J.V. Snellmanin lapsuudesta ja nuoruudesta

Pian olevan ja tulevan Snellmanin päivän kunniaksi tällä kertaa pieni kurkistus Johan Wilhelm Snellmaniin. Hänen vanhempansa, kauppalaivan kapteeni, Kristian Henrik Snellman ja Maria Magdalena Röering, olivat molemmat kotoisin Pohjanmaalta. Johan Wilhelm syntyi Ruotsissa, Tukholmassa, 12.5.1806 Patiance-nimisessä laivassa, jonka kapteeni hänen isänsä oli. 

Johan Wilhelm aloitti koulunsa Katariinan kirkkokoulussa Tukholmassa.

Johan Wilhelmin vanhemmat perheineen  muuttivat Ruotsista Kokkolaan silloin, kun heidän poikansa, Johan Wilhelm oli 7-vuotias. Laiva, jolla isä palveli, oli  kokkolalaisomistuksessa. Suomen sota oli päättynyt vähän aikaa sitten ja Suomi oli nyt Venäjän alainen.

Laivan isännän, Jean Kyntzellin,  kerrotaan ottaneen perheen hyvin Suomeen vastaan. Erityisesti Johan Wilhelmin kerrotaan olleen isännän suosiossa. Päivälliselle Isokadun asunnolle  tuliaispäivällisille kutsuttaessa Johan Wilhelm oli virkkonut  kohteliaasti isännälle:" Kiitoksia, mutta minä olen syönyt jo  skanssin herrojen kanssa. "

Kerrotaan, että Johan Wilhelm kaipasi kovasti lapsuutensa Tukholmaa. Hän nimittäin pääsi käymään siellä seuraavan kerran vasta  oltuaan pois sieltä 24 vuotta. Korkeat mäet Söder-nimisessä kaupunginosassa, joita pitkin hän oli pikkupoikana kiitänyt alas kelkallansa. Mosebacken, josta hän muisti siskojensa kanssa katselleensa Blocksuddiin päin, näkyisikö kenties jo isänsä kolmimastoista satamassa. 

Isä, Kristian Snellman kuljetti alkuvuosina Kynzellejen laivanvarustushuoneiden aluksia, joita oli sekä Tukholmassa että Kokkolassa. 

Isä oli nuorena opiskellut Uppsalassa harjoitellen filosofisia tutkimuksia. Merielämä oli kuitenkin ollut hänelle niin suuri houkutus, että tähän lopulta vanhempiensa suostumuksella antautui sille alalle. 

Johan Wilhelm perheineen muutti Kokkolaan 1813 Rantakadun varrelle, mihin vuotta aikaisemmin oli valmistunut talo - ilmeisesti heitä varten suunniteltu. Talon paikalla oli myös aiemmin ollut talo, mutta se oli tuhoutunut tulipalossa. Pihassa oli kuitenkin säilynyt pienempi talo, jossa oli leivintupa, oluenpanotilat ja renkitupa. 

Rantakadulla Snellman ennätti asua muutaman vuoden ajan. Johan Wilhelmin äiti kuoli  seuraavana vuonna muutosta kuudennen lapsensa syntymän jälkeen. Johan Wilhelm oli silloin vain 8-vuotias. Lapsia  tuli taloon hoitamaan vääpelin tytär Katarina Ahla, josta sitten kuusi vuotta myöhemmin tuli merikapteeni Kristian Henrik Snellmanin toinen aviopuoliso ja hänen lastensa äitipuoli.

Snellman eli vaatimattoman lapsuuden. Hän ei ollut tottunut ylellisyyteen ja hän oppi luottamaan omiin voimiinsa, mikäli mieli päästä elämässään eteenpäin. Snellmanin luonteen kerrotaan olleen taistelunhaluinen ja hän oli usein riidoissa kaveriensa kanssa, mutta toisaalta alistui hyvin sellaisten käskyjen alle, mitä hän piti oikeina. 

"Janne" asui Kokkolassa talossa, joka nykyään tunnetaan Snellmankotina.  Aikaisemmin se oli  vapaaehtoisen  palokunnan talo. Rakennus sijaitsee aivan Kokkolan keskustassa lähellä ohitse virtaavaa kaupunginsalmea, Suntia. Rakennuksen ulkoseinälle on vuonna 1910 kiinnitetty muistokilpi, josta ilmenee, että rakennus oli Snellmanin ensimmäinen koti Suomessa. 

Voimakkaat  ja herkät tunteet näyttelivät Snellmanin elämässä suurta osaa. Kerrotaan, että kerran kesytetyksi pyydystetty varis kuoli, ja silloin Janne otaksui, että kuolema johtui väärästä hoidosta ja suri sitä aivan lohduttomasti. Hänen mainitaan myös jo lapsena  helposti kiihtyneen puolustamaan heikkoja voimakkaamman sortoa vastaan. 

Jannen mieluisimpia leikkipaikkoja oli Puurokarin seudulla laskettelu suksilla ja nykyisen kaupungintalon luona ollut vetinen, pajua kasvanut vesijättömaa, Trälhavet. Poikasten kerrotaan talvisin kulkeneen siellä luistelemassa ja muina vuodenaikoina  nuolipyssyt olallaan ampuneen vihervarpusia. Jannen kerrotaan erikoistuneen hamppuvarpusten ja punatulkkujen ansapyyntiin. Hänen kerrotaan kuitenkin heti linnun saatuaan päästäneen sen vapaaksi. Mieluisa leikkipaikka oli myös iso kivi, jota nykyään kutsumme Kokkokiveksi. Nykyään kiven päällä on Snellmanin patsas, josta osa kuvistani tässä kirjoituksessani on. Kerrotaan myös, että keväisin Janne kavereineen veisteli  pajuista pillejä ja kirjavia keppejä. Pojat tapasivat myös uida ilkosillaan Pitkänsillan luona, mutta se lopulta kiellettiin siveyttä loukkaavana. Janne piti myös shakin peluusta, huilun soitosta, kokkolalaisneitojen tanssittamisesta  ja älykkäistä keskusteluista. 

Koska Kokkolassa ei ollut yliopistoa, laitettiin Johan Wilhelm aluksi yksityiskouluun. Johan Wilhelm lähetettiin kodistaan jo 10-vuotiaana Ouluun triviaalikouluun vuonna 1816. Hän oli sisaruksistaan ainut tällaisen korkeamman koulutuksen saanut. Hän opiskeli siellä useita vuosia ja on kertonut kirjoituksissaan, kuinka koulun vanhakantainen harvempiin oppiaineisiin  rajoitettu oppimäärä, sen usein uudistetut kertaukset, sen antamat tilaisuudet lukea läksyjä koulutunneilla sekä loma-ajat, jotka soivat mahdollisuuden leikkiin  ja ruumiinharjoituksiin ulkoilmassa, olivat hyvät. 

Johan Wilhelmin eli "Jannen" kerrotaan olleen vilkas poika. Janne asui Oulussa tätinsä, Anna Jakobina Snellmanin,  luona, joka oli naimisissa värjäri Piponiuksen kanssa. Täti oli lahjakas ja aloitti jopa kätilöopinnot Ruotsissa, mutta joutui keskeyttämään ne varojen puutteessa ja avioitumaan  lähellä asuneen Piponiuksen kanssa. Piponius oli temperamenttinen ja  rajoitti Anna Jakobinan elämää rajusti. Mainittakoon, että Aheidän nuorin tytär avioitui myöhemmin Elias Lönnrotin kanssa! 

Piponiuksen kanssa  Janne ei tullut toimeen, mutta olisi ollut tätinsä vuoksi valmis seisomaan vaikka tulisilla hiilillä. Hänen tätinsä oli kerran pannut hänet kätkyettä soudattamaan,. Silloin Janne  oli nipistänyt lasta saadakseen hänet itkemään ja päästäkseen siten pois ikävästä työstä. Täti oli huomioinut Jannen luonteenpiirteitä usein,  ja oli kommentoinut:" Jos sinusta hyvä tulee, niin sinusta tulee oikein kelpo mies, mutta muussa tapauksessa sinusta tulee täysi roisto, sillä ei sinusta keskinkertaista tule. "

Snellman ei sallinut, että opettajia moitittiin, vaan sanoi: "Lue paremmin, niin sujuu paremmin." Samoin hän kehotti tottelemaan niitä, keitä tuli totella. Saadessaan vastaukseksi, ettei hän itsekään aina ollut osoittanut kuuliaisuutta, Snellman vastasi: Koska sinä olet nähnyt minun  olevan tottelematon tädille? Kaikkia pölkkypäitä minun ei tarvitse totella. "

Vuonna 1821 isä  Kristian Snellman  perheineen muutti Alahärmään, jossa hän eli maanviljelijänä pienelläPalo-nimisellä  tilalla lähellä Uusikaarlepyyn rajaa. Rakkaus kirjallisuuteen kuitenkin säilyi, ja hän tutki joutohetkillään filosofiaa ja  teologiaa sekä Svedenborgin teosofillisia teoksia. 

Janne asui myös toisen tätinsä, Elisabeth Magdalena Montgomeryn, os. Snellman,  luona Rantsilassa sekä isänsä luona kesäisin Alahärmässä. 

Johan Wilhelm Snellman tuli ylioppilaaksi  vuonna 1822 - samalla viikolla kuin Runeberg ja ja Lönnrot. 

18-vuotiaana Johan Wilhelm Snellman otettiin Turun yliopistoon. Rahapulassaan Snellman aikoi aluksi papiksi. Hän suorittikin aluksi alan opintoja, mutta oli vielä liian nuori pappisvihkimykseen. Sen vuoksi hän opiskeli kaikkea muutakin. Tiedonhaluisena hän luki esimerkiksi ruotsalaista ja saksalaista kirjallisuutta sekä helppotajuisia luonnontieteellisia kirjoja. 

Johan Wilhelm  väitteli mieluusti kokkolalaisen ylioppilaan, Juhana Kjemnerin kanssa. Hän oli lahjakas nuorukainen, joka sitten kuoli äkisti matkalla Pariisiin. Kjemnerin ja toisen lahjakkaan ystävänsä, Joh. Jak. Nervandertin  suosituksista johtuen Johan Wilhelm päätti hylätä  pappisuran ja alkoi lukea filosofillista maisteri arvoa varten. Erityisen kiinnostunut hän oli Heglin  filosofiasta. Yhdeksän vuotta opiskeltuaan hän sai Juhana Jaakko Tengströmiltä molemmat filosofiset laudaturit ja ja vuoden 1832 maisterivihkimyksessä  laakeriseppeleen. Nämä olivat ensimmäiset Helsingissä vietetyt maisterivihkiäiset.  Mainittakoon vielä, että Snellmanin läheisin ystävä opiskeluajalla oli Johan Ludvig Runeberg!

Snellmanin opinnot venyivät yhdeksän vuotta pitkiksi, koska hän oli välillä pakotettu rahapulassa työskentelemään. Hän toimi talvikausina 1823 ja 1825 sekä  koko vuoden 1826 Kokkolassa  kotiopettajana porvarisperheissä, kuten Wilhelm Rahm, Anders Oscar  Roos ja kauppaneuvos  Kynzell  nuorimman pojan  sekä kolmen muun nuorukaisen,  lukien samalla historiaa ja kirjallisuutta. Yhden vuoden ajaksi opinnot keskeytyivät Turussa olleen tulipalon vuoksi. 

Yllä: Helsingissä, Suomen pankin  edustalla paljastettu J.V.Snellmanin  muistopatsasja oikealla pyöriössä hänen rintakuvansa. Kuvakaappaus Riihimäen sanomista 12.5.1923.

Isä Kristian kirjoitti Maria Emilia -tyttärelleen katkesmuksen, kun tyttären täytyi käydä rippikoulua Kokkolassa. Tuo 68-sivuinen teksti tunnetaan nimellä Härmän katekismus (Hermes Cateches eller Frågan besvarad Menniskja! Hvad är Du? Hvarifrån kommer Du? Hvart går Du?] Sen mukaan -sanoi hän itse- ei kukaan pappi kumminkaan kysy. 

Katekismus koostui kolmestakymmenestä kysymyksestä ja niihin annetuista vastauksista. Härmän katekismusta ei ole koskaan virallisesti painettu.  Isä-Kristian kirjotti vielä vanhanakin teoksia, joissa oli pohdintoja uskonasioista hänen näkemyksensä mukaan.

Johan Snellman sai opintojensa aikana usein isältään neuvoja ollessaan jo ylioppilas. Tosin isän ja pojan mielipiteet erosivat melko paljon. Isä valittikin usein, että  poika ei ollut saavuttanut  elävämpää käsitystä ihmisestä ja maailmasta. Erilaisista näkemyksistä huolimatta isän ja pojan välit olivat hyvät. Johan Wilhelm lähetti isälleen Alahärmään yliopistokaupungista äskettäin ilmestyneitä filosofisia ja muita tieteellisiä teoksi, joita isä innolla luki. 

Katovuosien vuoksi isä oli lopulta pakotettu myymään Alahärmän talonsa. Hän jatkoi kuitenkin elämäänsä samalla maalla torpassa pienen eläkkeen turvin. Johan Wilhelmin rahallinen avustus isälleen turvasi kuitenkin hänen elämänsä. 9.10.1847 isä kirjoitti pojalleen "Sinun antelijas rakkautesi on valmistanut minulle huolettoman toimeentulon, vieläpä huvejakin. " Johan Wilhelm oli noihin aikoihin jo aviossa ja asusteli Kuopiossa, eikä hänen omakaan taloutensa ollut kovin vahvalla pohjalla. 

Isä-Kristian seurasi poikansa  kirjailijaintointa lehdissä "Saima" ja "litteraturbladet" kirjoittaen pojalleen "Tyytyväisenä menen hautaan, tietäessäni, että sinä olet työskennellyt todellisen ihmisyyden hyväksi: TUlevaisuus meiltä on salattu. 

Kristian Snellman kuoli  78-vuotiaana 22.5. 1855 ja ennätti nähdä sen hallitusmuutoksen, jossa joka hänen poikansa elämässä oli  käännekohta. 

LÄHTEET: 

Historiallinen lukukirja: Suomen historia elämänkertoina. Toimituskunta O.J.BrummerJ.Gummerus, K.J.Jalkanen, H.Niemi ja K. Raitio. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2417290?term=lapsuuden&term=Snellman&term=Kokkolaan&term=Snellmanin&term=Kokkolassa&page=305] Luettu 3.5.2026. 

Härmän katekismus.  [https://filosofia.fi/sites/default/files/manninen_harman_katekismus_lopullinen.pdf] Luettu 3.5.2026. 

Juhana Wilhelm Snellman. Kansalle kertonut G.Rein. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1944645?term=Snellman&term=lapsuutensa&term=Kokkolaan&page=18} Luettu 3.5.2026. 

Kejserliga Alexanders universitetets  minnesfest öfver Johan Wilhelm Snellman  den 24 November 1882 [https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2203059?term=Kokkolassa&term=pappi&term=Kokkolaan&page=75] Luettu 3.5.2026. 

Keski-PohjalainenN:o 31. 19.5.1906. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1299772?term=lapsuutensa&term=Snellman&term=Snellmanin&term=Snellmanissa&term=Kokkolaan&term=Kokkolan&term=Snellmanille&page=3} Luettu 3.5.2026. 

Kokkola. N:o 27. 8.3.1910. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/654534?term=Snellmanin&term=Kokkolassa&term=Kokkolan&term=lapsuuden&term=Kokkola&term=Snellman&term=Kokkolasta&page=2] Luettu 3.5.2026. 

Teini. N:o 5. 30.5.1928. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/945797?term=Snellmanin&term=Snellman&term=Kokkolaan&term=lapsuudessa&term=Kokkolassa&term=Snellmania&page=5] Luettu 3.5.2026. 

Wiirilinna, Annikki. Snellmanin Jannen Kokkolan vuodet.Kokkola 14.5.1981. [https://digi.kirjastot.fi/exhibits/show/annikki-wiirilinnan-artikkelit/snellmanin-jannen-kokkolan-vuo] Luettu 3.5.2026. 

Hilda Sjögrenin tarina

Tänään kirjoitan sinulle naisen tarinan. Hän eli vaatimattomasti, teki työnsä hiljaa, mutta jätti jälkensä enemmän tekoihin kuin sanoihin. Jotenkin koskettavaa, että kaikki hänestä löytämäni lehtiartikkelit oli julkaistu vasta hänen kuoltuaan. 

Nainen oli Hilda Katharina Sjögren. Hän syntyi Kokkolassa 17. tammikuuta 1853 merimies Johan Backlundin ja Katharina Bergendahlin tyttäreksi. Hildan elämänkulku ei ollut helppo. Jo nuoruudessaan hän joutui kohtaamaan vaikeita oloja, jotka pakottivat hänet keskeyttämään koulunkäynnin. Vaikeat olot johtivat myös hänet jo varhain vastuullisiin tehtäviin. Näistä kokemuksista kasvoi kutsumus. Hänen elämäänsä määritti sairaanhoitotyö ja lähimmäisten auttaminen. Hilda tarjosi apujaan myös olemalla inhimillisesti läsnä, lohdutti ja neuvoi. Hildan kerrotaan perineen  äidiltään taipumuksen sairaanhoitoon. 

Hilda avioitui leskimiehen, soittotaiteilijan, laulun- ja voimistelunopettajan, K.R.  Sjögrenin  kanssa. 

Yksi merkittävä, mutta ehkä vähemmälle huomiolle Hildan elämässä jäänyt asia on, että hän toimi vankilan sairaanhoitajana. Tehtävä vaati paitsi ammattitaitoa, myös suurta tasapuolisuutta, myötätuntoa ja henkistä kestävyyttä. Tässäkin työssä hän saavutti laajaa arvostusta ahkeruudellaan ja uskollisuudellaan.

                                        Kokkola. 2.1.1904. 

Hilda paransi myös lastentauteja; rohtumaa ja riisiä. Lääkettä, rohtoja,  noihin sairauksiin valmistettiin kasveista ja apteekkiaineista. Tämä taito oli suvussa siirtynyt neljässä sukupolvessa. Kerrotaan, että itse kaupunginlääkärikin kysyi Hildalta neuvoja omien lastensa sairastuessa. Hilda sai päivittäin jopa kymmeniä kirjeitä, joissa pyydettiin hänen  neuvojaan ja lääkkeitään lasten sairauksiin. Kirjeitä tuli jopa Amerikasta asti ja hän lähetti lääkkeitään aina Saksaan saakka merimiesten mukana. 

Kokkola. 2.1.1904. 

Kokkolan kaupungin kaduilla saattoi kohdata ihmisiä, jotka etsivät reittiä Hildan kotiin saamaan apua lastensa sairauksiin. Hilda palveli köyhiä lähes ilmaiseksi ja saattoi myös jopa ruokkia ja  vaatettaa heitä. Kerrotaan, että Hilda myös kutsui ihmisiä omaan ruokapöytäänsä. 

                                                  Kokkola. 2.1.1904. 

Hildan kerrottiin olevan terävä-älyinen ja hyvämuistinen, hauska seuratoveri. 

Tässä eräs Hildalle saapuneista kirjeistä: 

                                                                                                  "Piippola Jouluk. 9. p. 1903. 

Arvoisa rouva! Pyydän lausua monen monet kiitokset antamistanne ruusulääkkeistä. Ikävä on kuulla, että olette kipiänä. Olen aivan hukassa, mistä sitten avun saan, jos Herra Teidät pois kutsuu. Olkaa hyvä ja antakaa se neuvokki jollekin omaisellenne. Nyt toivotan teille vielä voimia ja pitkää ikää, sillä niin monet  ovat Teiltä avun saaneet ja tietysti vastakin tulisivat saamaan, ei ainoastaan ruusutaudissa, vaan muussakin. Herra suokoon Teille vielä terveyttä. Niin monesti kun olemme Teiltä avun saaneet, ei pidä koskaan Teidän muistonne sammua, olitte elossa eli kuolemassa. "

Elämänsä viimeisinä vuosina Hilda Sjögrenin terveys alkoi heikentyä. Silti hän jatkoi toimintaansa niin pitkään kuin jaksoi. Kuolema saapui rauhallisesti 29. joulukuuta 1903. Viimeiset aikansa hän oli sisarensa hoidossa. Hänen poismenonsa jätti jälkeensä kaipauksen moniin sydämiin, mutta myös pysyvän muiston ihmisestä, joka eli elämänsä muita varten.

Yllä: Ilmoistus lehdessä saatavista Hildan kuoltua. Österbottningen. 19.1.1904. 

Hilda Katharina Sjögrenin tarina muistuttaa siitä, että historian merkittävimmät teot syntyvät usein hiljaisuudessa. Hänen kaltaistensa ihmisten varaan rakentui paikallinen hyvinvointi, luottamus ja inhimillisyys – arvot, jotka kantavat edelleen.

LÄHTEET: Koti ja yhteiskunta. 15.5.1904. N:o 5. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920216?term=luonnolle&term=Kokkolan&term=Kokkolassa&term=l%C3%A4%C3%A4kkeit%C3%A4%C3%A4n&page=10] Luettu12.4.2026. 

Rosson Pohjanmaa -näyttely Kokkolan kaupunginkirjastossa

                   

Sähköpostiini kilahti heinäkuun alussa kiva viesti. Blogiyhteistyökumppanini siellä kertoili uuden uutukaisesta projektistaan:

"Minulla on tässä keväällä valmistunut pitkäaikainen projektini Mika Kaurismäen Rosso (1985) elokuvan kuvauspaikoista. Näyttely siirtyi keskiviikkona suoraan Helsingistä Pohjanmaalle Ylistaroon, jossa näyttely on esillä vielä huomiseen saakka.

Loppuvuodesta näyttely on tulossa myös Kokkolan kirjastoon esille joulukuun ajaksi. Tervetuloa katsomaan näyttely!"

Ja tottahan lähdin Manun näyttelyä katsomaan, kun joulun alla kutsu uudelleen kilahti muistutukseksi lopulta Kokkolaan päätyneestä näyttelystä! Viehätyn aina tavattomista ihmisistä, jotka rohkenevat toteuttaa unelmiaan -erikoisiakin!

Näyttelyn nimi on "Rosson Pohjanmaa - silloin ja nyt. "Manu Kerola - henkeen ja vereen Kaurismäen elokuviin jo nuorukaisena ihastunut- on tehnyt useita, kiinnostavia pienelokuvia ja näyttelyitä, joista olen aiemmin kirjoitellut. Tämä uutukaisin projekti on kyllä aika kiinnostava tämäkin! Manu on kierrellyt kesällä 2023 kuvaamassa Mika Kaurismäen Rosso-elokuvan kuvauspaikoilla. Hänen tavoitteenaan oli valokuvata jokainen elokuvan kohtausta vastaava näkymä.

Rosso oli Mika Kaurismäen kolmas pitkä elokuva. Se ilmestyi vuonna 1985 eli tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Rosso-elokuva on niin kutsuttu road movie ja sitä kuvattiin sekä Sisiliassa että Suomessa. Moni elokuvan kohtauksista on kuvattu eri puolilla Pohjanmaata - myös Kokkolassa. Useat elokuvan kohtauksista on sijoitettu jollain tavalla jo silloin uhanalaisiin paikkoihin.

                        

                                  Yllä: Karttakuvasta kuvauspaikat on kiva hahmottaa. 

Tiedän, että Manu Kerola on jo aiemmin viehättynyt paikoista, jotka ovat katoavia. Sellaisen hän kuvasi esimerkiksi lyhytelokuvaansa Harrbådan neidosta. Silloin Harrbådassa ei vielä ollut tuulimyllyjä. Samoin hän  teki myös "Sotavangin perintö-" nimisen mykkäelokuvan, jossa liikuttiin Vuolteen sotavankileirin ja Kälviän  entisen   rautatieaseman liepeillä. Tiemme Manun kanssa ovat risteilleet moneen otteeseen. Minä olen tehnyt blogipäivityksiä ja Manu elokuvia samoista kohteista. Aika hauska jo ajatuksenakin. Olemme viestitelleet blogistani ja Manun projekteista jo vuodesta 2017 lähtien (tarkistin juuri!). Kaksi eri tapaa toimia;  kumpikaan ei syö toisiaan vaan ennemminkin täydentävät kokonaiskuvaa. 

Vuonna 2023 Manu Kerola aloitti tämän uusimman projektinsa. Hän kierteli kesälomamatkoillaan ympäri Rosson kohtauspaikkoja ja kuvasi kaikkiaan 22 elokuvan kuvauspaikkaa aina Toijalasta Raaheen saakka. Hän halusi omin silmin nähdä ,mitä noille kuvauspaikoille on tapahtunut 40 vuoden aikana. Kuvauspaikkoja oli ainakin seuraavilta paikkakunnilta: Ilmajoki, Laihia, Jurva, Vöyri, Mustasaari, Vaasa, Kokkola, Kalajoki, Raahe, Pattijoki, Säijä, Tampere ja Toijala. Mitä niille kuuluu nyt? 

Tämä näyttely näki päivänvalon Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavin) aulagalleriassa 6.5.-13.6.2025 Helsingissä.

Yllä: Manu Kerola näyttelynsä edustalla. 

Rosso-elokuva syntyi aikoinaan perin erikoisella tavalla. Kaurismäki oli Tampereella etsimässä kuvauspaikkoja Klaani-elokuvaan. Aamiaisella hän kävi Pizzeriassa Rossossa ja sai siellä idean, että voisi tehdä seuraavan elokuvansa siellä. Kaurismäen mukana kuvauksissa ollut Kari Väänänen tuli samaan aaumupalapöytään ja Kaurismäki kertoi ideastaan, jossa italialainen palkkamurhaaja kuolee pöytään, jossa istuu. Väänänen oli kysynyt Kaurismäeltä, kuka näyttelisi palkkamurhaajaa, jolloin Kaurismäki oli vastannut: sinä!

Yllä: Rosso juuttuu tulviville lakeuksille Ilmajoen Munakan kylässä Kyröjoen tulva-alueella. Rosson auto Chrysler Newport löytyi pitkien etsintöjen jälkeen Siilinjärveltä. Auto on läpikäynyt lähes täydellisen muutoksen.

Kaikki elokuvan kohtaukset kuvattiin yhdellä otolla muista elokuvista ylijääneille filminpätkille, jotka kuulemma olivat Jörn Donnerilta jäänytä ylijäämää. Sekin jo melkoinen episodi.  Kuvaukseen varattiin vain noin 13 päivää. Kuvausryhmässä oli ainoastaan muutama jäsen ja elokuvan budjetti 60000 markkaa. Rosson esikuvana oli Sergio Leonen lännenelokuvat, joissa matkattaisiin "eläimellä, peltilehmällä" eli autolla. Toiseen pääosaan Kaurismäki halusi Martti Syrjän. Eppujen bändi teki kuvausaikaan Kahdeksas ihme-albumiaan ja sen vuoksi päädyttiin ratkaisuun, että kun Syrjän täytyy mennä levytysstudioon, hänen hahmonsa kuolee. Muutoin elokuvassa Syrjän hahmo olisi pysynyt pidempään elossa. :) Väänänen muuten näytteli Sisliassa italiaksi puhuen - hän opetteli kielen varta vasten  jopa niin hyvin, että häntä luultiin sisilialaiseksi!

                  Yllä: Elokuvanäytöksen käsiohjelma. 

Tunnusgrafiikan näyttelyyn on tehnyt Markus Itkonen. Hän on suunnitellut myös elokuvan logon, julisteet sekä muun mainosgrafiikan ollessaan vielä nuori graafikko-opiskelija. 

                            

                                         Yllä: Rosson  tunnussävelen vinyylisingle. 

Rosso-elokuvasta järjestettiin Karkkilassa Kino Laikassa juhlanäytös 27.9.2025. Paikalla oli muun muassa Martti  Syrjä, Mika Kaurismäki sekä Manu Kerola. Kerolan valokuvanäyttely oli esillä Kino Laikan kabinetissa samoin kuin myös Tampereella Arthouse Cinema Niagaran käytävätilassa ja myös Ylistarossa elokuvateatteri Matin-tuvassa, missä erikoisluvalla nähtiin myös Rosso-elokuva. . 

Yllä: Postipankki Vöyrissä, jonka sisälle ei aikoinaan päästy ryöstöä kuvaamaan. Vaikka pankkirakennus näytti jo kuvausvuonna melko rähjäiseltä, se oli edelleen pystyssä. Tosin ei enää pankkina, vaan autioituneena. 

Manu Kerola valokuvasi näyttelyynsä jokaisesta kuvauspaikasta elokuvan kohtausta vastaavan näkymän. Kuvitelkaa, miten kiehtova kesäloma- ja työmatkareissujen yhdistelmä! Idea tähän projektiin syntyi Kerolan mukaan Kaurismäen "Arvottomat"-elokuvasta tehdystä vastaavanlaisesta näyttelystä. vaikutuin esimerkiksi elokuvassa olleen auton etsinnästä sekä heinäladon löytymisestä. Aivan uskomattomalta kuulosti, miten  kaikki on natsanut lopulta niin hyvin, että jokainen kuvaus on mahdollistunut!

Yllä: Laihian Herkku-Grilli silloin ennen. Nykyään paikalla komeilee uudenkarhea kerrostalo. 

Rosson kuvauspaikat löytyvät pääosin Pohjanmaalta, joten projekti oli mahdollinen. Myös Kokkolassa on useampi kuvauspaikka. Niitä oli näyttelyssä erittäin kiinnostavaa nähdä. 

Mistä Manu Kerola sitten löysi kuvauspaikkansa? Paljon tietoa löytyi eri paikkakuntien Facebook-ryhmistä kysellen. Lisäksi tietoa löytyi Suomen kansallisfilmogtrafiasta. 

Kerola kertoi, että pyrki ottamaan kuvia mahdollisimman samasta kuvakulmasta kuin alkuperäiskohtauksissa. Myöhemmin Kerola liitti silloin ja nyt- kuvat rinnakkain. Kerola kuvasi puhelimella, koska puhelimen ruutu mahdollisti kuvien vertailun hyvin. 

                           

Yllä: Kuvia Kokkolasta. Kohteina Rantakatu, Tehtaankatu ja  Anttilan kulma. Eniten näistä lienee muuttunut Tehtaankatu, joka nykyään on kävelykatuna. Myös kiinteistöt ovat kokeneet ison muodonmuutoksen. 

Aina paikkojen löytyminen ei ollut itsestäänselvää. Esimerkiksi vanha heinälato, joka elokuvassa on Rosson yöpymispaikkana Kyröjoen tulva-alueella Ilmajoella, löytyikin noin 300 kilometrin päästä Raahesta. Näin voidaan elokuvan keinoin toimia!

Yllä: Kokkolan linja-autoasema oli molemmissa kuvauksissa vielä elossa. Nyt sen paikalle rakentuu hotelli. Niin on kaikki katoavaista!

Monet rakennuksista oli ennätetty purkaa 40 vuoden aikana. Osa rakennuksista veteli kuvaushetkellä viimeisiään. Pikkukaupunkien kaupunkikuvissa Kerola ymmärsi, että monet kivijalkaliikkeet oli kadonneet elokuvan kuvausten jälkeen. Osalla rakennuksista käyttötarkoitus oli ajan myötä muuttunut. Muutosta tapahtuu edelleen. Nouseekin ajatus, että kameran kanssa pitäisi säännöllisesti heilua monilla hoodeilla. 

Kerola kuvasi Kokkolan linja-autoaseman vuonna 2023. Se oli yksi elokuvan paikoista. Nyt tuota rakennusta ei enää ole, vaan sen sijoille on nousemassa iso hotelli.  Kerola toteaakin, että puretun rakennuksen myötä katoaa aina jotain olennaista kaupunkien identitettistä ja tunnelmasta. Muuten - minäkin kiiruhdin alkuvuodesta  kuvaamaan linja-autoasemaa ennen sen katoamista. Pitäisikin käydä päivittämässä kuva tämänhetkiseen rakennusteemaan ja sitten myöhemmin valmistuneen hotellin kuvaan. 

Omia muistikuvia elokuvan kuvaussessioista Kerolalla ei ole, koska hän oli 3-vuotias niiden kuvausaikana. Kokkolan kaupunginkirjasto on Kerolalle mainio paikka päättää näyttelynsä, sillä nuorena opiskelijapoikana Kerola lainasi juuri Kokkolan kaupunginkirjastosta kaikki Kaurismäkien DVD-elokuvat. Eläköön kirjastopalvelut, jotka ovat kaikkien tavoitettavissa!

                         

Yllä: 80-luvun maisemiin kiinteästi kuuluneet puhelinkopitkin ovat saaneet siirtyä pois nykyajan tieltä. 

Elokuvan kuvaustapa on ollut kiinnostava, sillä osa otoista on kuvattu  piilokameratekniikalla ja joku paikallinen saattaa hyvinkin löytää itsensä tai autonsa kuvista! Olisipa kiinostavaa kuulla, jos näin jollekin käy! Samoin osa kuvauspaikoista oli luvattomia. Nyt sen jo tohtii tunnustaa. 

Elokuvassa käytössä ollut Chrysler Newport ostettiin katsastamattomana ja kuukauden ajoluvalla romuttamolta  10000 markalla, mutta elokuvan valmistuttua se myytiin elokuvan siivittämänä peräti 70000 markalla. Eli myyntisumma oli suurempi kuin elokuvan budjetti! Nykyisin auto komeilee Siilinjärvellä jo 18. vuottaan. 

Väähän jo jännityksellä odotan, millaiseen projektiin manu seuraavaksi omistautuu!

Vielä ennättää Manu Kerolan näyttelyä katsastamaan. Se on esillä joulukuun 2025 ajan Kokkolan kaupunginkirjastossa! Ehdoton suositukseni!

LÄHTEET:

Dokumentaristi Manu Kerola Rosso-elokuvan jäljillä: ”Olisi mukava kuulla jos joku tunnistaa itsensä tai autonsa kuvista” Keskipohjanmaa 7.12.2025.
[https://www.keskipohjanmaa.fi/artikkeli/dokumentaristi-manu-kerola-rosso-elokuvan-jaljilla-olisi-mukava-kuulla-jos-joku-tunnistaa-itsensa] Luettu 21.12.2025.

Rosson Pohjanmaa silloin ja nyt. Näytttely kavissa 6.5.-13.6. [https://kavi.fi/rosson-pohjanmaa/] Luettu 21.12.2025.

Rosso 40 vuotta. [https://www.film-o-holic.com/artikkelit/rosso-40-vuotta/] Luettu 21.12.2025.

Köyhää väkeä - suomalaisia Amerikan kultamailla

Syyslomaviikon yksi odotetuimpia juttujani oli Kokkolan kaupunginkirjastossa ollut kirjailijavierailu. Tapaan yleensäkin näissä tällaisissa käväistä aina kun mahdollista. Koen, että kirjaa itsekin kirjoittavana saan imettyä kirjailijatapaamisista monenlaista tärkeää. Niin nytkin!

Tällä kertaa matkassani oli mukana ekaluokkalainen hupulaiseni  ja vähän etukäteen jännäsin, jaksaisiko hän selviytyä itsekseen lastenosastolla hämminkiä aiheuttamatta reilun tunnin. No kyllä jaksoi. Eilen kysyessäni häneltä, mikä on ollut syyslomaviikolla parasta "Se, kun olin siellä kirjastossa. " Yllättävää, mutta ihanaa ja lupaavaa!

Maarit Tastula on useimmille suomalaisille tuttu television kautta. Hän on syntyjään Kokkolasta ja ammatiltaan toimittaja, mikä myös näkyi hänen esiintymisvarmuudessaan. Sujuvasananaista ihmistä on ilo kuunnella! Tastulan tunnetuimmat ohjelmat televisiossa ovat olleet haastattelu- ja keskusteluohjelmia. Tällä kertaa kirjailijavierailun aiheena oli Tastulan syyskuussa ilmestynyt tietokirja "Köyhää väkeä - suomalaisia Amerikan kultamailla."

Kuvittelin, että olen asialliseen aikaan kirjastossa, kun aikaa esityksen alkuun oli vielä kymmenisen minuuttia. Ja kattia kanssa! Koko sali kirjastossa oli jo täysi ja vahtimestari raahasi sasapuessani salin ulkopuolelle irtotuoleja. Onnekkaasti sain sentään istumapaikan viiden metrin päästä salin oviaukosta, mutta arvasin jo etukäteen, että aivan kaikkea ei korvat  tavoittaisi niin hankalasta paikasta. Aika oikeassa olinkin, sillä mikrofoni äityi särisemään, kun äänenvoimakkuutta yritettiin hitsata suuremmaksi. Salissa varmaan kuultiin kaikki, mutta meillä käytävällä norkoilleilla oli haasteellisempaa.  Lopulta Tastula päätyi puhumaan ilman mikkiä. Onneksi hänellä oli sentään suhteellisen kantava ääni!

Maarit Tastulan kirjassa on kiinnostava aihe. Hän innostui tutkimaan aikanaan Amerikansiirtolaiseksi lähteneitä sukulaisiaan. 

Siitolaisiksihan lähti erityisesti täältä Pohjanmaan suunnilta valtava määrä ihmisiä. Varmaan kuta kuinkin jokaisen kuuntelijan suvusta oli joku lähtijä. Me olemme pitkään eläneet luulossa, että kun Amerikkaan lähdettiin leveämmän leivän perässä, olivat sinne muuttaneiden elämät seesteisiä ja täynnä glamouria. Niinpä sitä luulisi. 

En ole lukenut vielä Tastulan kirjaa, häneltä oli mukana olleet myytävät kirjat loppuneet jo aamupäivän Kaustisen kirjailijavierailuun. En siksi osaa kovin tarkkaan kertoa siitä. Mutta hankintalistalla kirja on. Se sivuaa aihepiiriä, josta itsekin tällä hetkellä osin kirjoitan. 

Me täällä Suomen suunnilla olemme usein saaneet nähdä amerikkalaistuneiden upeita kuvia. Itsekin olen törmännyt tietoon, että monet valokuvaamojen potretit, joita Suomensukulaisille lähetettiin,  suoritettiin lainavaattein. Ehkä kuitenkin oli tärkeää, että Suomeen jääneet uskoivat kaikilla kaiken olevan hyvin. Omassa suvuissanikin  lähti neljä nuorukaista samasta talosta Amerikkaan. Kuulemma talo vältti niuikin naukin konkurssin, sillä neljän lapsen maailmalle lähettäminen ei sekään ollut ihan ilmaista. 

Toki osan elämä ameriikoissa sujui kultaisissa merkeissä. Omasta suvustaniikin löytyy niitä onnekkaita. Mutta oli myös iso osa niitä, joiden elämä hukkui viinaan tai vähemmän iloisissa merkeissä ilotyttöjen osaan. Kaikkien kohdalle ei osunutkaan vapautta ja vaurautta, jota oli lähdetty tavoittelemaan. Kirjasta löytyy tarinoita niin viinanpolttajista kuin oman henkensä riistäneistä. Surullista, mutta hyvin ymmärrettävää.

Tastulan kirja on hieno kunninosoitus täältä siirtolaisiksi lähteneille. Kuinka rohkeaa olikaan lähteä kieli- ja ammattitaidottomana vieraaseen maahan! En tiedä, olisinko itse sellaiseen valmis. 

Amerikassa siirtolaisviranomaiset alkoivat suunnitella radikaalien siirtolaisten oloja, sellaisten, jotka eivät vielä olleet saaneet uuden maan kansalaisuutta. Tastula kertoi hämmentyneensä, että hänen omassa suvussaankin löytyi tarina Amerikasta lopulta  Neuvostokarjalaan matkanneesta perheestä. Sellaisesta ei Suomessa oltu puhuttu. Tarinan henkilö oli asunut kuitenkin jo 25 vuotta Amerikassa. Haasteeksi oli ilmeisesti tullut se, ettei mies ollut lukumiehiä, eikä siten oppinut englannin kieltä. Hän ei saanut useista anomuksista huolimatta Amerikan kansalaisuutta. 

On kiinnostavaa, kuinka kirjan juonessa tavalliset ja tavattomat elämät yhdistyvät sukututkimuksen keinoin. Tastula kertoi, että hänen lähteinään kirjassa oli paljon suomalaisia ja amerikkalaisia lehtiä, kuten  Amerikassa aikanaan ilmestynyt Toveri-lehti. Itsekin olen kirjassani käyttänyt samaa lehteä muutamissa kohdin lähteenä. On silti hämmästyttävää, että moni  melko valkoiselta Pohjanmaalta uuteen elämään ponnistanut kääntyikin sosialistiksi. Omasta sukuhaarastanikin löysin kirjaa tehdessä sellaisen!

Vilkaisu paikalliseen kirjakauppaan osoitti, että kirjaa on kaupan hyllyssä tällä erää tasan nolla kappaletta. taitaa käydä kirja hyvin kaupaksi, hienoa!

Jooseppi Riipan tarina

"Rakkaat lapset. Nyt kerron teille surullisen ja ikäwän uutisen. "Jooseppi Setänne", joka silloin tällöin kirjoitti tähänkin lehteen, ei ole enää joukossamme.  Ankara kuolema tempaisi hänet äkkiä pois keskuudestamme wiime elokuun 28 p. "

Näin alkoi teksti amerikkalaisessa lehdessä vuonna 1896. 

Kuka oli Jooseppi Riippa? Hän oli kälviäläisen lautamies Matti Riipan ja vaimonsa Fredrikan  toiseksi nuorin lapsi kaikkiaan 15-lapsisesta perheestä, joista osa lapsista kuoli pieninä. Jooseppi muutti Amerikkaan 14-vuotiaana vuonna 1883. Hänen isänsä, oli muuttanut Amerikkaan jo 1880. Perheen kolme vanhinta tytärtä jäi Suomeen asumaan. Jooseppi oli käynyt Suomessa kaksi luokkaa  Kälviän kirkonkylän kansakoulua opettajanaan Juho Siirilä. 

Yllä:  Joosepin kastemerkintä Kälviän seurakunnasta. Kirkonkirjassa hän oli nimellä Josef. 

Jooseppi tunnettiin opinhaluisena ja ahkerana poikana ja hän  halusi opiskella papiksi. Jo pari vuotta myöhemmin hän pääsikin kauas Illinoisin Rock Islandin amerikanruotsalaisten kirkkokuntien Synodin Augustana- Collegeen. Näin hän opetteli englannin lisäksi siellä myös ruotsin kielen. 

Opintojensa jälkeen Jooseppi palasi Astoriaan. Jooseppi oli sekä pappi, säveltäjä, kuoronjohtaja, että lauluntekijä.  Amerikkalaisessa lehdessä hänen kerrottiin olleen myös urkuin soittaja, lukkari, kirjuri ja  sunnuntaikoulun opettaja. 

                                                            Yllä: Jooseppi Riippa.

Jooseppi avioitui 26.11.1892 Ylitorniosta lähtöisin olevan  Hilma Aaronintytär Lantto-nimisen naisen kanssa Astoriassa, Clatsopissa, Amerikan Oregonissa. Astor on kaupunki Oregonin rannikolla, missä suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset asuivat rinnatusten. Suomalaiset harjoittivat seudulla erityisesti kalastusta. Joosepille ja Hilmalle ennätti syntyä yksi lapsi,  poika Wainard (Waino) Riippa (1893-1967). Pojan synnyttyä perhe muutti Michiganin Hancockiin. jossa Joosepin piti työskennellä  amerikansuomalaisten kirkkokuntien Suomi-Synodi-opistossa. 

Vuoden 1896 Paimen-sanomat-nimisessä lehdessä kerrottiin Joosepin kuoleman jälkeen erään hänen oppilaansa sanoneen: "Ei minua yhtään itketä, setä (Jooseppi) on  pysyväisen rauhan saanut; se niin kauniisti ja nöyrästi rukoili. " Jooseppi Riippa oli nimittäin juuri ennen kuolemaansa  ennättänyt lopettaa koulupäivän rukouksella. 

Jooseppi tuli tunnetuksi erityisesti laulun "Kotimaani ompi Suomi" tekijänä. Laululla on kuitenkin juurensa  mustalaispoikaviisussa, jossa Suomen sijaan kaivataan Spaniaan,  ja jossa kukkii kastanjat. Ilmeisesti Riippa on laatinut lauluun suomenkieliset sanat ja sävelmän, jotta voisi opettaa sitä  johtamilleen kuoroille Astoriassa ja Hancockissa. Alkuperäisnuottia sävelmään ei ole löydetty, mutta oletus laulun tekijästä on vankka. 

Aikanaan Terttu Kalvola hyllytti kirjoja SKS:n kirjastossa ja sattui selailemaan 1800-luvulla painettua suomalaista kirjaa. Hän huomasi kirjassa tutun runon, josta hän tunnisti tuttuja säkeitä runo-laulusta "Kotimaani ompi..." Mutta runon Suomea tai tuomea ei löytynytkään tekstistä, vaan Espanja ja kastanja. Kalvola ryhtyi selvittämään runon mysteeriä.

Osoittautui, että laulun alkuperä löytyi varsinaissuomalaisten ylioppilaiden kaunokirjallisesta albumista (1860:1). "Zigenargossen i norden" eli romaanipoika pohjolassa. Se osoittautui siis osaksi Emanuel Geibelin (1815-1884) runoa ""Der Zigeunerbube im Norden"(1834).

Saksassa tästä laulusta oli syntynyt useita kansanomaisia versioita. Laulu lähti leviämään arkkiveisuna ja suullisina muunnelmina. Ja kukapa meistä suomalaisista ei tätä laulua tuntisi!

Simo Westerholm, joka on amerikansuomalaisen musiikin tuntija, on selvittänyt, että Jooseppi Riippaa voidaan pitää perimätiedon perusteella laulun tekijänä. Westerholm pitää alla olevaa laulutoisintoa Riipan tekemänä:

Kotimaani ompi Suomi,

Suomi on mun kotimaa,

siellä valkolatva tuomi,

järven rannalla tuoksuva.

Ahon laidat armahimmat

mansikoista punertuu.

Ruusut siell’ on kaunihimmat

siell’ on kirkkahampi kuu.

Siellä äiti hymyhuulin

tuuti pientä kehdossa,

Siellä ensi kerran kuulin

lintuin laulun lehdossa.

Siellä myöskin ensikerran

lempi syttyi sydämeen.

Liekö ollut tahto Herran,

kun se päättyi kyyneliin.

Synnyinmaani heitin silloin

huolissani huokaillen.

Milloin taasen näen oi milloin

Suomen sulopäivyen (tai: päivän sen).

Kotimaani ompi Suomi

sinne riennän poloinen.

Haudalleni valkotuomi

toki kylvää kukkasen.

Riippa on selkeästi tuntenut saksankielisen mustalaisrunon. Hänen sanoissaan Spanjasta on tullut Suomi, kastanjasta tuomi. Ebron ranta on muuttunut järven rannaksi. Laulussa on myös kehto- ja linnunlauluosiot. Lienee yleismaallista tällainen kaipuu lapsuusseutuihin ja kotimaahan. Kullakin on siten omat lellikkinsä omassa maassaan!

Riipan laulu kiiri todella nopeasti Suomeen saakka, sillä se tunnettiin Suomessa jo 1800-1900-lukujen vaihteessa. Laulukirjoihin tämä laulu liittyi vasta 1943, jolloin sen typistetty versio pääsi ravintola Parisin yhteislauluvihkoon. Ensimmäinen äänitallenne laulusta äänitettiin jo 1911 Helsingissä. Laulusta on kehkeytynyt myös lähes ulkosuomalaisten kansallislaulu.

Mutta kohtalon kouralla oli suunnitelmiin sanottavansa. Jooseppi kuoli ainoastaan 24-vuotiaana. Elokuussa 1896 Jooseppi opetti Hanccockin luterilaisessa kirkossa lapsia. Jooseppi huomasi iltapäivällä pilviä kerääntyvän taivaalle ja rajuilman lähestyvän, jonka vuoksi hän päästi lapset tavallista aikaisemmin pois koulusta. Salama iski kirkkoon 28.8.1896 hetkellä, jolloin lapset - heitä oli toistasataa - olivat kirkon ulkopuolella koulusta pois lähdössä. Kirkossa vielä ollut Jooseppi ja kaksi tyttöstä olivat vielä jääneet kirkkoa puhdistamaan. Salama iski ja repi rikki kirkon tornin kelloa myöten ja repi myös kattoa. Salama tuli myös lattiasta läpi repien lattiaan ison aukon. Myös ikkunat särkyivät. Iskun voimasta Jooseppi kaatui kuolleena lattialle silmänräpäystäkin nopeammin. Tytöille ei käynyt kuinkaan.

Yllä: Joosepin kuolinkirkko. Kuva lainattu täältä. 

Jooseppi oli vielä eläessään esittänyt toiveen, että jos sattuisi kuolemaan, hänet tulisi haudata Astoriaan. Se toteutuikin hautajaisissa koululapset lauloivat alla olevan laulun:

LÄHTEET: 

Lehti lapsille ja kuwiakin. 9/1896. Nro: 9. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1161931?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipan&page=1] Luettu 20.7.2025. 

Lähtijät: Siirtolaiset. Kokkola.fi. [https://www.kokkola.fi/app/uploads/2021/02/0a218556-2_lahtijat_siirtolaiset.pdf] Luettu 9.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja.26.8.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181096?term=Jooseppi%20Riippa&page=5] Luettu 20.7.2025. 

Paimen-sanomia. Evankelinen kuukausilehti: Suomi-Synodin virallinen äänenkannattaja. 2.9.1896. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1181097?term=Jooseppi%20Riippa&term=Jooseppi%20Riipasta&page=2] Luettu 20.7.2025. 

Ulkosuomalaisten ”kansallislaulu” on alkuperältään saksalainen mustalaispoikaviisu. Ihmistenilmoilla.wordpress.com. [https://ihmistenilmoilla.wordpress.com/tag/jooseppi/] Luettu 9.7.2023.

Konsertissa kotiseutumuseolla

Oi että! Olipas pieni  nostalginen elämys minulla tänään! Pääsin osalliseksi konsertista kökkäpalkalla. Kuulun nykyään Kaarlelan kotiseutumuseon johtokuntaan - no se enempi kuin pitkä tarina, mutta tämä konsertti siis järjestettiin sieltä käsin. 

Konsertti oli ruotsinkielinen. Esiintyjänä oli Jacob Sundström. Hän  kertoi heti alkuunsa, että tämä ei ole mikä tahansa konsertti, vaan olennainen osa sitä on tarinankerronta. "Berättarkonsert" på svenska. En oikein tiedä sille suomeksi sanaa, mutta soittoa ja tarinointia sen lomassa, voisi kai sanoa. Väkeäkin oli sopivasti tuvan täydeltä. Uskon, että ihan jok`ikinen oli tyytyväinen kaikkeen kuulemaansa!

Jacob  on pelimanni ja  opiskellut musiikkia jo nuorukaisesta lähtien kotikaupungissamme Kokkolassa - onhan hän täysverisiä Kokkolan kasvatteja. Kotona kun kerroin tästä konsertista jälkeenpäin, tuumasi nuorimmaiseni "Ai, Jacob, kävin hänen kanssaan monta vuotta konsalla musiikin teorian tunneilla. " Ai jaa, no hienoo, että selkisi tässä vaiheessa. 

Minulle tämä nuorukainen oli aiemmin tuntematon, mutta voin kertoa, että kerrassaan vaikutuin hänen esityksestään!

Sundström opiskelee musiikkitieteitä ja varmaankin juuri siitä näkökulmasta ja hänen lopputyöhönsä liittyen konsertin sävelet ja tarinat oli sisäistetty niin hyvin, että oli ilo kuunnella. Vaikka puhe ja laulut olivat ruotsiksi, nautin tarinoinnista ja laulujen sanoista. Esiintyjä oli niin selkeä sanainen, että oli helppoa ymmärtää. Ja musiikin historia avautui ilmeikkäästi ja kiinnostavasti meille kuuntelijoille. 

Sundström kertoi, että kun puhutaan keskipohjalaisesta kansanmusiikista, yleensä saa vastaukseksi, että niin joo, sitä kaustislaista. Hän kertoi kuitenkin, että Kokkolan seudulla on oma, uskomattoman rikas kansanmusiikkitraditio, jossa on aivan oma poljentonsa. 

Tarinoinnissa liikuimme muun muassa Kaarlelan kirkon rakennusvaiheissa. Miksi kirkko oin rakennettu juuri sinne, missä se nykyään on? Sundström mainitsi kuulleensa myös, että Kaarlelan kirkon länsipuolella kuuluu  jossain olevan  kivi, joka hehkuu punaisena juhannusöisin. Hehku johtuu siitä, että paikalla on joskus kauan sitten ollut syytettynä ihminen keskiajalla, joka on ollut murhasyytöksiin täysin syytön. Kivi, joka hehkuu, on toistaiseksi tunnistamaton, joten Jacob ehdottaa, että kotiseutumuseon väki voisi lähteä sitä etsiskelemään.

Sundström kertoi, että viulua on seudullamme soitettu aina 1600-luvulta lähtien. Sillä on siis pitkät perinteet. 

Jacob Sundström avasi avioliiton alkamisen riittejä mielenkiintoisella tavalla. Hän kertoi häätauluista, joita kotiseutumuseon seinilläkin on. Kuinka läheiset kirjoittivat ja piirsivät onnittelutauluja  hääparille onnea toivottaen. Olen näistä aikaisemmin itsekin kirjoittanut. Minullakin on onni saada pitää tällaista aarretta kotonani. 

Oli myös traditio, että laulettiin hääonnittelulauluja hääparille. Laulu tehtiin nimenomaiselle parille ja esitettiin siis aivan ainutkertaisena esityksenä  hääjuhlassa. 

Sokojalla kuuluu olleen Jacobin mukaan ainoastaan yksi henkilö, joka on osannut lukea ja kirjoittaa. Nimittäin Hans Björk 1800-luvulla.:) Björk oli syntynyt 1789. Björk on kirjoittanut useita runoja hääpareille, niitä on myös koottu kirjaseksi asti. 

Sundström esitti meille yhden hänen mielestään hienoimmista hääonnittelulauluista, jonka Björk oli kirjoittanut ja Johan Benelius  säveltänyt. Beneliuksen kuva muuten on kotiseutumuseon seinällä. Kuvassa on kuusi miestä ja tämä Johan istuu kuvassa eturivissä suuri avain kädessään. Wau! Kuvilla on aina tarinaa vaikka kuinka paljon, kunhan vain joku osaa niitä avata. 

Jacobin esittämä, aivan ihastuttava rakkauslaulu oli nimeltään "Du sköna, du ljuva, du eviga..." tai jotain sinnepäin - olisi pitänyt heti kirjoittaa muistiin, niin vielä kotonakin muistaisi...laulu oli kaunis, herkkä ja rauhallinen. 

Kuultiin myös vauhdikkaampia lauluja. Mieleen jäi erityisesti "shottis" "Ska he vara "Kokkola flickona! Valitettavasti laulun säveltäjän nimi katosi mielestäni, kun en heti päässyt kirjaamaan muistiin. 

Olipahan vetävä ralli! Me yleisössä kuuntelimme, poljimme jalkaa ja ilakoimme sanojen mukana. Tietysti paikallisella Karlebysprååtsilla. 

Sanat meni jotenkin näin (öö, murretta on aika vaikee kirjoittaa):

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsci, är he för mytsi?

Ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int ha jag nanting, vill int ha jag nanting.

Får int ja, får int ja Kokkola flickorna, vill int jag nating tess. 

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi, äre he för mytsi?

Ja, ska he vara, ska he vara Kokkola flickorna tio penni stytsi nu. 

Tilaisuus päättyi perinteiseen kotiseutumuseon tapaan yhteislauluun "Slumrande toner. " Oi, olipa upeasti laulettu, taisi olla yleisössä mukana useampia laulun taitavia!

Kirjamessuilla Kokkolassa

Oi pojat, miten virkistävä päivä saada istua kuulemassa kirjailijahaastatteluja! Ennätin  lauantaina  Keski-Pohjanmaan kirjamessuille Tullipakkahuoneelle kahteen todella kiinnostavaan haastatteluun kuulijaksi. Aamupäivälläkin olisi ollut hyviä nimiä, mutta  olin  hyvin kiitollinen tästä loppupäivän annista tällä kertaa, kun aika ei enempään antanut myöten. 

Ensimmäisenä kuuntelin Tommi Melenderin haastattelun. Melender vaikutti päällepäin vakavailmeiseltä, lähestulkoon ikäiseltäni mieheltä, joka ei katsonut yleisöönsä, vaan vastaili kylmän rauhallisesti haastattelija Laura Airolan kysymyksiin vankkumattomalla asiantuntijuudella. En voi kuin ihmetellä maltillista analysointia kirjoista ja koko meitä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Melender kertoo, että tämänhetkistä kirjaa tehdessä on joutunut miettimään tarkemmin kirjan hahmoja. Melender virittäytyy romaanin kirjoittamiseen siten, että romaaniaihio alkaa kiinnostaa niin paljon, että siihen haluaa heittäytyä. Alussa vaaditaan inspiraatio, mutta myöhemmin se on tavanomaista työtä siinä missä jokin muukin. 

Romaanissa Rautakausi seikkailee Melender-niminen hahmo. Kirjailija kertoo, että kirjan Melender on eri kuin itse kirjailija,  ennemminkin hahmo, joka muistuttaa kyllä kirjailijaa, mutta jonka ominaisuudet on paljon kärjistetympiä. Tämä on tuottanut kirjailijalle myös hupia - katsoa itseään hieman oudossa valossa.

Melender tuumii, että kirjailijalla pitää olla ennemminkin ideoita kuin mielikuvitusta. Onhan lapsillakin paljon mielikuvitusta, mutta he eivät silti kirjoita kirjoja. Kirjailijalla tulee olla  kuvittelukykyä. Se on tiedonhankintamenetelmä kirjailijalle. Kirjailija luo romaanissa aina uuden maailman joka voi näyttää aivan eriltä kuin meidän maailmamme - mitä olisi ehkä tapahtunut, jos kaikki olisi mennytkin toisin? Kirjan maailman pitää olla mahdollinen maailma, vaikka se olisi kuviteltu maailma. Melender korostaa, ettei meidän maailmammekaan ole loputtoman kiinnostava, vaan vähintään yhtä kiinnostava kysymys on, että maailma voisi olla toisenlainen. On innostava kysymys, että mitä silloin tapahtuisi sellaisessa maailmassa! Aivan loistavaa pohdintaa!

Haastattelija Airola kysyi kirjailijalta kiinnostavan asian. Eikö kirjallisuus välttämättä teekään meitä onnellisiksi? Melender vastaa, että empatiataitoja voi oppia lukemalla kirjallisuutta, mikä on järkeenkäyvää, koska kirjaa luettaessa eläydytään kirjan tapahtumiin ja miten joku kirjassa asian kokee.  Melender pohtii, että on aika kesy näkökulma, jos kirjallisuuden tehtävänä on  tarjota empatiaa. Kirjallisuudella on hienompiakin ominaisuuksia. Empatia kirjallisuudessa on kuin valokeila jotain hahmoa kohtaan, jota kohtaan tunnetaan suurta myötätuntoa. Usein kohteet on hyvin ilmeisiä. Kirjailija nostaa esimerkiksi rahankeruun lastensairaalalle tai alkoholisteille. Kukkaron nyörit ei aukea samalla tavoin kahdelle eri yhteiskunnan joukolle. Sairaat lapset nähdään hyväksyttävämpinä kohteina kuin asunnottomat alkoholistit. Empatia on myös kapeuttavaa ja sokeuttavaa! Tätä jään miettimään. 

Melender kertoo, ettei hän itse järkyty mistään, mitä kirjailija kirjoittaa. Nehän on pelkkää tekstiä, vain sanoja paperilla. Hänen mielestään on  yliarvostettu juttu taiteessa, että sen pitäisi repiä, raastaa ja paljastaa kulmahampaansa. Melender kertoo, että häntä kiinnostaa paljon enempi sisäinen kokemus asiasta, reflektiivinen maailmasuhde. 

Kirjailija itse ei aina huomaa kaikkea mitä on kirjaan kirjoittanut. Lukija voi tajuta jonkin asian, mitä kirjoittaja ei ole kirjoittaessaan ajatellut. Melender mainitsee esimerkkinä  Oscar Wilden, joka sanoo kritiikin tehtävän olevan paljastaa asioita, joita kirjailija ei ole siihen tiennyt kirjoittaneensa. 

Lukijoita on erilaisia, ja voi tekstistä tietysti järkyttyäkin. Mutta kun työkseen kirjoittaa, pilaa jonkin osan itsestään tai turruttaa, kun tekstiä alkaa lähestyä vain tekstinä. On asioita, jotka tapahtuessaan olisivat hyvin ikäviä, mutta nehän ei tapahdu, nehän on vain tekstinä. Samoin kuin aivot tuottaa kaikenlaisia ajatuksia. Ajatukset ei sinänsä itsessään ole vaarallisia, vaan vasta, jos niitä alkaa toteuttaa tekoina. Romaaneissa on sama kuvittelun vapaus kuin ihmisaivoilla.

Melender nostaa esiin hienon ajatuksen siitä, ettei pitäisi jäädä kuvaamaan vain toista ja jättää toinen huomiotta. Hän jatkaa esimerkillä, kuinka metsässä on polku. Polku on syntynyt vasta, kun siitä on monta kertaa kuljettu. Siitä myös pitää kulkea monta kertaa jatkossakin, muuten polku umpeutuu. Mutta kun polku on olemassa, se on myös samalla rakenne, kuinka metsässä liikutaan. Jään  vielä kotonakin miettimään tätä hienoa vertauskuvaa!

Melender pohtii myös keskipohjalaista työmoraalia. Työn vieroksuminen oli kuolemansynti, varma tie helvettiin. Palkkatyö oli pitkään Melenderille alibi olemassaololle. Vasta kun Melender lopetti palkkatyön, hän omistautui kirjoittamiselle. Työpäivät Melenderillä kirjaa kirjoittaessa vaihtelee. Jos romaania kirjoittaa alkuvaiheessa, on neljä tuntia hänelle päivässä maksimi. Melender naurattaa yleisöä kuvaamalla, että kuten yleensäkin työssä ihminen kai pystyy keskittymään työn tekoon vain  tuon verran, loput työpäivästä se häiritsee ennemminkin muita työntekijöitä. Kun romaania viimeistelee, Melender kertoo sen olevan kaikkein nautinnollisinta. Tekstiä vain parantelee nostaen tiettyjä nyansseja ja häivyttäen toisia. Tällaista työtä Melender kertoo  pystyvänsä tekemään vaikka 15 tuntia päivässä. Aurum- kirjaa hän kirjoitti parhaimmillaan 14 tuntia keskeytyksettä. 

Melender kertoo, että hänellä on rikastettu äänikirja tekeillä. Hän kuitenkin toteaa, että äänikirja on eri asia kuin luettava kirja. Äänikirjojen yleistyminen muuttaa odotushorisonttia vaatimalla kirjailijalta tiettyä yksinkertaistamista. Kirjallisuuden yleisö tulee Melenderin mukaan jakaantumaan lukeviin ja kuuleviin. Ne ovat kaksi eri aivoaluettakin aktivoituessaan. Molemmille on tilaa, mutta Melender on hieman huolissaan, miten käy rikkaalla tavalla ilmaisumahdollisuuksia hyödyntävälle kirjalle.

Sitten toiseen haastateltavaan. Hän ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta silti tuntuu, kuin olisi. Kun hän pääsee ääneen, on kuin istuisin olohuoneessani uutisia kuunnellen. Rauhoittavaa. Entinen television uutistoimittaja. Niin tuttu ääni, että unissaankin tunnistaisi! Matti Rönkä. 

Rönkä kertoo siitä, että sotien aikana vähemmän on kirjoitettu ns. tappajan syndroomasta. Kuinka vaikeaa on ampua ihminen, vaikka se on teknisenä suorituksen helppo. Vaikeata on kyetä ampua toinen ihminen. Hänen Eino-romaani lähtee ajatuksesta, että sotatila lähtee normaalioletuksena. Rönkä kertoo, kuinka hänen lapsuudessaan kaikki olivat ns. "soan käyneitä miehiä. "  Siihen sisältyi sankaruutta, selviytymistä, äkkipikaisuutta, tuurijuoppoutta, tarpeetonta julmuutta. Moni tunnistaa tämän omissa sukupolvissaan. 

Rönkä rakensi intuitiivisesti aisaparin kirjassaan Eino-kirjassa Viktor Kärpälle, jolla on sydän kultaa ja aivot ruostumatonta terästä ja pyrkii pitämään aina hallinnan.  Juopotellaan yksin, turvallisesti, kuin eläin, ettei tule yllätetyksi. Intuitiivisesti  rakennettuna Viktor Kärpän aisapari on Teppo Korhonen, poliisi, jolta mopo karkaa, vaistot ja viestit ohjaa. Yhdessä he muodostavat kokonaisen ihmisen. 

Rönkä kertoo huomanneensa, että muissakin hänen kirjoissaan on samanlaisia teemoja ja parivaljakoita. Syksyllä 2025 Rönkältä ilmestyy lastenkirja, jossa on Pentti-niminen jähmeä rusakko, ja Kapu-niminen kani, jotka ystävystyvät. Pieni pupu ei paljoa tiedä, mutta häntä tietämättömyys ei paljoa häiritse. Rönkä kertoo tajunneensa, että taas on samanlainen kaksikko tässäkin tulevassa kirjassa!

Onnen kaukoranta - kirjassa on päähenkilö, josta tulee isä, äiti on ison talo hieno tytär, joka on saanut kanttorin koulutuksen, muttei ole ollut koskaan kanttorin virassa. Tämä Ramin isä on neljäsosaromani, autokauppias ja hevosmies. Epäsuhtaiselle pariskunnalle on syntynyt poika Rami, josta tulee tanssiorkesterin solisti. Rönkä kertoo, että Ramin tavoin myös hän on ollut enollaan yhden kesän maatalon töissä. Ja myös hän olisi toisenlaisissa olosuhteissa voinut päätyä lauluyhtyeen solistiksi. Rami on Rönkän ikäinen kaveri, mikä auttoi kirjoittamisessa, koska omien ajankuvien muistot avittivat kirjoittamisessa.

Rönkä kertoo, että hänet lannistettiin musiikillisesti lapsena, mutta hän  on vanhemmiten käynyt  viiden vuoden ajan laulutunneilla yksityisen ylellisesti. Kenenkään muun tunteita ja ajatuksia minulla ei ole kuin omia, täytyy luottaa vain siihe, että joku muukin tunnistaa saman, Rönkä tuumaa. Kaiken kirjoitan itsestäni, vaikken kirjoita itsestäni. Kaikki on minun ajatuksiani. Omianihan minä käytän, muunnan ja väännän, toteaa Rönkä.

Rönkän tapa työstää kirjaa on tyystin toisenlainen kuin Melenderin. Rönkä kertoo, että    hän tekee aluksi suunnitelman kirjastaan. Rönkä tekee A3-kartan, johon hän suunnittelee 25 kohtausta ja niiden alakohtaukset. Rönkä tutkii, onko  siinä sopivasti toiminnallisuutta  ja alkaako kohtaus laajassa vai tiiviissä kuvassa. Hän tietää alku- ja loppukuvan, sekä keskeiset kohdat. Sitten vasta alkaa toteutus. Rönkä kertoo, että hän kirjoittaa suoraan valmista tekstiä, jota ei juurikaan myöhemmin muokkaa. Mutta hän  myös mainitsee, ettei kirjaa pysty juurikaan kirjoittamaan yli neljää tuntia päivässä, koska se on niin intensiivistä. 

Rönkä kertoo, että esittää  ja puhuu kielellä koko ajan. Lukeminen on äärimmäisen tärkeää ja lukemalla saamme aineksia  ja työkaluja käsitteelliseen ajatteluun. Rönkä toteaa, ettei tuomitse äänikirjaa. Me opimme kielen kuuntelemalla jo äidin vatsassa. Me opimme kielen puheen ja kuulemisen kautta. Rönkä tosin mainitsee, että kirjailija saa itselleen kirjasta vain 3-4 euroa myytyä kirjaa kohti ja äänikirjasta ainoastaan 70 senttiä.  Hän väläyttää ilmoille, ettei juurikaan iloitse ajatuksesta, kun hänen kirjallisuusiltaan pölähtää bussilastillinen  kuulijoita, jotka kertovat matkansa ratoksi yhdessä kuunnelleen bussimatkalla  hänen äänikirjansa! 

Rönkä on selkeästi pohtinut kielen olemusta. Hän sanoo, että me käytämme näitä äidinkielemme rakenteita  horjumatta ja virheettä ilman, että olemme kuulleet jokaista muotoa, vaan meille on muodostunut käsitys kielen syvärakenteesta, jota me toteutamme.  Esimerkiksi sanalitaniat - joksikuksi - jonakuna - jompanakumpana... me käytämme näitä horjumatta ja virheettä ilman, että  me olemme kuulleet jokaista muotoa.  Rönkä mainitsee myös, että ainoa kieli, joka ei muutu, on latina, koska se on kuollut kieli. Kaikki elävät kielet muuttuvat. Suomalaiset onneksi vaalivat kieltänsä niin, että se uusiutuu. Väännämme lainasanoja - niitä on paljon, sellaisiakin, joita emme edes tajua lainasanoiksi. Pahimmat  kiihkoilijat Röngän mukaan on  niitä, jotka on ylioppilaskirjoituksissa niitä M-arvosanan kirjoittaneita. Päästän naurun. Sellainenhan minäkin. Kielipoliisi... Rönkä toteaa, että oikeinkirjoitussäännöt on opittuja juttuja. Ihana synninpäästö!

Kotiin lähtee pari kirjaa  omistuskirjoitusten kuorruttamina. Pian pääsen lukemaan!