Lucina Hagman -veistos "Siina" Kälviällä

Hieman tavallista kiireisemmän viikon vuoksi tuppasi pitämään pientä vipinää tämän päivityksen suhteen. 

Alkuviikosta sain ylläripyllärinä Amerikanvieraita. Keskemällä viikkoa käväisin kotipaikkakunnallani Evijärvi-viikon tapahtumassa kertoilemassa juuristani sun muista. 

Kiitos vielä kuulijoille ja mukaan pyytäneille! Nuorimmaiselleni näytin kotiin palattuani lahjaksi saamiani  muistamisia. Hänen sanoin "aika siistiä." Ehkä nautinkin kahvini lomalla Evijärvi-mukista!

Tämän viikon teemana on Suomen ensimmäinen Lucina Hagmanille (1853-1946) omistettu rautalankaveistos Kälviällä.

Lucina Hagman (Cina) oli professori, koulunjohtaja, yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajista sekä Martta- järjestön  ja Naisasialiitto Unionin perustajanainen. Hagman tunnettiin erityisesti  suomenkielisen koulutuksen edistäjänä. Hänen syntymästään tuli vuosi sitten kesäkuussa 170 vuotta ja sen kunniaksi "Siina" sai veistoksen synnyinkotinsa pihalle. 

Veistos on tilattu kuvanveistäjä Kaija Kontulaiselta. Se on valmistettu rautalangasta, kuten Kontulan jotkin aikaisemmatkin teokset. Teos on valaistu teräslankaveistos. 

Valitettavasti kuvani ovat hieman olemattomia. Veistos erottuu huonosti taustastaan, koska auringonpaiste kuvattaessa oli todellinen haaste. Käyn ehtiessäni kuvaamassa esteettisemmät kuvat teoksesta!

Veistos on nimeltään "Siina. "Se esittää Lucinaa lapsena, joka leikkii pihallaan. Lucina asui elämänsä 12 ensimmäistä vuotta juurikin tässä talossa. 

Veistos on todellakin omalla paikallaan juuri tässä pihapirissä, josta Hagman on todennut "Hyyppä ja Kälviä, oli, on ja on aina oleva minun oma isänmaani, kaikki muu on jotain muuta."

Lucinan ajatusmaailma lapsia kohtaan oli aikaansa edellä. Hän  halusi nähdä lapsen lapsena, ei oikuttelevana  pikkuaikuisena. Lapsia tuli kasvattaa ohjaten. Hänen kasvatusfilosofiansa keskeinen asia oli  yksilön hyväksyminen ja  kaikkien oppilaiden tasa-arvo. 

Lucina oli perheetön, mutta hän hoisi veljensä kolmea lasta sekä kasvattilasta lapsia aktiivisesti. Hän pääsi eduskuntaan jo vuonna 1907. Lucinan ensimmäinen lakialoite koski  avioliitossa olevien naisten oikeutta hallita omaisuuttaan. 

Myös kuvanveistäjä Kaija Kontulaisen juuret ovat Kälviällä. Paikka, jossa veistos on, on nykyinen Martta-koti. Sen ovenpielustassa onkin hieno muistolaatta Hagmanista. 

Veistos paljastettiin tässä pihapiirissä 5.6.2023. Veistoksen rahoitus onnistui  kotipitäjän kansalaiskeräyksen avulla. Veistosta ympäröi "Siinan kukkamaa, " mutta kuvausajankohtani toukokuun alussa ei anna Kokkolan kaupungin puutarhapalvelujen  kukkamaalle oikeutta. :)

 LÄHTEET: 

Lucina Hagman saa veistoksen ja Hagmanit näyttelyn. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/tiedotteet/lucina-hagman-saa-veistoksen-ja-hagmanit-oman-nayttelyn/} Luet4tu 30.6.2024. 

Neiti Lucina Hagman. Martat. [https://www.martat.fi/organisaatio/historia/henkilot/marttaliiton-puheenjohtajat/lucina-hagman/neiti-lucina-hagman/] Luettu 30.6.2024. 

Naisasianainen Lucina Hagman saa veistoksen Kälviälle 170-vuotisjuhlavuonnaan. Yle.fi. [https://yle.fi/a/3-12603439] Luettu 30.6.2024.

Tasa-arvoisen koulutuksen uranuurtaja  sai veistoksen Kälviällä. Senioriopettajat 4/2023. [https://osj.fi/wp-content/uploads/04_2023_Hagman.pdf] Luettu 30.6.2024. 

Hyvää juhannusta juuri sinulle!

Siniset järvet, salmien suut

ja kesänvihreät koivupuut.

Aaton toivomus pilvetöntä poutaa,

kaislikon suojaa sorsaperhe noutaa.

Luonto kaikkia lahjojaan antaa,

kukkaisniittyjä ja tyyntä rantaa.

Sieraimiin kantautuu saunan sauhu,

korvissa hyrisee hyttysten pauhu.

Pois on kiire ja arkinen työ,

on suvenjuhlat ja juhannusyö.

-B. Ahokas-

Oikein hyvää juhannusta! Sää on ollut mitä mainioin. Tätä kirjoittaessa olen ypöyksin kotona. Kuuntelen Aito Iskelmän radiota ja fiilistelen itsekseni. On keskiyö ja kellon viisarit jo hiljalleen taipuneet juhannuspäivän puolelle.

Päivä on ollut oikein ihana. Siippa istuskelee jo aamusta terassilla radiota kuunnellen. Radio kuuluu aina juhannuksiimme. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja on sellainen sopivan lämmin sää. Käveleskelen pihan reunoilla ja poimin jokusia kukkasia. Ajatukseni on poimia ne perinteiset 7 kukkasta. Eijei, ei tyynyn alle, varmaan panikoisin poimineeni mukaan punkkeja. Tyydyn vain haistelemaan niitä ja kimppua kädessäni puristellen tunnen kesän täyttävän mieleni. Mesimarjaa, mesiangervoa, puna- ja valkoapilaa, suolaheinää, ahomataraa, koiranputkea, niittyleinikkiä, nurmitädykettä, siankärsämöä, kesämaitiaista...jos vaikka ja mitä!

Päivemmällä innostun käymään raivaamassa pojan pihanreunustoja. Tiedänkin, ettei siellä ole ketään kotona, siispä on ihanan rauhaisaa rynniä trimmerin kanssa itsekseen pitkin pusikkoa. Tällaisesta työstä jää aina näkyvä kädenjälki. Pidän sellaisista töistä. Hiki virtaa ja hyttyset parveilevat pöheikössä kimpussani. Niin kesää!

Pojan pihasta bongaan juhannusruusujen lisäksi myös metsämansikkaa. Oijjoi, tästä tulee viimeistään lapsuusmuistot mieleen!

Siippa lämmittää aamupäivällä puusaunan. Meillä on Aitokiuas, jonka lämpö säilyy tunteja lämmittämisen jälkeen. Käymme saunomassa poikkeuksellisesti keskellä päivää.

Sitten uimme. Vesi on +20. Aluksi tuntuu hieman vilpoiselta, mutta kun veteen tottuu, se onkin  ihan luxusta.  Sitten taas saunaan. 

Juhannusruokana on  tietystikin uusia perunoita. Lisäksi grillaamme. Sellaista helppoa, mutta kunnollista ruokaa. Ruoan jälkeen lähden äidilleni, jolla on kipsi kädessä ja tarvitsee nyt apuja monessa hommassa. Kävelen äidin kanssa kahdestaan pitkin kaupunginosansa raittia jutellen niitä näitä maailman menosta. 

Kun palaan kotiin, on siippa jo lähtenyt töihin. Istahdan uudelleen patiolle ja kuittailen kollegojen viestiketjuun. 

"Minä istuskelen terassilla. Välillä käväisen uimassa ja sitten taas toviksi istuskeleen...

Vietän juhannusta ihan yksin kotona, siippa on duunissa. Kake laulaa radiossa "Neito nuori niin kuin kansanlaulu...yöttömässä yössä näin hän valvoo tuijottaen tielle vaan" ja käki kukkuu jossain etäämmällä kaihoisasti...mikäs tässä on ollessa."

Saan kollegalta kuittauksen:

 "Oi, kuulostaa ihanalta! Toivottavasti tuntuu hyvältä olla yksin ♥. "

Juu, oikeasti ihan nautin tästä yksinolosta. Sitä on ehkä vaikea sellaisen ymmärtää, joka ei ole vielä sinut yksinolemisen kanssa. Vastaan, että kun pyörittää päivät pitkät neljän sukupolven asioita, niin takuulla osaa arvostaa. 

Loppuillasta taas avaan radion. Istun läppärin ääressä. Kirjoitan tekstiä sukutarinaan. Se vaatii tietyn mielentilan  ja yksinolon. Muutoin tekstiä ei synny. 

Ihanaa keskikesän juhlaa sinulle, lukijani!

Haltiain nostaminen

Tällä kertaa käsittelyssä  loitsurunot ja haltijat. Loitsuja ei mielletä kovinkaan varhaiseen aikakauteen. Pidetään kuitenkin  mahdollisena,, että levitessään ne ovat joutuneet kosketuksiin  vanhempien aikojen uskontojen kanssa, ts. pakanuuden. Ne on kuitenkin oletettavasti saaneet vaikutteita myös kristinuskosta.

  

Vuonna 1678 Kokkolan käräjillä käsiteltiin noita-akka-asiaa. 

Oli tapahtunut seuraavia:

Oli ilmennyt, että oli ollut eräs noita-akka, joka oli ottanut  vihdan ja heilutellut sitä.  Olipa sitten vielä vetänyt vihdan jalkojensa välistä ja  huutanut hyvin äänekkäästi. Noita-akka oli samalla tehnyt rumia eleitä juosten ulos saunasta. Noita-akka oli sitten kääntynyt selin taloon ja viskannut vihdan vasemman olkapäänsä yli. 

Sitten noita-akka oli sanonut:

"Joudu, Joudu, Pärkälä Isännällä Illallisäx,  ämändälä Hie Äxi. "

Oli tunnettua, että  noidat nostivat haltijavoimia  usein kirkossa tai kalmistossa noitumalla. 

Käräjäkirjoista löytyneen tiedon mukaan lohtajalainen  noita nimeltään Antti Tokoi taas  turvasi vuonna 1680 kirkonväkeen. Kun pappi ahdisti häntä noituusasioista, Antti meni kirkon taakse nurkkia nostellen ja sanoi:

"Dhe Synlige  och osynlige tahle för migh och försware migh der som Presterne Skrija och medh Book i handh ."

Antti Antinpoika Tokoi (Anders Andersson Tåckoi) oli  muutoinkin laajasti tunnettu noituuksistaan. Hän oli pohjoispohjanmaalainen talonpoika ja tervanpolttaja. Hänethän tunnetusti tuomittiin noituuteen vuonna 1681. Säilyneistä käräjäpöytäkirjoista voi tulkita, että välit jopa lähimpiin sukulaisiin ja naapureihin olivat kehnot.  Myös Antin isä tunnettiin parannustaidoistaan, mutta erotuksenaan poika-Antti teki enemmän vahingoittavia taikoja ja oli yleisen käsityksen mukaan liittoutunut noitana paholaisen kanssa.

Lohtajan kesäkäräjillä 25.7.1663 Antti Tokoin langonpoika, Juho Ollinpoika Luoma, kertoi seitsemän vuotta aikaisemmin tapahtuneesta tervahautapaikan etsinnästä Antin kanssa. Antti oli väittänyt Juholle, että hän pystyi ennustamaan saatavan tervan määrän tarkkailemalla haltijoita. Kävikin niin, että Antin ennustus keskinkertaisesta tervan tuotosta toteutui. Se oli selkeä osoitus Antin  seurustelusta pikkuväen kanssa. 

Juho myös kertoi, että toisellakin kerralla  tervanpoltossa haltijat olivat puuttuneet työhön. Antti oli silloin hakannut tervaksia ja osunut kirveellä jalkaansa. Kuinka ollakaan, Antti ei ollut saanut kuitenkaan tapahtuneesta haavaa jalkaansa ja oli selittänyt Juholle, kuinka haltija oli kääntänyt terän pois hänen jalastaan. Antti oli kertonut olevansa vakuuttunut, ettei teräs pystyisi häneen ja vaikka jostain syystä pystyisikin,  Antti kyllä selviäisi  noitarumpunsa avulla helposti mahdollisesta vammasta. Käräjillä Juho kertoi Antin selityksiin vastanneensa "huonå tietå."

Antti määrättiin puhdistusvalalle, jossa olisi pitänyt hankkia kaksitoista todistajaa. Antti oli kuitenkin onnistunut seuraaviin käräjiin mennessä (tammikuu 1664) hankkimaan ainoastaan kaksi puolestapuhujaa. Niinpä oikeus langetti hänelle 40 markan sakon noituudesta. Ilman riittävää  todistajien määrä syytetystä viimeistään kuoriutui syyllinen. 

Elokuussa 1680 Antti oli uudelleen käräjillä syytettynä noituudesta. Tuolloin hänen vävynsä, Kalle Jaakonpoika, Liisa-tyttären puoliso ja syytinkimies Antin talossa, esitti todisteiksi Antin lappalaistaidoista loitsun, jonka Kalle oli Antin kuullut lausuvan:

”Jämäkä jerfwen rauda, kumajaki kusen alus, tämän noidan noitaus, lappalaisen laskeisa”.

Kun Kalle oli kysynyt Antilta, mitä lausahdus tarkoitti, oli Antti selittänyt sanoen, että noin lappalaiset aloittivat loitsunsa. Syytettä ei tuolloin nostettu, mutta Antti vietiin Ouluun varmuuden vuoksi vangiksi joksikin aikaa. 

Mutta niin kävi, että vuoden 1681 kesäkäräjillä Antti kertoi nostaneensa hiiden väen (hiden wäki)  piinaamaan Mikko Roikoa niin, että tämä sairastuisi punatautiin. Antti oli kutsuttukin  auttamaan sairastunutta Mikkoa, mutta vasta siinä vaiheessa, kun Mikko oli jo kuolemaisillaan, Antti suostui  ajamaan naapuriansa kiusanneet pahat henget Toholampeen. 

Haltioita on pelätty ja varottu menneinä vuosisatoina. Haltioilla oli  useita nimiä ja muotoja.  Ne varoittelivat vaaroista ja suojelivat ihmistä hyvällä tuulella ollessaan, mutta aiheuttivat paljon vahinkoa ollessaan suuttuneita. 

Näin jälkikäteen on hyvä olla viisas ja todeta, että   parannuskeinot  olivat noihin aikoihin vähäisiä. Veikkaan, että moni halusi uskoa ehdotettuihin taikuuksiin, kun lähipiirissä joku oli sairas. Jos henkilö parani, haluttiin uskoa hyvien henkien parantaneen ja tällöin varmaan myös  loitsujen tekijä lunasti paikkansa. Toinen  tilanne oli tietystikin, jos usko laitettiin loitsujentekijään ja  loitsuttu menehtyi. Silloin nähtiin loitsujen tekijä herkästi  pahojen henkien välikappaleena. 

LÄHTEET: Pakanuutta loitsuissamme?  J. Lukkarinen. Suomi no 16. 1.1.1913. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/498420?term=Kokkolan&term=perij%C3%A4n%C3%A4] Luettu 8.6.2024. 

Sarjanoja, Katinka. Maine, myötävannominen ja shamanismi : Antti Tokoin noitaoikeudenkäynnit 1663–1682. Pro gradu 2017. Tampereen yliiopisto. [https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201712072877] Luettu 13.6.2024.

Silakkapilkillä

Kerrankin sattuu sopivasti aikatauluun silakkapilkki! Tai se kai tunnetaan virallisesti nimellä silakkalitka. Ennen aikoina homma tunnettiin myös  nimellä mutterionki. 

Meillä perheen miesväki on tätä lajia useampana kevätkesänä harrastellut, mutta minulle kokemus on ihka ensimmäinen. Neitsytpilkki, tih, jos niin voisi kuvailla!

Venesatamassa lähtiessä jutustelemme venenaapurin kanssa keväisestä hylkeenpyynnistä. 

Merellä näemme etäältä ainoastaan yhden moottoriveneen, joka surahtaa vauhdilla etäältä ohitse. Harvoin  sentään näin hiljaista. 

Lähdemme kalastusveneellämme puskemaan kohti avoimempaa merta. Sää on suopea ja minä istun shortseissa aluksen kannelle. Istua pönötän siinä koko menomatkan vailla ensimmäistäkään vilunvärettä. Sellainen on merisäässä kuitenkin aika harvinaista. 

Merellä on rauhallista - noh, kesäkuun alun arki-ilta. Kaikilla ei vielä tokikaan ole loma. 

Mennä huruutamme  aluksi Konginkarista avomerta kohden 7,5 kilometriä.  Siippa istuskelee hytissä, minä kannella. Ihana rauha molemmin puolin. Vain moottori puksuttaa uskollisesti. On kiva katsella pitkän talven jälkeen taas merimaisemia. Tuolla näkyy tuulimyllyt, tuolla tehtaiden piiput. 

Sitten olemmekin  jo   Munakarin tuntumassa. Siellä on tarkoitus kokeilla pilkkiä ensimmäiseksi. 

Meillä on yksi upouusi pilkki, joka on ollut kalastuspakissa vuosia elämänsä kevättä odottamassa. Jostain syystä siima ja koukut on jo valmiiksi suloisesti solmussa. Siippaa ei tässä vaiheessa yhtään laulata...vaatii hermoja sellainen vyyhdin selvittely...

Silakkapilkissäni on yhdeksän kiiltävän hopeaista koukkua. Tämä silakkapilkki on siitä hauska laji, että koukkuihin ei tarvitse asetella ensimmäistäkään syöttiä. Siippa kaivaa aluksemme varastotiloista kaksi pahoin ruostunutta, vanhaa silakkapilkkiä. Sanomattakin selvää, että jo hypoteesimme on se, ettei niillä särvintä tulisi. Mutta aina voi silti kokeilla!

Plotterissamme näkyy meriveden syvyydeksi vaihdellen kutakuinkin yli tai ali 10 metriä. Joskus meren tuulien keikuttaessa tuntuu aika kamalalta ajatella, kuinka syvästi vettä onkaan. Usein katselen, mikä olisi lähin paikka pelastautua, jos merihätä yllättäisi. Saaria on Kokkolan rannikolla harvakseltaan. Tietysti pelastusliivit on mukana, mutta silti...

Lopulta sotkut selkenee ja saan heitettyä siiman veteen. Siimakela pyörii, pyörii...sitten asettuu paikoilleen ja lukitsen avokelani. Kelaan vielä siimaa muutaman rullauksen sisäänpäin ja sitten alan siiman rauhallisen liikuttelun. Saalistus alkakoot!

Ajattelen aluksi, etten varmaankaan tunnista, jos kala käy koukkuun. mutta kun se ihme tapahtuu, tiedän sen heti.  Kun vain yhteenkin koukkuun tarttuu silakka, alkaa koko vapa hienokseltaan väristä. Tajuan ihmeen!

Siipan koukkuja mikään ei nyi. Kun ruoste, koi ja aika syö...lauleskelen huvittuneena vanhan virren sanoin...siippaa ei edelleenkään laulata. Tuumaa, että miksi silakka ottaisikaan tällaisiin ruosteisiin koukkuihin. 

Tulkoot kalaa tai ei, mutta onpas minulla kauniin värinen siima. Miksi ne yleensä on niin tylsän värittömiä? Voiko avokelaan tai siimaan rakastua?

Aika ihana olo. Tuulee tuskin nimeksikään ja siima keikkuu laidan yli huolettomasti. Otan kansituolissa paremman asennon. Tämä se vasta on elämää

Annan siiman lillua koukkuineen vedessä. Katselen kohti avomerta. Siellä jossain etäällä on Ruotsi.  Mieliin muistuu edelliskesäöiden kalastusretket. Ne on tunnelmaltaan ja valokuvauksellisesti ihan parhaita. Jossain vaiheessa lomaa  täytyy taas löytyä aikaa sellaiselle. 

Siippa nakkaa pilkkinsä omani viereen. Nyt testataan kalojen intressit! Sanomattakin on selvää, että olen nyt vahvoilla. Naurattaa ajatus, että lisäkseni myös eläinmaailma on hullaantunut kaikkeen kiiltävään, kuten nyt silakat ja harakat. "Kiiltävän varas on harakka paras." Pitäisi kaiketi keksiä silakastakin joku iskevä sananparsi. Miten olisi "Kii- kii- kiiltelöö kuin silakkapilkillä?" Parempaan en nyt juuri pysty.

Ei kalan kalaa. Nostamme mutaa tihkuvan ankkurin ylös köysineen meren syvyyksistä. Rautainen ja painava ankkuri kolahtaa kannen pohjalle. Siippa siirtyy hyttiin, moottori hurahtaa uudelleen käyntiin ja niin matkaamme eteenpäin kohti Savipauhaa. Siinä vaiheessa tulee aika velmeät aallot. 

Kei-kut-taa, kei-kut-taa...KÄÄK!

Huidon siipalle hyttiin äkäisiä sormimerkkejä. Olen jalostunut niiden käytössä vuosien aikana. Siippa tuntuu silti tulkitsevan edelleen niitä kuin vierasta kieltä.  Etelä-Pohjanmaan alkuperäisasukkina tunteet kuohahtaa pintaan siippaa nopeammin. En yhtään pidä järvien äärellä kasvaneena moisesta keinutuksesta. En kai kunnolla totu niihin koskaan. 

Savipauhaan  on matkaa vielä lähes pari kilometriä eteenpäin. Vene huruuttelee  nopeasti eteenpäin ja keikkuu aikamoisesti aallolta toiselle, vaikka kuvatessa näyttääkin tyyneltä. 

Asetumme saaren tuntumaan ja ankkuri saa taas sukeltaa veden syvyyksiin pohjamutiin saakka. Aurinko jää ikävästi tällä kertaa hytin taakse, mutta silti ei tunnu kylmältä. 

Tuota pikaa lasken siiman uudelleen veteen.

Niin, aivan pian jo nykiikin ja kuten sanottu -tunnistan, kun vapa värähtelee. Innoissani veivaan siiman sisään. Kokonaista kaksi silakkaa! Tavoite on joka tapauksessa nyt saavutettu. Siippa tosin muistelee, kun pojan kanssa sai ämpärillisen silakka ihan hujauksessa. Lohdutan, että mitä edes tekisimme isolla kalamäärällä, kun emme ole aikeissa paistaa kalaa tänään.

Veivaan pilkkini veneeseen innosta piukeana. Kokonaista neljä silakkaa lisää!  Silakkapilkki on myös siitä mieluisa laji, ettei kalastuslupaa tähän tarvita. 

Lokit huomaavat kalani tuota pikaa. Ne kiertelevät ja kaartelevat veneemme yllä. 

Olen riemuissani. Tätä enempää en halunnutkaan. Kädet ovat jo näistäkin täysin suomuissa. Suomuja yleensä riittää monta päivää, vaikka käsiä kuinka puhdistelisi. 

Siipan mitta ruostuneiden kalastusvehkeiden kanssa on nyt täynnä.  Päätämme palata rantaan. 

On jo ilta.  Nakkaan kaikki kuusi silakkaa veteen lokeille. Lokit kirkuvat ja  kaartavat vauhdikkaasti syöksyen vedenpintaan. Kuutta kalaa ei juurikaan kannata alkaa perkaamaan, saati paistamaan. Siippa tosin pitää silakkaa roskakalana, mutta minulle se kyllä yleensä kelpaa. Mutta odotetaanpa seuraavaan kalastuskertaan verkoilla... 

Merellä on edelleen hiljaista. Tosi rentouttavaa olla kaiken keskellä aivan rauhaisasti. 

Kalastusreissut on kivoja, joskin täytyy aina varautua siihen, että menee suoraan pesulle reissun jälkeen. Nämä kalastusjahdit eivät ole mitään siisteyden perikuvia...

Satamaan pääseminen on aina ihanaa. Niin nytkin. 

Kalastusaluksen kolahtaessa rannan laituriin nappaan kiinni poijusta ja kiinnitän veneen takaa paikalleen. Siippa sitoo aluksen keulasta huolella kiinni. Meren kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen. Astelen tukevalle maankamaralle auringon ja kalastusretken uuvuttamana. On aika palata kotiin.