Kevätjäällä pilkkimässä

Minulla oli pikkuepeli yökylässä. Aamuysiltä roudasin hänet jo jalkkistreeneihin. Ihan kiva tunne, kun vain saa itsensä kerran kummaksi vapaapäivänä vääntäytymään ajoissa ylös. 

Tavoistani poiketen suunnittelin vapaapäivääni ennakkoon ja  lupasin jo eilen pojalle, että lähdemme sunnuntaina treenien jälkeen pilkille. Hän on odottanut sitä, kuin kuuta nousevaa. Niinpä kävin jo eilen ostoksilla kärpäsentoukkia hommaamassa. 

Sattuikin sitten kohdalle taivaallisen ihana, auringonpaisteinen sää! Toki hieman talvisen kylmää tuulta, mutta muutoin aivan täydellisen keväistä. 

Huruuttelimme autolla Hickarön kohdille. Sinne on nousemassa hieno ravintolarakennus sun muuta. Varmaankin käynnin arvoinen kohde, jahka vain valmistuu! Parkkipaikalta kävelimme tienvierustaa pitkin jäälle. Helppo paikka pienemmänkin päästä perille. 

Eikä sitten muuta kuin kairaamishommiin. Muutaman pilkkireiän jälkeen päättelimme, ettei lähemmäksi virtaavaa tierumpua kannattaisi kävellä, sillä siellä oli avovettä ja muutoinkin parin pilkkireiän kairauksessa jo huomasi jään hapertuneen. Jäänaskalit toki kaulaan ja hommiin!

6-vuotias oli innoissaan, kun huomasi, että hänhän osaakin itse ottaa sohjot pois sohjokauhalla pilkkireiästä. 

Eikä sitten muuta, kuin kärpäsentoukat esiin. Nämä muuten maksoivat 2,99, joten on hinta noussut näissäkin. Epelille sanoin, että arvaappas, mitä fammu tällä kertaa osti kaupasta - kärpäsentoukkia. Kaikkeen sitä rahansa pistääkin, varmaan ajatteli. Yhdessä naureskeltiin, että  fammu alkaakin kärpästenkasvattajaksi. 

Kun siima pilkkeineen ja matoineen lopultakin on vedessä, on tarvittu pitkää sinniä, jotta siima ei olisi valmiiksi sykkyrällä. Tällä kertaa tämä vaihe sujuu kuitenkin huolettomalla varmuudella hyvin. Epelin oma pilkkijakkara tosin on unohtunut kotiin, vaikka sitä jo eilen katsottiin esille valmiiksi. 

Ajattelen, että kalastaminen, jos mikä, on nykylapsille hyvä harrastus. Siinä täytyy jaksaa keskittyä ja olla kiinni asiassa, vaikkei saalista aina tulekaan. 

Ohi viereiseltä tieltä suhahtavat autoilijat lähes poikkeuksetta hiljensivät  vauhtia ja tähyilivät, mahdammeko saada saalista. Nauratti, sillä tuskin nämä pienet kalat autosta asti edes erottuisivat.. Tämä on enemmänkin samanlaista leppoisaa ajanvietettä kuin onkiminen - saaliilla ei niin väliä, kunhan jotain vain saa. 

Sää on mitä parhain. Huomaan, että jalkaan kiskomani toppahousut ovat lähes liikaa. Auon takkia ja nakkaan kynsikkääni  jäälle. Teputtelen ympäri jääkenttää sillä välin, kun epeli ja siippa kalastavat. Käännän katseen ylhäällä tuikkivalle auringolle, pistän  pääni takakenoon silmiä kiinni puristaen. Tähän voisin jäädä. Kyllä luonto osaa jo itsessään olla rauhoittava elementti!

 

Katselen myös alas jäähän, jossa on ihania jääkuvioita. Niitä voisi tuijotella oman aikansa, ikuisuuksia. 

Palaan siipan ja epelin luo. Siippa on jo saanut kalan. Se on surkean pieni ahven. Epeliä selvästi harmittaa, kun oma tuuri ei käynyt ensimmäisenä. Totean, että kalastus on sellaista, ettei koskaan voi tietää, kellä tuuri käy. Epeli tyytyy vastaukseen. Pian jo heiluu epelinkin vapa merkkinä siitä, että kala on käynyt saaliiksi!

Jostain syystä siipan pilkkiin käy kalat paremmin. Ei auta, vaikka he välillä vaihtavatkin pyyntivälineitään. Saaliina on pääasiassa pikkuahventa ja pari pientä särkeä. Ei syöntikaloiksi sopivia, aivan liian pieniä. Siippa veistelee epelille, että hänpäs saikin kultakaloja. Uskoo, ken lystää. 

Ajankulukseni sommittelen kaloja riviin pituusjärjestykseen.  Epeli kysyy, pitääkö noin aina tehdä. Ei täydy, tämä on nyt vain fammun ajankulua. 

Kiertelen taas jäällä. Étäämpänä näkyy useita pilkkijöitä. Ovat vaan liian kaukana, jotta näkisi, ovatko he saaneet kaloja. 

Jäällä ei ole juurikaan lunta, siellä on aivan ihanteellista liikkua. Vain metsän reunassa on lunta sen verran, että hankeen jää jäljet siellä kulkiessa. 

Katson ylös ja seuraan loittonevaa suihkukonetta. Epeli kysyy, miksi sitä sanotaan suihkukoneeksi. Ööö.. naurattaa, sillä voisi juksata, että siellä ihmiset käyvät lennolla suihkussa. No joo, en ratkea tällä kertaa viisasteluun. 

Siipalta kala näykkii järjestään toukat koukusta. Epelin koukkuun lisään matoa ja tällään entistä paremmin. Ei tulosta. Siippa voittaa 10-1. 

Päätämme lähteä kotiin syömään. Tämä oli kiva ja sopivan mittainen pieni luontoretki. Keräämme vielä kalat jäältä pois, pakkaamme pilkkimme kassiin ja hymyilen paikalleen jäävälle auringolle hyvästiksi. 

Kesäpäivän onkireissu

Mikäpä  kuulostaisi kesäisemmältä touhulta kuin onkireissu heinäkuun kunniaksi. Edellisestä kerrasta onkin aikaa jo vuoden verran. Pikkuepeli muistaa silloisen onkimisen vielä hyvin ja on pitkinä talven iltoina moneen kertaan muistutellut, että kesälomalla meillä on sitten aikaa onkia. 

Tuntuu ihmeelliseltä, miten aikuisena arvottaa omia menojaan. Tällaiselle keveälle ja leppoisalle kalastukselle ei oikein koskaan tahdo löytyä aikaa. Aina löytyy jonkinmoisia mukatekosyitä siirtää onkireissu seuraavaan päivään. Ikään kuin silloin olisi paremmin aikaa. Jäljestä päin sitten huomaa, ettei ole koko päivänä kovin kummoista saanut aikaan ja kalastusreissulle kyllä olisi ollut tilaa. 

Poika pitää huolen siitä, ettei lupaus unohdu. Silmäilemme seuraavan päivän merisäätä ja päätämme, että on aika lunastaa lupaukset. Onkireissu vain tarvitsee hieman valmisteluja. Siippa ehdottaa pojalle, että lähtisimme kaivamaan matoja jo valmiiksi. Ongelmaksi vain muodostuu se, ettei pihassamme tätä nykyä ole enää kasvimaata tai muuta passelia paikkaa kaivettavaksi. Poika muistaa vielä viime kesän kaupasta ostetut Motomadot. Se sana jäikin silloin  pysyvästi kesäsanastoomme. Niinpä käymme pojan kanssa hankkimassa purkillisen matoja. 

-4,99, toteaa poika. Edellispäivänä olemmekin tutkineet mainospostista euroja ja senttejä, joten on kiva havaita samoja summia kaupan hyllyiltäkin. 

-Siis viisi euroa, poika innostuu. 

Myhäilen mielessäni, kun huomaan pojan oivaltaneen senttien pyöristyksen. 

Innokkaina poistumme Motomatojen kanssa kaupasta ja poika kätkee kotona  takapihan varjoisaan paikkaan madot reissua odottelemaan. 

Seuraavana aamuna siippa onkin jo käynyt laittamassa onget ojennukseen. Meillä  onkin melkoinen arsenaali onkivapoja, painoja ja kohoja muistona menneistä vuosista. Kun omat poikani olivat kouluikäisiä, innostuin kesäkeskiviikkoisin käymään heidän kanssaan onkikisoissa Evijärvellä. Siitä kehkeytyi ajan mittaan niin kiva kesätekeminen, että nappasimme auton kyytiin myös siskoni lapset ja täyteen ahdetun auton ryydittämänä huruuttelin autolastillisen kera lapsosia tunnin ajomatkan päähän. Mikähän vuosi se viimeisin olikaan? pohdin.  Mieleen tulvahtaa, kuinka autoradiossa jumputti Pariisin kevään "Tämän kylän poikia" ja me kaikki viisi hoilattiin sitä samalla kun matkaa taitettiin. Googlailun perustella päädyn vuoteen 2010. Siitäkin on jo aikaa. 

Ei mitään tolkkua, jos taloudellisesti ajattelisi onkikisaan tunnin huristelua ja takaisin, mutta se elämyksellisyys, yhdessä puuhaaminen, välillä sadevaatteissa rannalla rymyäminen, katkennet siimat, kadotetut kalat ja kalastuskisan silloiset hulppeat palkinnot tekivät kesäreissuistamme ikimuistoisia. Kaikkea ei tosiaan voi laskea rahassa! 

Kiinnitämme oranssia uhkuvat pelastusliivit ylle. Irrotamme veneköyden, ja vene hurahtaa käyntiin. Päätämme ajella melko lähelle rantakivikon tuntumaan. Ihan matalaan veteen veneellämme ei  pääsisi. 

Kun sopiva paikka on löytynyt, siippa sammuttaa moottorin ja nakkaa metallinkalsean ankkurin veteen. Vettä näkyy olevan kolmisen metriä.  Tähän jäämme!

Siippa laittelee pojan onkivapaa kuntoon. Kaivaa matopurkista ensimmäisen madon. Koukku piiloon ja onki veteen. Poika on  innosta pinkeänä. Kovin vain ovat laihanlaisia oman maan matoihin verrattuna nämä kaupalliset Motomadot, tuumin. 

-Mistä tietää, että siellä on kala?

-Huomaanko varmasti, kun koho nykii?

-Mistä kala tietää tulla sinne?

-Mitä kalat muuta  syö?

Poika keskittyy kyselytunnille niin tiiviisti, että hädissään huudahtaa kohtapian: 

-Äää, mä en löydä mun kohoa, missä se on?

Kaikki kolme kumarrumme laidan yli ja silmäilemme hiljalleen kevyesti aaltoilevaa vettä. 

-Sulla on kala koukussa, vedä ylös! siippa julistaa. 

Jännitystä on kuin suuremmassakin tapahtumassa ja lopulta kiiskipahanen  kaartaa lentävän siiman perässä mätkähtäen veneen pohjalle. 

-Minä sain sen, mulla on ensimmäinen kala! Mikä tämä on? Poika huutelee.

Poika asettelee kalansa ylpeydellä kannelta löytyvään ämpäriin. 

-Kunpa pian joku saisi toisenkin, kalani saisi kaverin ja sitten ne voisi taistella tuolla ämpärissä. 

Miksi aikuisen maailmassa ei koskaan ajatella näin hupaisasti? Tämähän olisi melkoista elämyskalastusta, jos tämän valjastaisi tällaiseksi ohjelmalliseksi onkitapahtumaksi kalataisteluineen, kaikkineen! Hitti vai huti?

Kala ei ole kovin kummoisesti syönnillä. Silloin tällöin koho nykii, mutta monen monituista kertaa saamme nostaa veden pinnalle pilkistävän koukun, josta vain mato on lyhentynyt. No, sellainen kuuluu asiaan. Olennainen osa onkimista onkin madon asettelu uudelleen koukkuun. 

Kerron pojalle, kuinka matoon täytyy sylkäistä sitä veteen heittäessä ja huutaa " Anna Antti ahvenia!"

Poika ihmettelee, kenestä Antista puhun ja mistä kalat silloin tietävät tarttua. 

-Kuka sellaisen on muka keksinyt? poika utelee. 

Kerron, että tämä taitaa olla sellaista vanhaa perimätietoa.  Jo kauan, kauan sitten tavattiin tehdä niin, se on niitä menneiden aikojen hokemia, valjastan poikaa. Poikaa ällöttää sylkeminen. Minua naurattaa, tämähän on, kuin joulupukista esitelmöisi. Asiaan täytyy silti vain  uskoa hartaudella. 

Kalastus jatkuu. Ohi lipuu pieniä venekuntia. Hienona eleenä jokainen vene hiljentää vauhtia meidät kohdatessaan. Aivan kuin olisimme arvokaloja saalistamassa. Huomiointi tuntuu kuitenkin kivalta. 

Poika innostuu kuskailemaan muitakin kaloja ämpäriin. Siellä ne polskuttelevat. Naurelen, että nyt saa kalat sitten taistella. Mitenhän taistelun voittanut kala määritellään?

Katselemme ämpärin pohjalle. Siellä on nyt muutama kala. Kiiskiä, ahvenia ja pojan saama särkikin. Ihan mitä odotimmekin tulevaksi. Kalat ovat kuitenkin sen verran pieniä, että syöntikaloiksi näistä ei ole. 

-Kissalle kiisket, koiralle kuoreet, valistan kanssakalastajiani entisaikain sanonnoilla. 

Siippa epäilee, että kissakaan tuskin kiiskeen koskisi. No, eihän meillä ole kissaakaan, joten asia jää testaamatta. 

Poika ojentaa vapansa välillä minulle ja käy juttelemassa kaloille. Nappaa yhden niistä käteensä. 

-Hyiii, mitä limaa tässä on? poika kauhistelee. 

-Luulin, että vain etanat ovat limaisia! poika jatkaa. 

Tässä oppiikin elämän totuuksia - jos vaikka  ja mitä!

Poika käy vaivihkaa pyyhkimässä mullasta mutaisia ja limasta tahmeita käsiään verkkopunkan kylkeen. Totean, että kotona sitten pestään kädet, pieni lika kuuluu asiaan. 

Minäkin saan kalan. Se on onnettoman pieni ahven. Iloitsen kumminkin, kun saan sen veneeseen asti. Tärkeintä ei ole koko vaan saalis!

Poika siirtyy siipan viereen veneen takaosaan. Jos sieltä tulisi paremmin. Syönti ei ole tosiaan mikään paras ja siippa jo ehdottaa kotiin lähtöä. Me kaksi olemme kuitenkin sinnikkäitä ja haluamme vielä jatkaa. 

-Mulla nykii kohta, poika ilmoittaa. 

Siippa ihmettelee, mistä sen voi tietää. 

-Musta tuntuu siltä, poika jatkaa. 

Poika haluaa kantaa kaikki saamamme kalat itse ämpäriin. Se käy hyvin. Kalat ovat kuitenkin niljakkaita ja yksi kaloista sinkoaa käsistä luistaen veneen pohjalle. Poika konttii  pitkin veneen likaista  kantta onnellisena kalan perässä ja saakin sen pian  kiinni. 

-Sinne ämpäriin takaisin, hophop, poika komentaa suu auki ihmettelevälle kalalle. 

Välillä siima lentää veneeseen vetäessä riemukkaasti kaaressa ja mätkähtää suoraan - minnekäs muuallekaan kuin verkkopunkassa olevalle verkolle ja istuu siihen tiukasti kiinni. Mikähän on tällaiselle todennäköisyys, että se takertuu juuri sinne, minne ei pitäisi? Siippa valjastetaan koukun irrottajaksi. Pian kalastus taas saa jatkua. 

Kesäpäivä on kaunis. Välillä paistaa, toisinaan on enempi pilvipoutaa. Sillä ei ole merkitystä. Viereisestä saaresta tulvii ilmoille taivaallisen ihanaa savun tuoksua. Joku  lämmittää puusaunaa. Nuuhkimme tätä huikeaa elämystä  ja mielikuvat Suomen kesäidyllistä ovat täydelliset. Heittäydyn oikein runolliseksi, sillä mieleen tulvii savun innoittamana Kaarlo Sarkian runo:

On ehtoo hämäräinen,

ja saunat sauhuaa.

Ruislintu yksinäinen

vain jossain narahtaa.

On luona tuvan seinän

yks valmu punainen,

ja jostain tuoksu heinän

ui yli peltojen.

Soi kaukaa kosken humu

kautt’ illan hiljaisen.

Suoniityn ylle sumu

jo kohoo valkoinen.

Ruislintu yksinäinen

taas jossain narahtaa...

On ehtoo hämäräinen

ja saunat sauhuaa.

Ruislinnun ääntä ei tosin kuulu, mutta olen vielä kuulevinani etäämpää käen kukuntaa. Siippa tosin jo alkuviikosta sanoi, että käki lakkaa taas pian kukkumasta, kun viljaan nousee tähkä. Sekin on sitä vanhaa perimätietoa parhaimmillaan!

Pian alkaa ropsia hiljalleen vettä. Päätämme pakata onkivermeet ja suunnata kohti rantaa. Siippa nostaa vedestä mutaisen ja tummanpuhuvan ankkurin veneen pohjalle. Iso kolahdus ankkurin iskeytyessä veneen pohjalle ja sitten moottori jo taas jo pian käykin. Poika tarkistelee vielä  paluumatkalla huikeaa saalistamme ja laskee kaloja olevan kaikkiaan kahdeksan. 

Vaikka on kesäloma, opettaja minussa pilkistelee  väkisin päätään silti. Annan pojalle tehtäväksi järjestää kalat pituusjärjestykseen. Poika tekee työtä käskettyä ja varmistaa vielä asiaa. 

-Siis toiseen reunaan lyhyin ja toiseen pisin, onko väliä, laitanko lyhyimmän vasemmalle vai oikealle? poika kysyy. 

Hymyilyttää, sillä pedagoginen puoleni olisi heti valmis vaikka millaisiin tehtäviin. Miten kaikilla muilla tavoilla kalat voisikaan järjestää? Matematiikkaa parhaimmillaan tällainen!

Pojan pelastus taitaa olla lähestyvä ranta. Veneen kolahdettua rantalaituriin  kömmin hytistä pikaisesti kiinnittämään veneen takapoijua. 

Onkireissu oli ihana, miksi tällaiseen ei  irrottaisi enemmänkin aikaa? Ehkä tämä on niitä stressin poistajia parhaimmillaan!

Heti rannalle päästyään poika jo kysyykin:

-Mennäänkö taas huomenna ongelle?

Silakkapilkillä

Kerrankin sattuu sopivasti aikatauluun silakkapilkki! Tai se kai tunnetaan virallisesti nimellä silakkalitka. Ennen aikoina homma tunnettiin myös  nimellä mutterionki. 

Meillä perheen miesväki on tätä lajia useampana kevätkesänä harrastellut, mutta minulle kokemus on ihka ensimmäinen. Neitsytpilkki, tih, jos niin voisi kuvailla!

Venesatamassa lähtiessä jutustelemme venenaapurin kanssa keväisestä hylkeenpyynnistä. 

Merellä näemme etäältä ainoastaan yhden moottoriveneen, joka surahtaa vauhdilla etäältä ohitse. Harvoin  sentään näin hiljaista. 

Lähdemme kalastusveneellämme puskemaan kohti avoimempaa merta. Sää on suopea ja minä istun shortseissa aluksen kannelle. Istua pönötän siinä koko menomatkan vailla ensimmäistäkään vilunvärettä. Sellainen on merisäässä kuitenkin aika harvinaista. 

Merellä on rauhallista - noh, kesäkuun alun arki-ilta. Kaikilla ei vielä tokikaan ole loma. 

Mennä huruutamme  aluksi Konginkarista avomerta kohden 7,5 kilometriä.  Siippa istuskelee hytissä, minä kannella. Ihana rauha molemmin puolin. Vain moottori puksuttaa uskollisesti. On kiva katsella pitkän talven jälkeen taas merimaisemia. Tuolla näkyy tuulimyllyt, tuolla tehtaiden piiput. 

Sitten olemmekin  jo   Munakarin tuntumassa. Siellä on tarkoitus kokeilla pilkkiä ensimmäiseksi. 

Meillä on yksi upouusi pilkki, joka on ollut kalastuspakissa vuosia elämänsä kevättä odottamassa. Jostain syystä siima ja koukut on jo valmiiksi suloisesti solmussa. Siippaa ei tässä vaiheessa yhtään laulata...vaatii hermoja sellainen vyyhdin selvittely...

Silakkapilkissäni on yhdeksän kiiltävän hopeaista koukkua. Tämä silakkapilkki on siitä hauska laji, että koukkuihin ei tarvitse asetella ensimmäistäkään syöttiä. Siippa kaivaa aluksemme varastotiloista kaksi pahoin ruostunutta, vanhaa silakkapilkkiä. Sanomattakin selvää, että jo hypoteesimme on se, ettei niillä särvintä tulisi. Mutta aina voi silti kokeilla!

Plotterissamme näkyy meriveden syvyydeksi vaihdellen kutakuinkin yli tai ali 10 metriä. Joskus meren tuulien keikuttaessa tuntuu aika kamalalta ajatella, kuinka syvästi vettä onkaan. Usein katselen, mikä olisi lähin paikka pelastautua, jos merihätä yllättäisi. Saaria on Kokkolan rannikolla harvakseltaan. Tietysti pelastusliivit on mukana, mutta silti...

Lopulta sotkut selkenee ja saan heitettyä siiman veteen. Siimakela pyörii, pyörii...sitten asettuu paikoilleen ja lukitsen avokelani. Kelaan vielä siimaa muutaman rullauksen sisäänpäin ja sitten alan siiman rauhallisen liikuttelun. Saalistus alkakoot!

Ajattelen aluksi, etten varmaankaan tunnista, jos kala käy koukkuun. mutta kun se ihme tapahtuu, tiedän sen heti.  Kun vain yhteenkin koukkuun tarttuu silakka, alkaa koko vapa hienokseltaan väristä. Tajuan ihmeen!

Siipan koukkuja mikään ei nyi. Kun ruoste, koi ja aika syö...lauleskelen huvittuneena vanhan virren sanoin...siippaa ei edelleenkään laulata. Tuumaa, että miksi silakka ottaisikaan tällaisiin ruosteisiin koukkuihin. 

Tulkoot kalaa tai ei, mutta onpas minulla kauniin värinen siima. Miksi ne yleensä on niin tylsän värittömiä? Voiko avokelaan tai siimaan rakastua?

Aika ihana olo. Tuulee tuskin nimeksikään ja siima keikkuu laidan yli huolettomasti. Otan kansituolissa paremman asennon. Tämä se vasta on elämää

Annan siiman lillua koukkuineen vedessä. Katselen kohti avomerta. Siellä jossain etäällä on Ruotsi.  Mieliin muistuu edelliskesäöiden kalastusretket. Ne on tunnelmaltaan ja valokuvauksellisesti ihan parhaita. Jossain vaiheessa lomaa  täytyy taas löytyä aikaa sellaiselle. 

Siippa nakkaa pilkkinsä omani viereen. Nyt testataan kalojen intressit! Sanomattakin on selvää, että olen nyt vahvoilla. Naurattaa ajatus, että lisäkseni myös eläinmaailma on hullaantunut kaikkeen kiiltävään, kuten nyt silakat ja harakat. "Kiiltävän varas on harakka paras." Pitäisi kaiketi keksiä silakastakin joku iskevä sananparsi. Miten olisi "Kii- kii- kiiltelöö kuin silakkapilkillä?" Parempaan en nyt juuri pysty.

Ei kalan kalaa. Nostamme mutaa tihkuvan ankkurin ylös köysineen meren syvyyksistä. Rautainen ja painava ankkuri kolahtaa kannen pohjalle. Siippa siirtyy hyttiin, moottori hurahtaa uudelleen käyntiin ja niin matkaamme eteenpäin kohti Savipauhaa. Siinä vaiheessa tulee aika velmeät aallot. 

Kei-kut-taa, kei-kut-taa...KÄÄK!

Huidon siipalle hyttiin äkäisiä sormimerkkejä. Olen jalostunut niiden käytössä vuosien aikana. Siippa tuntuu silti tulkitsevan edelleen niitä kuin vierasta kieltä.  Etelä-Pohjanmaan alkuperäisasukkina tunteet kuohahtaa pintaan siippaa nopeammin. En yhtään pidä järvien äärellä kasvaneena moisesta keinutuksesta. En kai kunnolla totu niihin koskaan. 

Savipauhaan  on matkaa vielä lähes pari kilometriä eteenpäin. Vene huruuttelee  nopeasti eteenpäin ja keikkuu aikamoisesti aallolta toiselle, vaikka kuvatessa näyttääkin tyyneltä. 

Asetumme saaren tuntumaan ja ankkuri saa taas sukeltaa veden syvyyksiin pohjamutiin saakka. Aurinko jää ikävästi tällä kertaa hytin taakse, mutta silti ei tunnu kylmältä. 

Tuota pikaa lasken siiman uudelleen veteen.

Niin, aivan pian jo nykiikin ja kuten sanottu -tunnistan, kun vapa värähtelee. Innoissani veivaan siiman sisään. Kokonaista kaksi silakkaa! Tavoite on joka tapauksessa nyt saavutettu. Siippa tosin muistelee, kun pojan kanssa sai ämpärillisen silakka ihan hujauksessa. Lohdutan, että mitä edes tekisimme isolla kalamäärällä, kun emme ole aikeissa paistaa kalaa tänään.

Veivaan pilkkini veneeseen innosta piukeana. Kokonaista neljä silakkaa lisää!  Silakkapilkki on myös siitä mieluisa laji, ettei kalastuslupaa tähän tarvita. 

Lokit huomaavat kalani tuota pikaa. Ne kiertelevät ja kaartelevat veneemme yllä. 

Olen riemuissani. Tätä enempää en halunnutkaan. Kädet ovat jo näistäkin täysin suomuissa. Suomuja yleensä riittää monta päivää, vaikka käsiä kuinka puhdistelisi. 

Siipan mitta ruostuneiden kalastusvehkeiden kanssa on nyt täynnä.  Päätämme palata rantaan. 

On jo ilta.  Nakkaan kaikki kuusi silakkaa veteen lokeille. Lokit kirkuvat ja  kaartavat vauhdikkaasti syöksyen vedenpintaan. Kuutta kalaa ei juurikaan kannata alkaa perkaamaan, saati paistamaan. Siippa tosin pitää silakkaa roskakalana, mutta minulle se kyllä yleensä kelpaa. Mutta odotetaanpa seuraavaan kalastuskertaan verkoilla... 

Merellä on edelleen hiljaista. Tosi rentouttavaa olla kaiken keskellä aivan rauhaisasti. 

Kalastusreissut on kivoja, joskin täytyy aina varautua siihen, että menee suoraan pesulle reissun jälkeen. Nämä kalastusjahdit eivät ole mitään siisteyden perikuvia...

Satamaan pääseminen on aina ihanaa. Niin nytkin. 

Kalastusaluksen kolahtaessa rannan laituriin nappaan kiinni poijusta ja kiinnitän veneen takaa paikalleen. Siippa sitoo aluksen keulasta huolella kiinni. Meren kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen. Astelen tukevalle maankamaralle auringon ja kalastusretken uuvuttamana. On aika palata kotiin.