Kun Klingspor otti ja pakeni yön pimeyteen

Tällä kertaa palailen taas Suomen sodan pariin. Olen lukenut omaan sukututkimukseeni liittyen niin paljon Suomen sodasta, että kohta voisin kai jo väitellä siitä. Ihan sama, kumman osapuolen näkökulmasta milloinkin kirjoittelen. Näkökulmiahan riittää aina vähintään kaksi. Se ei ole minulle merkityksellistä. Rakastan hyviä tarinoita ja tässä taas luvassa yksi sellainen!

Tämä teksti tuli vastaan digitaalista sanomalehtiarkistoa selaillessani. Tarinan keskiössä on sotamarski Klingspor, joka johti seudullamme ruotsalaisia joukkoja.

Syyskuussa 1808 Oravaisten taistelun jälkimainingeissa  maamme lyöty  armeija siirtyi pohjoisemmaksi. Seuraavana tähtäimenä  päämajalla oli asettautua Lohtajalle armeijan marssiessa  vielä siitä eteenpäin kohti Himankaa. 

Ylipäällikön neuvonantajana toimi majuri Aminoff,  kenraali Adelcreuz ja kenraalimajuri Vegesack. He tekivät esityksen pääpuolustuslinjan perustamisesta rannalle, josta olisi ollut hyvä viivyttää vihollista, kun silta oli poltettu. Sotamarsalkalle ehdotus oli kuitenkin kauhistuttava, hänen tavoitteenaan oli vain paeta vihollista. Päädyttiin siihen, että Aminoff lähti eteenpäin valmistamaan  jo Kalajoen pappilaa seuraavaksi majapaikaksi Klingsporille päämajan jäädessä toistaiseksi Lohtajalle. 

Venäläiset lähettivät Lohtajalle ainoastaan kenraali Nikolai  Kamenskin adjutantit ja ylimajoitusmestari  van Suchtellenin tunnustelemaan, olisiko maaperä aseleponeuvotteluille suotuisa. Näennäisesti venäläiset esiintyivät vankienvaihtoasialla, mutta todellisuudessa haluttiin käydä aseleponeuvotteluja. Sotamarski Klingspor vastasikin myötämielisesti vastakäynnillä. Klingspor lähetti kaksi miestään vastaamaan esitettyihin kysymyksiin ja samalla vaivihkaa utelemaan aselevon ehtoja.  Varsinaiset aseleponeuvottelut käytiin Lohtajan pappilassa. 

Lopulta saatiinkin aselepo syntymään - tosin lähestulkoon venäläisten ehtojen mukaisesti. Samaan syssyyn Ruotsin kuningas erotti Klingsporin, mutta koska muut Klingsporin armeijan kenraalit  pitivät aselepoa tarpeellisena, he antoivat Klingsporin allekirjoittaa sen.  Klingsporin siipeensä saanut armeija tarvitsi kovasti lepoa ja  haavoittuneet hoitoa. Mutta lepo otettiin liiankin kirjaimellisesti. Haavoittuneet jäivät vaille tarvitsemaansa hoivaa ja huolenpitoa.  Myös joukkojen tiedustelutehtävät ja joukkojen kunnon kohentaminen jäivät. 

Klingspor tunnettiin herkkusuuna ja mukavuudenhaluisena. Sen vuoksi hän mieluusti majoittui pappiloissa. Niissä oli  tasokkaampi ruokatarjonta. 

Aseleponeuvottelun tuloksena 29.9.1808  oli, että aselepo tehdään epämääräiseksi ajaksi. Aselepo pitäisi sanoa irti kahdeksan vuorokautta ennen  sotaliikkeiden aloittamista. Suomalainen armeija lupasi vetäytyä Himangalle. Sopimuksessa sovittiin, että Lohtaja-Himanka-välinen alue jäisi puolueettomaksi. Näin jälkikäteen voi todeta, että aselepo kesti noin kuukauden verran. 

Sopimukseen kuului myös, että Savossa toimivan sotamarsalkka Sandelsin oli asetuttava Iisalmen kirkon luoteispuolelle. Siten itse kirkko jäisi puolueettomaksi alueeksi. Tämä kohta sopimuksessa oli venäläisille erityisen tärkeä, koska Sandels oli urhoollisesti puolustanut Savoa. Nyt Sandelsin olisi siis luovuttava Toivalasta. Lisäksi sovittiin, ettei sotaväkeä saa siirrellä. Jotta Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf suostuisi aselepoon, kuvailivat suomalaisarmeijan johtajat Aminoff, Adlercreutz ja Klercker tilanteen olevan täysin toivoton. 

Klingspor saattoi siis hetkiseksi vetää henkeä ja viettää päivänsä levollisesti pappilan hyvässä huomassa. Koska Klingspor tunsi itsensä melko raihnaiseksi, päätyi hän vaatimaan itselleen lämmitettyä huonetta Lohtajan  pappilasta. Pappilassa olikin iso koivuhalkopino takakartanolla, joten lämmitys luonnistui hyvin ja Klingespor saattoi nukkua yönsä levollisena hyvin kuumaksi lämmitetyssä huoneessa. 

Vaan keskellä syyskuista, pimeää yötä Klingspor heräsi karmivaan paukahdusääneen. Hän kutsui pikaisesti koolle adjutanttinsa ja  palvelusväkensä antaen heille peloissaan määräyksen: "Vaunut nopeasti! Vähääkään viivyttelemättä suoraan Himangalle!"

Niin hankittiin pikapikaa kuomuvaunut portaiden edustalle. Marski kiedottiin turkiksiin ja peitteisiin syysyön koleutta vastaan. Ja niin lähdettiin etenemään ajurin hoputtaessa hevosia matkaan. Himangalle saavuttuaan Klingspor pääsi tarkasti vartioituna jatkamaan keskeytynyttä untaan. 

Aamun valjettua huomattiin, että venäläiset olivatkin pysyneet entisissä asemissaan. Lähdettiin tutkimaan, mikä oikein  oli aiheuttanut pamahduksen. 

Ja selvisihän asia lopulta: kamarissa, missä marski oli Lohtajan pappilassa nukkunut, oli rovastin matka-arkun kansi pamahtanut kovassa kuumuudessa halki! Sitä ääntä oli marski säikähtänyt ja paennut hädissään pois paikalta. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Paukahdus oli ollut viaton ja aselepo jatkui Klingsporin säikähdyksestä huolimatta!

LÄHTEET: 

Lohtajan aselepo. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Lohtajan_aselepo[Luettu 5.5.2024.].

Pelokas sotamarski. Hakkapeliitta no. 39. 26.9.1933. [ https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1109645?term=Lohtajalta&term=Lohtaja&term=Lohtajalle&term=Lohtajan&term=parastaan&page=14] Luettu 5.5.2024. 

Suomen sodan tarinoita, osa 1

Kälviäläiset saivat tiedon, että venäläiset olivat palaamassa pohjoisen suunnasta kohti Kälviää. Miehiä kokoontui asian tiimoilta Asujan taloon. Muistitiedot puhuvat kahta versiota kokoontumisesta. Ensimmäisen mukaan miehet kokoontuivat kuulutuksen johdosta, toisen mukaan isäntä Pietari Suonperä olisi lähettänyt kutsun lähimpään taloon. Ehkä molemmissa piilee todenperää ja kuulutus on saattanut olla alkujaan esimerkiksi kreivi Klingsporen tai kuninkaan julistus, josta sitten Suonperä on lähettänyt sanaa eteenpäin.

Yllä: Asujan talo kartassa. 

Asujan taloon kokoontuneilla oli yhteisenä tahtona estää venäläisiä pääsemästä ylös pitäjälle tai sieltä Kannuksen tietä Wiitasaarta ja Jyväskylää kohti. Paikallisilla ei ollut kattavaa asearsenaalia, vaan se otettiin, mikä saatavilla kulloinkin oli. Jollakulla saattoi olla jo parhaat päivänsä nähnyt vanha ruotsin kivääri, toisella hyvä hylje- eli luotipyssy. Joidenkin täyty aseen puutteessa turvautua pitkävartisiin viikatteisiin, seipäihin, miekkoihin tai nuijiin.

Miehet päättivät yksissä tuumin lähteä kohti Peitson kestikievaria. Kievari sijaitsi kirkolta pohjoiseen rantatien varrella, kohdassa missä Kälviän pitäjäntie yhtyi rantatien kanssa. Pitäjäntien kerrotaan noihin aikoihin olleen melko mäkistä ja loppupuoli siitä oli metsäistä, isoa kuusikkoa. Peitson pihapiirissä puolestaan oli rantatietä kohti paljasta kalliota. Suunnitelmana miehillä oli asettautua metsään molemmin puolin tietä väijyksiin. Myös kallion taakse oli piiloutunut miehiä, koska sieltä käsin oli hyvä näköala tielle, josta venäläisten piti saapuman.  

Pitkän tovin odoteltuaan kallion takana vartiossa väijyneet miehet näkivät laumoittain venäläisiä kulkevan alas mäkeä. Kyseessä oli Siikajoelta, Revonlahdesta ja Pulkkilasta palaavat venäläisjoukot. Venäläiset astuivat kestikievariin ja viivähtivät siellä  leväten tunnin verran. Yllätykseksi paikallisille joukoille eivät venäläiset levähdettyään jatkaneetkaan pitäjälle päin. Samoin kälviäläiset olivat olettaneet, että kreivi Klingspor seuraisi Ruotsin joukkojen kanssa venäläisiä. Kälviäläiset talonpojat tajusivat, että eivät omin päin pystyisi käymään taistoa  suurta venäläisjoukkoa vastaan, kun Klingsporia ei näkynyt ja heidän oma asearsenaalinsa ja miehityksensä oli niin vaatimaton.

Kälviän miehet kätkivät aseensa kuusien juurille, taloihin, kivenkoloihin ja kuka minnekin. Osa miehistä päätti mennä likemmäksi katsomaan kestikievarin saapuneita sotamiehiä. Osa miehistä taas  jäi varuiksi metsään, jottei vihollinen arvaisi heidän olevan väijyksissä.

Venäläiset rupesivat selvittämään kälviäläiset miehet nähtyään, mitä miehiä he olivat ja mitä varten tuommoinen miesjoukko tulee heitä vastaan. Miehet kertoivat olevansa paikallisia talonpoikia, mutta jättivät kiertäen kaartaen toiseen kysymyksen vastaamatta.

Talonpojat tarkastelivat venäläisten kasakoiden koreita hevosia. Joku jopa mieli kasakkain hevosta ja aikoi viekoitella "muutaman viiksihuulen" nurkan taakse ja kolhaista hengen miehistä pois ja ajella korealla hevosella pois tiehensä. Se jäi kuitenkin vain haaveeksi.

Suurin osa talonpojista palasi ilman käsirysyä kohti kotia. Parisenkymmentä miestä jäi kuitenkin vielä kievarin maille. Hakunin talon isäntäväki oli nimittäin pyytänyt heitä vartioimaan taloaan, jos vihollinen tulisi liian lähelle. Venäläiset kuitenkin lähtivät tunnin levättyään marssimaan kohti Kokkolaa.

Viholliset siis poistuivat, mutta nappasivat matkallaan tien varrella olevista taloista kärryjä ja muita ajokaluja, joista oli puutetta. He kävivät esimerkiksi Järven talossa, joka oli Hakunin talon lähettyvillä. Kerrotaan, että Järven taloon karahuti monikymmenpäinen venäläisjoukko kärryjä anastaakseen. Järven talossa otettiin ensin venäläiset vastaan, mutta kun tiedettiin, että läheisessä Hakunin talossa olisi vielä apumiehiä paikalla, sinne saatiin vietyä sana rymäkästä. Hakunista saapuikin pian miehiä paikalle ja pian alkoi kova kahakka. 

Yllä: Kartassa näkyy Asujan talo ja Hakunti on tuossa Hakalan tienoilla. 

Venäläisten joukot kääntyivät taistossa alakynteen. Erityisesti on mainittu erään Ruotsin armeijassa olleen rumparin pojan, Lindgrenin, hätyyttäneen heitä. Lingren uhitteli joukkoja teräväksi lasketulla miekallaan leikellen vihollisen kauhtanan selkiä rikki sun muuta. Venäläiset pakenivat turnauksen jälkeen paikalta. Kerrotaan eräänkin venäläisen olleen talon sisällä haalimassa tuvasta irtainta itselleen, mutta hänelle tuli niin kiirus paeta kumppaniensa mukaan, että hypätä hurautti ikkunasta pihalle lumihankeen. Koska lunta oli hulppeasti vyötäröänsä myöten, jäi toinen saapas kinokseen ja mies kiireissään juoksi toiselta jalaltaan avojaloin toveriensa luokse. Kerrotaan, että tuossa kahakassa haavoittui useampia ja jokunen kai kuolikin. Talonpojille ei tiettävästi koitunut vahinkoa.

Jäljestäpäin selvisi, että Klingspor joukkoineen oli jäänyt lepäilemään pohjoisemmaksi ja odottelemaan lisää muonaa. Klingsporin kerrotaan majailleen miehineen seitsemisen viikon ajan Kalajoen tienoilla Raahen kaupunki pääkortteerina.

Näitä Suomen sodan kertomusia kokoellessa oivallan paljon paremmin Runebergin kirjoittaman Vänrikki Stoolin tarinan. Runeberg ei ainakaan Klingsporia kummosemmin arvostanut. 

Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas,

kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas.

Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon,

antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.

Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain,

aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain,

vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks tehtihin,

vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.

Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata,

siitä, että taapäin kulki, kun voi eespäin astua,

siitä, ett' on miehuuttamme, mainettamme häväissyt,

että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?

Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin?

Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin?

Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu

mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.

(Ote J.L. Runebergin Vänrikin markkinamuisto-runosta)

Klingsporhan oli jo 63-vuotias Suomen sodan aikoihin, eikä ollut ottanut tehtävää kovin mieluusti vastaan. Siksipä huvittaakin lukea, kuinka hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti. Siikajoen tappelun jälkeen hänen kerrotaan levänneen paikoillaan yhdeksän päivää ja sen jälkeen olleen Revonlahden taistelun jälkeen hän lepäsi tuon seitsemän viikkoa. Myöhemmin seuranneen Uudenkaarlepyyn taistelun jälkeenkin piti lepuutella täydet kolme viikkoa, ennen kuin hän jatkoi matkaa etelämmäksi. Lapuallakin meni huilauksessa neljättä viikkoa. Kuningas kuitenkin omapäisesti halusi hänen pitävän  virkansa. Kerrotaan, että kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen tuoden tietoa, että rahvas olisi valmiina käymään mies talosta-tyyliin sotaa. Klinsporin kerrotaan vastanneen: "Kyllä mä kutsun teidät kun tarvitsen!"

LÄHTEET: The Project Gutenberg eBook of Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta, by Kaarle Alfred Castrén [https://www.gutenberg.org/cache/epub/50695/pg50695-images.html]. Luettu 4.12.2022.

Vänrikki Stoolin tarinat. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/V%C3%A4nrikki_Stoolin_tarinat] Luettu 4.12.2022. 

Sotavahingoista ja ravinnosta Kokkolassa Suomen sodan aikana

Minulla on Suomen sotaan aika ristiriitainen suhtautuminen. Sota on aina sotaa ja Kokkolankin seudulla oli paljon  kärsimyksiä sodan tiimoilta. 

Toisaalta - ilman Suomen sotaa esivanhempani Valpuri ja Johan eivät olisi koskaan tavanneet.  He lienevät tavanneet jossain Lapväärtin tienoilla, siis täältä hieman etelämpänä. Johanin nimi antaa mielikuvan suomalaisesta tai ruotsalaisesta miehestä, mutta aivan niin ei ole. 

Johan oli venäläinen ja juutalaistaustainen. Hänen sukujuurensa ovat mielenkiintoiset ja olen jo vuosia tehnyt valtavasti tutkimustyötä selvittääkseni hänen alkuperänsä. Tällä hetkellä etsiskelen hänen isänsä alkuperää - hän lienee Liivinmaalta. Historia aukeaa ihan uusin silmin, kun on asioihin henkilökohtainen yhteys! Johanin rooli sodassa ei ilmeisestikään ole ollut normi sotilas, vaan marketantti. Marketantit olivat sotilaskaupustelijoita, jotka kulkivat sotilaiden perässä. 

Tätä esi-isääni tutkiessa olen törmäillyt jos vaikka minkälaisiin, mielenkiintoisiin tutkimuksiin. Niin kävi taas. Ja koska tässä  löytämässäni väitöskirjassa sivuttiin Suomen sotaa myös Kokkolan näkökulmasta, on ihan pakko  uppoutua siihenkin.

Sotavahingot keskittyivät yleisten teiden läheisyyteen. Siksi Kokkolankin osuus oli iso. Koko nykyistä maatamme tarkasteltaessa sotavahinkoja oli eniten (yhteensä yli 54%)  suuruusjärjestyksessä silloisine kappeliseurakuntineen: Kuortane, Närpiö, Saarijärvi, Kokkolan pitäjä ja Saarijärvi.  Eniten  sotavahinkoja  paikkakunnallamme kirjattiin kotikylässäni Korpilahdella (n. 13%), seuraavina tulivat Kaustari (vajaa 8%) ja Palonkylä ( yli 5%). 

Yllä:Kuvitusta Kokkolan infokylteissä Kälviän Tikkasen talossa tapahtuneesta käsirysystä,  josta olen aikaisemmin tehnyt blogipäivityksen. 

Jääskeläisen tutkimuskohde on ollut erityisesti sodan ja paikallisyhteisön väliset suhteet. Sodankäynti oli parisataa vuotta sitten aika oudon oloista. Talonpojat ja porvaristo olivat keskeisiä  paikallisia resursseja, joilta armeijat - siis myös vihollisen armeija - hankkivat elannon, majoituksen ja kyyditykset. 1700-luvuilla käytössä oli   palovero ja ns. kontribuutio. Palovero oli rahana tai luontaistuotteina maksettu kertavero, jonka vihollinen kiristi paikallisilta asukkailta taaten, ettei veroja maksaneita taloja poltettaisi. Kontribuutiolla ymmärretään sotaveroa, joka kerättiin rahana ja tavaroina  läpikulkevalle armeijalle väkivallalla uhaten. 1800-luvulla omaisuuden pakko-otot korvasivat kontribuution ja ryöstelyt. Jääskeläinen kirjoittaa, kuinka  pakko-otoissa yksityinen omaisuuden omistaja sai kirjallisen todistuksen sotilaallisiin tarkoituksiin menettämästään omaisuudesta. Sodan jälkeen todistusta vastaan piti saada omalta hallitusvallalta korvausta, jonka lopulta olisi maksanut hävinnyt vihollinen. Paikallisyhteisöt toimivat suojan, polttopuiden,  ruokatarvikkeiden, juotavan,  rehun, vetoeläimien,  vaatetuksen sekä rakennustarvikkeiden järjestäjinä. Osa toteutettiin säännöllisinä pakko-ottoina viranomaisten toimesta. 

Kokkolan pitäjän - johon tässä yhteydessä  luetaan kuuluvaksi   myös Alaveteli, Kaustinen ja Veteli -  sotakorvaukset olivat läänin neljänneksi suurimmat, hieman yli 75000 pankinriksiä. Pankinriksin arvo  perustui hopeaan. Suurin osa sotakorvauksista liittyi venäläisten sotilaiden logistiikkaan eli huoltoon. Korvausten määrän suuruus johtui alueellamme siitä, että venäläiset joukot jäivät suurilukuisina seudulle pitkäksi aikaa, koska rintamalinja kulki Kokkolan kautta kahteen otteeseen. 

Kun venäläisjoukot keväällä 1808 kulkivat kohti etelää, päätti  kenraaliluutnantti Nikolai Aleksejevitsh Tutshkov 5. divisioonan siirtämisestä Lohtajalta Kokkolaan. Väestön levottomuus oli kasvanut Kokkolassakin. Elintarvikekuljetuksia hylättiin ja suomalaiset talonpojat ryöstivät kuljettaessaan niitä. Rahvas ja kyydittäjät piilottelivat ja  karkailivat hevosineen metsiin.

Tustshkov määräsi yhden pataljoonan  marssimaan Kokkolaan 3.5.1808. Pääjoukot saapuivat paikkakunnallemme 5.-6.5.1808 Joukkoja sijoitettiin Perhonjoen molemmin puolin ja kaikkiaan joukkojen vahvuus oli vähintään 3600 miestä. Kenraalimajuri  Nikolai Rajevski olisi halunnut huolto-ongelmien vuoksi siirtyä Vaasaan, mutta ylipäällikkö Buxhoevden ei tähän suostunut. Venäläisjoukot olivat kotiseudullamme 14.6. 1808 saakka. Rajevskin joukkojen vahvuus Kokkolassa 1.6. 1808 oli noin 3900 miestä, 935 hevosta ja 15 tykkiä. Lisäksi ympäristökuntiin oli sijoitettu erillisjoukkoja. 

Venäläisjoukot liikuskelivat Kokkolan seudulla myös sodan  vetäytymisvaiheessa  syksyllä 1808. Klingsporin joukot lähtivät pois Kokkolasta 22.9.1808. Tämän jälkeen venäläiset joukot miehittivät Kokkolan. Buxhoevdenin pääjoukot saapuivatkin Kokkolaan sitten jo 24.9.1808. Lohtajan aseleposopimus solmittiin 29.9. ja sen mukaisesti venäläisjoukkojen tuli pysytellä Kokkolan tienoilla. Molemmat osapuolet perustelivat aselepoa muona- ja rehupulalla. 

Lokakuun 1808 alussa on arvioitu venäläisiä olleen Kokkolan lähistöllä lähes 7500 miestä ja 1200-1300 hevosta. 

Aselevon alkaessa Kamenskin joukoilla oli isoja huolto-ongelmia. Kuljetusyhteydet olivat pitkiä ja talonpoikien hevoset uupuneita. Joukoilla ei ollut leipää eikä rehuja. Kamenskin joukot lähettivät huoltovaunuja vastaanottamaan etelän suunnasta saapuvaa kymmenen päivän elintarvikevarastoa. Huonokuntoiset tiet ja rehupula hidastivat matkaa. 

Venäläisjoukoilla ruoka kuitenkin riitti paremmin kuin ruotsinsuomalaisilla joukoilla, koska heidät oli majoitettu laajemmalle ja  rikkaammille alueille kuin ruotsinsuomalaiset joukot. Viholliset myös kohtelivat asukkaita kovakouraisesti. Komentaja Gipenberg väitti, että viholliset  ottivat viljaa ja karjaa väkivalloin. Samoin he anastivat rehua ilman korvausta ja myös alueilta, joista ei oltu sovittu. 

Tutkijat ovat selvitelleet molempien osapuolten armeijoiden muonitusta. Ne olivat hyvin samankaltaisia. Ruotsin armeijan muona koostui leivästä, keittotarpeista ja särpimestä. Keittotarpeisiin luettiin  ryynit, herneet ja jauhot. Särpimiin luettiin naudanliha, silava, voi ja kala, joka yleensä oli suolattua silakkaa tai kuivattuna haukea. Lihan varalle sotilaille annettiin etikkaa, jota voitiin käyttää myös "virkistykseen matkan aikana." Jokaiselle sotilaalle piti olla yksi ateria päivässä. Ruoka oli erittäin suolaista ja vaati paljon juomista. Ilmeisesti juomina oli kalja tai vesi. Ravinto oli yksipuolista ja hyvin samankaltaista kuin maan asukkaillakin. Sotilaille tarjottiin muonituksen yhteydessä myös tupakkaa ja sahtia. Paloviinaa jaettiin pitkien taisteluiden ja marssien yhteydessä. Se toimi myös  lääkkeenä sairauksiin, vilustumisiin ja uupumuksiin. On tyrmistyttävää, ettei muonituksiin käytetty perunaa tai vihanneksia, joita maaseudulla viljeltiin. 

Venäläisen sotilaan ruokavalion suurin osa muodostui viljatuotteista. Venäläisillä  oli käytössään myös sotilaiden arttelit, joita valvoi aliupseerit. Jokainen osallistui muutamalla ruplalla artteleiden rahoittamiseen. Käyttämättömät  ruoka-avustukset ja sotasaaliit laajensivat rahastoa. Rahat pidettiin komppanian päällikön hallussa ja rahoja käytettiin lisäruokaan,  hevosiin ja kantamusten kuljettamiseen rattailla. Artteleissa oli lisäksi ala-artteleita, joihin kuului 8-10 miestä, jotka tekivät työtä ja taistelivat yhdessä. Sotilaille jaettiin jauhoja, joista he tekivät leipää  heti leirin pystytettyä maauuneissa. Jyvät jaettiin pienillä käsimyllyillä. Venäläissotilaat käyttivät sukharia. Ne olivat kovia korppuja, jotka valmistettiin leipomalla kaksi kertaa. Sotilaat murensivat niitä ja keittivät suolan ja yrttien kanssa. Korput olivat leipää kevyempiä ja  ne säilyivät ravintoaineitaan menettämättä pidempään. 

Venäläissotilaan ruoka-annos maksoi  valtiolle nelisen ruplaa miestä kohdin. Marssilla sotilaan tuli kantaa neljän päivän muona mukanaan,  kuuden päivän muona tuotiin rattailla. 

Kokkolan  seitsemässä ympäristöpitäjässä nimismiehet saivat venäläisiltä 1000 seteliruplaa ostaakseen karjaa, paloviinaa ja viinaa. 18.10.1808 Venäjän  sotaministeri lähetti  kaikkiaan 132000 hopearuplaa Buxhoevdenille. Kamenskin tiedetään saaneen näistä varoista noin puolet, mutta ei tiedetä, paljonko niistä lopulta päätyi seudun talonpojille.

Lohtajan aselepo päättyi Kamenskin joukoilla 31.10.1808. Tiedetään, että vielä 1.11.1808 oli osasto Demidov sijoitettu Korpilahteen. Osasto Tutshkov III oli laajemmasti  Kokkolan pitäjän alueella.  Venäläisjoukot olivat maillamme yli viiden viikon ajan eläen pääosin paikallisyhteisön resurssien varassa. Lisäksi Kokkolan kaupungissa joukkoja oli jo keväällä 4.-12.4.1808. 

Yllä: Kuva Kaukon sillan (nykyisin Perhonjoen sillan) luona olevasta muistomerkistä Suomen sodan ajoilta. 

Kokkolan seudulla isoa tuhoa sai aikaan myös ruotsalaisjoukot, jotka Fieantin käskystä perääntyessään Perhon suunnasta kohti Kokkolaa,  joutuivat tuhoamaan kaikki sillat. Ruotsalais-suomalaiset joukot myös sytyttivät Kaukon sillan (nykyinen Perhonjoen silta)  kahteen otteeseen. 

Yllä: Kesäinen kuva Perhonjoen nykyisestä sillasta, joka edelleen on strategisesti tärkeä kulkuväylä kriisitilanteissa. 

Kokkolan pitäjän sotavahingot olivat kaikkiaan  yli  75000 pankinriksiä. Yksi pankinriksi kuitenkin oli  1,5 valtiovelkariksiä. Mitä tuo summana tarkoittaa, ei ihan minulle auennut. Se oli kuitenkin neljänneksi eniten koko maassa. 

LÄHTEET: Jääskeläinen, Jussi. Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena. Venäjän armeijan logististen ratkaisujen seuraukset Suomen sodassa 1808-1809. Doktorsavhandling i Nordisk historia. Åbo Akademi 2011. 

Parkkari, Jukka. Ruotsi hävisi  1809 Suomen Venäjälle, kun huolto nikotteli. 30.3.2009. [https://www.ku.fi/artikkeli/1827425-ruotsi-havisi-1809-suomen-venajalle-kun-huolto-nikotteli?fbclid=IwAR18ow86vpWg1hJrBEvVE198j1rEa9igjC8pZTZlYFR4GlmZn3HaADKJt1Y] Luettu 13.11.2022.

Tarina Kälviän Kleemolasta ja Kalliojärvestä Suomen sodan ajalta

Olin ajatellut tehdä tänään pikaisen päivityksen jostain jo lähes valmiiksi kirjoittamastani aiheesta. Muttta blogin kirjoittaminen on sellaista, että täytyy olla inspiraatio, jotta teksti luistaa. Se oli hukassa. Selailin keskeneräisiä tekstejäni ja sitten  kolahti! Minulla oli muistiinpanoissani tallenne erään lähiseudun sukuseuran kirjasta ja  aihe oli muutoin täysin  vieras minulle. Lukiessani Pietarin perilliset - kirjaa jokin aika sitten, törmäsin nimittäin  mielenkiintoiseen tarinaan Suomen sodan ajoilta. Eli puhutaan ajasta 1808-1809.

Tarina on kirjattu ylös aikoinaan Kleemolan kylältä ja kirjoitan sen tähän sanasta sanaan lainauksena alkuperäisestä. Siinä näkyy myös kivalla tavalla Kälviän murre. 

"Kleemolan kylältä parin virstan verran polokua pitki etelhän päin keskellä mehtää on Kalliojärvi. Siittä kautta kuluki ennevvanahaa mehtäpöloku Alavetelhin asti. Kallijärven pääsä oli tullu venäläinen sotamiäs Kleemolan Mikkua vasthan.  Soli yrittänny heti lyäjä sapelilla. Mutta Mikko  oli viälä sillon melekhein parhaillaans, sai  siittä ryssästä kiinni ja löui kirvheellä sen kualiahaks.

Mikko kanto ryssän krupin varmuen vuaks ranthan ja paiskas senjäläkhen äijän ketalhen järvhen. Siltä ryssältä oli sillon jäänny kontti sinne kiven päälle, tummu ja vanhemmat puhuvat siittä usiasti.

Siittä on kulunnu jo hyväsesti yli seittämänkymmentä vuatta, ko se kontin rääsy oli siinä kivellä. Jäläkipolovia aina pelijätethin, että äläkää menko sinne järvhen uimhan, se ryssä tarttuu varphaasta kiinni."

Tarinan luettuani tutkin aluksi karttaa. Kleemolan kylän kyllä suurin piirtein tiesin, mutta kartalta katsottuna uusi aihe on kokonaisuudessaan helpompi hahmottaa. Kalliojärvi oli entuudestaan täysin tuntematon. Haasteena oli, ettei Google mapsikään osaannut kohteeseen perille, kun paikalle ei vienyt tietä. Uusin metsäautotien pätkäkin oli niin tuore, ettei sitä löytynyt karttatallenteista. Tiedättekö, tämä tällainen kohteen etsiminen on blogistille kuin joululahjapaketin aukaisua. Koskaan ei tiedä, mitä on vastassa, mutta mieli on kihelmöivän  odottava.

 Kleemolan kylän ohitettuani löysin   ongelmitta Korvelan metsätien, jonne käännyin ja jota pitkin ajelin 1,4 kilometriä. Ajoin autoni uuden, pienen tienhaaran  vierustalle ja kävelin  kapoista tietä muutaman sata metriä.

Saavuin pienen metsälammen rantaan, johon pikkutie päättyi. Tämä kohde oli ensimmäinen hämmästykseni kohde. Lampeen johti uusi ja tukeva laituri,  rannalle oli tuotu hiekkaa, rakennettu korkea kota ja jopa puuhyyskä! Ihmettelin itsekseni ja jatkoin matkaa.

Tie loppui, avautui jonkinmoinen turvesuo, johon oli  viime vuonna istutettu männyntaimia. Möyhittyä maata oli helpohko kävellä, mutta minä  olin epätietoisuuden vallassa, sillä en nähnyt minkäänlaista polkua, joka johtaisi eteenpäin.

Kävelin summanmutikassa taimikon keskeltä ja kaarsin  vasemmalle. Rämmin jonkinasteisessa metsänpohjassa, jossa oli kiviä ja  oksanpätkiä. Tässä vaiheessa tuli mieleen, että kannattikohan lähteä tuiki tuntemattomaan ja vielä ihan yksin.

              

Heppoisalla suuntavaistollani tajusin kuitenkin, että järven täytyi olla edessäni, kunhan vain pääsisin eteenpäin. Maisemat olivat kauniita,  nousin jyrkähköä kalliota. Onneksi maaperä oli kuivaa, eikä ollut liukasta.Kanervikko oli upean näköistä, kun se peitti isot kalliot. 

Kun seisoin kalliolla ja ihmettelin oloani, näin etäämpänä toisessa päässä kalliota miehen, joka käveli kohti tietä virveli kädessään. Tämähän oli hyvä merkki! Jatkoin sinnikkäästi rämpimistäni. Matka oli pidempi,  kuin osasin ajatella. Tai ainakin se tuntui pitkältä. Mutta lopulta urheuteni palkittiin. Puiden takaa siinsi sininen järvivesi. Kalliojärvi!

Yllätyksekseni saavuinkin uudehkon, huolitellun  kodan viereen. Tajusin kyllä samalla, että olin tullut paikalle aivan väärää reittiä - aivan liian pitkän kautta. Paikka oli todella siisti. Kodan vieressä oli jäteastioita nimikoituina. Maassa ei näkynyt roskan roskaa. Samanlaisia jäteastioita näkyi olevan siellä, täällä ympäri järven.

                   

Lähdin järven rantaa vievää polkua käveleskelemään kohti kapeeampaa päätä järvestä. Molemmilla rannoilla näkyi virvelimies. Jälkeenpäin kuulin, että järveen oli ainakin jossain vaiheessa istutettu kalaa. Ilmankos kodan seinällä lukikin, että kalastaminen ainoastaan kalastusluvalla.

Järvi oli kaunis. Päivä oli kaunis. Rannassa oli  vain hieman kosteikkoa, itse vesistö oli vahvansininen. Toinen pää järvestä oli soistunut,  toinen  avoin. .

                        

    

                     

Löysin myöhemmin  tiedon, että laavu olisi kälviäläisten metsästysseurojen tekemä. Samoin alussa näkemän ns. . Leukun kota, jossa oli laiturikin. Hieno juttu!

Kleemolankylän eteläpuoli on ollut  laajaa erämaa- ja suoaluetta aina Alaveteliin ja Kaustiseen saakka. Tarinan Mikko oli Mikko Kleemola, syntyjään  Mikko Samulinpoika Vähälä. Hänen vaimonsa oli Kaisa Klemetintytär Kleemola.

Mikko oli syntynyt  1752 Ullavan Vähälässä. Hän avioitui Kaarin (Kaisa) Klemetintytär Kleemolan kanssa 1785. Pikaisen selailun jälkeen eri lähteistä, päädyin siihen, että Mikko on mennyt Kleemolaan isännäksi ja vävyksi. Hänen vaimonsa on ilmeisestikin perinyt Kleemolan  tilan, kun vaimon ainut aikuiseksi elänyt veli kuoli 34-vuotiaana ja veljen leski pienine  lapsineen näyttää avioituneen pian sen jälkeen  muualle. 

Mikolla ja Kaisalla oli  kolme aikuisiksi asti elänyttä lasta. Lisäksi  neljä lasta kuoli heiltä pieninä. Mikko kuoli Kleemolassa  vuonna  1820. Hän oli kuollessaan  68-vuotias. Hänen vaimonsa oli Mikon jälkeen vielä 31 vuotta, kuollen 90-vuotiaana.

Kontista ei näy rannalla jälkeäkään. Ihmetellä täytyy, jos siihen ei surman jälkeen kukaan koskenut. Vai oltiinko niin taikauskoisia? 

Kun olin aikani fiilistellyt, palasin takaisin - nyt sitä helpompaa reittiä, Siellä täällä metsikössä näkyi pieni polku, mutta ei niin selkeä, että olisin osannut sitä seurata koko matkaa.  Kallio oli upea tässä päässä metsikköä ja siellä oli  myös mykistävä muinaisjäänne, josta kirjoitan erikseen toisella kerralla!

Matka taittui nopeasti takaisin. Tämä oli mielenkiintoinen kohde ja olo oli tosiaan riemullinen, kuin lapsella jouluaatona, kun sai sen paketin käsiinsä. Mietin itsekseni, että tämäkin paikka olisi jäänyt kai ikuisesti näkemättä ilman blogiani:) Kyllä lähimatkailu on kerrassaan erinomainen tapa tutustua kaikkeen ympärillä olevaan kauniiseen ja mielenkiintoiseen!

LÄHTEET: 

Kalliojärven kalliot - Kälviän muinaismuistoja. [https://muinaismuistoja.vuodatus.net/lue/2015/05/kalliojarven-kalliot] Luettu 3.5.2020.

Pietarin perilliset. 1400-luvulta 1800-luvun alkuun. Tuomo Hankaniemi. Kälviän Kleemola, s. 133 - 134. Meriläinen- Liedes sukuseura. 2013. 

Kasakkakivi Karhissa

Jos jonkin blogipäivityksen eteen olen joutunut tekemään ylimääräistä työtä, niin tämän! Päätin kirjoittaa Lohtajan  Karhin Kasakkakivestä jo reilu vuosi sitten. Ajoin Karhin kylätien silloin  pariin otteeseen, eikä kiveä näkynyt. En tiennyt yhtään mistä etsiäkään ensin. En vain onnistunut löytämään itse kiveä kuvatakseni sitä.

Vaan ekasta turhasta yrityksestä ei pidä lannistua. Lopulta näin vanhan kuvan kivestä ja oivalsin, että kivi on niin lähellä kylätietä, että se on pakko huomata, kun seuraa tienvarsia. Minulla oli jopa kartta apunani - tosin en tiedä, auttoiko, koska en siitäkään löytänyt kiveä. 

Menneenä kesänä ajelin Karhin kylätien taas  kahteen otteeseen läpi. Kyseessä on siis tie  nimeltään Yhdystie 7715.  Viisitoista kilometriä pitkä tie määritellään kulttuuriympäristön ja maiseman vaalimisen kannalta tärkeäksi alueeksi.  Eipä edelleenkään löytynyt. Karhin kasakkakivestä tuli minulle suorastaan pakkomielle - se on löydettävä!

Kotin palasin ärtymystä puhkuen - tie on niin mutkikas, että en voinut jättäytyä auton kanssa tiensyrjään tai ajaa muita kulkijoita hiljempaa tien tukkona.   Siipalle ärhentelin kotona, että seuraavalle reissulle hän  lähtee kuskiksi, jotta ennätän seurailla itse maisemia. Sanoi, ettei lähde. Voitte kuvitella pohjalaisakan sisuuntumisen - ennenkin on kohteet itse löydetty!

Ei muuta kuin uudelleen matkaan - tietysti yksin. Vesisadetta ja lauantai-ilta. Se oli pelastukseni. Tiellä oli liikennettä tavallista vähemmän. Ajaa surruutin kolmeakymppiä. Maastohan  tien vierustalla on jo itsessään kivikkoista, koska se lienee vanhaa merenpohjaa. Silti tiesin, että kivi sijaitsee fyysisesti aivan tien vieressä. Mikään ihan littana kivi se ei voisi olla.

Lopulta tärppäsi - juuri siinä kohdin, jossa edellisellä kerrallakin tutkin maastoa. Ajoin auton metsätielle sivummalle parkkiin ja lähdin kävellen paikalle. Juuri niin kuin arvelinkin. Kiven eteen oli kasvanut koivikkoa, jota ei kukaan ollut kiven edestä raivannut muutamaan vuoteen. Voisi jo pian joku siitä vastaava trimmata kiven taas näkyväksi. Muuten on vaikea mieltää reittiä kulttuurireitiksi.

Hyppäsin ojan yli. Ja oi, sitä autuuden tunnetta, kun  näin, että kivessä oli kuin olikin muistolaatta!

Ojanvierustalle tullessa  pieni,  tumma kyltti vilkahtaa kiven etuosassa. Sekään ei erottunut tieltä katsoessa.

Mikko Himanka on kirjoittanut artikkelin  Karhin kasakakivestä Lohtajan joulu-lehteen 1968. Sen mukaan esikuntakapteeni Olof Mellenius on tehnyt aikoinaan muistinpanoja  aiheesta. Jostain syystä Mellenius on maininnut tapahtuman vuosiluvuksi 1788. Siinä lienee virhe, sillä kaiketikin tapahtumat liittyvät Suomen sotaan seuraavan vuosisadan alkuun. Tuohon edellä mainittuun aikaan ei kasakoita  ollut alueella. 

Siinä se lopultakin on !
Teksti kyltissä menee näin:

"KASAKKAKIVI

Perimätiedon mukaan Erkki Erkinpoika Anttila ampui kesällä 1808 tämän kiven takaa Karhin taloja ryöstelleen kasakan hyljepyssyllä.
Kasakka haudattiin lähelle suon laitaan.
Kiveä on pienennetty.

Lohtajan kunta 1984. 2004. "

Minulla on  kuin voittajan tunne - tunnen olevani kuin suurikin löytäjä Loikkaan ojan yli ja kierrän kiveä. Kivi on ehkä jonkin verran yli  parin metrin korkuinen En tiedä kuinka paljon suurempi se on aikaisemmin ollut. Ilmeisesti kiven sijainti välittömästi tien läheisyydessä on pakottanut joskus pienentämään kiveä. Harmi. 

Mikko Himangan kirjoittamassa Lohtajan joulu- lehden  artikkelissa kerrotaan tapahtuma selkeänä kokonaisuutena. Artikkelissa mainitaan, että tapahtunut sai alkunsa noin  seitsemän ryssän virstaa Kyrölän majatalosta. Kyrölä on ollut kestikievari Lohtajalla, Wiirilinnan artikkelissa vuodelta  1969 se mainitaan nykyisten Hanhisalon talojen paikkana. 

En ole aikaisemmin kuullut puhuttavan ryssän virstasta, joten ensin sitä mielenkiinnosta selvittämään. Jostain nappaan tiedon, että ryssän virsta on noin metrin verran eri kuin ruotsin virsta. Sitten selviää, että virsta on alun alkaen ollut Venäjän keisarikunnassa pituusmitta, jonka tarkka pituus on siellä ollut 1066,80 kilometriä. Vastaava virsta Suomessa on 1068,80 m ja ruotsin virstaa on puolestaan käytetty  vuodesta 1827 tarkoittamaan  neljnnespeninkulmaa. 

Tarina Melleniuksen muistiinpanoissa (jotka opettaja Juho Leppälä on myöhemmin kopioinut), menee näin:

Neljä kasakkaa saapuu kesäaikaan ratsastaen pohjoisesta päin. He pysähtyvät Anttilan talon luo Karhissa ryöstäen yhtä ja toista arvokasta tavaraa. Kolme kasakkaa lähtee jo talosta saaliineen pois neljännen jäädessä vielä Anttilaan. Kasakka ryöstää vielä ahnneuksissaan  ainakin kuparikastrullin ja lähtee sitten pihassa odottaneen harmajan ratsunsa kanssa muiden kasakoiden perään. Kasakan täytyy liikkua hitaasti, koska hänellä on kuljetettavana paljon tavaroita hevosen selässä ja satulassa. Hän jää toisista paljon jälkeen, 

Samaan aikaan Anttilan ryöstetyn talon isäntä, joka on myös  hylkeenpyytäjä, lataa ryöstöstä suivaantuneena hylkipyssynsä ja lähtee pyssyineen oikomaan suoraan Typin talon kautta  peltojen yli  ison kiven taakse väijymään pian paikalle saapuvaksi tiedettyä kasakkaa. Tuo kivi tunnetaan nykyisin Kasakkakivenä. 

Kasakka lähestyy kohti kiveä ja kiven takana väijyy Anttilan isäntä Erkki Erkinpoika ja pösäyttää kasakkaa hyljepyssyllään ampuen. Kasakka putoaa välittömästi tielle tavaroineen. Hevonen puolestaan pysähtyy laukauksesta eikä näytä edes säikähtäneeltä. Liekö sitten tottunut laukausten ääniin. Anttilan isäntä ottaa matkaansa hevosen ja raahaa kuolleen kasakan  pienen suon laitaan mehtään, kun Erkki on paikalle tulleiden apujoukkojen kanssa saanut ensin tyhjennettyä kasakan taskut varastetuista tavaroista. Onkohan kellään tietoa, onko kasakan hauta suolla vielä nykyään?

                   

Hevosen Erkki Erkinpoika vie Sorron  niitulle ratsastamalla, jossa hän piilottelee ja säilyttää sitä koko kesän ajan. Vasta syksyllä,   sodan  jo loputtua, hän tuo hevosen kotia.  Muut varastetut tavarat - kuparisen kastrullin, sormuksen, hopealusikat ja muut hevosen päälle lastatut tavarat Erkki Erkinpoika vie takaisin kotiinsa. 

Tämä Suomen sodan ajalta taltioitu tarina on kulkenut sukupolvelta toiselle. Arvostan kovasti yleensäkin perimätietoa historiankerrontana. Tarina heräävät henkiin silloin itsestään ja kun tarinoinnissa on ollut omakohtaiset tunteet mukana, ne säilyvät antoisina historianlähteinä. Tämän kertomuksen ensimmäisenä tallentajana paperille tiedetään olleen Matti Herlevi vanhempi vuonna 1877. Hän puolestaan  oli tarinan kuullut isältään.

Olen kuvittelevanani, että Erkki Erkinpoika Anttila piileskeli ehkä juuri tuossa alla olevan kuvan kiven syvennyksessä. Siitä olisi varmaan ollut erinomainen paikka tähystellä kenenkään huomaamatta. Ja jos Suomen sodan aikana on ollut yhtä massiivinen pusikko kiven edessä, niin melko mahdotonta väijyjää on ollut huomata.

Lohtajan syntyneiden luettelossa Erkin vaimona mainitaan Brita Jacobsdotter. Lapsina ainakin Maria, Eric, Jacob, Eric, Brita, Johannnes, Abraham, Anna sekä kaksoset Johannes ja Maria. Osa lapsista on kuollut pieninä. 

Anttilan isäntä Erkki Erkinpoika (Erik Eriksson) kuoli 72 - vuotiana 21.7. 1841 Lohtajan Karhissa ja haudattiin maan poveen 25.7.1841. Kuolinsyyksi Erkille on mainittu antäpp eli jonkinlainen hengenahdistus tai salpaus. Erkki eli siis vielä 33 vuotta tapahtuneen kasakantapon jälkeen. 

Erkki Erkinpoika oli syntynyt  16.9. 1769 Lohtajan Karhissa,

hänen vanhempansa olivat Eric Henriksson Anttila ja Maria Johansdotter

Vielä tovin seurailen Erkki Erkinpojan jälkeläisiä kirjoista. Löytyy mm. tieto, että 

Jaakko Erkinpoika on syntynyt  29.11. 1795. Jaakon poika puolestaan on  

Erkki Jaakonpoika, joka on syntynyt 26.6.1817, vanhempina mainitaan Jacob Ericsson ja Anna Greta Johansdotter. Ketju varmaan jatkuu nykypäiviin saakka, oletan. 

Kivellä olisi niin paljon kerrottavanaan, jos se osaisi puhua...

Seison vielä tovin paikallani kiven takana.  Ohitse ajaa auto, josta ei selvästikään huomata minua. Kerrassaan oivallinen piilopaikka tämä lienee ollut silloin ennenkin. Mutta nyt kun väijytyksiin ei enää tarvitse mennä, toivoisi tämän pusikon tästä edestä ensi kesäksi väistyvän, jotta joku muukin muistokiven huomaisi!
'

Kasakkakivi tunnetaan myös nimillä Aleksanterinkivi ja Keisarinkivi. Perimätiedon mukaan venäläinen sotapäällikkö johti kiven päältä taistelua ja ratsasti hevosella kivelle sellaista vauhtia, että kavionjäljet jäivät kiveen (kivessä pyöreitä syvennyksiä). Hevonen ammuttiin, ja hevosen verestä jäi ruskeita juovia kiveen.

LÄHTEET:

Kokkolan kaupunki. Wiirilinna: Kestikievarien aikaan I, Keski-pohjanmaa- lehtin 7.2.1969. [https://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kestikievarien_aikaan1/] Luettu 29.9.2019.

Kulttuuriympäristön palveluikkuna. Kokkola, Karhi, Kasakkakivi. [https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1000003319] Luettu 9.5.2020.

Lohtajan joulu 1976. Mikko Himanka: Karhin kasakkakivestä, s. 10-11. 

Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta. Pohjanlahden Rantatie-hanke. Turun yliopisto 2011. [https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 15.12.2017. 

Porstua. Karhin kasakkakivistä. [http://www.porstuakirjastot.fi/items/show/37395] Luettu 24.9.2019.

Virsta. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Virsta] Luettu 29.9.2019.