärvellä ja että hän rakastaa pohjalaismurteita. 

Tilaisuuden jälkeen kävin kirjastosta vielä  lainaamassa Anneli Kannon "Kirjoitetaan"- kirjan, jota suorastaan janosin käsiini  Se osui ja upposi minulle, joka paraillaan kirjoitan historiateemaista kirjaa  aikapulassa teemalla " ehkä joskus jopa  sana päivässä". Upeaakin upeampi kirjoitusopas! Kiitos siitä!

Kirjamessuilla Kokkolassa

Pistäydyin lauantaina kirjamessuilla Kokkolan Tullipakkahuoneella. Tapahtuma järjestettiin nyt toista kertaa. Viime vuonna en ennättänyt käymään. Kirjamessujen ideana on tehdä tunnetuksi paikallisia kirjailijoita ja kirjallisuutta. 

Paikkana Tullipakkahuone tapahtumalle oli ihastuttava. Tällä kertaa sisäänkäynti tapahtui takaovesta. Oven avattua kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Sitten astuin peremmälle. 

Väkeä oli sopivasti - ei tungosta eikä tunnetta, että yksinään kiersi kirjapöytien luona. Satuin sopivasti paikalle, kun  perimmäisessä salissa  oli kirjailija Raija Orasen haastattelu. Se oli todella kiinnostava. Minä joka muutoinkin rakastan henkilöhistorioita, koukutuin kuuntelemaan haastattelua. Salin kaikki istuinpaikat oli haastattelun aikana täynnä. Ihanaa, että että yleisö keskittyi kuuntelemaan. Haastattelu oli myös hyvin toteutettu. Harmi, ettei minulla ollut ajanpuutteen vuoksi seurata muita henkilöhaastatteluja. 

               

Paikalla oli toistakymmentä kirjapöytää. Niissä oli mielenkiintoisia kirjoja. Jokusilla komeili pöydällään ehkä yksi ainokainen kirja - oma hengentuotos. Toisilla materiaalia oli enemmän. Pidin erityisesti siitä, että tarjolla oli paikallishistoriaan keskittyviä pöytiä useampia. Minähän vallan koukutuin. 

Tapasin kirjamessuilla myös Ola Österbackan, jonka kirjasta Maijantytär, kirjoittelin aiemmin blogissani. Oloin aika liikuttunut, sillä Ole oli tulostanut myyntipöydälleen kirjasta kirjoittamani blogijutun, Olin siis minäkin tavallaan  ihan vähäsen esillä kirjamessuilla!:)) 

Vaikka olin ajatellut, etten välttämättä hanki mitään, lähdin kotimatkalle kolme kirjaa rikkaampana. Erityisen innoissani olin, kun parista pöydästä löysin vanhempia julkaisuja Suomen sodasta. Niin kuin olen useammissa päivityksissäni ehkä tuonutkin esille, tutkin tällä hetkellä kovasti Suomen sotaa, koska minulla on siihen henkilökohtainen kiinnostus. Esivanhempani tapasivat toisensa sodan keskellä - toinen suomalainen, toinen venäläinen. He rakastuivat ja  vaikka nyt tuntuu itsestään selvältä, että he jatkoivat yhteiseloa loppuelämänsä, ei se silloin todellakaan ollut tähtiin kirjoitettu juttu. En tiedä, kuinka esiäitini  psyyke ylipäätään on kestänyt muun yhteiskunnan reaktiot rakastua viholliseen. Omana haaveena on vielä joskus saada itse kirjoitettua heidän tarinansa kirjaksi asti.

Mukaan tarttui myös ihailemani runoilija Heli Laaksosen uudenuutukainen kirja, Luonnos. Se on upea. Suositteluni vaikka pukinkonttiin!

                

Maijantyttären matkassa

Sain taannoin yhteydenoton vaasalaiselta Ola Österbackalta. Yhteistyömme seurauksena kirjoitan hänen kirjoittamastaan kirjasta blogijutun. Kirja julkaistiin alkujaan Österbackan äidinkielellä ruotsiksi nimellä Maijasdotter (2020) ja suomennos julkaistiin 2022 nimellä Maijantytär. Kirjan on suomentanut  Liisa Kovero. Kirjan päähenkilö, Alina, on alkujaan suomenkielinen, mutta elämän matkassa hänen kielitaitonsa laajenee ja niinpä hänen jälkeläisensä ovatkin ruotsinkielisiä.

                     

Kirja on kertomus Österbackan isänäidistä, Alina Maijantyttärestä, joka syntyi Soinissa 1878. Alinan elämä aikalaisten silmissä oli tuomittu, ennen kuin ehti alkaakaan, sillä hänen äitinsä synnytti tytön isättömänä. Maija, Alinan äiti, sai kaikkiaan neljä äpärälasta ja avioituu lopulta itsellisen leskimiehen, Jaakon kanssa, joka on puolittain invalidi lapsuusiän palovamman vuoksi.  Säädyllistä tarinaa ei oltu luotu kestämään, sillä sekä Maija, että lapsi kuolivat jo odotusaikana. Alinan äidin kuoltua Jaakko lohduttautuu juomalla ja Alina joutuu pakenemaan pienten sisartensa kanssa moneen otteeseen. 

Kirjan ensimmäisessä osassa  liikutaan Soinissa. Erikoisuutena suomennoksessa on hyödynnetty  Soinissa puhuttua murretta, jonka  kielentämisessä on ollut tukena Annikki Rannanpää. Murteella kirjoitettu teksti elävöittää kieltä kovasti. 

Kirjassa käydään kivalla tavalla läpi entisaikojen työtapoja. Niitä on kiva lukea ja nuoremmille lukijoille entisajan työnteko ehkä aukaisee silmiäkin. 

"Kun heinä oli niitetty, sen annettiin olla päivä  kuivumassa ja sitten se käännettiin ylösalaisin ennen kuin  se laitettiin haasioihin. Usein naiset hoitivat heinien kääntämisen. Miehet löivät  seipäitä maahan, laittoivat poikkipuita niihin ja nostivat sitten heiniä seipäille."

Kirjan kuvauksista heijastuu hyvin, kuinka työnjako entisissä agraariyhteisöissä luonnistui. Jokainen kynnelle kykenevä osallistui töihin taitojensa mukaan. Sukupuoliroolit säätelivät työnkuvia.  Myös kuvaukset koulusta ovat kiinnostavia. Koulua käytiin kiertokouluna muutaman viikon verran vuodessa. On myös kiinnostavaa lukea  yli  sadan vuoden takaisesta rippikoulusta. Kiehtovia ajankuvia ja vaikka niistä kerrotaan yksilötasolla, lienee suurimmalla osalla aikalaisista niistä samankaltainen kokemus. Muutoinkin kirja kuljettaa hengellisiä asioita mukanaan, mikä sopii hyvin ajan henkeen. 

Kirjan tarinat kuljettavat lukijaa Alinan mukana paikasta toiseen. Tapahtumat ovat totta, mutta toki kirjailija on käyttänyt fiktiivisyyttä tukena, koska  ei voi tietää, kuinka kaikki tarkalleen on tapahtunut. 

Tarinassa käy hyvin ilmi, kuinka raakalaismaista äpärälapsien elämä oli. Osaansa ei voinut valita. Sama häpeä seurasi lapset synnyttänyttä äitiäkin.  Kohtalona oli olla hylkiö muiden silmissä.  Ihmiset käänsivät päänsä pois ja suhtautuivat halveksien. Silti kirjassa käy hienolla tavalla ilmi, kuinka rakkaita isättömät sisarukset olivat Alinalle ja Maijalle. Alina, Milja, Alviina, Senja...Heidät vain oli tarkoitettu syntymään!

Alina unelmoi jo nuorena Amerikkaan matkustamisesta. Siellä ei tunnettaisi isättömän taustoja ja olisihan kiehtovaa matkustaa myös junalla ja laivoilla. Mutta rahattomana on aloitettava lähempää. Pian rippikoulun käytyään Alina päättää ottaa 11-vuotiaan siskonsa mukaan matkaansa. He lähtisivät tuttavan perässä  Kaustiselle. Matka Soinista taittuu Alajärven, Vimpelin ja Vetelin kautta määränpäähän pääasiassa kävellen.  Nuorin elossa ollut sisko jää vaarin luokse Soiniin.

Kirjan toisessa osassa elämä kuljettaa Alinan  Kortjärvelle. Pikkusisko pestataan  Alaveteliin. Alina on hyvä työihminen, mutta lähtö Amerikkaan polttelee mielessä. Alina säästää kaiken liikenevän ja löytääkin pian matkalle  kanssaan mukaan  Lydian. 

Kolmas osa vie Alinan lopulta Amerikkaan. Siellä Alina tunnetaan kirjanpidoissa nimellä Lena Andern - nimethän muuntuivat useinkin matkalla.

"Nyt Alina sai ensivaikutelman suurkaupungin vilinästä. Joukko erilaisia ihmisiä, keltaisia, mustia, valkoisia, ja  kaikilla oli kiire. Alina ei koskaan aiemmin  ollut nähnyt tummaihoista. Täällä heitä oli monia. Ja niin korkeita taloja! Ne  olivat niin korkeita, että aurinko meni pois näkyvistä."

On kiva lukea kirjaa, se kuulostaa kovin tutulta, vaikken ole Alinan elämään lähemmin koskaan tutustunutkaan. Alinan piikavuodet Kortjärvellä pitävät sisällä itselleni paljon puolituttuja nimiä. Samoin tuttuja nimiä löytyy uudelta mantereeltakin. 

Alina työskentelee aluksi piikana, mutta etenee  boarding houseen - täysihoitolaan herrasväen  työntekijäksi. Päivät kuluvat lautasliinoja taitellen,  ruokasalissa tarjoillen ja vuoteita sijaten sekä pyykkiä pesten. Alina saa kirjeessä sisareltaan Miljalta kuulla, että rakas vaari Soinissa on kuollut 71 vuoden ikäisenä. Myös Milja muuttaa 16 vuotta täytettyään Amerikkaan Alinan lähetettyä hänelle matkarahat ja näin sisarukset jälleen tapaavat. Alina huomaa kuitenkin etääntyneensä siskostaan.

Yllä: Alinan amerikanarkku. 

Alinan passi on lähes viiden vuoden reissun jälkeen umpeutumassa ja hän päättää palata Suomeen. Matka-arkku pullistelee tavaraa. Kotiseudulla odottelee Matts, jonka kanssa Alina on solminut lupauksen palaamisestaan. Alinaa vain kovasti huolettaa, kuinka talollisen poika suhtautuisi, kun saisi kuulla, että hän on äpärälapsi. Kirjan neljäs osa kuljettaa Alinan Kokkolan aseman kautta takaisin Kortjärvelle. Matts on häntä vastassa ja rohkenee pian kosia häntä.

"-Mulla on asia, josta mun pitää puhua. En ole tienny, miten sanoisin. 

Matts alkoi hermoilla. Oliko Alina lupautunut jollekin toiselle? Ehkä hän oli alkanut odottaa lasta?

-Sinähän et tiedä mitään mun vanhemmista, jatkoi Alina. Minä en tiedä, kuka mun isä on, nyyhkytti Alina. Ja oon niin kamalan surullinen, kun en tiedä.

Nyt se oli sanottu. Alina ei uskaltanut katsoa Mattsia. Hän istui hetken ja mietti."

Morsiuslahjaksi Alina saa Mattsin vuoleman rukinlavan. Mattsin vanhemmat suhtautuvat lopulta kunnioittaen piikatyttöön, koska hän on osoittanut kunnollisuutensa ja pätevyytensä. Ja onhan hänestä New Yorkissa  kuoriutunut hieno nainen. 

Yllä:Mattsin ja Alinan  kihlakuva.

Kuulutuksia otettaessa Alina on päässyt eroon entisestä nimestään eli  Maijantyttärestä ja kirkonkirjoihin hänet merkitään  vihkiessä Alina Antintytär Katajamäkenä Kortjärven kylästä. Kaikki mennyt, johon Alina itse asiassa oli täysin syytön, oli nyt papin toimesta merkitty anteeksiannetuksi. 

Minulla on  yhteiset, kaukaiset juuret kirjailijan ja hänen mummonsa kanssa, kuulummehan molemmat Keisarin sukuun. Siksikin kirja oli kiinnostava lukea. Alina sai kaikkiaan yhdeksän lasta puolisonsa Matts  Österbackan kanssa. Myös Kokkolanseudulla asuu Alinan jälkipolvia. Näin se maailma meitä kuljettaa. 

Kiitos vielä Ola Österbacka kirjan jakamisesta minulle! Voin lämpöisesti suositella kirjaa elämänkerroista, paikallishistoriasta tai laajemminkin Suomen historiasta kiinnostuneille, sillä se kantaa mukanaan loistavasti naisen elämää sadan vuoden takaisessa Suomessa. Pidin myös kovasti visiitistä kirjan matkassa Amerikkaan, koska sinne on omiakin esipolvia mennyt. Kirjan kuvaukset matkasta oli asiantuntevasti kirjoitettu. Jäin  isosti kirjan luettuani miettimään, kuinka valtaisia vaikutuksia ihmisten päätöksillä on heidän jälkeläistensä elämään. 

Jos kiinnostuit, kirjaa pääsee mainiosti tilaamaan  esimerkiksi TÄSTÄ linkistä klikkaamalla! Aika kiva luettava vaikkapa  isäinpäivä- tai joululahjaksi!

Hyvin vanhaa kirjaa pukkaa...

Tässä taannoin siivoilin mittavia kirjakokoelmiani ajatuksella,, että nyt alkaa olla pakko jostain jo luopua, että tila riittää. Vankka päätös, etten hanki enempää kirjoja, vaikka niihin niin koukussa olenkin. 

No, tilanteet elää ja välillä on mahdotonta sanoa ei. Taas kerran kävi näin. Sukulaiseni soitti ja sanoi, että siipan talon vintillä on kirjakasa, josta hän haluaa  vinttiä siivotessa eroon. "Läpikäy ne ja tee niille, mitä haluat sitten. Jos pistän ne kaatopaikalle, niin joku jäljestäpäin sanoo, että   taas se tuhos jotain tärkeää." Lupauduin pinon tsekkaamaan, mutta koska  siivoilu oli mitä ilmeisemmin akuutissa vaiheessa, sukulainen kurvasi saman tien pihaani kolmen massiivisen kirjalaatikon kera. 

Ikkunanpesuprojektini oli pakko keskeyttää (=ihana luvallinen tauko!), kun kirjakuormasta pilkisti jokusia erittäin kiinnostavan näköisiä, ajan patinoimia teoksia. Siis - vielä ei ole ollut aikaa  läpikäydä kaikkia kirjoja, joten ties, mikä minua vielä odottaa. Mutta tällä kertaa tuon tänne tuulahduksen todella vanhasta kirjasta, jonka ennätin kuvaamaan. 

Kirja on hieman mysteeri minulle, sillä harmillisesti siitä puuttuu pari ensimmäistä lehteä, joista ehkä olisi ilmennyt kirjan nimi ja painovuosi. Kannet kirjassa on tumman ruskeasävyiset ja erittäin kuluneet. En tiedä, kauanko kirja on vintin uumenissa makoillut - ilmeisestikin vuosikymmeniä, koska en sitä muista aiemmin talossa nähneeni eikä siipallakaan ollut mitään tietoa kirjasta. Onneksi se on edes ollut kuivassa tilassa. 

                   

Kun  avaan kansilehden, sieltä löytyy käsin kirjoitettu teksti. Harmillisesti sekin on ajan saatossa kulunut ja värjäytynyt, joten ihan koko tekstistä en millään saa selvää. Vertailen sukutiedostojani, jossa siipankin suku on tarkkaan purkissa, ja yritän sieltä päätellä kirjan mahdollista omistajaa. 

Saan kansitekstistä selkeästi selville, että Heickilä-niminen "är ägo av denna bok" eli omistaa tämän kirjan. Etunimistä en saa selvää, mutta sukunimi rajaa aika selkeästi kuitenkin mahdollisia omistajia. Oletan, että ensimmäisellä rivillä voisi lukea "Matts Abrahamsson" tai jotain sen suuntaista. Sukutiedoistani ongin esiin, että Matts Abrahamsson Heickilä  on elänyt 1828-1912. On tietysti myös mahdollista, että nimet olisivat "Abraham Jacsson, koska hän on ollut ensimmäinen tuota sukunimeä käyttänyt tilalla. "Aapa" on elänyt 1785-1862. 

"Den som denna böck I...honom är ..."saan selville seuraavilla riveillä, mutta sitten on taas mahdotonta saada siitä järkevää lausetta muodostumaan. Onpa harmi!

Alaosan tekstistä kuitenkin saan vähäsen lisää selville "Gamla Carleby den 9. ?? 1845 i Korplax. Jee! Omistuskirjoituksesta selviää siis jonkinlainen kirjan vuosiarvio ja siinä mainitaan tämä samainen kylä, jossa suku edelleen elelee. Tiedot  antavat hieman suuntaa, kun painovuosi puuttuu. Valitettavasti kannen loppuosa on taasen niin epäselvää, että se jää ainakin minulta mysteeriksi. Ehkä siinä maimitaan vuosiliuku 1858? Silloin Matts Abrahamsson  olisi täyttänyt 30 vuotta - tämä vain omaa teoriaani... ken osaa tätä tekstiä enempi avata, niin olisinpa tyytyväinen avusta!

En tiedä, onko kirja siis lahjoitettu omistajalle vai onko omistaja itse kirjoittanut kannen tekstin. Joka tapauksessa henkilö, joka sen on kirjoittanut, on jo  osannut kirjoittaa muutakin kuin puumerkkinsä. 

Ja sitten on vielä toinen mysteeri, mitä en ole osannut ratkaista. En tiedä, mikä kirja on kyseessä. Selkeästi kirjan teksti on  kuitenkin uskonnollista tekstiä. Raamattu se ei kuitenkaan ole, eikä virsikirja. 

Oletan, että se  voisi olla jonkinlainen psalttari- tai psalmikirja, mutta minulla ei ole näistä sen kummempaa tietoa, enkä oikein goolailemallakaan mitään löytänyt. Joka tapauksessa teksti on vanhaa ruotsia. 

Tässä muutamia lyhyitä lainauksia kirjan teksteistä:

"6. Will du arma själ, 

nu gifwa på en frågamig ditt svar? 

Kan du än med nöje blifwa uti syndens bojor qvar? 

Skall du alltid gå få här och ej weta hur  det är:

 Om du är i himlen teknad, 

Ell bland de fördömda räknad. "

Sivulla 230 on yläsivun otsikkona "Böde-songer" - eli kutakuinkin rukouslauluja. 

"Mel. jag ropar till dig, o Jesu Christ.

D jesu Christ, min Frälselman, som få af kärlek brinner

Till mig, att jag ej fattat kan

Cll rätt utsägat  hinner,

Upptänd din kärlek i mitt sinn,

Att jag till dig tränger,

Vid dig händer,

Och, såsom köpt till din,

Dig tjänar mer ju länger..."

Melodiastahan siinä selkeästi puhutaan, mutten löydä mistään vastaavaa sanoitusta. Toki saattoi muutama kirjain vääntyä arvailuksikin. 

Viimeisellä sivulla yläotsikkona on " Om den himmelska härligheten,", eli taivaallisesti ihanuudesta...

Viimeinen laulu kirjan tekstissä julistaa mahtipontisesti:

"Ja, Amen! Himmel, jord, haf, fäge Amen! Wist."

Kirjassa on 295 numeroitua sivua, eli mikään ihan ohkainen opus se ei ole. Numeroituja psalmeja tai mitä sitten lienevätkään - löytyy 223 kappaletta.  Kirjasta löytyy myös takaosasta  kolmilehtinen sisällysluettelo. Vaikka se on selkeä., en tule siitä hullua hurskaammaksi. Lauluista siinäkin kuitenkin puhutaan:

                                                                             Register

wisande

Sångernas nummer.

Jonkinlaisessa järjestyksessä otsikot ovat ensimmäisen kirjaimensa perusteella. Laulun numerointi tulee vasta otsakkeen perässä. 

Kirjan takakannessa näkyy myös himmeästi selkeästi uudempi omistuskirjoitus. Siinä lukee "Tillhör Brita Emelia Johansdotter Heiikilä- " Olen uuden mysteerin äärellä, sillä sukutiedoistani löytyy ainoastaan Brita Emelia Mattsdotter - joko patronimi on kirjoitettu väärin, tai sitten kyseessä on joku suvun kaukaisempi jäsen, josta minulla ei ole kirjattuna tietoa. Matts Abrahamssonilla oli kylläkin Brita Emelia - niminen tytär, s. 1865. 

Olisin todella enemmän kuin kiitollinen, jos joku ihana joskus voisi valaista minua enemmän tämän kirjan painovuodesta, nimestä, tekijästä ja sen käyttötarkoituksesta!

Blogihaaste: elämäni kirjojen kertomaa

Olen maannut koko viikonlopun, ei tullut korona, jota olen jo lähes odottanut, vaan lastentauti enterorokko kunnon kuumeella höystettynä. Olen sen verran täynnä näppylöitä, että olo on aika tuskainen, eikä teksti ihan hirveästi nyt solju. Siksi vähän lyhyemmän kautta tällä kertaa. 

Tällaisia vastauksia löytyy minun kirjahyllystäni - olisi ehkä löytynyt vielä nasevampia, mutta kotonani on kaaos ja vielä lattiaremppa kaiken kipuilun lisäksi, joten  kirjahylly on nyt kantokasseissa...

Oletko mies vai nainen? Tyttö vailla nimeä.


Kuvaile itseäsi. Ilokerä.

Mitä elämä sinulle merkitsee? Suuri satukirja.


Kuinka voit? Onnelliset aakkoset.


Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Kytösavut.


Mihin haluaisit matkustaa? Merellä.


Kuvaile ystäviäsi. Helmiä.


Mikä on lempivärisi? Valkoiset hampaat.


Millainen sää on nyt? Taikatalvi.


Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Mimosan syntymäyö.


Mitä pelkäät? Hartaita toivelauluja.


Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Suomen rahvaan historia.

 

Millainen on parisuhteesi? Sorsa norsun räätälinä.

Päivän mietelause? Paremmin tuu ja sano.


Minkä neuvon haluaisit antaa? Saatan oppia hitaasti.

 



Miten haluaisit kuolla? Myöhempien aikojen pyhiä.


Siinäpä ne - hylly sisältää paljon lastenkirjoja, mutta myös historiaa ja luontoa ja tietty romaaneja. Ja iso osa olisi ollut ruotsiksi väännettynä, mutta tällä kertaa mentiin suomalaisilla jutuilla.

Vielä on kesää...

Heissulivei, vähän kiirettä pukkaa päivitysten kanssa. Olen lomaillut ja nollannut päätäni. Pidän nykyään pienimuotoisesta kotimaanmatkailusta. Koronan  ja opintojen takia ei ole  tänä kesänä reissattu missään. Nyt kun on kaksi rokotetta onnekkaasti jo takana, tohtii  vähäsen nostaa päätään. Vaikka kyllä varovainen saa olla ja reissutkin tehtiin koronakartan perusteella. Meidän perheessä kun ei vaan voi ottaa näissä yhtään riskiä...Mielenkiintoisena huomiona, että eri paikkakunnilla maskien käyttö on hyvin eri mittakaavassa!

Innostuin taas kerran historian siivittämänä ja sain siipankin ylipuhuttua reissulle kohti Hattulaa. Virittäjänä toimi  Anneli Kannon uusi (fiktiivinen) historiaromaani "Rottien pyhimys." Jos et ole vielä lukenut, niin suositteluni! Olen ennenkin koukuttunut Kannon kirjoihin. Ja taas kävi niin. Kävin ostamassa tuon kirjan ikiomaksi, kun kirjastossa siihen oli jonoa. 

                                             

Kirjassa kerrotaan keskiaikaisista Hattulan pyhän ristin  kirkon maalauksista, joita siellä on todella runsaasti. Maalareista ei oikeasti tiedetä yhtään mitään, mutta mielikuvituksella nekin voi löytää! Hattulan kirkkohan on aika lailla saman ikäinen kuin Kokkolan Kaarlelan kirkko, 10-30 vuotta nuorempi itse asiassa tuo Hattulan vanha kirkko. Kirkkofriikille muuten täydellinen lomakohde. Etenkin, kun sai olla opastetulla kierroksella. Ja vaikka Kannon kirja on tuonutkin runsaasti kirkolle lisää kävijöitä, sai sisällä olla maksimissaan 20 töllistelijää. Jos aikataulut olisi mätsänneet täydellisesti, niin reissu olisi tehty  silloin, kun Kanto  itse on kirkkoa esittelemässä 2.8.-21,mutta kyllä  toki tämänkertainen opaskin hyvin homman hoisi. 

Kirkon etuhuoneessa, tai virallisemmin kai asehuoneessa, on mielenkiintoinen maalaus. Kirkon eteistilojen maalaukset yleensä on tarkoitettu virittäytymiseen ja synneistä heittäytymiseen. 

Pääoven yläpuolen kuva, jossa on kaksi paljaspeppuista, kuvaa vanhaa leikkiä, niskaköydenvetoa. Sillä on useita vertauskuvauksellisia selityksiä, kuten esimerkiksi ihmisen alituinen kilpailunhalu tai hyvän ja pahan taistelu. Voi vain miettiä, miltä tämä maalaus on aikalaisen silmissä näyttänyt kirkkosaliin astuessa!

Kirjan teksti on mielestäni aivan huippua. Kanto on etsinyt käsiinsä vanhoista käräjäpöytäkirjoista ihmisten välisistä riidoista ja herjoista koostuvia lähteitä. Monet vanhoista solvauksista avaavat aivan herisyvän kielen esiin. Hatunnosto näille! Mitä tykkäätte esimerkiksi kolmen markan huorasta tai surkoperseestä, reps!

Tässä kuvassa on demoni, Tutivillus, joka istuu kirkon katossa kirjoittaen naudan vuotaan niiden nimet, jotka käyttäytyvät sopimattomasti kirkonmenojen aikana. Kontrolli pelaa...

Itse sukututkijana pidin todella paljon tästä sakastista löytyvästä Jeesuksen sukupuu-maalauksesta. 

Kirkon maalaukset on vuodelta 1513. Ne eteneväät kirkkotilassa mielenkiintoisen järjestelmällisesti alkaen kuoriosasta maailman synnyllä ja päättyyen kuoriosan toiselle puolelle, missä on  viimeinen tuomio. ''

                   

Tässä kirkon sakastin ikkunassa olevassa kuvassa on pyhä Kakukylla, kirjan nimen nostattanut maalaus. Tälle hahmolle ei löydy raamatusta vastinetta, mutta koska se on sakastissa, johon vain papeilla oli pääsy se edustaa tärkeää maalausta. Ajateltiin, että Kakukyllä suojeli rutolta - ehkä juuri tässä nimen omaan papistoa! Kuvassa rottia on Kakukyllan ympärillä...

Tämä on mielestäni tosi kiinnoistava ja voisin ottaa tämän pyhimyskuva hyvin kotiini, koska täällä metsän keskellä asuessa hiiret ja rotat ovat joskus riesana...ja inhoan niitä koko sydämestäni. 

Jos meidän aikalaisemme saisivat tehtäväkseen kuvittaa koronalta suojelevan pyhimyksen, mikähän hän olisi?

Kannolla on muuten mielenkiintoisia tapoja kirjoittaa. Esimerkiksi kirjassa aputyttömaalarina toimiva Pelliina... Kesken lukemisen oivalsin, että hänen ajatusmaailmaa kuvaavissa teksteissä ei ollut lainkaan välimerkkejä. Tämä oli itselleni todella vapauttava kokemus kirjailijan vapauksista! Ensi alkuun  luulin, että onpa huonosti tarkistettu kirjoitus, kun sivulauseet pilkkuineen jääneet pois...

Olen tässä loppukesän aikana itse  työstänyt erästä tekstiä kirjoituskilpailuun. Huvittavaa, että kun lopultakin pääsin eroon opintoesseistä, niin heti perään jatkoin kirjoittamaan tarinaa ja koin rentoutuvani.  Sain yhdeksi ohjeeksi tutustua kirjaan, jonka tekstistä pidän ja tämä jos mikä oli itselleni jotenkin vapauttavaa. Niin ja juu, tietysti  olen kirjoittamassa todenperäistä historiatekstiä suvustani. Olen siitä aivan liekeissä. Harmi vaan kun ei ole sille tarpeeksi aikaa. Tarina itsessään on todella koukuttava ja sen keskiössä on rähjäinen talo, jonka ympärille kieriytyy ihan oikeasti koukuttava tarina. Minulle sanottiin, että kirjoittamaan oppii kerta kerralta enemmän. Viime kesänä sain palkinnon, kun osallistuin elämäni ekaan kirjoituskilpailuun, se antoi vähän alkupotkua! Ja jos ei sijoitusta tulekaan, niin ainakin olen saanut sukutarinan kansiin! 

Tässä alla on kuvia Golgatan tapahtumista. Jeesus nostetaan ristille ja kuolee ristillä. Kuvassa sen alapuolella  toisen ryövärin sielun vie Perkele, toisen ryövärin sielu pääsee taivaaseen. Kuka ikinä maalari on ollutkaan, hän on joko hallinnut tai hänelle on saneltu raamatun aiheet todella tarkkaan.

Tässä alla olevassa kuvassa Aatami ja Eeva lankeavat syntiin, heidät karkotettiin paratiisista ja kuvassa enkeli miekka kädessä on heitä karkottamassa. Tämä on huvittava maalaus sinänsä, sillä pariskunta on piirretty kamalan suurikokoisina ja viikunoiden sijasta heillä on saunavastat alapään suojana. Ehkä se kertoo jotain maalareiden taustoista. Tuskin ovat koskaan viikunapuuta nähneetkään!

Aina ei taidemaalareiden taidot ihan riittäneet. Kuvassa lintu, pulu, esittää kotkaa ja alapuolen otus on leijona. Tuskin olivat maalarit moisia livenä nähneet...

Otin kirkossa selfien. Mutta jokin meni vikaan - ehkä se oli valotus. Oli tarkoitus, että taustalla näkyisi kirkon seinämaalaukset, hehheh! Maski päällä oli aika lailla hiki hatussa, mutta kerrassaan loistava reissu!

                          

LÄHTEET:

Kirjailija Anneli Kanto etsi uusinta kirjaansa varten keskiaikaisia solvauksia käräjien pöytäkirjoista ja osallistui kiertokouluun. Yle uutiset. [https://yle.fi/uutiset/3-11891005] Luettu 26.7.2021.