Joulutulvissa...

Vallattomat ovat säät olleet joulunpyhinä. Vettä, vettä ja vielä vaan vettä. Perheen juniorin pulkkamäkihaaveetkin ovat suorastaan vesittyneet...

 

Lunta odotellessa täytyy kuvata sitä mitä on tarjolla - tällä kertaa tulvia.)

 

Kävin kuvailemassa kolmen sillan  äärellä Perhonjoen varrella.

 

Joulupäivänä Perhonjoen pääuomassa junaradan siltatyömaan  luo syntyi jääpato, joka johtui  sitä, että työmaa-alueella joen virtausuoma on tavallista kapeampi ja se edisti jääpadon syntymistä. Kuvauspäivänä Tapaninpäivä iltana  pahimmat jäämassat olivat jo puskeneet itsensä läpi.

 

 

Alla olevat  ensimmäiset kuvat Perhonjoelta  Rimmissä uudelta rakenteilta olevalta rautatiesillalta.

 

 

Veden pinta kaikkinensa oli aika lailla korkealla...

 

 

Työmaa-alueella, sillan kupeesta, oli jäämassat saaneet kaverikseen kaulailemaan rakennustyömaan lautoja. Kunnon jääpatoja ei enää kuvaushetkellä kuitenkaan paikalla ollut.

 

 

Säätieteilijät ovat kertoneet, että jos vuodenvaihteessa sää viilenisi, kääntyisivät virtaamat joissa laskuun.

 
Tällä hetkellä on vältytty suuremmilta tulvavahingoilta, mutta kovin paljoa vedellä ei taida enää olla varaa nostaa itseään ylöspäin...


Suurimman tulvariskin joessa muodostavat niin kutsutut hyydepadot. Sellaisia saattaa olla luvassa, jos virtaukset ovat suuria ja sää viilenisi pakkasen puolelle lähipäivinä..

Hyydepato tarkoittaa joen pohjaan kertynyttä jäähyhmää, joka haittaa  virtausta. Niitä esiintyy eniten alkutalvisin virtaavissa vesistöissä. Hyydepadon riski on suurimmillaan silloin, kun veteen ei ole muodostunut jääkantta, vesistössä on suuri virtaus sekä pakkanen, tuuli ja lumisade puskevat  niskaan...

　

Jäätä kellui vielä sillan vieressä jonkin verran, mutta tilanne näytti Tapaninpäivän iltana jo varsin tyyneltä. 

Tuntui kuitenkin hurjalta käveleskellä  joen ylittävällä väliaikaisella työmaatiellä. Veden kohina oli  pelottavan kova.  Vedenpinta ylettyi tukipuihin saakka. Siltatyömalla oli asiallisesti pelastusrenkaita vesistön ääressä, mutta toivottavasti lapset tajuavat pysytellä kaukana poissa joenvarresta. Veden voimat ovat tulviessaan uskomattomat!

8-tien  ylittävä Kaukon silta on sen verran korkea, että vesi huruutteli 27.12. tasaiseen tahtiin kohti merta. Vettä riitti kuitenkin rantamilla. Rantapusikon koivut eivät ainakaan kuivuudesta kärsineet. Kun ajelin Rödsön kylää kohti Perhonjoen viereistä tietä pitkin, oli  vesi vallannut maaston aivan tienvierustaan saakka. Monet pellotkin olivat saaneet vesipeiton.

 

Rödsön sillalla käydessäni satoi kovasti vettä. Sillan vieressä olevan talon pihapiiri oli saanut jouluvieraakseen jäämassat.

Onneksi talot on rakennettu kauemmas, korkeammalle  rannasta...

Osa jäistä oli pyörähtänyt pellolle saakka.

 

 

Tänä vuonna perinteinen "Lunta tulvillaan"- laulu olisi kai ajakohtaista ollut tekstittää uuteen muotoon "Vettä tulvii vaan..":)

 

 

 

LÄHTEET:

 

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Tulvat. [http://www.sppl.fi/files/1816/LuentoRajala.pdf] Luettu 28.12.203.

 

Yle.fi. Joulutulvat uhkaavat Pohjanmaata – Perhonjoen jääpato on kuitenkin purkautunut [http://yle.fi/uutiset/joulutulvat_uhkaavat_pohjanmaata__perhonjoen_jaapato_on_kuitenkin_purkautunut/7001021] Luettu 28.12. 2013.

 

 

Ymparisto.fi. Vesitilanne - Vedenkorkeus ja virtaama. Länsirannikolla talvitulva, rajua vedenpintojen nousua myös Pohjois-Savossa (28.12.) [http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Vesi_ja_meri/Vesitilanne_ja_ennusteet/Vedenkorkeus_ja_virtaama#a4] Luettu 28.12.2013.

Hyvää joulua!

 

 

 

 

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni!

 

Kuulen jo tonttusen askeleet...

 

Onnekasta ja valoisaa uutta alkavaa vuotta!

 

Kälviällä kauneimmissa joululauluissa 2013

Kolmantena adventtisunnuntaina matkasin Kälviän kirkkoon Kauneimmat joululaulut 2013-tilaisuuteen.'

Lunta sateli vihdoinkin ja se loi hienosti tunnelmaa pimeään iltaan.

Valitsimme paikan kirkon sivuosasta lähes takaa. Joskus on kiva seurailla edessä  ja sivuilla istuvia ihmisiä. Silti näimme hyvin kirkon etuosaankin.

Väkeä kirkko oli lähestulkoon täynnä. Myös lehtereillä istui paljon ihmisiä.

Kirkkojen  tunnelma on aina kiehtonut minua. Muun muassa näissä kirkkojen perinteisissä  valaistuksissa on jotain hyvin kiehtovaa...Kuin joulun tunnelma itsessään.

 

Suurin osa illan lauluista oli hyvin tuttuja joululauluja. Kirkkoherra kertoi kivoja ja mieleenpainuvia yksityiskohtia useiden laulujen säveltäjistä ja sanoittajista. Uskon, että monelle tiedot olivat entuudestaan tuntemattomia.

 

Kirkkoherra mainitsi erityisesti, minkälainen vaikutus perinteisillä kansakoulun opettajilla on vuosien saatossa ollut joululaulujen sanoittajina. Näistä esimerkkinä "Arkihuolesi kaikki heitä"-laulun sanoittaja Alpo Noponen, "On hanget korkeat nietokset"-laulun sanoittaja Vilkku Joukahainen, "Joulupuu on rakennettu" laulun sanoittaja G.O. Schöneman sekä "Heinillä härkien kaukalon"-laulun suomentaja Martti Korpilahti ja "Varpunen jouluaamuna"- laulun säveltäjä Otto Kotilainen.

 

 Seuralaiselleni supatin, että kai tässä täytyy sitten itsekin joulurunoja ryhtyä urakoimaan oikein  tosissaan vaikka myönnettäköön, että jokusia niitä on joskus tullut tehtyäkin ihan lauluiksi asti, tosin lähinnä omaksi viihdykkeeksi...

 

Lauloimme läpi lähes kaikki lauluvihkosen laulut. Tällä kertaa kaikki vihkosen laulut olivat minulle entuudestaan tuttuja. Perinteisistä lauluista hauskin sovitus oli "Joulukirkkoon", missä kanttori intoutui soittamaan erilaisia kelloja...

 

 Myös kirkkokuoro ja Gospelkuoro esittivät joululauluja. Yksinlauluna kuultiin A.-S. Koiviston esittämänä "Tervehtii jo meitä"-joululaulu.

Laululistan vuoden 2013 lauluista  löydät täältä!

Tämän vuoden  tilaisuudessa Suomen Lähetysseura keräsi varoja kolehdilla  kehitysmaiden vammaisten lasten auttamiseksi.  Tässä alla puolestaan on video Hosainan kuurojenkoulun oppilaista Etiopiassa. Heidän suomalainen opettajansa on opettanut viittomat heille tähän maailmankuuluun "Jouluyö, juhlayö"- joululaulun. Nämä viittomat muuten löytyivät tämän vuotisesta lauluvihkosestakin!

Tonttuopastus Neristanissa

Sibeliuksen päivän iltana lähdin Kokkolan matkaoppaiden järjestämälle Tonttuopastuskierrokselle Kokkolan vanhaan kaupunkiin eli Neristaniin.

 

Kierros alkoi Mannerheiminaukiolta. Tässä hieman alempana  aukion kuusi jollainen on loistanut valoaan siinä vuodesta 1905, jolloin saatiin sähkövalaistus  -tietysti lukuun ottamatta sotavuosia, jolloin ylimääräistä valoa ei turvallisuussyistä voitu käyttää.

 

Joulukuusen perinne johtaa Saksaan 1800-luvulle. Martti Lutherin kerrotaan tuoneen sisälle ensimmäisen joulupuun. Tapa oli alun perin Suomessa vain ylhäisön keskuudessa -vaatimattomammissa torpissa  jouluisin oli sen sijaan usein himmeleitä...

 

Samalla aukealla on luettu myös joulurauhan julistus. Aikoinaan tehtävää Kokkolassa  hoiti raatimies Röning (1682-1728), joka luki julistuksen ruotsiksi entisen ns. Slotten kenkäkaupan kulmalta. Joulurauhan julistuksia oli olemassa kahta lajia -kirkollisempaan ja maallisempaan joulurauhaan suunnattuja. Ei ole tiedossa, kumpaa Röning luki. Joka tapauksessa rettelöintiä esiintyi silloinkin, esimerkiksi juopottelua, jota joulurauhan julistuksella  kirkko halusi estää.

 

Joulurauhaa on maassamme muuten julistettu aina keskiajalta lähtien ja nykyisin Turussa jouluisin luettavan  julistuksen sanamuodon uskotaan  pohjautuvan kuningatar Kristiinan käskykirjeeseen 1640-luvulta.

 

 

Jatkamme matkaa Isokadulle, jossa on kauniit jouluvalot. Kadun nykyinen valaistus on vuodelta 2002. Aikaisemmin kadulla oli kaasulamput, jotka sammutettiin täsmällisesti klo. 23.23...

 

 

 

Pysähdymme reitin varrella oleville Neristanin joulukalenteriluukuille, jotka ovat esillä nyt neljättä vuotta. Ideana on, että alueen asukkaat ilmoittautuvat luukkujen  valmistelijoiksi ja eri  puolille vanhaa kaupunkia avautuu uusi luukku  1-24 päivinä joulukuuta talojen ikkunoihin.

Kukin ikkunan haltija saa itse sommitella  ikkunansa mieleisekseen.

 

3.-luukku löytyi tällä kertaa pyöräliikkeen ikkunasta. Kuvani on vähän heikko, mutta tonttu sieltä taitaa kirstusta kurkistaa...

 

Seuraavaksi meille on luvattu pistäytyminen Pormestarinkadun idyllisessä kahvilassa.

Tänä  joulun alla kahvilaan on avattu suloinen Joulupuoti, jossa muutama kädentaitaja myy ihastuttavia luomuksiaan. Kannattaa ehdottomasti poiketa! Meille tarjoillaan myös ilmaiset glögit...luxusta! Tuntuu ihanalta kylmän pakkasillan kierroksen keskellä...

 

 

Luukku seitsemän sijaitsee aivan kulma takana, entisessä pormestarin talon kellari-ikkunassa.

Talossa on aikoinaan asunut Ruotsista tullut pormestari, jota ei aluksi pidetty toivottuna kotikaupungissamme...

 

 

Pysähdymme talon luona, joka kätkee sisäänsä rakkaustarinan. Kokkolaan 1875 saapunut luistelija, Jackson Hayes, ihastui häntä noin 7 vuotta iäkkäämpään  Emmaan. Emma Peizius asui tässä alla olevassa talossa. Emma käytti ajalleen erikoisia äitinsä ja isoäitinsä vaatteita ja oli muutenkin melko erikoinen.

 

Kun Jackson  yllättäen kuoli,  Emma peri hänen tavaransa -mm. luistimet, jotka Peitziuksen suku on nyttemmin lahjoittanut Renlundin museolle...

 

Emmalla roihahti myöhemmin uusi romanssi nuorukaisen, vain 3-kymppisen Johan Paanasen kanssa. Ikäeroa oli siis kolmisen kymmentä vuotta...Pariskunta oli varmasti huomiota herättävä ja kylän lapset tapasivatkin ilkkua "Sieltä tulee Emma ja Paananen."

 

Emma kuoli vuonna 1904.

 

 

Alla olevassa kuvassa toimii nykyisin Vanhankaupungin ravintola. Talolla on pitkä historia. Tätä ennen talo tunnettiin Lasimestarin talona. Talo on rakennettu 1831. Siinä on toiminut lisäksi mm. Pelastusarmeija sekä posti.

 

Vastapäätä ruokaravintolaa sijaitsee myös paljon historiaa sisäänsä kätkevä rakennus. Tällä hetkellä liikkeen alakerrassa on sisustusliike Zinna. Rakennuksen joulukuosiset ikkunat ovat  kauniit...

 

Taloa kutsutaan Mercuriuksen taloksi. Talossa sijaitsi muinoin ravintola Mercurius, jota siteerattiin muinaisessa mainoksessa "kaupungin hauskimmaksi tanssihuoneistoksi."

Kieltolain aikana talossa on myös  ollut pimeää kauppaa ja pihapiiristä löytyy myös mielenkiintoinen salakäytävän alku...

 

 

Valitettavasti en muista seuraavan talon omistajan muinoista nimeä. Kerrotaan kuitenkin, että hänen tapanaan oli ajaa leveähkö autonsa portista läpi sisäpihalle saakka. Niinpä auton oikea etupää kolahti useamman kerran portinpieleen. Tästä suivaantuneena mies päätyi vaihtamaan kotireittinsä kadun toisesta suunnasta ja mahtui sitten paremmin  kurvaamaan pihaansa...

Kerrotaan myös miehen pojan pyytäneen autoa lainaan sanoen "Isä, olen jo tarpeeksi vanha." Tähän isän kerrotaan todenneen "Niin, sinä olet, mutta auto ei!" :)))

 

Vanhojen talojen kynttilät  vanhoilla ikkunoilla näyttävät niin kauniilta!

 

 

Pysähdymme Isokadulla ns. Hongellin talon edustalle. Opas tosin epäilee, että kaikki ovat jo kuulleet talon emännän tarinan. Joku kuitenkin toivoo, että  siitä jotain kerrottaisiin. Rouva Alma Hongell oli kotoisin Uudestakaarlepyystä ja hän avioitui merikapteeni Gustav Hongellin kanssa. Perheeseen syntyi kolme lasta. Alma-rouva sairasteli paljon ja lääkäri sanoi, että lämpöisestä ilmasta olisi hänelle hyötyä. Niinpä hän miehensä ehdotuksesta matkasi hänen mukanaan Taka-Intiaan hakemaan Melusin-nimisellä laivalla teak-puulastia.

 

Paluumatkalla hänen miehensä sairastui, kuten myös useampi laivan henkilökunnasta. Alma oli pakotettu ottamaan kokemattomana laivan ohjat käsiinsä. Monivaiheisen matkan jälkeen Alma sai kuin saikin laivan ohjattua kotisatamaan!

 

Antiikkiliikkeen edustalla opas rapsuttaa katukäytävää. Lumen seasta löytyy metallinen pidike. Opas  vitsailee mukana olevalle lapselleni, että jouluaattona joulupukin voi nähdä kiinnittävän tähän lenksuun ehkä poronsa:) Hymyilyttää... Tosiasiassa siihen on aikoinaan kiinnitetty hevosia...

Seuraavalla kadulla on lähekkäin kolme luukkua. Ensi luukku 5, jossa  joulutonttu kurkistaa ikkunasta.

 

 

2. luukussa on  luonnonläheinen tunnelma. Osa ikkunoista on sen verran korkealla, että katutasosta kuvia on haasteellista ottaa...Talo on ns. kappatalo -entinen merimiesperheen asunto. Tässä pienessä talossa on saattanut asua jopa 14-henkinen perhe!

Taaemmalla  ikkunassa kurkistelee kuitenkin ihana joulupukki, lienee aika vanha...

 

8.-luukussa on pieni nukkekodin tyyppinen asetelma, jota en saa tarkemmin kuvattua pimeyden vuoksi. Sievä se kuitenkin on!

 

Pysähdymme talon kohdalle, jonka ikkunoissa on hyvin perinteiset joulukoristeet. Alun perin usko, toivo, rakkaus-valot ovat peräisin Pietarsaaresta. Sopivat erittäin hienosti tällaiseen puutaloidylliin...

 

 

Lopulta saavumme luukun 1. kohdalle. Meidän on määrä lopettaa tonttuopastuskierroksemme tänne taloon. Meidät on nimittäin kierroksen päätteeksi kutsuttu tähän laivuritaloon glögille!

 

Vastaanotto on lämmin ja on mielenkiintoista kuulla talo historiasta,  jossa on ollut useita omistajia. Talossa on asunut merimiehiä ja laivuri Hillström.  Uusin talon haltijapariskunta on omistanut talon vuoden verran ja tavoitteena on entisöidä se mahdollisimman alkuperäiseen kuntoon.  Vanhin osa talosta on 1830-luvulta.

 

Talon haltija kertoo  joulukalenteri-ikkunastaan. Koska luukku oli ensimmäinen, paloi siinä 1 adventtikynttilä. Lisäksi ikkunalla on mm.  omistajan lapsuuteen kuuluva askarreltu enkeli. Enkelillä on pari aarretta muassaan: vanha joulupallo joka lienee jo yli 60 vuotta vanha ja on aina kuulunut omistajan jouluihin. Enkelillä on myös kaunis korukivi, jonka omistaja on saanut sisareltaan tuliaisina...

 

Ja se meille tarjoiltu glögi...Omistaja kertoo tehneensä omista puolukoista, mustaviinimarjoista ja pihan kirsikkapuun sadosta.  Lapsukaiseni toteaa vielä kotona "että sen piti olla hyvää!:)

 

Kävelemme pois vanhasta kaupungista. Ryhmäperhepäiväkodin ikkunan ohitse kulkiessamme löydämme vielä itsenäisyyspäiväteemaisen luukun numerosta 6.

 

Joulukonsertissa

 

Oli jälleen aika perinteisen Guardia Nueva -joulukonsertin. Konsertti oli Kokkolan kirkossa, joka olikin lähes täynnä väkeä.

 

 

Ohjelma alkoi tälle orkesterille tyypillisesti eli Astor Piazollan musiikilla. Konsertissa solistiosuuksista vastasivat sopraano  Angelika Klas ja baritoni Esa Ruuttunen.

 

 

 

Tässä Angelika Klas  esittämässä "Varpunen jouluaamuna" Laulussa oli  aivan uusi sovitus.  Harmonikat toivat jykevyyttä ja erityisesti pidin pianon helmeilevästä soinnista...

 

  

Laulujen sovituksissa komeili useampia paikallisia nimiä; Murto,  Yli-Kotila, Vertainen...

Aplodit olivat huimat, kun Ruuttunen kajautti ilmoille " Oi jouluyön." Rouva edessäni käänsi katseensa hitaasti puolisoonsa ja lähes ilmeettömästi  supatti hänelle "mahtavaa!"

Kun poistuimme konsertin lopussa kirkosta, kaksi vanhempaa miestä keskusteli keskenään "Oli se Ruuttunen mah-ta - va! Ihan tuli pala kurkkuun!"

 

Alla konsertin kapellimestari Raimo Vertainen. Valitettavasti en saanut paikaltani kuvaa, kun Vertainen esitti soolon Sininen ja valkoinen-kappaleeseen. Käsittääkseni (en nähnyt kunnolla...) soitin oli Vibrandoneon, harmonikan ja huuliharpun  välistä oleva näppäiltävä puhallin...Varmaankin vaatimattomuuttaan illan kapellimestari ei sanallakaan maininnut tästä soolosta esitelehtisessä...

 

Yksi omista suosikeistani oli  Taneli Kuusiston Suomalainen rukous, johon Vertainen oli tehnyt hienon sovituksen. Tätä kuulee nykyään harvoin...Kappale esitettiin instrumentaaliversiona, mutta silti tapailin muistista tulvivia laulun sanoja esiin...

Laulun pohjana oleva runoteksti on muuten osa Uuno Kailaan vuonna 1930 kirjoittamaa kolmiosaista runosarjaa "Isänmaan päivä." Runo yhdistettynä Kuusiston sävellykseen esitettiin aikoinaan ensimmäisen kerran vain muutama päivä ennen talvisodan syttymistä.

Bandoneon...saan aina kylmiä väreitä kun kuulen tämän soittimen yhdistettynä Astor Piazzolan musiikkiin...'

 

 1 tunti 15 minuuttia takuuvarmaa soittoa ja laulua. Yhteislauluina tilaisuudessa saimme laulaa "Enkeli taivaan" sekä oman suosikkini "Maa on niin kaunis."

Itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivänä lähdin kiertelemään kahta Kokkolan hautausmaan sankarihauta-aluetta.

Ensimmäinen alue on Kirkonmäellä Kaarlelan kirkkoa vastapäätä. Siellä pienen  siunauskappelin  vieressä, korkealla mäellä  sijaitsee ruotsinkielisten sotilaiden sankarihaudat. Alueelle  on haudattu vapaussodassa 1918 sekä sotavuosina 1939-1945 kaatuneita kaarlelalaisia ja öjalaisia.

Aamulla on satanut lunta. Hautakivet ovat peittyneet lähes näkymättömiin. Perheeni edesmenneen omaisen hautakiven  silittelen puhtaaksi valkeasta lumesta. Kiven vieressä palaa seurakunnan sytyttämä kynttilä. Tuulee kylmästi, sormiani palelee. Puristelen  kohmettuneita käsiäni. . Ajattelen, että kestän hetken kylmyyttä miettien samalla karuja olosuhteita, joissa nämä sankarivainajat uurastivat miehuutensa parhaat vuodet...

En saa silmistäni pois valokuvaa, jonka löysin suvun albumista viikolla. Kuvassa on tämä  edesmennyt nuorukainen. Hän makaa avoimessa arkussa. Arkun vieressä seisovat suruilmeiset vanhemmat. Äiti pyyhkii silmäkulmaansa valkeaan liinaan. Pojan arkun päällä  on äskettäin suurella ylpeydellä hankittu ylioppilaslakki...Ilmeisesti se laitettiin pojan mukana hautaan...

  

Muutkin - aivan tuntemattomien henkilöiden hautakummut koskettavat. Tätä tuntemattoman sotilaan hautaa silmäilen aina ohi kulkiessani...Kohtaloita on niin monenlaisia. Voin kuvitella kadonneen omaisen toiveen, että josko tämän kummun alla sittenkin olisi oma kadonnut  läheinen kotiseurakunnan mullassa. Toisaalta epävarmuus ja lopullisuus...

Et tiedä, ken on hän, mistä,

et tiedä hänestä muuta,

kuin että  käy joku ihmisistä

päin pistoolinsuuta.

Niin kohtaavat toisensa länsi ja itä,

niin kohtaavat ihmiset toisiaan.

Vain toinen muistelemaan jäi sitä,

ja toista jossain kaivataan.

-Yrjö Jylhä, Kiirastuli; kohtaus metsässä-

Omassa suvussani katosi sota-aikana nuori sotilas, isoisäni veli (kannattaa lukaista).  Hänen  kohtalostaan ei 

 vieläkään  - 61 vuoden jälkeen - ole tietoa. Huoli hänen elämänsä  kulusta on  alun  suvun musertavan suuren surun myötä muuttunut hämmentäväksi kaipuuksi   ihmistä kohtaan, jota suvun nykypolvet eivät ole edes tavanneet. Silti mietimme hänen kohtaloaan.   Edelleen toivomme, että jonain päivänä saisimme yhteydenoton, että hänen  tuntolaattansa olisi rajan takaa löytynyt ja saisimme saattaa hänet oman  paikkakunnan sankarihautaan... Perheen kohtalo oli muutoinkin  riipaisevan raskas -menettää kolme lasta sodalle...Yksi heistä oli isoisäni.

Tästä onkin hyvä siirtyä Marian hautausmaalle sotavuosien 1939-1945 sankarihaudoille. Hautojen vieressä on  tumma, isohko hautakivi, jossa lepää mm. kokkolalainen Johannes Sillanpää. Tiesittekö, että hänen toimintansa ansiostaan meillä  suomalaisilla  on  sankarihaudat!

Kun talvisota syttyi 1939, ei ollut olemassa määräyksiä, miten kaatuneisiin suhtauduttaisiin. Tiedetään kenttäpappien toki miettineen, miten sodan syttyminen vaikuttaisi heidän toimenkuvaansa. Etukäteen ei voitu tilata tuhansia ruumisarkkuja, koska se olisi ollut eettisesti moraalitonta.  Oletettiin, että  armeijakuntien pastorit hoitavat asian tai että kenttäsairaalat henkilökuntineen hoitavat kaatuneet.

 Kuitenkin nämä ajatukset kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Olisi ollut mahdotonta  määrätä lääkäreitä pesemään ja pukemaan tai arkuttamaan vainajia koska  suuri määrä haavoittuneita tarvitsi apua. Ei myöskään voitu irrottaa taistelevia yksiköitä kaatuneita hautaamaan.

Sotarovastitoimikunnan johtaja, majuri Hannes Anttila laati kirjasen, jossa ohjeistettiin hautausten järjestelyihin kotiseuduilla. Lähinnä ajatuksena oli, että kaatuneet upseerit toimitettaisiin kotipaikkakunnille.

Armeijan  johtoportaissa näkemykset vaihtelivat. Päämajan komento-osasto määräsi papit perustamaan  linjojen taakse hautausmaita. Hautaukset olisi mahdollista hoitaa lyhemmän kaavan mukaan.

Tilanteen otti lopulta hoitaakseen Kokkolan kirkkoherra Johannes Sillanpää. Hänet oli määrätty kenraaliluutnantti Harald Öhqvistin johtaman  II armeijakunnan pastoriksi.


Sillanpää kiersi Itsenäisyyspäivänä  pitämässä hartaushetkiä eri joukko-osastoissa. Samalla hän ilmoitti, että kaikki kaatuneet kuljetetaan kotiseurakuntiin. Mutta pari päivää myöhemmin päämajasta lähetettiin kirje, jossa ilmoitettiin, että kaatuneet haudattaisikin  taistelukentille joukkohautoihin. Tästä suivaantuneena Sillanpää meni valittaman asiasta Öhqvistille, joka  päätti, että jatketaan pastorin ilmoittamalla linjalla.

9.12. 1939 Sillanpää perusti II Armeijakunnan kaatuneiden evakuointikeskuksen KEK:n. Keskus kuitenkin tuhoutui ilmapommituksissa. Tällöin  keskuksen alttarilla  odotti sata sankarvainajaa arkuissaan kotiinkuljetusta. Vainajat paloivat tuntolevyjä myöten...

Evakuointikeskuksen  kautta kulki talvisodan aikana 4224 kaatunutta. Tunnistamatta heistä jäi vain 51.

24.1.1940   Päämajan komentotoimiston johtaja, eversti Erik Schaumann antoi käskyn perustaa kaatuneiden evakuointikeskuksia muidenkin armeijakuntien ja divisioonien alueille.

Kerrotaan, että pastori Sillanpään rankin tehtävä talvisodassa oli Karjalan kannaksella Summan kylän länsipuolella. Sinne oli II Armeijakunta tehnyt epäonnistuneen vastahyökkäyksen, jossa kaatui yli 300 miestä. Sillanpää ryömi 3-4 päivää taskulampun valossa ruumiskasoissa tunnustaen kaatuneita vaatteet veressä... Hän oli tällöin tehnyt ehdotuksen , että pahoin silpoutuneet ruumiit poltettaisiin krematoriossa ja tuhkat lähetettäisiin omaisille. Tähän ei kuitenkaan  ryhdytty.

Suomalaiset olivat ainoa kansa toisessa maailmansodassa, joka hautasi uhrit kotiseudun multiin!

Sillanpää teki myös aloitteen vuoden 1918 joukkoteloituksessa menehtyneiden  47 punaisen vangin  siirrosta ja uudelleenhautaamisesta. Vangit oli alun perin haudattu  10 metriä pitkään joukkohautaan Normossenin alueella Kokkolan kaupungin eteläpuolella. Nykyään heidän hautansa löytyvät Marian hautausmaalta. Heille on myös pystytetty erillinen muistomerkki.

Koskettavan kaunis hautakumpu - kynttilä  ja punainen ruusu pakkasen ja lumen syleilyssä...

LÄHTEET:

Kokkola.fi. Punaisten kohtalo. [http://www3.kokkola.fi/historia/meresta_noussut_kaupunki/punkohta.htm] Luettu 6.12.2013.

Seura.fi.. Sittenkin kotimultiin. [http://seura.fi/sota/sotahistoria-sota/sittenkin-kotimultiin/] Luettu 6.12.2013.

Suomen sotamuistomerkit 1939-1945 [http://www.tammenlehva.fi.test.mediatraffic.fi/sivu.php?id=57] Luettu 6.12.2013.

Yle Tv1.  Viekää minut kotiseudun multiin. [http://archive.is/YOms] Luettu 6.12.2013.