sunnuntai 13. lokakuuta 2024

Kantoa kuulemassa

Syyslomaviikon ekalle päivälle sattuikin ihanan rentouttava aloitus. Paljon arvostamani kirjailija, Anneli Kanto, oli Kokkolan kaupunginkirjaston kirjailijavieraana! Siispä sinne!

Ei siinä kaikki, että joku osaa sovittaa sanat kirjaansa juuri niin kuin pitääkin, Kannolla on myös taito suusanallisesti hurmata kuulijansa. En voinut kuin ihailla kerronnan sulavuutta ja historiallisten teemojen asiantuntevuutta. Noiden tietojen eteen on täytynyt pakertaa tunti jos toinenkin. Siis ennen, kuin yksikään Kannon historiateemaisista kirjoista on päässyt edes tekstiraakileen tasolle. 

Keveä ilmapiiri alkoi jo Kannon kertoessa matkastaan Kokkolaan junan eläinvaunussa. Hän kertoi myös aivan häikäistyneensä Kokkolan kaupunginkirjaston kauneudesta. 

Kanto kertoi, kuinka moni on ihmetellyt, että hän on aloittanut kirjailijan uransa vasta päälle 5-kymppisenä. Se on kuitenkin vain osatotuus, sillä Kanto on tehnyt myös näytelmätekstejä ja televisiosarjoja aiemmin.  Kanto piti itseään aluksi  draamakirjoittajana, mutta tie vei lopulta proosan pariin. Vie vain aikansa, että löytää uusia aluevaltauksia. Kirjailijakin kasvaa koko komeuteensa, ajattelen. 

Kannon esikoisteos ilmestyi vuonna 2007 kirjalla  "Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. " Kirjassa Pietari Brahe perustaa 1640-luvun yliopiston,  tieteellisen oppilaitoksen, Auran akatemian.   Kirjassa Reeti Reetinpoika-niminen maalaispoika pääsee sattumusten kautta Turkuun kirkonoppiin.  Huhupuheiden mukaan akatemiassa harrastettiin näyttelemistä,  salatiedettä ja mustaa magiaa. Lisäksi teemaan sotkeutuu teatteriseuruetta, noituutta, parantajuutta  sun muuta kiehtovaa. Kerrassaan mainio ja taitavasti kirjoitettu esikoisteos. Kirjailija kertoo, että häntä viehätti erityisesti se, että kyseessä oli  tieteellinen oppilaitos, jossa väitettiin harrastettavan  mustaa magiaa ja näyttelemistä. 

Kanto  kertoi kuulijoille että Pietari Brahe oli ällistyttävän valistunut mies. Hän kirjoitti, että "kohtasin paljon epäjärjestystä ja paransin, mitä kykenin."  Brahe oli myös  sitä mieltä, että suomalaiset on laiskoja, eikä heissä ole yritteliäisyyttä. Talvellakin  he vain makaavat savupirteissään, eivätkä viitsi edes mennä hakkaamaan avantoja auki, että voisivat kalastaa. " Kanto lisäsi,, että toki pohjalaiset olivat Brahen mielestä vähän yritteliäämpää ja  parempaa kansaa, kuin muut.  

En ole lukenut kaikkia Anneli Kannon kirjoja - vielä. Kannon Kirjoista  esimerkiksi "Punaorvot,"  on vielä korkkaamatta. Toki monta on jo luettuna, eikä laatu ole vielä kertaakaan minua pettänyt. 

Punaorpojen kohtalo oli dramaattinen. Kanto kertoo, kuinka punaleskiä pidettiin kelvottomina vanhempina. Siksi lapsia otettiin heiltä pois. Kotoa vietyjen lasten määrä oli tuhansia. 


Anneli Kanto kertoi myös avartavasti kirjasta, jonka aikanaan luin ensimmäiseksi hänen tuotannostaan. Kirja on nimeltään "Pyöveli ja se on ilmestynyt 2015. Kanto kertoi kiinnostuneensa pyöveleistä alkujaan Saksassa kirjakaupassa, jossa löysi kirjan pyöveleistä. Silloin hän oivalsi, että tässä on seuraava juttu, ja ettei aihe ole ollut Suomessa mitenkään esillä. Tosin pyöveleiden historiaan porautuessaan Kanto tapasi pari muutakin samasta aiheesta samaan aikaan kiinnostunutta. 

Pyöveli oli virkamies, joka pisti oikeuden päätökset toimeen. Kanto käytti pyöveleistä  nimeä keikkatyöläinen. Pyöveliksi päädyttiin usein niin, että synnyttiin pyövelin lapseksi. Heidän työpiirinsä oli erittäin laaja ja palkka kohtuullisen hyvä. Silti hakijoita hommaan oli vähän.  Pyövelit saivat myös asunnon, mutta vain kaupungin muurien ulkopuolelta. Käsitys 1600-1700 luvuilla oli, että teko on rangaistava siellä, missä se on tehty. Siksi pyövelin tehtävänä oli kiertää paikkakunnalta toiselle. Mestaustapahtumahan  oli varsinaista kansanhuvia, johon koko rahvas kokoontui. 

Dokumenteissa kerrotaan, että pyövelit usein joivat oikein kaksin käsin. Vaikka palkka olikin   hyvä, pyöveleitä halveksuttiin. Ei puhettakaan, että olutta olisi voinut pyöveli käydä juomassa kapakassa, vaan hänelle osoitettiin paikka kapakan ulkopuolelta. Ja kirkosta takarivistä erityiselle pyövelin penkille. 

Kanto kertoi, että pyövelin tehtävissä oli kuitenkin  virkamiesmäisiä piirteitä. Laskuissa, joita on jäänyt talteen, on selvinnyt pyöveleiden tarkka kirjanpito - tyyliin hirttäminen 6 taaleria, kaulan katkaiseminen 5 taaleria, ruoskinta 3 taaleria...

Joku kuulijoista kysyi, onko Kanto hyödyntänyt oman sukunsa historiaa kirjoissa. 
-Voi, en ole, pappa kyllä puhui, istui kiikkustuolissa ja kertoi, kuinka ne Tamperetta valtas,  mutta mua ei pätkääkään kiinnostanut, Kanto vastasi.  

Niin ironista, että historiakirjailijallekin on käynyt niin. Kanto kertoi vasta myöhemmin oivaltaneensa, että esimerkiksi hänen isoisänsä taisteli Tampereella valkoisten puolella. Kanto taas  kertoi kirjassaan punaisten kohtaloista. Kanto kertoi myös kiinnostuneensa siitä, miten nopeasti ihminen raa`istuu. Kuinka tervepäiset, normaalit maalaispojat lähtee sotimaan, ja muutamassa kuukaudessa onkin jo helvetti irti. 

Kanto kertoi tekevänsä runsaasti taustatyötä keskittyessään aiheeseen. Hän mainitsee Mikko Moilasen väitöskirjan yhtenä innoittajana - sitä olen itsekin vuosien mittaan useampaan kertaan kahlannut innosta pinkeänä blogijuttuja kirjoittaessani. Niin, myös minua on erityisesti historia-aiheisia blogijuttuja kirjoittaessa kiehtoneet mestaukset ja rangaistukset ylipäätään. 

Kanto mainitsi, että taustatyön tekeminen sekä paikat ja esineet  ennen romaanin kirjoittamista on hänelle tärkeitä. Hän on käynyt etukäteen katsomassa esimerkiksi Pohjanmaan museossa  pyöveli Heikki Hakalaisen mestauskirvestä. Kantoi kertoi, että esineissä on jotain jännää ja historian havinaa. Totta kai se tuo tekstiin kerronnallisia elävyyksiä ja ilmeikkyyttä, ajattelen Kantoa kuunnellessani. 

Kanto kertoi, kuinka kirjoittaessa hänelle on tullut tai sattunut useita kertoja kummallisia yhteensattumia. Esimerkiksi se, että herrat Moilanen ja Toropainen olivat alkaneet samoihin aikoihin Kannon kanssa tutkia pyöveleiden historiaa. Kanto mainitsi myös, kuinka paljon hän on hyötynyt tutkijoiden kanssa tehtävästä yhteistyöstä.  He ovat olleet valmiita antamaan pyyteettömästi apua kirjailijalle. 

Tuntuu huikealta tavata ihminen, jolla on aika lailla samat intressit kuin itselläkin. Usein tuntee olevansa outo, kun kirjoittaa tällaisista rankoista historia-aiheista, kuten sodat, mestaukset ja kiduttamiset.  Olisipa mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia Kannon kanssa enempikin!

Kuulimme myös pohdintaa Isostavihasta. Kuinka paljon onkaan joutunut orjiksi lähtemään naapurimaahamme. Tiedän. Ystäväni Kirsti Loukola on tehnyt myös Isoonvihaan liittyviä kirjoja. Niin koskettavia aiheita! 



Sitten on tietysti vielä "Rottien pyhimys." Kirja, jonka nimeä ihmettelin aluksi. Tämä kirja keskellä koronavuosia oli itselleni tärkeä. Viimeisiä sivuja vielä kirjasta lukiessa sanoin siipalle, että nyt lähdetäänkin lomareissulle Hattulaan. Korona esti laajemman lomailun ja kirkkoon pääsi silloin 20 ihmistä kerrallaan maskien kanssa.  Ja niinpä lähdettiin! Viimeiset sivut kirjasta luin automatkalla kohti Hattulan kivikirkkoa. Tässä alla jokunen kuva tuolta ikimuistoiselta reissulta. Tuskin olisi tuollakaan koskaan tullut käytyä ilman Kannon kirjaa!






Oli innostavaa kuunnella, kun Kanto kertoi tämän kirjan tekovaiheista. Hän mainitsi, että oletettavasti taidemaalarit ovat käyneet välissä kotimaassaan Ruotsissa, mutta kirjailijalla on kirjailijan tavat kertoa tarinaa. Jotain täytyy häivyttää pois, sillä eihän olisi mistään kotoisin, jos hän kertoisi asiat tyylillisesti näin: 
-Sitten he lähtivät Ruotsiin ja palasivat seuraavana keväänä. 
Tämä on iso valaistus minulle, taiteilijalla on lupa sekä  häivyttää että korostaa!
Kanto kertoi, että maalauksia kirkkoihin tehtiin, kun niille saatiin maksaja, kuten Hämeen linnanherra Åke Tott ja vaimonsa  Märta sekä viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki. Näin he saivat myös vaakunansa kirkon seiniin. 

Kanto totesi, että täytyy osata asia, mistä kirjoittaa. Täytyy tietää ensin tarkasti, kuinka maalaus tehdään, ennen kuin siitä voi kirjoittaa. Kanto kertoi, että esimerkiksi maalausprosessissa häntä auttoi ystävänsä, joka oli sattumoisin tehnyt juuri aiheesta tutkimusta. Hattulan kirkossa käytetty maalaustapa kuulostaakin sangen moninmutkaiselta työtavalta. Maalaukset tunnetaan nimellä Al secco eli sekkomaalaus. Kirkko on jo ennen maalaustapahtumaa rapattu, sitten maalauspinta kastellaan kalkkivedellä ja lopuksi laitetaan väri, jolloin se kiinnittyy pintaan hyvin. Kanto sanoi, että hänen mielestään kirkon maalauksissa on aistittavissa maalareiden hyvä huumorintaju useammassa kohtaa. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemus-kuvassa näkyy kirkon katossa vain vähän Jeesuksen varpaita katonrajassa. 

Uuttakin on luvassa - oopperaa Isoviha-teemalla kesäkuussa 2025 Ilmajoen musiikkijuhlilla. Sinne! Kanto mainitsee, että tällaista erityylistä tarinaa tehdessä tekstin määrä täytyy olla hyvin lyhyt. Laulaen asiat etenevät hitaasti. Tämä Isoviha-teema passaa erityisesti meille pohjalaisille, koska Isovihan julmimmat karmeudet koettiin juuri näillä hoodeilla. Itselleni tämä Isoviha-teema on ollut aina läheinen blogigirjoituksissani etenkin.

Kovasti siis sykähdytti tämä kirjailijavierailu. Etenkin kun kuulin, että Anneli kannon juuret on Ilmajoella ja Jalasjärvellä ja että hän rakastaa pohjalaismurteita. 

Tilaisuuden jälkeen kävin kirjastosta vielä  lainaamassa Anneli Kannon "Kirjoitetaan"- kirjan, jota suorastaan janosin käsiini  Se osui ja upposi minulle, joka paraillaan kirjoitan historiateemaista kirjaa  aikapulassa teemalla " ehkä joskus jopa  sana päivässä". Upeaakin upeampi kirjoitusopas! Kiitos siitä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti