Isak Räihä-Präst käräjillä -riita vuokrasaatavista Alikorpilahden kylässä 1840

Kevättalvella vuonna 1840 saapui kaksi miestä GamlaKarlebyssä (Kokkolassa) pidettäville käräjäjille. Molemmat miehet olivat kotoisin Alikorpilahden  (Nederkorplax) kylästä, joka sijaitsee Kokkolan ja Kälviän rajalla. Paikka on siis nykyistä kotikylääni. Lars Isaksson Räihä (1779-1850)  oli talollinen, joka oli nostanut oikeusjutun  torppari Anders Ericsson  Präst/Witickin (s. 1792), kruununmaan vuokraajaa eli landbondea vastaan. Riidan aiheena oli saatava-asia eli vuokrasaaminen, jonka Lars Räihä väitti olevan maksamatta.

Asia otettiin oikeudessa käsiteltäväksi. Molemmat osapuolet saapuivat itse paikalle. Kumpaisellakin oli avustajanaan sama mies, kirjuri Johan Fredric Fahlér.

Käräjien aluksi kirjattiin ylös käsittelyn aihe. Sen jälkeen  asian kantaja Lars Isaksson Räihä ilmoitti, että hän oli laillisesti määrätty holhooja edesmenneen talonpojan, Jacob Prästin alaikäisille  lapsille. Tässä roolissa hän oli luovuttanut 16.12. 1833 päivätyllä vuokrasopimuksella alaikäisten lasten omistaman 5/48 manttaalin  kokoisen osan "Präst"-nimisestä talosta vuokralle asian vastaajalle eli Anders Ericsson Präst/Witickille. Vanhassa tekstissä kirjoitusasu on tosiaan Präst eikä Prest niin kuin sen nykyään miellämme.

Vastaaja Anders Ericsson Räihä/Witick oli osapuolten välillä laaditun tilityskirjan mukaan  velkaa 16 tynnyriä ja 15 kappaa viljaa. Tilityskirja oli päivätty 30.3. 1840. Anders Ericsson kertoi nyt, että hän oli myöhemmin maksanut Lars Isaksson Prästille  10 tynnyriä ja 15 kappaa. Kantaja Lars Isaksson Präst vaati nyt, että vastaaja Anders Ericsson velvoitettaisiin laillisesti maksamaan hänelle jäljelle jääneet, maksamattomat 6 tynnyriä ja 15 kappaa. Puolet näistä tulisi maksaa rukiina, puolet ohrana. Lisäksi hän vaati kohtuullista oikeudenkäyntikulujen korvausta. 

Vuokrasopimus, johon istunnossa viitattiin, sekä osapuolten välille laadittu tilityskirja otettiin peräkkäin asiakirjoihin ja ne kuuluivat seuraavasti: 

Vuokrasopimus 16. joulukuuta 1833

Vuonna 1833, joulukuun 16. päivänä, kun Kaarlelan ja Kälviän kirkoissa oli kuulutettu kaksi viikkoa aiemmin, julkisesti ilmoitettiin, että holhoojat Lars Räihä ja Johan Hannila vuokraavat edellä mainitun edesmenneen Jacob Prästin alaikäisten lasten osuuden Präst-nimisestä tilasta, 7/48 manttaalia, eniten tarjoavalle seuraavilla ehdoilla:

• Vuokraaja ei saa asua tilalla.

• Vuokravastikkeena vuosittain 3 tynnyriä viljaa, puolet kumpaakin lajia (ruista ja ohraa), toimitettavaksi alaikäisille.

• Vuokraaja saa hakata vuosittain 8 syltä puita tilan pohjoispäästä.

• Lisäksi oikeus ottaa lanta- ja kattotarpeet talouskäyttöön.

• Metsästä ei saa viedä pois rakennus- eikä polttopuuta.

• Mikäli tämä tapahtuu, maksettava 4 ruplaa hopeaa kuormalta.

• Tilan on oltava luovutettaessa samassa kunnossa kuin vuokrauksen alussa.

• Lisäksi vuokraajan on rakennettava uusi katto yhteen aittaan.

• Maksaa vuosittaiset verot, pois lukien maanmittarin palkkio.

Vuokrasumman huusi Anders Ericsson Wittick: ½ riikintaalaria rahaa vuodessa.

Mitä sitten mahtoi olla tuo ilmoitettu vuokrasumma, 1/2 ruiikintaaleria vuodessa? Vuonna 1840 käytettiin vielä Ruotsin vallan aikaisia rahayksiköitä. Puoli riikintaaleria oli noin 24 killinkiä. 1/2 riikintaaleri vastaisi noin 16-20 nykyeuroa.1/2 riikintaaleria vastasi noin yhtä työpäivää tai pientä ostosta. 

Samaisessa tilaisuudessa huutokaupattiin myös alaikäisten lasten omaisuutta, nimittäin seuraavat rakennukset: 

• Riihi ja sen luona oleva lato – huusi Isaak Räihä

• Aholan lato – huusi  Isaak Räihä

• Riakarin lato – huusi Isaak Räihä, puolet maksettava Lars Räihälle

• Iso Lähteen aitta – Johan Heikkilä

• Pieni Lähteen aitta – huusi Isaak Räihä

• Sarra Riihi (?) – huusi Isaak Räihä

• (Näistä yllämainituista en kaikista päässyt aivan varmuuteen nimistä...)

Tämän ilmoitettiin oikeassa järjestyksessä kuulutetuksi ja tarkistetuksi. Kaarlelan pitäjässä:

Gustaf Kankonen, Abraham Huckta

                          ...

Tilitysasiakirja 30. maaliskuuta 1840

Tilitys oli solmittu holhooja Lars Isaksson Räihän ja vuokraaja Anders Ericsson Wittickin välillä. 

• Vuosien 1832 ja 1833 vuokrat on maksettu suoraan perillisille, eivätkä sisälly tähän laskelmaan.

• Seuraavat 6 vuoden vuokrat (kevätkeskipäivästä 1834 kevätkeskipäivään 1840), sopimuksen 16.12.1833 mukaan:

  • Vuotuinen vuokra: 3 tynnyriä (puolet kumpaakin viljalajia) + 11 ruplaa hopeaa rahana

• 1834 viljavuokra maksettu käteisenä: 30

• Seuraavat 5 vuoden vuokrat viljana: 15

• Korkoa viljoista (3 kappaa per tynnyri): 15

Yhteensä: 66 (korkoineen 120)

Luotto

• Maksettu 22. maaliskuuta 1836 käteisenä: 42

• 20 helmikuuta 1838: 20

• 18.maaliskuuta 1839: 55

• Korkoa 51 ruplasta ajalta 1 vuosi, 2 kuukautta, 9 päivää: 3

Yhteensä: 120

Jäljellä oleva velka: 6 tynnyriä ja 15 kappaa viljaa

Kaarlelan pitäjässä, 30. maaliskuuta 1840
Lars Isaksson Räihä, holhooja

Vastaaja Anders Ericsson Räihä/Witickin valtuutettu ilmoitti nyt, että liitteenä olevan tilityskirjan mukaan vastaaja oli alun perin velkaa 13 tynnyriä ja 15 kappaa viljaa. Näistä hän oli suorittanut maksuna jo 10 tynnyriä. Hän myönsi, että vielä 3 tynnyriä ja 15 kappaa oli maksettavana. Anders Ericsson pyysi valtuutettunsa välityksellä lykkäystä maksusuorituksille, jotta hän voisi myöhemmin esittää todistajia vahvistamaan esittämänsä selvityksen paikkansapitävyyden.

Lopullinen päätös kuultiin vielä samana päivänä. Sen mukaan asia lykättäisiin seuraaviin lainmukaisiin syyskäräjiin, jolloin osapuolten on kumpaisenkin saavuttava paikalle joko henkilökohtaisesti tai laillisen edustajan kautta. 

Lisäksi edellytettiin, että kantaja Lars Isaksson Räihän on esitettävä kaikki asiassa käyttämänsä todisteet kyseisessä istunnossa, muutoin hän menettää oikeutensa vedota niihin myöhemmin. 

"den vid Två samt Svaranden Fyra Rubel

Silfvers vite; Åliggande det Käranden de

rönda Ting foreställa all den bevisning,

hvaraf han i målet vill sig begagna, vid

förlust af framdeles rätt dertill; Som för

ständigades."

Kumpikin osapuoli määrättiin lisäksi sakon uhalla saapumaan paikalle. Sakon määrä olisi kantaja Lars Isaksson Räihälle 2 ruplaa hopeaa ja vastaaja Anders Ericssonille 4 ruplaa hopeaa. 

LÄHTEET:

Käräjäpöytäkirja. 1840-1840 (KO a:47) SS: 162–163. Luettu 17.8.2025.

Sotavahingoista ja ravinnosta Kokkolassa Suomen sodan aikana

Minulla on Suomen sotaan aika ristiriitainen suhtautuminen. Sota on aina sotaa ja Kokkolankin seudulla oli paljon  kärsimyksiä sodan tiimoilta. 

Toisaalta - ilman Suomen sotaa esivanhempani Valpuri ja Johan eivät olisi koskaan tavanneet.  He lienevät tavanneet jossain Lapväärtin tienoilla, siis täältä hieman etelämpänä. Johanin nimi antaa mielikuvan suomalaisesta tai ruotsalaisesta miehestä, mutta aivan niin ei ole. 

Johan oli venäläinen ja juutalaistaustainen. Hänen sukujuurensa ovat mielenkiintoiset ja olen jo vuosia tehnyt valtavasti tutkimustyötä selvittääkseni hänen alkuperänsä. Tällä hetkellä etsiskelen hänen isänsä alkuperää - hän lienee Liivinmaalta. Historia aukeaa ihan uusin silmin, kun on asioihin henkilökohtainen yhteys! Johanin rooli sodassa ei ilmeisestikään ole ollut normi sotilas, vaan marketantti. Marketantit olivat sotilaskaupustelijoita, jotka kulkivat sotilaiden perässä. 

Tätä esi-isääni tutkiessa olen törmäillyt jos vaikka minkälaisiin, mielenkiintoisiin tutkimuksiin. Niin kävi taas. Ja koska tässä  löytämässäni väitöskirjassa sivuttiin Suomen sotaa myös Kokkolan näkökulmasta, on ihan pakko  uppoutua siihenkin.

Sotavahingot keskittyivät yleisten teiden läheisyyteen. Siksi Kokkolankin osuus oli iso. Koko nykyistä maatamme tarkasteltaessa sotavahinkoja oli eniten (yhteensä yli 54%)  suuruusjärjestyksessä silloisine kappeliseurakuntineen: Kuortane, Närpiö, Saarijärvi, Kokkolan pitäjä ja Saarijärvi.  Eniten  sotavahinkoja  paikkakunnallamme kirjattiin kotikylässäni Korpilahdella (n. 13%), seuraavina tulivat Kaustari (vajaa 8%) ja Palonkylä ( yli 5%). 

Yllä:Kuvitusta Kokkolan infokylteissä Kälviän Tikkasen talossa tapahtuneesta käsirysystä,  josta olen aikaisemmin tehnyt blogipäivityksen. 

Jääskeläisen tutkimuskohde on ollut erityisesti sodan ja paikallisyhteisön väliset suhteet. Sodankäynti oli parisataa vuotta sitten aika oudon oloista. Talonpojat ja porvaristo olivat keskeisiä  paikallisia resursseja, joilta armeijat - siis myös vihollisen armeija - hankkivat elannon, majoituksen ja kyyditykset. 1700-luvuilla käytössä oli   palovero ja ns. kontribuutio. Palovero oli rahana tai luontaistuotteina maksettu kertavero, jonka vihollinen kiristi paikallisilta asukkailta taaten, ettei veroja maksaneita taloja poltettaisi. Kontribuutiolla ymmärretään sotaveroa, joka kerättiin rahana ja tavaroina  läpikulkevalle armeijalle väkivallalla uhaten. 1800-luvulla omaisuuden pakko-otot korvasivat kontribuution ja ryöstelyt. Jääskeläinen kirjoittaa, kuinka  pakko-otoissa yksityinen omaisuuden omistaja sai kirjallisen todistuksen sotilaallisiin tarkoituksiin menettämästään omaisuudesta. Sodan jälkeen todistusta vastaan piti saada omalta hallitusvallalta korvausta, jonka lopulta olisi maksanut hävinnyt vihollinen. Paikallisyhteisöt toimivat suojan, polttopuiden,  ruokatarvikkeiden, juotavan,  rehun, vetoeläimien,  vaatetuksen sekä rakennustarvikkeiden järjestäjinä. Osa toteutettiin säännöllisinä pakko-ottoina viranomaisten toimesta. 

Kokkolan pitäjän - johon tässä yhteydessä  luetaan kuuluvaksi   myös Alaveteli, Kaustinen ja Veteli -  sotakorvaukset olivat läänin neljänneksi suurimmat, hieman yli 75000 pankinriksiä. Pankinriksin arvo  perustui hopeaan. Suurin osa sotakorvauksista liittyi venäläisten sotilaiden logistiikkaan eli huoltoon. Korvausten määrän suuruus johtui alueellamme siitä, että venäläiset joukot jäivät suurilukuisina seudulle pitkäksi aikaa, koska rintamalinja kulki Kokkolan kautta kahteen otteeseen. 

Kun venäläisjoukot keväällä 1808 kulkivat kohti etelää, päätti  kenraaliluutnantti Nikolai Aleksejevitsh Tutshkov 5. divisioonan siirtämisestä Lohtajalta Kokkolaan. Väestön levottomuus oli kasvanut Kokkolassakin. Elintarvikekuljetuksia hylättiin ja suomalaiset talonpojat ryöstivät kuljettaessaan niitä. Rahvas ja kyydittäjät piilottelivat ja  karkailivat hevosineen metsiin.

Tustshkov määräsi yhden pataljoonan  marssimaan Kokkolaan 3.5.1808. Pääjoukot saapuivat paikkakunnallemme 5.-6.5.1808 Joukkoja sijoitettiin Perhonjoen molemmin puolin ja kaikkiaan joukkojen vahvuus oli vähintään 3600 miestä. Kenraalimajuri  Nikolai Rajevski olisi halunnut huolto-ongelmien vuoksi siirtyä Vaasaan, mutta ylipäällikkö Buxhoevden ei tähän suostunut. Venäläisjoukot olivat kotiseudullamme 14.6. 1808 saakka. Rajevskin joukkojen vahvuus Kokkolassa 1.6. 1808 oli noin 3900 miestä, 935 hevosta ja 15 tykkiä. Lisäksi ympäristökuntiin oli sijoitettu erillisjoukkoja. 

Venäläisjoukot liikuskelivat Kokkolan seudulla myös sodan  vetäytymisvaiheessa  syksyllä 1808. Klingsporin joukot lähtivät pois Kokkolasta 22.9.1808. Tämän jälkeen venäläiset joukot miehittivät Kokkolan. Buxhoevdenin pääjoukot saapuivatkin Kokkolaan sitten jo 24.9.1808. Lohtajan aseleposopimus solmittiin 29.9. ja sen mukaisesti venäläisjoukkojen tuli pysytellä Kokkolan tienoilla. Molemmat osapuolet perustelivat aselepoa muona- ja rehupulalla. 

Lokakuun 1808 alussa on arvioitu venäläisiä olleen Kokkolan lähistöllä lähes 7500 miestä ja 1200-1300 hevosta. 

Aselevon alkaessa Kamenskin joukoilla oli isoja huolto-ongelmia. Kuljetusyhteydet olivat pitkiä ja talonpoikien hevoset uupuneita. Joukoilla ei ollut leipää eikä rehuja. Kamenskin joukot lähettivät huoltovaunuja vastaanottamaan etelän suunnasta saapuvaa kymmenen päivän elintarvikevarastoa. Huonokuntoiset tiet ja rehupula hidastivat matkaa. 

Venäläisjoukoilla ruoka kuitenkin riitti paremmin kuin ruotsinsuomalaisilla joukoilla, koska heidät oli majoitettu laajemmalle ja  rikkaammille alueille kuin ruotsinsuomalaiset joukot. Viholliset myös kohtelivat asukkaita kovakouraisesti. Komentaja Gipenberg väitti, että viholliset  ottivat viljaa ja karjaa väkivalloin. Samoin he anastivat rehua ilman korvausta ja myös alueilta, joista ei oltu sovittu. 

Tutkijat ovat selvitelleet molempien osapuolten armeijoiden muonitusta. Ne olivat hyvin samankaltaisia. Ruotsin armeijan muona koostui leivästä, keittotarpeista ja särpimestä. Keittotarpeisiin luettiin  ryynit, herneet ja jauhot. Särpimiin luettiin naudanliha, silava, voi ja kala, joka yleensä oli suolattua silakkaa tai kuivattuna haukea. Lihan varalle sotilaille annettiin etikkaa, jota voitiin käyttää myös "virkistykseen matkan aikana." Jokaiselle sotilaalle piti olla yksi ateria päivässä. Ruoka oli erittäin suolaista ja vaati paljon juomista. Ilmeisesti juomina oli kalja tai vesi. Ravinto oli yksipuolista ja hyvin samankaltaista kuin maan asukkaillakin. Sotilaille tarjottiin muonituksen yhteydessä myös tupakkaa ja sahtia. Paloviinaa jaettiin pitkien taisteluiden ja marssien yhteydessä. Se toimi myös  lääkkeenä sairauksiin, vilustumisiin ja uupumuksiin. On tyrmistyttävää, ettei muonituksiin käytetty perunaa tai vihanneksia, joita maaseudulla viljeltiin. 

Venäläisen sotilaan ruokavalion suurin osa muodostui viljatuotteista. Venäläisillä  oli käytössään myös sotilaiden arttelit, joita valvoi aliupseerit. Jokainen osallistui muutamalla ruplalla artteleiden rahoittamiseen. Käyttämättömät  ruoka-avustukset ja sotasaaliit laajensivat rahastoa. Rahat pidettiin komppanian päällikön hallussa ja rahoja käytettiin lisäruokaan,  hevosiin ja kantamusten kuljettamiseen rattailla. Artteleissa oli lisäksi ala-artteleita, joihin kuului 8-10 miestä, jotka tekivät työtä ja taistelivat yhdessä. Sotilaille jaettiin jauhoja, joista he tekivät leipää  heti leirin pystytettyä maauuneissa. Jyvät jaettiin pienillä käsimyllyillä. Venäläissotilaat käyttivät sukharia. Ne olivat kovia korppuja, jotka valmistettiin leipomalla kaksi kertaa. Sotilaat murensivat niitä ja keittivät suolan ja yrttien kanssa. Korput olivat leipää kevyempiä ja  ne säilyivät ravintoaineitaan menettämättä pidempään. 

Venäläissotilaan ruoka-annos maksoi  valtiolle nelisen ruplaa miestä kohdin. Marssilla sotilaan tuli kantaa neljän päivän muona mukanaan,  kuuden päivän muona tuotiin rattailla. 

Kokkolan  seitsemässä ympäristöpitäjässä nimismiehet saivat venäläisiltä 1000 seteliruplaa ostaakseen karjaa, paloviinaa ja viinaa. 18.10.1808 Venäjän  sotaministeri lähetti  kaikkiaan 132000 hopearuplaa Buxhoevdenille. Kamenskin tiedetään saaneen näistä varoista noin puolet, mutta ei tiedetä, paljonko niistä lopulta päätyi seudun talonpojille.

Lohtajan aselepo päättyi Kamenskin joukoilla 31.10.1808. Tiedetään, että vielä 1.11.1808 oli osasto Demidov sijoitettu Korpilahteen. Osasto Tutshkov III oli laajemmasti  Kokkolan pitäjän alueella.  Venäläisjoukot olivat maillamme yli viiden viikon ajan eläen pääosin paikallisyhteisön resurssien varassa. Lisäksi Kokkolan kaupungissa joukkoja oli jo keväällä 4.-12.4.1808. 

Yllä: Kuva Kaukon sillan (nykyisin Perhonjoen sillan) luona olevasta muistomerkistä Suomen sodan ajoilta. 

Kokkolan seudulla isoa tuhoa sai aikaan myös ruotsalaisjoukot, jotka Fieantin käskystä perääntyessään Perhon suunnasta kohti Kokkolaa,  joutuivat tuhoamaan kaikki sillat. Ruotsalais-suomalaiset joukot myös sytyttivät Kaukon sillan (nykyinen Perhonjoen silta)  kahteen otteeseen. 

Yllä: Kesäinen kuva Perhonjoen nykyisestä sillasta, joka edelleen on strategisesti tärkeä kulkuväylä kriisitilanteissa. 

Kokkolan pitäjän sotavahingot olivat kaikkiaan  yli  75000 pankinriksiä. Yksi pankinriksi kuitenkin oli  1,5 valtiovelkariksiä. Mitä tuo summana tarkoittaa, ei ihan minulle auennut. Se oli kuitenkin neljänneksi eniten koko maassa. 

LÄHTEET: Jääskeläinen, Jussi. Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena. Venäjän armeijan logististen ratkaisujen seuraukset Suomen sodassa 1808-1809. Doktorsavhandling i Nordisk historia. Åbo Akademi 2011. 

Parkkari, Jukka. Ruotsi hävisi  1809 Suomen Venäjälle, kun huolto nikotteli. 30.3.2009. [https://www.ku.fi/artikkeli/1827425-ruotsi-havisi-1809-suomen-venajalle-kun-huolto-nikotteli?fbclid=IwAR18ow86vpWg1hJrBEvVE198j1rEa9igjC8pZTZlYFR4GlmZn3HaADKJt1Y] Luettu 13.11.2022.

Kokkolanseudun puumerkkejä

Nyt perehdytään puumerkkien mielenkiintoiseen historiaan! Puumerkki sanana tulee lähes suoraan ruotsin sanasta "bomärke,", joka tarkoittaa asumus- tai talonmerkkiä. Puumerkkien käyttö perustuu ikivanhaan oikeustapaan. Sitä käytettiin omistussuojana  ja sillä katsottiin olevan lain antama suoja. Jo niinkin aikaisin kuin  keskiaikaisessa Ruotsin maanlaissa on mainittu puumerkin väärinkäyttö rikollisena. Väärentäminen tuomittiin siis yhtä rikollisena kuin meidän aikoinamme nimikirjoituksen väärentäminen. 

Usein näkee puumerkkejä vanhoissa huonekaluisssa. Olikin tapana, että puumerkein varmistettiin omistajuus irtaimiston haltijana. Vuoden 1798 oikeuskauden määräyksessä  puumerkein varustetussa asiakirjassa tuli olla kahden todistajan  nimet. 

Mistä sitten kumpusivat puumerkkien aiheet? Idea  merkille saattoi syntyä oman ammatin kautta. Moni puumerkeistä on tulosta ihmiskunnan pitkäaikaisesta kanssakäymisestä aikojen saatossa. Aivan varhaisimmilla merkeillä on yhteys myös uskontoon. Yleisin niin kutsutuista taikamerkeistä on hakaristimuoto, joka on todistetusti peräisin seuduillammekin jo rautakaudelta. Vasta toisen maailmansodan aikana se liitettiin  valloittajakansan käyttöön. Yksi hyvin tavanomaisista puumerkkimuodoista on ollut myös viiskantamerkki, joka saatettiin liittää ruumisarkkuun tai riihen  ovenpieleen, jotta vainaja ei tulisi öisin häiritsemään elossa olevia

Alla: Kälviän kruununmakasiinin puumerkkejä. Ne ovat rakennuksen kivijalassa - mikä työ onkaan ollut niihin kaivertaa puumerkit ennen rakennuksen kivijalan luomista!

Puumerkkien käyttö väheni muuten vasta 1950-luvulla. vanhin Suomesta löydetty puumerkki on ilmeisesti löydetty Ulvilan hautausmaalta. Merkki on on kyetty yhdistämään 1200-lukuun!

Alla: Tankarin kirkon puumerkit. Näitä löytää Tankarin kirkosta puupenkkien virsikirjatelineistä. Aika veikeän näköisiä, en ole selvittänyt niiden haltijoita. 

Länsisuomessa puumerkit ovat olleet sidoksissa ennemminkin taloon kuin asukkaisiin. Usein merkki säilyi, vaikka talo vaihtoi omistajaa. Usein talokaupan mukana seurasi irtaimistoa, jota olisi ollut työlästä muuntaa toisen puumerkin alle. 

Jos taas kantataloa jaettiin suvun kesken, usein vanha merkki jäi  talon uudelle omistajalle ja siitä erkaantuneet talot herkästi kehittivät vanhaan puumerkkiin jonkin uuden asian. Myös naisella saattoi olla oma puumerkki, vaikka näitä vähemmän tuleekin vastaan. Etenkin, jos kyseessä oli talon omistava leskinainen. 

Oman sukuni puumerkit Etelä-Pohjanmaalla ja Satakunnassa ovat aikojen saatossa suurimmaksi osaksi kadonneet. Isäni suvussa tulipalojen myötä, kun taas äitini suvussa moni asiakirja on kylmäpäisesti tuhottu ei-niin-tärkeänä tai asiakirja on kokonaan puuttunut - välillä ehkä tarkoituksellisestikin. Siippani ruotsinkielisessä  suvussa Kokkolassa - tai silloisessa Kaarlelassa -   kaikki asiakirjat taas on pedantisti tallella vuosisatojen ajalta. Varmaan tämä kertoo jotain tilanpitäjien tunnollisuudestakin. 

          

Sain jokunen vuosi sitten anopiltani lahjaksi ison kasan suvun vanhoja asiakirjoja. Mikä mieletön lahja - sukututkija ei voisi innostua mistään juuri enempää!  Minua hieman pelottaa omistaa niitä - pelkään, että jotenkin onnistun ne tuhoamaan. Ne pitäisi kaikki järjestelmällisesti ainakin valokuvata. Olen vuosien saatossa avannut kirjekasan kolme kertaa. En koskaan pääse selvyyteen kaikkien asiakirjojen luonteesta. Siellä on kauppakirjoja, todistuksia, tilakirjoja, perunkirjoja, ruotusopimuksia, lippusia, lappusia...

Tänään avasin yhden pumaskan. Asiakirjat ovat monelta eri vuosisadalta. Ruotukirjat vanhimpia, mutta niitä en tänään ennättänyt kuvaamaan. Laitan tähän kuvia muutamista suvun asiakirjoista - tai siis niissä olevista puumerkeistä. 

Yllä: Jacob Jacobsson Huchtala ja Maja Johansdotter sekä todistajana Matts Johansson, jonka sukunimestä en ihan ole varma. 

Asiakirja on vuodelta 1806. Jacob Jacobsson  oli syntynyt 1749 ja kuoli pari vuotta tämän puumerkin jälkeen vuonna 1806. Hänen vaimonsa Maja  Johansdotter oli tyttönmeltään Wässe/Wässi.  Hän oli syntynyt 1750. Maja kuoli 1819. Jacob ja Maja olivat pojanpoikani esivanhempia kahdeksan sukupolvea häntä aiemmin. Molemmilla puolisoilla näyttää olevan sama puumerkki. 

Tässä alla asiakirjassa näyttää olevan samainen Maja Johansdotter sekä lisäksi Abraham Jacobsson ja Abraham Abrahamsson. 

Abraham Jacobssonilla on sama puumerkki kuin veljellään ja veljenvaimollaan yllä. Abraham Abrahamsson on puolestaan Abraham Jacobssonin poika ja hänellä on jo omanlaisensa puumerkki. Abraham Abrahamsson Huchta oli syntynyt 1780 ja isänsä Abraham Jacobsson 1747. Hän oli kotivävynä Prestillä ja myöhemmin maanviljelijänä samalla tilalla. 

Vuodelta 1864 Matts Johansson Heikilä. Merkki on selkeä muunnelma aikaisemmista sukupolvista. Merkki on vuodelta 1864. 

Alla olevassa asiakirjassa on itselleni tuntemattoimia nimiä yläreunassa. Henric Johansson ja Anders Mattsson kuitenkin.  

Alimmaisena on Anders Korp. Lienee Korpilaisten sukua? En ole ennättänyt läpikäymään näitä asiakirjoja, joten niiden asiayhteys on toistaiseksi ontuva ja siksi nimiä on vaikea tunnistaa. 

Alapuolen asiakirjassa on vedetty henkseleitä asiakirjatekstien päälle useamman kerran. Ilmeisestikin päivitetty versio asiakirjasta on aina päivitetty samaan paperiin - ainakin 4 kertaa. Puumerkin kuittaajana on Eric Jacobsson Heikelä. 

Alempi asiakirja on melkoinen sutaisu. Teksti on muita sekavampaa eikä niin siistiä. Bongaan sieltä kuitenkin nimen Johan Ericsson Witick puumerkkeineen. 

Vuoden 1810 asiakirjassa on Abraham Hucktalan nimi ja tämän lisäksi uusi puumerkki todistajalta: Henrik Johansson Måttinen. Hän ei liene ainakaan lähisukua. 

Tässä alla olevat kaksi jälleen samaa suvun samanlaista puumerkkiä. Hauskaa katsoa, että niissä oikeasti näkyy kirjoittajiensa erilainen kädenjälki!

Todistajana näyttää olevan Anders Fredriksson Majabacka.  Asiakirja on vuodelta 1850.

Tässä alaopuolen asiakirjassa on jälleen samoja nimiä kolmen henkilön kuittaamana. Taitaa olla kyseessä äitinsä perunkirja tekstistä päätellen.  Todistajina Matts Mikelson Korpe omine puumerkkeineen ja Matts Hauchtonen af dito eli käsittääkseni samasta paikasta. 

Vielä löytyy uutta - todistajana vuoden 1836 asiakirjassa on Eric Jacobsson Hejkilällä Matts Eriksson Kykyri. 

Kerran vielä törmään  lähes samaan Huchtalan puumerkkiin- se on Anders Huchtalalla. Yläosan tähtikuvio vain on muuttunut ristiksi.   Ylempänä mainitaan ilmeisestikin aviopari Abraham ja Anna Lillpeitso, jos nimen oikein tulkitsin näin kuvasta...

Heilläkin on keskenään samanlaiset puumerkit. 

Pahnanpohjimmaisena kuvissani on vielä Anna Elisabeth Hauhtosen ja Abraham Matsson Kottkan puumerkit. Heilläkin näkyy erot kädenjäljessä. Alimmaisena asiakirjassa on  todistajana Maria Andersson Junttilan yksinkertainen risti-puumerkki. 

Näissä riittäisi tutkittavaa ja pähkäiltävää pidemmäksikin aikaa!

LÄHTEET: Sukututkimuksen asiakirjaopas - väestöhistorialliset arkistolähteet. Päivi Happonen. Mikkeli 2004. [https://katiha.xamk.fi/Karjalatk/downloads/Sukututkimuksen_asiakirjaopas_Happonen.pdf]

Matts Andersson Kotkamaa käräjillä

Törmäsin parin  historian aiheisen opinnäytetyön jäljiltä  mielenkiintoiseen käräjätapaukseen Kokkolan ja Kälviän syyskäräjillä  vuodelta 1696. Oli ihan pakko lähteä tutkimaan asiaa lisää...

Kokkolan ja Kälviän käräjillä vuonna 1696 tuli nimismiehen esittämänä syytöksenä esiin, että jo yli 70-vuotias Matti Antinpoika Kotkamo oli puheillaan herjannut Jumalaa. Nenonen mainitsee tutkimuksessaan  Kotkamon  asuneen Kuoppalahdella, mutta jäin itse miettimään, onko nimi mahdollisesti käännetty  väärin. Saankin asialle vahvistuksen, kun Immosen  väitöskirjassa asiaa sivutaan käyttäen ilmeisen samasta henkilöstä nimeä Matts Kotkamaa ja kerrotaan hänen olleen kotoisin Korpilahden kylästä - näin itsekin olin päätellyt!

Nimismiehen syytökselle löytyi todistajaksi kaksi kunnialliseksi mainittua talonpoikaa, jotka kertoivat kuulleensa karkeita herjauksia ja pilkallista puhetta. Matts ei tietystikään myöntänyt syytöksiä tosiksi, vaan väitti miesten vihastuneen,  olevan kateellisia ja pahantahtoisia, koska eivät kerran olleet saaneet häneltä piimää. Todistajat vastasivat tähän, etteivät he koskaan olleet moisesta pahastuneet. Matts oli heidän mukaansa manaillut vastikään  sattunutta katoa,   kertonut "Pirun vieneen kaiken. " Todistajien roolissa esiintyivät  närviläläinen Mickel Andersson ja  linnusperäläinen Daniel  Hansson Wefwar. He  kertoivat oikeudessa Mattsin vastanneen: "Ennen oli antaa yhdelle ja toiselle, korkealle ja alhaiselle, mutta nyt on piru ottanut kaiken. "

Todistajat kertoivat myös, että palattuaan pellolta he olivat yöpyneet Mattsin luona ja yllättyneet aamulla Mattsin vastattua heidän hyvän aaamun toivotukseen "Fahnen har tagit bort godh Morgon " (piru on vienyt hyvän huomenen). Matts oli heidän mukaansa puhellut muutakin sopimatonta. 

Todistajat kertoivat ihmetelleensä ääneen  "Mihin nyt kulkisi meidän köyhien ihmisten tie" ja Matts oli siihen heille vastannut "Hwart annarsän till hellfwetia alla i hoop"  (Minnekä muualle kuin helvettiin kaikki yhdessä).Matts oli myös valittanut, että kaikki asiat olivat menneet paljon huonommin  sen jälkeen, kun papit olivat alkaneet ankarasti tutkia ja kuulustella heitä.  Todistajamiehet kielsivät olevansa Kotkamaan vihamiehiä ja kertoivat päinvastoin olevansa tämän ystäviä. Immonen mainitsee kuitenkin, että Kotkamaa oli suomenkielinen ja todistajat ruotsinkielisiä. Koska miesten maine oli kunniallinen, ei  oikeus halunnut evätä heidän todistustaan. 

Myös Mattsin vävy, Anders Olfsson, todisti käräjillä ja kertoi isännän  toisinaan käyttäytyvän  "kuin hänellä ei olisi kaikki kotona, kuten tavataan sanoa. "

Paholaisliitto oli  vakava rikos ja tarkoitti myös sitä, että oli tehty sopimus paholaisen kanssa ja ihminen oli luopunut kasteyhteydestä Jumalaan. Pahantahtoisessa  ihmisen kirouksessa ajateltiin olevan sanojen  kohteen konkreettista voimaa. Paholaisen mahti oli tilanteeessa läsnä.

Vaikka Matts aluksi kielsi aluksi kaikki häneen kohdistuneet syytökset, selitti hän sitten, että oli heikkopäisyytensä vuoksi puhunut moisia. Lautakunta totesi, etteivät he olleet aikaisemmin  moisia puheita kuulleet Mattsista. Tosin yksi saman perheen jäsenistä oli ollut samansuuntaisesta asiasta myös aikaisemmin käräjillä kuultavana.  Oli tyypillistä tuon ajan käräjöinnille, että yksi syytös herkästi johti lisäsyytöksiin. Matts äityi pyytelemään armoa polvillaan käräjämiesten edessä, ettei häntä tuomittaisi ankarimman mukaan. 

Papisto esiintyi yleensä melko aktiivisesti käräjillä. Myös Kokkolan kirkkoherran Jaakko Westzynthius oli paikalla käräjillä ja hän kertoi, että Mattsin väki oli kärttyisää ("bitter") ja vihaista ja kirkkoherran mukaan he elivät jumalattomasti ("godlöös"). Kirkkoherra kertoi myös, että Mattsin talon väki kävi kirkossa harvoin. Matts puolustautui kertomalla, että hän käy vanhuutensa ja pitkän matkan vuoksi Kälviän kirkossa.  Kälviän pastori todisti myös tämän Mattsin puolustuksen. 

Westzynthius oli Immosen mukaan ollut Kaarlelan  kirkkoherrana tällöin vasta parisen vuotta ja totesi tutkimuksessaan, ettei hän ymmärtänyt suomea, eikä   hän mitenkään voinut tuntea  syrjäisessä kolkassa seurakuntaa asuvaa Kotkamaata, joka tapasi käydä Kälviän kirkossa. Immonen myös pohtii, kuinka kirkkoherra tiesi kuvailla koko Kotkamaan sukua  "katkeran ja vihaisen tyyppiseksi väeksi", kun käräjillä todistaneet kuitenkin kertoivat  Kotkamaan väkeä "kunniallisiksi ja luotettaviksi sekä  hyödyllisiksi ja rauhallisiksi. "

Immonen käsittelee opinnäytetyössään  Kokkolan kieliryhmien  välisiä asenteita ja kuvailee, kuinka eri kieliryhmien asenteet  ja edut joutuivat myös  usein vastatusten. 1600-luvulla molemmille kieliryhmille pidettiin  erillisiä jumalanpalveluksia Kaarlelan kirkossa.  1600-luvulla kivikirkon viereen  nousi  puinen suomalainen kappeli, jonne päästiin Immosen mukaan pääkirkkoa ympäröivän  kirkkotarhan eteläportista. Immonen kuvailee, kuinka vaatimaton puurakennus komean kivikirkon vieressä  alleviivasi suomenkielisten talonpoikien vähämerkityksellisyyttä. Korpilahdesta ainakin Matts Kotkamaan tiedetään käyneen Kälviän kirkossa jumalanpalveluksissa, koska tästä on  kirkon asiakirjoissa maininta.  

.

Joka tapauksessa Matts tuomittiin kuolemantuomioon "Jumalan lain" eli Raamatun  ja vuoden 1687 kirkkolain määräysten pohjalta.  Hänet  todettiin syylliseksi halventavaan puheeseen sekä jumalanpilkkaan. Oikeus katsoi, ettei se voinut vapauttaa Mattsia kuolemantuomiosta, vaan perusteli päätöstä useilla lain kohdilla, kuten viittaamalla "Jumalan lakiin eli Mooseksen 3. kirjan  24. lukuun, jossa todetaan:

 "Se, joka pilkkaa herran nimeä, surmattakoon. Kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi, olipa hän maahan muuttanut siirtolainen tai syntyperäinen israelilainen. "

Lisäksi tuomin perusteena käytettiin  5. Mooseksen kirjan 5. lukuun. Tämän lisäksi vedottiin myös Uuden testamentin Paavalin kirjeeseen roomalaisille  ja sen 1. lukuun  sekä jakeisiin 30 ja 32. Maallisista säädöksistä löytyi tuomioon oikeuttavia kohtia uskontosäädöksestä.

1600-luku tunnetaan erityisesti luterilaisen puhdasoppisuuden aikana, jolloin kirkko ja kruunu kontrolloivat vahvalla kädellä alamaisien käyttäytymistä ja ajattelua, johon osallistui sekä maallinen että hengellinen esivalta. Kirkossa käynti ei ollut yksilön asia, vaan kollektiivisen ajattelun mukaisesti kirkossa käymättömyyden ajateltiin  langettavan Jumalan vihan koko yhteisön päälle. Jumalanpalvelukseen osallistuminen oli laissa määritelty velvollisuus ja luvaton poissaolo johti sanktioihin. Vaatimus kirkonmenoihin osallistumisesta esitettiin myös  vuoden 1686 kirkkolaissa  sekä  siihen liiitetyssä asetuksessa  vala- ja sapattirikoksista. Lisäksi sota-artikloissa, jotka olivat vuodelta 1683 ja Kaarle XI_N säädöksiä,   oli syytettä puoltavia seikkoja. 

Matts Andersson Kotkamaa oli aviossa Walborg Mattsdotterin kanssa ja heillä oli ainakin tytär Anna Mattsdotter. Pikaisesti netin sukutauluja katsastellen löysin  heille tähän päivään saakka eläneitä jälkeläispolviakin. 

Yllä: Pohjanmaan läänintilien tositekirja vuodelta  1680, jossa Matts mainitaan vasemmassa ylänurkassa perheineen. 

Lopullinen päätösvalta tuomiosta jätettiin hovioikeudelle. Tiedetään, että kaikista suomalaisten noitaoikeudenkäyntien  kuolemantuomioista hovioikeuden tiedetään vahvistaneen noin puolet. Löysin Mattsista tietoja vielä myöhemmältäkin ajalta, hän on kuollut vasta vuonna 1702, joten  hänen tuomionsa näyttää  lieventyneen. 

LÄHTEET: 

Immonen, Perttu. Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja ruotsinkieliseen  maaseutuväestöön 1600- ja 1700-luvuilla. Pro gradu-tutkielma. helsingin yliopisto. 2014. [https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136149/drengpoi.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 6.1.2021. 

Kuha, Miia. "Jumalan sanan ylenkatsojat. "Rahvaan kirkossakäynti  Savossa vuosina 1660-1710. Jrgonia 19/2012. [http://research.jyu.fi/jargonia/artikkelit/jargonia19_kuha.pdf] Luettu 6.1.2021. 

Kuronen, Miia. Onnea tavoitellen, vaaraa välttäen.  kansanomainen uskonnonharjoitus sekä noituus- ja taikuuskäsitykset  phdasoppisuuden ajan kuopion pitäjässä.pro gradu-tutkielma. Jyväskylä, 2009. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/22902/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201002051189.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 6.1.2021. 

Nenonen, Marko. Noituus, taikuus ja noitavainot.Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla vuosina  1620-1700.  Historiallisia tutkimuksia 165. Suomen historiallinen seura.  Helsinki, 1992.  s. 305-307.[https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/162471/HT165_opt.pdf?sequence=1]  Luettu 6.1.2021. 

Tanssittelua ja yöstelyä

Minulta kysyttiin viikolla, milloin olen tanssinut viimeksi lavatansseissa. Luoja paratkoon, siitä on  liki 25 vuotta. En tiedä mihin  se into katosi, ehkä perhekuviot aikanaan lässäyttivät tai jotain. Nyt innostuin kuitenkin tutkimaan tekstejä Kokkolan alueen  vanhoista tanssiperinteistä.

Perheeni asuu kielirajavyöhykeellä. Olemme Keski-Pohjanmaan pohjoisimmassa osittain   ruotsinkielisessä kunnassa, jossa moni puhuu äidinkielenään ruotsia. Kieliraja on veteen piirretyn  viivan kaltainen. Meillä kotona puhutaan molempia kotimaisia suloisesti sekaisin ja niin  suurimmassa osassa naapurustojakin. Tilanne taisi olla toisenlainen vielä reilut 50 vuotta sitten, kun suomenkielinen anoppini ajautui ruotsinkieliseen naapurikyläänsä - aluksi työn merkeissä, sitten  lempi leiskuen.. Sitä voi kuvailla  kai jonkinasteiseksi kulttuurishokiksi molemmin  puolin. Ainakin mitä anoppi on muistellut miniäksi muuttoaan ruotsinkieliseen perheyhteisöön.

Mutta minulla on oppivainen anoppi. Hän opetteli puhumaan ruotsia, vaikkei aluksi ymmärtänyt sanaakaan. Opetteli  vieraan kielen jopa niin pohjajuuria myöten, että vaikka puolisonsa ja appivanhempansa ovatkin jo tästä elämästä poistuneet, hän edelleen käyttää enemmän toista kotimaista kuin omaa  lapsuuskieltään. Minusta se tuntuu uskomattomalta. Minulle oma äidinkieli on ollut niin tärkeä osa persoonallisuuttani, että vaikka ymmärrän kaiken toisella kielellä puhutun, vastaan mieluummin suomeksi. 

On mielenkiintoista, että kielirajavyöhyke on asettanut jonkinlaisia rajoja myös  esimerkiksi tanssikulttuuriin. Perttu Immonen on tutkinut seutumme kielirajavyöhykettä opinnäytetyössään ja tehnyt havaintoja, että esimerkiksi  uudenaikaisemmilla kulttuurimuodoilla, kuten tanssilla ja yöstelyllä, on ollut vähintäänkin jonkinlaista viivettä eri ryhmien välillä. Yöstelyllä Immonen tarkoittaa nuoren miesjoukon yöjalassa kuljeskelua, jonka tarkoituksena oli tavata nuoria naisia "kapioiden tarkastuksen" merkeissä. Se oli tapana ruotsinkielisellä Pohjanmaalla  isommilla joukoilla, mutta puolestaan suomenkielisillä alueilla yksin.

Yllä:Kesäinen aittakuva Kälviältä.

Paikallinen tanssi ja  yöstely jäljittelivät  Keski-Euroopan nuorisokulttuuria, Se levisi Suomeen  Ruotsin kautta. 1700-luvun papisto vastusti tanssiharrastusta.Yksi tunnetuista tanssin vastustajista oli  Anders Chydenius. Hän kuuluu olleen seurakunnan johtohahmona vanhoillinen, jopa  vanhoillisempi kuin monet seurakuntansa talonpojat. 

Kokkolalalaisnuorison tapana 1700-luvulla oli kerääntyä yhteen lukukinkereiden jälkeisinä öinä.  Tapa liittyi ehkä yöstelyyn. Tätä tapaa kirkkoherra Chydenius paheksui, mutta sen sijaan talonpoikien mielestä tapa oli harmiton. Synnillisestä tanssiharrastuksesta löytyy mainintoja jo Kokkolan ensimmäisistä säilyneistä kirkkoraadin kokousten pöytäkirjoista. 

Vitsarilainen valtiopäivämies Eric Storhonga ja korpilahtelainen lautamies Jacob Kauko järjestivät tansseja. Kaukon talonväki kertoi  eteenpäin tansseista  talon  isännälle ja merkintöjä näistä synnillisistä tanssiharrastuksista löytyy ensimmäisistä säilyneistä Kokkolan kirkkoraadin  kokouspöytäkirjoista. Kaukon isännän kerrotaan  todenneen tansseista:

-Om J(ag) icke wilje låta dem dansa så må J(ag) drifwa dem bort. Eli suomennettuna sanoma oli se, että isäntä totesi, että jos ei haluaisi heidän tanssivan, niin hän ajaisi heidät pois. 

Kokkolan ruotsinkielinen nuoriso tanssi ainakin polskaa. Se levisi suomalaisalueille vasta 1800-luvulla. Ilmeisesti jonkinlaisia tansseja järjestettiin kuitenkin  1770-luvulla jo Kälviälläkin.

Kuudennusmies Matts Vessi ilmiantoi  Vitsarin kylässään Storhongan talossa pidetyt tanssit. Tanssit järjestettiin pyhäpäivän iltana. Asiaa selvitettäessä Storhongan isäntä myönsi, että hänen talossaan oli saatettu pitää tanssit, mutta ei kuitenkaan ennen iltayhdeksää. 

Kirkkoraati näyttää syyttäneen seuraavina vuosina useita eri kylien isäntiä pyhäpäivän tansseista. Esimerkiksi kuudennusmies Kankkosen sukulaismies, rödsölainen  Jakob Kankkonen ja leski Lisa Andersintytär Vessi olivat syytettyinä. Kirkolle määrättiin maksettavaksi sakkoa. Tanssin sallimiseen syyllistyneet talonisännät saivat kukin maksaakseen kolme kuparitaaleria. 1780-luvulla summa korotettiin  kahdeksaan taaleriin. Kuitenkaan itse tanssiin osallistunutta nuorisoa ei mainittu nimiltä tai edes sakotettu. 

Varsinaisista häätansseista on ensimmäinen maininta  kirjattuna Carl Mattsinpoika Kallisen häistä. Sulhanen oli saanut siitä hyvästä tavanomaisen sakon. Kirjauksista käy ilmi, että tanssit olivat saaneet alkunsa, kun Kallisen talon  isäntä  oli poissa kotoa. Carl puolustautui kertomalla, että oli  koettanut "vakavasti kieltää" häävieraitaan.


                                      

Yllä:Kuva mereltä Kälviän Paskalaakan saaresta, jossa pidettiin lavatansseja säännöllisesti  vielä 1900-luvun puolivälissä.

Valitettavasti 1700-luvulta ei ole säilynyt  Kälviältä vastaavanlaisia kirkkoraadin pöytäkirjoja tai pitäjänkokouksen pöytäkirjoja, joista voisi vertailla   suhtautumista tanssiin. 

Tiedetään kuitenkin, että Kälviän pitäjänseppä Samuel Wähälä omisti viulun jo 1770-luvulla. Sellaisilla säestettiin yleisesti tansseja. Wähälän viulu vaihtoi omistajaa, kun Wähälä möi sen Kokkolan kaupungin lukkarille, Henrik Hofreenille. 

1700-luvun loppupuoliskolla  rannikon tanssiharrastus monipuolistui. Polskasta kehittyi poloneesi ja vuosisadan lopussa myös menuetti.  

Menuetin ja avioliittokuulutusten yhteydessä pidettiin ruotsinkielisten keskuudessa ns, kainalosauvatansseja (kryckdans). Niiden oletetaan olleen pelkästään  ruotsinkielisten erikoisuus. Mielenkiintoinen nimitys johtui siitä, että ns. kuuliaisjuhliin tuotiin  lahjaksi pienoiskokoisia kainalosauvoja.  Niillä tuettiin kuvainnollisesti  nuorta paria, jotka ottivat yhteisiä ensiaskeleitaan. Ajateltiin heidän kuuliaisten yhteydessä ikään kuin loukkaantuneen. Kuulutuksen oton tiedetään ruotsalaisalueilla olleen kylässä runsaasti huomiota saanut tapahtuma. Kuulutuksilta palaavat saatettiin nuorison keskuudessa ottaa vastaan  monenlaisia kepposia tehden ja äänekkäästi lehmänkelloja, kattiloita ja muita pellinpaloja soitellen. Tämä tapahan on vielä  nykyäänkin usein häissä hääauton perään kytkettyinä kolistimina onnea tuomassa. 

Minulla oli ilo tätä kirjoittaessa tanssittaa suvun nuorimmaista. Siksi päivitys vähän venyikin... Olen saanut hoitaa häntä. Helliä hartaudella, laulella korvaan, pyöritellä, tuuditella. Istuskella luvan kanssa tekemättä mitään muuta ja  sylittelyn lomassa  on tuijoteltu toisiamme silmiin. Ihan parasta. 

LÄHTEET: Kokkolan ja Kälviän tuomiokirjat.

Perttu Immonen. Drengpoikia ja hurrikkaita. Kielirajavyöhyke ja sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen ja ruotsinkieliseen maaseutuväestöön 1600–1700-luvuilla. Pro gradu-tutkielma. 2014. [https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136149/drengpoi.pdf?sequence=1] luettu 17.12.2017. 

Muisto kesästä...

Kaunis heinäkuinen iltapäivä. Parkkeeraamme auton Päiväjärventien  parkkipaikalle. Heinikkoinen metsätie on kuiva kävellä.  Jossain pusikossa rahahtaa muutama oksa ja pieni lintu pakenee loitommas. 

Kiva yllätys, kun huomaamme rantaa lähestyessä, että pitkospuita on rakenneltu  hieman enemmän usean vuoden tauon jälkeen. Tosin aika kapoisasti  - kävelyesteinen ei tästä kyllä  yli kulkisi. Olisi voitu tehdä pari lankkua leveämpi, niin olisi sekin ongelma korjattu samalla vaivalla.

Kodan luona on hiljaista. Paikalla ei ole ketään muita. Uusi sahapukki uhkuu uljauttaan. 

Kodan sisällä on muutoin  siistiä, mutta aina sitä jää miettimään, mikä kivikaudenaikainen  töherrysvietti meissä ihmisissä elää...Piirrokset - kuten ihmisetkin -  vain ovat hieman pulskistuneet  maailman muuttuessa...

 Rantaan on tehty pieni  puutasanne, jossa on jopa pari penkinvirkaa toimittavaa  istuinta. Ehkä mallia hutera, mutta teksti ainakin on kaunis. Olen vuosikausia haaveillut muutaman metrin laiturista, jossa voisi kalastella huolettomasti. Ehkä tyydyn tähän. 

Jatkamme kulkua pitkospuiden suuntaan rannan suuntaisesti. Vaikka suossa on vain pari lankkua, sitä tuntee olonsa melkoiseksi suotorpeedoksi ja olon vakaaksi. . Mikäs tässä on astellessa kuivin jaloin. Suon heinät osuvat välillä sormenpäihin ja tuntuvat vähän  karkeilta  ja teräviltä käsiin. 

Kasvi, jota rakastan yli kaiken, on tupasvilla. Näin heinäkuussa niitä on jäljellä enää siellä täällä, mutta tunnelman kesäkuisen alun luonnosta pystyn näilläkin tavoittamaan. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka karulla suolla voi kasvaa jotain näin herkkää ja pumpulimaista.

Kuin suo, kuokka ja Jussi kuuluu suopursu suolle. Tuoksu on mieletön. Taitan mukaani muutaman varpuoksan. Vien ne isälleni. Hyvinä  vuosinaan hän liikkui usein soilla. Nyt ei enää siihen pysty, haaveilee vaan, että ensi syksynä minä sitten taas ....Rutistan "terapiaoksia" lujasti käsissäni ja toivon, että tuoksu johdattaa isän vuosissa kauas taaksepäin...

Sitten yllätys. Olimme aikoneet tulla kääntämään  pienen, vanhan venhomme talviteloiltaan vähän myöhässä, mutta meille sopivalla hetkellä. Joku on sen jo tehnyt...

Ei siinä mitään, en halua tätä paatia lukita, suon ilmomielin, että joku sitä lainaa, kunhan hellii ja hoivaa, kuin vanhusta ikään. Aina joskus joku soittaa ja kysyy, saako sitä käyttää. Ilomielin silloin lupaa. Paatti jo vähän vuotaakin, mutta omaan käyttööni se sopii vielä tänne eläkepäivikseen. Aina joskus harmittaa, jos joku lainaa jättää  veneeni  tuulten paiskottavaksi tai jopa soutaa vastarannalle ja hylkää sinne...Noutajia on sitten aika lailla vähemmän...

Teemme souturetken järven toiseen päähän. Vielä vanhus jaksaa kanssamme, vaikka  sen ryppyjä ja kauneusvirheitä onkin pakkeloitu suuripiirteisesti.  Sisäpohjassa kuuluu olevan vähän vettä, joten huolellinen veneen säilytys on tarpeen, jotta vesi pääsee valumaan levätessään  sieltä pois.

Suojärvi on  autio ja vailla kiirettä.. Etäämpänä näkyy paljon lokkeja. Lintujen ääniä lukuun ottamatta on hiljaista. Sitten huomaamme vedessä uiskentelevan kaakkurin. Yritän ottaa kuvaa, mutta lintu on  ovelampi. Se sukeltaa. Soudamme uudelleen sitä lähemmäksi ja taas se sukeltaa pitkästi. Tunnen itseni tyhmäksi kameran takana heiluessani. Vähän naurattaakin. Seuralaiseni kysyy, minne päin se sukelsi.  Hetken päästä se nousee esiin  veneen takaa, kaukana ja nauraa partaansa.... 

Vaikka Päiväjärvi ei iso olekaan, pohjoistuuli puhaltaa yllättävän voimakkaasti. Siitä on se hyöty, ettei tällaisella säällä hyttysistä ole kiusaa.

Airot vinkuvat ihanasti. Heitän vähän kämmenilläni vettä hankaimien ympärille. Vinkuna lakkaa.

Rannemmas soudeltua katselen veteen veden kasveja. Väkisinkin palaa lapsuuden kesät ja mökkielämä mieleen. Kun aikuiset soutivat, minä venytin käteni veteen pitkälle, pitkälle, vielä vähän pidemmälle. Kiskoin kukkasia ja tein niistä seppeleitä. Kiiretöntä kesää ja aikaa värkkäillä. Muuta ei  kaivannut. Muistan, kun eräänkin kerran kävelimme äitini, minä ja pikkusiskoni  metsän halki kylään kauppa-autolle. Edestakaksin matkaa oli yli kymmenen kilometriä, eikä meistä lapsista  kumpikaan tajunnut  edes valittaa. Se oli retki jos mikä.

Rantaudumme. Vene rantaan tiukasti köytettynä ja keula kohti taivoa, jotta  välipohja tyhjenisi.



Metsäpolkua kävellessä teen huomioita tulevasta marjavuodesta. Yllättävän monta lakan karttia on näkyvissä. Niitä ei tällä  rannalla yleensäkään ole montaa, mutta nyt näkyy  tavallista useampi. Karpaloiden syksy näyttä enemmän kuin lupaavalta.

Vilkaisen vielä taakseni. Pieni, punainen piste, paattini,  hymyilyttää minua kotiin päin kulkiessa. Minun vene, minun onni.:) Joskus onni on niin pienissä asioissa. 

Kaipauksella, kesälle...