Lukemiseni pitkä historia

 Tässä haaste, jonka bongasin joskus ja jostain kauan sitten jo...ja nyt ennätin vastailemaan! Eli tällainen  on ollut minun lukemieni kirjojen polku. 

                        

Näistä pidin, kun opettelin lukemaan

Opin lukemaan varhain. Lapsuudessani kotona ei ollut montaakaan kirjaa, harvassa kodissa siihen aikaan oli...Minulle tilattiin Aku Ankka, kun olin 4-vuotias. Mummo hoiti minua silloin päivisin. Muistan kun hän lähes uuvahti, kun vaadin häntä jatkuvasti lukemaan ja hän kertoikin myöhemmin minulle, että lopulta sanoi, että lue jo itse välillä.  Siispä hommiin:))) Minut liitettiin myös kirjakerhoon ja nuo kirjapaketit olivat uskomattomia aarteita avattavaksi. 

Iltaisin minulle luettiin iltasatu. Yleensä sen luki äiti, koska isä oli viikot reissuhommissa. Minulla oli  kaksi paksua satukirjaa. "Saturalli" ja "Suuri satukirja." Halusin aina kuulla ne muutamat samat sadut. Lempisadut olivat "Kolme pientä porsasta", "Harjun Heikki hukkaa kaikki" ja "Kani kuriton. " Ei siis yhden yhtäkään prinsessasatua...Ehkä näistä voi tulkita jotain luonteestanikin - työkaverini ainakin ovat tulkinneet. :) Isä hommasi minulle myös pienen punaisen aapisen, kun olin 5-vuotias. Muistan opetelleeni sieltä itse sängyssä lukien iltarukouksen, jonka sitten luin lopuksi.  Ehkä erikoista, koska vanhempani eivät olleet minulle iltarukousta sen kummemmin  opettaneet...Muistan ajatelleeni, että onpa mahtavaa, että voin itse opetella ja lukea sen...

Asia, jonka aina kerron oppilaille, kun kerron omantunnon kehittymisestä ja varastamisesta, liittyy myös lukemiseen. Olin 5- tai 6-vuotias, kun Ilkka-lehden lukijalahjana jaettiin kaskukirja. Siinä oli  aikuisille suunnattuja  vitsejä pienellä fontilla. Paras kaverini, joka oli minua viisi vuotta vanhempi, kerskui kirjasella, jota omassa kodissani ei ollut, koska meille oli tilattu Pohjalainen. Olin pettynyt. Keksin kuningasidean, että vierailen kummisedälläni, jolle tulee Ilkka. Niin teinkin ja varastin  kaskukirjan  siellä kyläillessä. Sydän pamppaillen  juoksin kotiin piilottamaan kirjan. Kun lopulta uskalsin avata sen, tajusin, että teksti oli aivan liian vaikeaa enkä ymmärtänyt lukemastani mitään. Seuraavan yön valvoin itku kurkussa. Kuinka olin saattanut olla varkaissa iäkkään kummisetäni luona! Pelkäsin myös, että kotona huomattaisiin varastamani kirja. Kun aamu koitti, piilotin kirjasen takkini sisälle ja lähdin uudestaan kyläilemään kummisedälleni. Vaivihkaa tipautin kirjasen sinne,mistä sen olin ottanutkin. Oli niin harras opetus, että siihen loppui kriminaaliurani. 

Kouluun mennessäni en enää opetellut lukemaan, sillä jo 5-6-vuotiaana luin  todella sujuvasti. Koulun pieni kirjastohylly, josta ekalla luokalla sai lainata kirjan kerrallaan kotiin, oli minulle unelmien täyttymys. "Hipsuvarvas" oli niin huikeaa luettavaa, että olin aivan liekeissä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun tajusin, että kirjan saa oikeasti viedä kotiin luettavaksi...

                         

Tokalla luokalla kerroin  opettajalle innoissani, että olen lukenut kolme kertaa saman kirjan kannesta kanteen, Aloitin  sen aina uudestaan heti kun pääsin kirjan loppuun. Kirja oli Astrid Lindgrenin "Veljeni Leijonamieli. "Se kirja on edelleen minulle rakas. Olen lukenut kirjan aikuisiällä  myös alkuperäiskielellä ruotsiksi.  Tämä teos muuten löytyy Ylen sivuilta myös kuunnelmana!

Vanhempani hankkivat minulle myös kirjoja kaupunkireissuiltaan. Omalla paikkakunnalla kirjakauppaa kun ei silloin ollut. 

                                                     Muut lapsuusiän suosikkini olivat

Alakouluikäisenä luin mielettömän paljon. Kun olin toisella luokalla, isä hankki minulle kirjastokortin, Siitä lähtien lähes asuin kirjastossa. Mieleen on jäänyt, kun olin viikon kuumeessa ja hoidossa mummolassa silloin...äiti ja isä tulivat töiden jälkeen käymään ja toivat minulle valtaisan kirjakasan kirjastosta. Taisin olla onnellinen kuumeestani ja lukulomasta!

En uskoakseni lukenut mitään kovin syvällistä alakouluaikana. Erilaiset tavissarjat koukuttivat, kuten "Neiti etsivä", "Viisikko", "Tiina"-kirjat, Astrid Lindgrenin kirjat. Rakkain kirjasarja oli Merry Viikin "Lotta"-sarja. Lottahan oli tyttö, joka jatkuvasti joutui kommelluksiin. Sain kavereiltani kirjasarjan perusteella lempinimen Minna-Lotta, koska olin kuulemma  yhtä  kova koheltaja kuin kirjasarjan Lottakin. 

                                                   Nuorena olin kiinnostunut

Yläkouluiässä lukumakuni muuttui täydellisesti. Olin 14-vuotias, kun toivoin isältäni joululahjaksi Kaari Utrion kirjaa "Kalevan tyttäret." Siitä kirjasta alkoi kova kipinä esiåpolvien elämän tutkimiseen. Olin mykistynyt, että joku olikin jo  tutkinut asioita, joista olin kiinnostunut. 

                   

Rippilahjaksi  sukulaisnaiselta sain yllättäen kirjalahjan. Se oli Kahil Gibranin "Ajan virta", jossa on joka vuodenpäivälle oma ajatelmansa. Olin todella ylpeä, että joku oli ostanut minulle aikuisten kirjan. Noihin aikoihin innostuin myös aforismi- ja runokirjoista. Tapasin tallettaa jokaisesta lukemastani ajatelmakirjasta parhaat tekstit muistivihkoihin. Ne kaikki on edelleen minulla tallessa. 

"Ja miten tehdään työtä rakkaudella? Se on kaiken luomasi työn muovaamista oman sielusi henkäyksellä."

                                                                      -Kahil Gibral-

                       

Lukioikäisenä luin ystäväni kanssa Fania Fenelonin kirjan "Auschwitzin tyttöorkesteri." Se oli järisyttävin lukukokemus ikinä meille molemmille. Kirja oli tosipohjainen kertomus keskitysleirillä kootusta naisorkesterista, jonka tehtävänä oli soittaa kuolemanleiriin tulijoille kevyttä musiikkia silmänlumeeksi. Tuon kirjan jälkeen olen lukenut mielettömän määrän juutalaisvainoihin liittyvää kirjallisuutta. Yksi muiden yli nouseva  näistä on Nobel-palkinnonkin pokannut Imre Kertzesin "Kohtalottomuus."  Jo kirjan ensimmäinen lause on pysäyttävä

"Tänään en mennyt kouluun. "

-Imre Kertzes-

                                                             Näitä luin lapsilleni

Lapsilleni olen lukenut paljon. Minulla on valtaisa lastenkirjahylly. Ennen lasten syntymää eräs kollega kertoi, kuinka tapasi hankkia joka tilistään jonkin kirjan. Minulle ei tainnut yksi kirja kuukaudessa riittää. Kaiken lisäksi lapsemme ovat kaksikielisiä, joten kirjahyllyssä komeilee monesta kirjasta sekä suomen- että ruotsinkielinen teos. Kuuluin ruotsinkieliseen lastenkirjakerhoon ja ruotsinkieliset kirjat hankin sitä kautta. Suomenkieliset kirjat halusin aina hankkia itse kirjakaupoista. Ikimuistoisimpia kirjoja ovat varmaan ihan pikkulapsiajoilta Jussi - kirjat, jotka edelleen osaan ulkoa. "Lääkäri Jussi auttaa kyllä" on edelleen perheessämme lentävä lause!

       

Periaatteenani oli, että luen ainoastaan suomenkielisiä kirjoja lapsilleni, mutta niin siinä sitten kävi, että kun siippa sattuikin olemaan  työvuorossa usein iltaisin ja  pojat halusivat kuulla juuri sen tietyn sadun, jouduin taipumaan joskus ruotsiksikin. Nuorimmaiseni rakasti salapolisiisikirjoja sekä  lääkäriaiheisia kirjoja - varmaan sen vuoksi, että hänen kanssaan vietimme pikkulapsiaikana useita viikoja OYS:issä. 

Moni myy lastenkirjat, kun lapset kasvavat. Minulla ne kaikki on tallessa. Hyödynnän niitä opetustyössäni. Minulla on luokassani aina muutama hyllyllinen omia kirjoja esillä. Useamman kerran oppilaat ovat ihmetelleet, että onko ope noi kaikki tosiaan sun omia. Olen vastannut, että heh, näkisittepä ne kirjat, jotka on vielä kodissani:) . 

Onneksi olen kirjat säilyttänyt! 2,5-vuotias pojanpoikani on löytänyt kirjani ja niitä luetaan jälleen. Pojalle ostin myös sekä hänen kotiinsa että omaani  ison  "Tammen kultaisen juhlakirjan",  jossa on koottuna  Tammen kymmenen aiemmin julkaistua satua. Pojan ehdoton suosikki on "Kisu Killisilmä." Hyvänä kakkosena tulee "Kana Karoliina. "

                                                                Kaveriani kiinnostaa

Kollegani on sitä mieltä, että luen aivan liian ahdistavia ja raskaita kirjoja. Hän ei voi ymmärtää, että joku haluaa rentoutua lukemalla niin synkistä ja raskaista aiheista! Minulla on oikeastaan ainoastaan pari ystävää, jotka lukevat mielettömästi. Toinen enemmän kaunokirjallisuutta, toinen filosofiaa, sarjakuvia ja hyvin raskaitakin aiheita.

                                                                       Nyt kesken 

Viime vuosina olen lukenut vähemmän. Aika on ollut niin rajallinen. Silti minulla on aina joku lukemista odottava kirja pöytälaatikossani. Tällä hetkellä on kesken jokunen kirja. Ensiksi aloitettu on Masaki  Ishikawan  "Pako helvetistä. Kohtalona Pohjois-Korea. " Olen lukenut vuosien varrella tosi monta Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjaa. 

                     

Yksi keskeneräisistä on  kirja, joka kolahti postilaatikkooni muutama viikko sitten  ilmaiseksi, koska olin osallistunut kirjan kommentointiin. Kirja on kokkolalaisen erityisopettajan, Tiina Vitkan, kirja "Laaja-alaisen erityisopetuksen käsikirja." En kyllä yhtään osannut etukäteen arvata,  että omia kommenttejani kirjassa on niinkin runsaasti. 

Kirja, jonka lukemisesta haaveilen

Haaveilen on ehkä väärä sana, mutta useamman vuoden  eräs ystäväni on toivonut, että lukisin Solzenitsyn kolmiosaisen kirjasarjan "Vankileirin saaristo."´ Hän tosin varoitti, että pitää olla mielentilaltaan vahva, että sen pystyy lukemaan. 

Pidän paljon elämänkertojen lukemisesta. Jonkun sellaisen voisi lukaista seuraavaksi.  Historia ja menneet tapahtumatkin hurjasti koukuttavat synkkyydestään huolimatta.  Näistä voisi ottaa lukulistoille ainakin Anu Lahtisen pian julkaistavan "Ebba, kuningattaren sisar." Mikko Moilasen "Kohtalona mestauslava" on tälle  blogistille sekin  lähes must kirja...

                                                              Summa summarum 

Olen lukenut mielettömän määrän kirjoja ja vähän haikeana huomaan, että viime vuosina lukemisen määrä on vähentynyt. En pidä äänikirjojen kuuntelusta, Pitkä automatka on ehkä ainoa poikkeus Muutaman äänikirjan olen kuunnellut työmatkoillani. Silti en siihen jotenkin oikein koukutu. Joskus lasten ollessa pieniä toiesin, että voi, kunpa voisi asua kirjastossa. Pojan kanssa sairaalareissulla kävikin sitten niin, että OYS:in lastenosasto oli niin täynnä väkeä, että mukana sairaalassa  ollut äiti majoitettiin viikoksi osaston kirjastohuoneeseen!

Hauta-alue Suomessa kaatuneille neuvostosotilaille

Tällä kertaa kuvatallenteet tulevat viime kesältä. Kiertelin silloin Marian hautausmaalla ja jäin kuvailemaan sen luoteispuolella, Koivuhaan puoleisessa kulmauksessa olevaa neuvostosotilaiden hautapaikkaa. Valkea puuaita rajaa alueen omaksi alueekseen.

Tänne alueelle on haudattu peräti  657 neuvostosotilasta. Suurin osa heistä on menehtynyt Kokkolassa sotavankisairaalassa Toisen maailmansodan aikana.

On todella outo tunne avata valkea portti ja astua sisään  isolla hautausmaalla  ikään kuin toiseen pienempään hautausmaahan. On keskipäivä. Seisoskelen alueella ypö yksin, etäämpänä on muutamia ihmisiä lenkkipoluillaan käveleskelemässä.  

Lähestyn muistokiveä. Paikalla on mielettömän runsaasti kukkasia. Ne ovat hyvin mielenkiintoisia, sillä ne poikkeavat tyystin suomalaisten hautamuistomerkkien kukista. Osa kukista on muovikukkia. Niiden värit ovat hempeän vahvoja ja  värikäitä pastellisävyjä. On myös useampia  isoja kukka-asetelmia tai -seppeleitä.

Mustan muistokiven teksti on pääosin venäjäksi, kyrillisin kirjaimin  kirjoitettua.

Kiven oikeassa reunassa on iso tähtikuvio. Kiven alaosassa on suomennettuna teksti:

 "Toisen maailmansodan vuosina Suomessa kaatuneille Neuvostoliiton kansalaisille.

Tähän on haudattu neuvostoarmeijan  657 sotilasta. "

Hautausmaan hoidosta vastasi aikaisemmin vuosien ajan sotilaspiiri. Jokunen vuosi sitten Venäjän suurlähetystö on hankkinut  paikalle valkoiset nimitaulut ja luonnonkivisen hautamuistomerkin betonisen kiven tilalle. 

Löydän tiedon, että Kokkolan 28. sotasairaalassa on kaikkiaan menehtynyt 638 sotavankia. Kivessä oleva luku on hieman suurempi. Osassa kirjauksia on aikoinaan ollut epäselvyyksiä, mikä selvittää lukujen eroavaisuuksia ja haudoissa saattaa olla muuallakin  kuin sotavankisairaalassa menehtyneitä. Vuonna 1941 menehtyi 156 vankia, vuonna 1942 menehtyneitä vankeja  oli eniten eli 415. Vuonna 1943 kuolleita oli 35 ja vuonna 1944 32. 

                                           

                                           

Kokkolan seurakunta on teetättänyt nykyisin hautojen ympärillä olevan säleaidan. Aidan kustannuksista kuitenkin vastasi  Venäjän suurlähetystö. Hautausmaan työntekijät hoitavat hauta-aluetta, mutta varsinaisesti hautainhoidon maksaa Länsi-Suomen lääninhallitus. Poliisihallinnon toimesta haudoilla suoritetaan vuosittain tarkastuskäynti. 

Hautapaikan vainajat ovat lähes kaikki miehiä. Hautausmaa kätkee sisäänsä ainoastaan yhden naisen haudan. Tuo menehtynyt nainen, ukrainalainen Anna Tserkovskaja, mainitaan harvinaisen kauniiksi. Anna oli syntynyt 1914 ja menehtyi 1941. Filosofia tohtori Antti Kujala kuvaa Annan tarinan kirjassaan. Tarina on koskettava ja murheellinen.

Anna tuodaan elokuussa 20. päivän tienoilla 1941 kenttäsairaalaan. Anna on haavoittunut alavatsaan ja /tai takamuksiin. Anna on sairaalaan tuotaessa sotilaspuvussa ja hän on arvoltaan ehkä jopa upseeri. Anna kertoo sairaalassa ollessaan olevansa huolissaan lapsestaan. Lapsi on kaiketikin Neuvostoliitossa. Pahaksi onneksi kenttäsairaalassa on hoitajana yli 30-vuotias, naimaton keski-pohjalaisnainen, joka on raskaana. Hoitajan on saattanut raskaaksi joku vartiomiehistä.

Koska Anna on hyvin kaunis, kantavat vartiomiehet hänelle kilvan herkkuja, joita ei ole juurikaan saatavilla omillekaan haavottuneille.  Anna on kiitollinen saamastaan hoidosta ja suhtautuu ystävällisesti häntä hoitaneisiin. 

Kenttäsairaalan raskaana ollut hoitaja seuraa Annan hemmottelua mustasukkaisena. Joku noista hemmotelleista vartiomiehistä on oletettavasti ehkä saattanut hänet raskaaksi. Koska kenttäsairaalassa on pääasiassa miespuolisia hoidettavia, Anna päätetään siirtää saunaan. Hoitajanaiselle tämä onkin hyvä asia, sillä  siellä hänen on helppo päästää mustasukkaisuutensa ja vihansa valloilleen, kun kukaan ei ole näkemässä. Hoitaja tainnuttaa Annan morfiinilla. Sen jälkeen hän viimeistelee tekonsa ampumalla Annaa vatsaan. Hoitajista on noihin aikoihin ymmärrettävästi pulaa ja pian tekonsa jälkeen hoitaja pääsee töihin  Kannuksen sotasairaalaan, koska hänen tekosistaan ei siellä tiedetä. 

Hautausmaalla kulkiessani jään miettimään, että tässä olisi 657 tarinaa, jotka olisi niin mielenkiintoista tietää ja tärkeääkin kuulla. Alkujaan haudoilla ei ollut kuolleiden nimiäkään esillä. Ne selvitettiin arkistoista paljon, paljon myöhemmin. Pidän siitä, että jokaisen menehtyneen nimi on  nyt esillä. 

Hauta-alueella kasvaa suuria mäntyjä. Maaperä on tasaista. Pohjakasvillisuus on vähäistä. 

Hautausmaalla vierailee Voitonpäivänä (9.5.) usein venäläisiä. Keskipohjanmaa-lehdessä oli jokunen vuosi sitten mielenkiintoinen artikkeli, jossa haastateltiin Suomi-venäjäseuran Kokkolan osaston puheenjohtajaa, Esko Huolmania. Huolman kertoi artikkelissa, kuinka hänelle paljastui outo yhtymäkohta erääseen virheellisellä nimellä kuolleeseen sotavankiin. 

Vuonna 2013 haudoilla vieraili eräs venäläinen mies. jonka isä on haudattu Marian hautausmaalle. Hän huomasi isänsä nimen olevan väärin kirjoitettu nimitauluun. Hänen isänsä nimi oli Jegor Pakutin. Kokkolan seurakunnan nimilistasta alettiin selvittää väärin tallennettua nimeä. 

Jegor Pakutin oli syntynyt 1909. Hän oli ammatiltaan kirvesmies. Jegor haavoittui Hiitolan rintamalla 4.8.1941. Kun tapahtumapaikkaa alettiin sotapäiväkirjamerkintöjen perusteella tarkemmin selvittää, varmistui haavoittumispaikaksi  - ihmeellistä kyllä  -  juuri Esko Huolmannin isoisän  kotitalon pihapiiri! On outoa, että Pakutin kuljetettiin sotavankisairalaan, vaikka hän oli jo sotaan lähtiessä invalidi. Jegor Pakutin menehtyi sotavankisairaalassa 12.7.1942 ja hänet haudattiin  vankien yhteishautaan. 

Hautausmaan nimitauluun kuolleen Pakutinin nimi saatiin korjattua kolme vuotta kestäneen prosessin jälkeen. Seurakunta, Suomi-Venäjäseura ja sen osaston puheenjohtaja, E. Huolman selvittelivät aluksi asiaa ja ottivat yhteyttä Kansallisarkistoon. Sieltä löytyneissä tiedoissa mainittiin Pakutinin rykmentti, komppania ja haavoittumisajankohta. Lupien saaminen nimitietojen muuttamiseksi vaati yhteydenottoja sekä Suomen että Venäjän virkamiehiltä. 

Vuosina 1939-1945 Puna-armeijan joukoista kaatui tai katosi kaikkiaan 69730 ihmistä. Sotahautausmaiden hoito oli puolustusvoimien  vastuulla sekä sota-aikana että sen päätyttyä. Tyypillisesti nämä hauta-alueet erotettiin aidoin.  1949 hautojen hoito siirtyi sisäministeriölle. Suomen valtiohan on sitoutunut huolehtimaan haudoista säilyttäen ja ylläpitäen niitä. Tämä sitoumus perustuu Suomen valtion ja Venäjän federaation 1992 solmimaan  molemminpuoliseen sopimukseen. 

LÄHTEET:

Kokkolaan haudattu sotavanki  haavoittui Huolmanin  isoisän kotitalon pihapiirissä.  Uutinen. KP24. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutiset/500906/kokkolaan-haudattu-sotavanki-haavoittui-huolmanin-isoisan-kotitalon-pihapiirissa] Luettu 20.3.2021. 

Kujala, Antti: Vankisurmat: Neuvostosotavankien  laittomat ampumiset Jatkosodassa. 2008. 

Kuolleiden puna-armeijalaisten nimilistat ja hautauspaikat Suomessa. Venäjän suurlähetystö Suomessa. [https://helsinki.mid.ru/web/helsinki-fi/venalaisten-neuvostoliittolaisten-sotilaiden-hautapaikat-suomessa] Luettu 21.3.2021. 

Nimivirhe muistotaulussa korjattu. karjalan sanomat. [http://karjalansanomat.ru/uutinen/nimivirhe-muistotaulussa-korjattu] Luettu 21.3.2021. 

 

Siunattuun maahan. Kokkolan neljä hautausmaata: Katariina, Maria, Elisabeth ja Anna. Kokkolan seurakuntayhtymä. K.H. Renlundin museo - Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo. K.H. Renlundin museon_- Keski-Pohjanmaan maakuntamuseon julkaisuja4. 2013, s. 60-61. 

28. sotasairaala, Kokkola, s.  128. Talvi- jatko- ja lapinsodan sotavanki- ja siviilileirit 1939-1944. Toim. lars Westerlund.  Helsinki 2008.  [https://arkisto.fi/uploads/Julkaisut/monografiat/Vankileirien_kasikirja_web.pdf] Luettu 21.3.2021. 

Wladimir Froloffin patsas

Tällä kertaa viivähtelen Kokkolan kaupunginkirjaston pihapiirissä. Siellä on mielenkiintoisen näköinen näköispatsas. Mies istuu kadun vieressä iso lehti kädessään. Ketä hän esittää? 

Kyseessä on Valadimir Froloffin patsas. Tässä  alla olevassa kuvassa jonkin tälläämä  jäkäläseppele päässä tosin...

Vladimir Froloff syntyi  Pietarissa 1914 kauppiasperheen pojaksi.  Hänen äitinsä kuoli  jo parin vuoden kuluttua, ioten isä ja poika matkasivat Viipuriin, jonne hänen isänsä perusti myöhemmin yrityksen. Vladimir kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin Venäläisestä lyseosta.  

Vladimir tutustui tulevaan vaimoonsa, Vera Timofejeviin jo lyseoaikanaan. Heidän yhteinen harrastuksensa oli tanssi.  Vera johdatti Vladimirin myös taiteiden pariin. Vladimir haaveili lääkärin ammatista ja hän ennättikin opiskella Prahan yliopistossa lääketiedettä pari vuotta, kunnes sota muutti kuviot.  Hänelle tarjottiin tuolloin myös kiinnitystä balettiin, mutta Vladimir  arvosti lääkärin ammattia enemmän. 

Vladimir palasi Viipuriin työskenelläkseen isänsä liikeyrityksessä. Sota-aikana hän toimi sotilasvirkamiehenä ja venäjän kielen tulkkina. Lisäksi hän toimi toimittajan tehtävissä valistaen venäläisiä sotilaita suomalaisella propagandalla. Vladimirin sotataival jatkui aina vuoteen 1944 saakka. Vladimirin isä oli pakotettu  evakkomatkalle vuonna 1939 ja hänen muuttokuormansa päätyi näin  Kokkolaan. 

Sodan päätyttyä Vladimir ja Vera tyttärineen muuttivat Kokkolaan, missä Vladimir jatkoi työtään perheyrityksessä.  Artikkeleina oli turkikset ja muurahaisten munat lääketeollisuudelle. Yrityksen päätyttyä  Vladimir toimi tulkkina ja   opettajana Kokkolan oppilaitoksissa. Vaimo Vera teki uraa koloratuurisopraanona ja toimi myös laulunopettajana.

Vladimir oli intohimoinen kulttuurin  - erityisesti teatterin - ystävä. Hän esiintyi lukuisissa näytännöissä ja sai myös Kokkola-päivän kulttuuripalkinnon vuonna 1988. Vladimir oli mukana teatteri Iltatähden toiminnassa. 

Vladimir Froloff kuoli  75-vuotiaana vuonna 1997. 

Patsaan takana on Lions Club Kokkolan asettama toimikunta. Vladimir oli yksi Lions Club Kokkolan perustajajäsenistä. Patsastoimikunta halusi paljastaa patsaan vuonna 2017 eli Suomen itsenäisyyden juhlavuonna.  Vuosi oli myös  Keskipohjanmaa-lehden satavuotisjuhlavuosi. Samana vuonna tuli kuluneeksi 20 vuotta Vladimirin kuolemasta ja 60 vuotta suomenkielisen Kokkolan Lions Club LC:n perustamisesta.. Patsaan julkistamistilaisuus oli 13.8.2017. Paikalla oli mm. silloinen sisäministeri Paula Risikko. 

Vroloffin pronssipatsaan  on veistänyt  kälviäläinen  kuvanveistäjä Kaija Kontulainen, jonka kädenjälkeä on myös Tehtaankadun kuusi rautalankankapatsasta. Patsastoimikuntaa vetäneen Kauko Kivilehdon mukaan muistomerkin alkusanat aikoinaan lausui jo hänen puolisonsa toteamalla "Vovan panos kaupungille on ollut niin runsas ja merkittävä, että hän ansaitsisi pysyvän muistomerkin. Patsashanke kesti puolitoista vuotta. 

Näköispatsaan aiheena on "Vova," joka istuu puistonpenkillä lukien Keskipohjanmaa-lehteä. Jo alkujaan oli mielissä, ettei haluta mitään pönöttävää patsasta. Pidän patsaasta erityisesti siksi, että sen lähellä ollessa patsas tuntuu kuin erävältä hahmolta. Tekee ihan mieli sanoa ääneen sana tai kurkata Vovan lehden tekstiä olan takaa. Penkille houkuttaisi myös istua Vovan kaveriksi. 

Muistan jostain lukeneeni aikaisemmin, että Kontulainen halusi Vovan pään nimen omaan tällaiseeen hieman poikkeukselliseen asentoon. Mielestäni päätös on erittäin onnistunut. 

Patsaan jalustan koko on 50 x 60 x 200 cm. Erityisesti "Vovan" käsissä oleva lehti on mielenkiintoinen, sillä siihen oli mahdollista saada oma ilmoitus. Noin kolmisenkymmentä firmaa tarttuikin aikoinaan mahdollisuuteen. Mainostuloilla katettiin osa noin 60000 euroa maksaneesta näköispatsaasta.  Isoimmat lahjottajat saivat tekstinsä näköislehteen, loput  löytyvät viereisen  kirjaston lukusalissa olevassa nahkabanderollista, joka on osa taideteosta.  Painojälki lehdessä on muuten toteutettu Centria- ammattikorkeakoulun 3D-tekniikalla. 

LÄHTEET: 

Froloffin patsashanke etenee. KP24. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutiset/405709/froloffin-patsashanke-etenee] Luettu 22.02.2021. 

Vladimir Froloffin rahasto. Keski-Pohjanmaan kulttuurin hyväksi. [https://apurahat.skr.fi/nimikkorahastot/nimikkorahastoesite?numero=292509]Luettu 22.02.2021. 

Vova vaikuttaa taas Isollakadulla. KP24. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutiset/516174/vova-vaikuttaa-taas-isollakadulla] Luettu 22.02.2021. 

Wladimir Froloff "Vova" patsashanke. [https://froloffpatsashanke.webs.com/] Luettu 22.02.2021. 

Wladimir Voova Froloffin  vaiheet. [https://www.kokkolanseutu.fi/liikemiehet/wladimir-voova-froloffin-vaiheet/] Luettu 22.02.2021. 

Kaarlelan kirkon seinä ja levottomuudet 1918

Moni varmaankin on nähnyt Kaarlelan kirkon sivuoven läheisyydessä, pohjoispuolella kirkkoa, ihmeellisen "lommon."

Tuo jälki on venäläisten Kansalaissodan aikana 1918 ampuman kranaatin aiheuttama lovi. Tarina lommon takana on seuraavanlainen:

Suomen sisällissota käynnistyi 27.1.1918, mutta merkkejä siitä oli olemassa jo edeltävän vuoden joulukuussa. Kokkolassa oli levotonta. Näkyi jo jako punaisiin ja valkoisiin oman väen keskuudessa. Esiintyi lakkoja, levottomuutta ja rötöstelyjä.

Kokkolan seudulla tiedetään oleskelleen noin 700 venäläistä noihin aikoihin. Rauhallinen olo loppui 21.1.1918. Venäläisillä oli asevarasto rautatieaseman läheisyydessä. Sieltä hävisi tuntemattomille teille sekä aseita että ammuksia. Kaupungin pormestari sai venäläisen varuskunnan päälliköltä uhkaavan kirjeen, jossa hän syytti kaupunkilaisia epäkunnioittavasta käytöksestä. Päällikkö mainitsi, että heillä olisi myös voimaa nujertaa tarvittaessa kaupunkilaisten vastarinta.

Venäläisten kaupungissaolo koettiin ahdistavana asiana. Ymmärrettiin, että aseellinen selkkaus olisi mahdollinen. Niinpä suojeluskuntalaiset harjoittelivat salassa taistelutaitoja. Heitä oli kaupungissa kuitenkin ainoastaan satakunta. Määrä ei riittäisi torjumaan venäläisten hyökkäyksiä. Siksi muista lähikunnista koottiin lisää suojeluskuntalaisia tueksi.

26.1.1918 kiiri läheisestä Pietarsaaresta kaupunkiin tieto, että heidän kaupunkinsa oli miehitetty ja taistelut alkamassa. Kokkolalainen suojeluskunnan ylilääkäri Ernst V. Knape vahvisti tiedon. Osa kaupungin naisista ja lapsista lähti tulevaa taistelua pakoon. Venäläiset julistivat kaupunkiimme ulkonaliikkumiskiellon.

Suojeluskuntalaiset saapuivat eri puolilta Keski-Pohjanmaata Kokkolaan ja kokoontuivat aluksi Kruunupyyhyn. Varhain aamulla 29.1.1918 he siirtyivät Kokkolan Kirkonmäelle Kaarlelan kirkon luokse.

Kaarlelan kirkossa pidettiin lyhyt kenttäjumalanpalvelus. Tilaisuus päättyi kirkkoherra Isidor Erikssonin siunaukseen ja tuttuun virteen "Jumala ompi linnamme."

Kun jumalanpalvelus oli ohi, tapahtui hyökkäys. Noin 250 suojeluskuntalaista hyökkäsi Hakalahdessa sijaitsevaan Jungsborgin tykkipatteriin. Rakennuksessa majaili venäläisiä.

Suojeluskuntalaisten tavoitteena oli tarkoitus päästä yllättämään heidät. Joku kuitenkin ampui ennenaikaisen laukauksen ja sen johdosta venäläiset havahtuivat hyökkäykseen nopeasti ja aloittivat kovan tulituksen konekivääreillä suojeluskuntalaisia vastaan.

Kun tulitus oli alkanut, yrittivät suojeluskuntalaiset vetäytyä Kokkolan keskustaan. He valtasivat Suomalaisen yhteiskoulun. Mutta kun ensimmäiset suojeluskuntalaiset olivat ylittämässä koulun läheistä Tehtaankatua, aloittivat venäläiset tulituksen myös Ruotsalaiselta lyseolta. Tässä vaiheessa hyökkäyksen johtaja, jääkäri Johan Karlsson menehtyi rautatiesillan lähellä käydyssä taistelussa. 

Venäläisten tykistö tulitti myös Jungsborgin rakennuksesta käsin Kirkonmäkeä, jossa suojeluskuntalaisilla oli koontumispaikka. Tässä yhteydessä tuli myös tuo jälki Kaarlelan kirkon seinään. Suojeluskuntalaisten ja venäläisten yhteenotto päättyi samana aamupäivänä kello 10, kun kaupunkia piirittäneet suojeluskuntalaiset perääntyivät Kruunupyyhyn.

Kaikkiaan taistelussa menehtyi kolme suojeluskuntalaista ja neljä venäläistä. Näiden kuolleiden lisäksi menehtyi vielä yksi suojeluskuntalainen iltapäivän aikana, kun venäläisten partio surmasi hänet.

Venäläiset allekirjoittivat seuraavana päivänä eli 30.1.1918 antautumissopimuksen. Samaan aikaan punakaartiin liittyneitä kaupunkilaisia vangittiin sadoittain, vaikkeivät olleetkaan osallistuneet sotatoimiin ja heitä koottiin ruotsinkieliseen lyseoon, johon oli perustettu vankileiri. Sinne kuljetettiin myös muualta Suomesta punaisia vangittavaksi. Enimmillään vankileitrillä oli noin 1000 vankia. Kokkolan vankileirillä tiedetään kuolleen ainakin 53 vankia, joista 47 teloitettiin.

Eräs näistä punaisista vangeiksi joutuneista oli Kaarlo Isomäki, joka oli joutunut Jämsässä vangiksi ja kuljetettu Kokkolaan. Todistusaineiston puuttuessa Isomäki laskettiin ehdonalaiseen vapauteen, jonka ehtona oli Kokkolassa pysyminen. Isomäki kuitenkin määrättiin suojeluskuntalaisten huiputuksen jälkeen ammuttavaksi Elisabethin metsään teloituspaikalle, josta hän kuitenkin onnistui pakenemaan. Isomäki eli yli kolme kuukautta Ykspihlajan metsissä, missä hän selviytyi 10-vuotiaan pojan, Arvon  ansiosta. Arvo löysi sattumalta metsissä piileskelleen Isomäen ja ryhtyi salakuljettamaan hänelle ruokaa. Isomäki maksoi myöhemmin pojan koulutuksen aina filosofian maisteriksi asti kiitollisuudenvelassaan.

LÄHTEET: Ihmiskohtalo Ykspihlajan metsässä - ojanrummusta asianajaksi. Ett Erikoistietotoimisto. [https://kokkola.navigo.fi/ett/ETT/ett_mediassa/juttupalsta_kokkolalehdessa/fi_FI/ojanrummusta/] Luettu 28.02.2021.

Kaarlelan kirkon historia. Kokklan suomalainen seurakunta. [https://www.kokkolansuomalainenseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kaarlelan-kirkko/kaarlelan-kirkon-historia#] Luettu 31.12.2020.

Kokkolan valtaus. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokkolan_valtaus] Luettu 31.12.2020.

Mitä tapahtui Kokkolassa 1918= Kp24. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutiset/527997/mita-tapahtui-kokkolassa-vuonna-1918] Luettu 28.02.2021.

Suomen sisällissota Keski- ja Pohjoispohjanmaalla. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sis%C3%A4llissota_Keski-_ja_Pohjois-Pohjanmaalla] Luettu 28.02.2021.