Valoa jouluun!

Meillä on vietetty perinteiseen tapaan kotijoulua. Siipan suku vietti meillä aattoiltaa, kuten yleensäkin. Nuorimmaiseni valjastimme pukiksi. Hyvästä pukinasusta huolimatta ei mennyt ihan nappiin, sillä 4-vuotias pojanpoika - siis täydellisesti vielä joulupukkiin uskova - kertoi ihmetellen pukin istahdettua tupaamme, että pukki on hänen setänsä. Kovasti yritimme vannoa ja vakuuttaa, että eihän nyt toki. Poika kuitenkin halusi uskoa pukkiin ja hitsasi oman pikkutuolinsa pukin eteen ja tyytyväisenä vastaanotti paketteja unohtaen, ettei pukki aito olisikaan. Silti pientä epäilyksensiementä kuului välillä "Pukilla on ihan setäni ääni!"

Lapsen luottamus oikeaan pukkiin on kuitenkin lyömätön. Meiltä pois lähtiessä poika kysyi silmät suurina "Mistä se joulupukki tiesi minulle huuliharpun tuoda?" Hehheh, mulla ja pikkupojalla on ollut hauskoja musisointihetkiä pitkin syksyä. Minullahan on siis tolkuttoman  laaja valikoima erilaisia soittimia. Poika joskus löysi laatikon pohjalta huuliharpunkin ja ihastui siihen. Sitten meillä oli remppa ja sen jälkeen huuliharppu katosi mystisesti. Poika on jaksanut joka kerta käydessään kysyä, josko se huuliharppu olisi jo  löytynyt. Että kyllä pukki tietää salaisimmatkin toiveet...

Naureskelua kotonani on myös tuottanut rakas, pieni jouluseimi, jonka olen pitänyt joka joulu pöydällä  yli 30 vuoden ajan. Pikkuepeli tykkää  siitä. Lapsen mielissä seimen figuureiden  paikat vaan  on vähän enemmän jännitystä herättävät. Jeesus-vauva makaa maassa Marian istuskellessa vieressä yksin hartaana. Paimenet, tietäjät ja Joosef on kavunneet tallin katolle ja härätkin vähän tavallista korkeammalle. Ehkäpä etsivät tähteä. 

Aattona kävin nuorimmaiseni ja pojanpojan kanssa viemässä kynttilöitä Kokkolan haudoille. Oli tosi kaunista. Kynttilätkin syttyi vaivattomasti ja oli kiva asetella niitä keveään  ja puhtaaseen lumeen hautojen edustalle.  Poika teki isäni haudalle lumilapiolla kauniin kujan. Kun siirryimme toiselle hautausmaalle siipan suvun haudoille, vinkkasin pojalle, että ottaisi taas lapion matkaan. Poika lompsi perässäni haudoille lapioineen, jossa joulurauhan julistamisen jälkeen oli jo melkoinen tasoitettu hanki ja kynttilämeri. Kyyninen ääni totesi "Olisihan se pitänyt tietää, että tämän suvun haudoilla on jo tähän aikaan lumet luotu!" Että sen verran on vuosien saatossa naurettu siipan suvun aamuvirkuille. 

Sitä vastoin aikaisemmin viikolla äitini kanssa Järviseudun haudoille tehty kynttiläreissu ei kai mennyt kynttilöiden osalta ihan nappiin. Olin mielestäni tehnyt loistolöydön, kun löysin kaupasta patterikynttilöitä, joissa oli jo valmiiksi paristot sisällä. Vähän rumia, kun oli päällinen reikäinen, mutta väliäkös sillä! Vaivatonta, ei tarvitse alkaa erikseen haudoille mennessä  rustailemaan paristojen kanssa, vaan saan kiskaista elävien kynttilöiden seuraksi pitempään palavat kynttilät, kun niin harvoin  käydään noilla suvun  haudoilla. 

Kaivoin ekan paristoupeuden pussista esille ja ohjeen mukaisesti vedin valkean lipareen pois patteripesästä vain todetakseni, ettei kynttilä syty. Tuumin, että onko valmiiksi vanhat patterit, vai joku kontaktivika. Ei muuta kuin  kohmeisin sormin ruuvailemaan patterikantta auki. Pariin kertaan koitin ja eipä vaan syttynyt. Paiskasin kynttilän takaisin pussin pohjalle, jolloin se syttyi. "No niin, kosketushäiriöhän se!" Innoissani myönteisestä käänteestä ongin kynttilän takaisin pussista vain todetakseni sen jälleen sammuvan. Tätä liikettä muutaman kerran ja ei niin ei. Nakkasin (jälleen syttyvän) kynttilän pussiin ja otin tilalle uuden samanlaisen patteri-ihmeen. Eikä sekään syttynyt. Paitsi siinä vaiheessa, kun nakkasin senkin vihoissani pussin pohjalle. Siellä paloi nyt kaksi kynttilää!! Päätin nostaa hillityn hitaasti kynttilän vaaka-asennossa, kun se kerran niin näytti palavan. Mutta ei, taas sammahti. 

Kaivoin pussista kolmannen samanmoisen ja äidilleni tuumin, että pitää vielä lukee kynttilässä oleva tuotelappu uudestaan. Tavasin lappusta. "Hämäräkytkin." Äidille marmatin, että eihän tässä kynttilässä ole edes sellaista vipua, josta voisi ajastaa kynttilän palamaan tiettyyn aikaan. Pyöriteltiin oikein kahden naisen logiikalla kynttilää ympäri ja sitten äitini ilme kirkastui jopa enemmän kuin syttyneiden kynttilöiden liekki. "Hei, sehän alkaa aina palaan, kun nakkaat sen pimeään pussiin. YMPÄRISTÖN TÄYTYY OLLA TARPEEKSI HÄMÄRÄ!" Varmaan muut kirkkomaan kulkijat ihmettelivät valtaisaa naureskeluamme. Sinne jäi sukuhaudoille valmiiksi sammuneet kynttilät sitten odottamaan loistoaan...

Äidille tuumasin autossa, että tämä ei taida olla mikään hyvä kynttiläidea, että kun seuraava ihminen osuu sukuhaudoillemme, kerää takuulla kynttilät pois toimimattomina ja nakkaa roskiin. Yleensähän ihmiset kulkevat haudoilla valoisaan aikaan...Äitini vain vastasi, että tuskinpa kukaan viitsii toisten kynttilöitä alkaa sieltä keräilemään. 

Jouluaattona  aikaisin  kännykkäni soi. Olin itse asiassa silloin vielä nukkumassa ja uneni keskeltä vastasin puhelimeen. Isän iäkäs serkku sieltä soitteli. Tahtoi kiittää, kun olin lähettänyt hänelle joulukortin. Kerroin sitten sukulaismiehelle, että äidin kanssa käytiin Lappajärvellekin viemässä sukuhaudoille viikolla kynttilöitä. Tästä mies innostui kertomaan. ""Isoisäsi vanhempien haudalla oli tänä aamuna patterikynttilä, joka ei palanut. Otin sen kotiin ja ajattelin, että vaihdan patterit ja vien sitten takaisin..."

Koska liekkini ei  oikein täysillä lepattanut, en tajunnut, että sukulaismies puhui minun patterikynttilästäni! Tällaisella hitaammalla sytytyksellä repsahdin vasta myöhemmin nauruun, kun näin sieluni silmin vanhan miehen pattereineen ihmettelemässä kirkkaan lampun alla, miksi kynttilä ei syty. Taisi olla sen patterikynttilän tarina siinä! Varmaan joku roskisdyykkari vielä  tekee löydön jäteastiasta, jossa liekki loistaa kirkkaammin kuin koskaan...

Ps. Mun kirjoittaman sukutarinan voi lukee nyt e-kirjasta, jonka pystyy lataan ilmaiseksi netistä. Mun tarina on sivulla 386. Sain vuosi sitten tuolla kirjoituskisasta toisen sijan!:)

Valoisat joulun toivotukset kaikille!

Suomen sodan tarinoita, osa 2

Jatketaan Suomen sodan tiimoilta!

Parisen viikkoa edellisen kahakan jälkeen venäläispäällikkö kenraali Tutschkoff majaili sotilaidensa kanssa leirissä nykyisen 8-tien liepeillä Kaukolan (Kauko) ja Finnilän talossa Wetelinjoen liepeillä. Omat joukkomme olivat lepäilemässä.

Venäläisten vartijajoukkoja oli sijoitettuna myös 1/2 peninkulman päähän hieman pohjoisemmaksi Riipan talon pelloille pitäjäntien lähettyville. Myös Jatkojoen sillan tuntumaan Ruotsaloon oli asettautunut venäläisjoukkoja vartioimaan silloista rantatietä. Talonpojat olivat repineet kylläkin jo tätä ennen sillan hajalle.

Omia vartijajoukkojamme oli Lohtajan Alaviirteellä.

Paikalliset asukkaat - tai ainakin heikompi väki - olivat viimeisten viikkojen aikana paenneet metsiin ja syrjäisiin torpppiin sekä metsätaloihin kauemmaksi asutuksesta. Ihmiset olivat hamstranneet mukaansa kaikkea mahdollista turvaan vihollisjoukoilta.

Ihmisillä oli muistissaan perimätietona vielä Isonvihan aikaisia säilyneitä pakopirttejä. Nämä olivat lähinnä maahan kaivettuja kuoppia, joihin mahtui jokunen henki. Kattona näissä oli maantasaisia ja harjattomia turpeiskattoja. Tyypillistä oli, että tällaisia kuoppia saattoi olla kaksi suhteellisen lähekkäin.

Puheissa kiiri puhe koirankuonolaisista, jotka löytäisivät kaikki, vaikka kuinka hyvin olisi yritetty kätkeä. Puhuttiin myös kalmunkeista, jotka imisivät vaskipilleillään veren ihmispoloista. Koirankuonolaisista olen kirjoittanut aikaisemminkin. Niillä kerrottiin olevan ihmisen ruumis ja koiran pää, kalmunkeilla puolestaan pitkä häntä ja karvainen ruumis. Heidän ajateltiin olevan ennemminkin petoja, ei ihmisiä ollenkaan. Tietystikin kasakat olivat lähtlisin ehkä Don-virran liepeiltä ja Aasian seudun ihmiset erottuivat paikallisesta väestöstä ulkonäöltään. Heitä pidettiin sivistymättöminä pakanoina. Puhuttiin, että he ovat oppineet hiertikoillaan erottamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet. Ihmisten puheissa viholliset olivat röykkeitä vihollisia johtuen Isonvihan aikaisista erittäin julmista kokemuksista.

Tosiasiallisesti Isoviha oli ollut satakunta vuotta aiemmin. Suomen sodan ei kerrota olleen samanlaista, vaikka varmaankin molemmin puolin raakuutta vallitsi. Ehkä Tutschkoffin leririn sijainti Kokkolassa ja asukasten paossa olo vähensivät julmuuksia. Olen näistä tapahtumista lukenut monesta lähteestä viime aikoina ja sitä kautta olen päätynyt käsitykseen, että venäläiset olivat melko paljon yhteyksissä etenkin ravinnonsaannin turvaamiseksi paikallisen väestön kanssa.

Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti: eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä tapahtunut, johon lie parhaina syinä ollut Tutschkoff'in leiri Kokkolassa ja asukasten paossa olo.

Tässäkin tapahtumassa, josta nyt kirjoittelen, olivat paikalliset isännät kokoontuneet vartioimaan pitäjänsä, kuten Peitsossakin edellisessä kohtaamisessa. Riipan pelloille oli noin sata venäläistä. Lisäksi heillä oli edusvartiona kymmenen miestä noin neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin eli lähellä Suonperän taloja. Välissä oli vain pieni neva, jonka yli pitäjäntie kulki. Paikallisia joukkoja oli sekä Riipan että myös Suonperän lähellä, Kapraalin mäellä.

Venäläisten saavuttua Riippaan, he murtautuivat aittaan hirrellä, jolla puskivat aitan oven auki. Talosta ampaisi mielipuoli mies, jota ei oltu saatu muun talonväen kanssa pakenemaan. Miehellä oli kirves kädessä ja sillä hän ryhtyi ajamaan vihollisia pois aitan ovelta. Taloon oli hänen lisäkseen jäänyt myös vanha nainen.

Kasakat ottivat mielipuolen käsittelyynsä ja pieksivät hänet pampuillaan. Tällöin talossa ollut naisvanhus juoksi avuksi hätiin ja huudellen, että mies oli mielipuoli, ettei ymmärtänyt tekojaan. Venäläisjoukot eivät moisesta selittelystä piitanneet, vaan uskoivat kirveen kanssa heiluneen tarvitsevansa selkäänsä. Viholliset eivät uskoneet selittelyjä mielenvikaisuudesta. Mielipuoli vaipui lopulta pyörryksiin. Mies makasi maassa kasvot verissä ja koko ruumis vereslihalla. Mies virkosi tajuttomuudesta vihollisten potkiskellessa häntä hereille. Naisvanhus rukoili armoa miehelle, mutta naisen sanat eivät tehneet vaikutusta. Viholliset vetivät mielipuolta käsistä pihamaalle ja jättivät hänet sinne makaamaan.

Kymmenisen kasakkaa hyppäsi hevostensa selkään. Päällikön kiljaistua käskyn, ratsasti yksi miehistä täyttä laukkaa kohti piestyä mielipuolta. Pian ratsastivat muutkin häntä kohti tavoitteenaan ilmeisesti poljetuttaa mies-polo hengiltä, mutta jostain syystä eivät tässä onnistuneet ja lopettivat hyökkimisensä.

Ruotsalon Jatkojoen satapäistä vartijajoukkoa vartioi Ruotsalon kylän miehiä. Joukkojen välille kehkeytyi riita. Talonpojat menivät lähemmäksi venäläisjoukkoja katselemaan vihollisten eloa ja tulivat lähelle Jatkojoen rantaa, josta silta oli jo aiemmin revitty pois. Lähellä revittyä siltaa ja sen alapuolella oli joki haarautunut moneen haaraan tehden pieniä saarekkeita ja yhtyen sitten uudelleen. Rantain välillä kerrotaan olleen toistasataa askelta ja vasemmanpuolisen reunan kohoavan törmäksi. Talonpojat huomasivat oikeanpuoliselta rannalta, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön" haroen rannalta jotakin koukulla joesta. Pian he huomasivatkin tyypin tavoittelevan vedestä rysää.

Talonpoika Erik Kippo otti ja suutahti tästä toisten kalavesille tunkeutumisesta. Kippo paukahutti kohti tuuheaa pensikkoa luodin pyssystään. Mutta väli pyytäjään oli liian pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan. Luoti ei osunut.

Pian ottiva viholliset aseensa esiin ja alkoivat korkealta törmältä ampua kohti talonpoikia. Ainoastaan Erik kipolla oli ase muassaan, joten miehet lähtivät pakoon venäläisten tulitusta. Koska joessa oli tulva-aika, oli vihollisellakin isoja vaikeuksia päästä talonpoikien lähelle.

Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.

Isompia ei loputa tässä kahakassa tapahtunut. Kumpikin osapuoli päätti pysyä aloillaan eivätkä enempiä suututtaneet toisiansa. Pikemminkin Ruotsalon miehiä siirtyi Suonperän seutuville vartioimaan sitä seutua.

 

LÄHTEET: The Project Gutenberg eBook of Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta, by Kaarle Alfred Castrén [https://www.gutenberg.org/cache/epub/50695/pg50695-images.html]. Luettu 18.12.2022.

Ryssäntauluhan se olikin!

Olen aikoja sitten kirjoittanut blogijutun kotoani löytyvästä vanhasta taulusta. Silloin ihmettelin taulun valmistustapaa sun muuta. Nyt minua on sivistetty ja avaankin uuden tekstin asian tiimoilta. Leena Sandberg otti yhteyttä minuun ja kertoi tehneensä gradunsa näistä tauluista!  Samoin lisää tietoa tauluista löytyy kirjasta "Mainiot taidot." Todella kiinnostavaa!

Näitä tauluja on tehty,  kuten arvelinkin, 1800-1900-lukujen vaihteessa lähinnä kai Vaasan seuduilla ja rannikkopohjanmaalla. Mutta näköjään tapa on sitten periytynyt pohjoisemmaksikin, sillä oma tauluni on lähtöisin Kokkolan Korpilahdenkylästä ja siippa kertoi, että hänen Ruotsalon mummolassaan oli vastaavanlainen Kälviällä, kun hän oli pikkupoika. Lisäksi bongasin samantyylisen taulun kesällä Lohtajan kotiseutumuseosta. 

Näiden taulujen nimen ryssäntaulu -ruotsiksi rysstavla- tarina on seuraavanlainen: sotilaat oppivat Venäjän vallan aikana taulujen valmistustekniikan ollessaan palveluksessa Vaasan kasarmialueella, jota kutsutaan nimellä "Ryssbaca." Taulujen tekniikka on kulkeutunut Pietarista ja ilmeisesti taito valmistaa näitä siirtyi sotilailta paikalliselle väelle. Sotilaat olivat kasarmilla 3:n Vaasan suomalaisen ampujapataljoonan sotilaita, sekä suomen-  että ruotsinkielisiä. He tulivat kasarmille palvelukseen koko entisen Vaasan läänin alueelta. Komentokieli heillä oli Venäjä ja palvelusaika kesti kolme vuotta. 

Kerrotaan, että pataljoonan miehet osallistuivat useaan otteeseen leireille Krasnoje Selossa, Pietarista lounaan suuntaan. On oletettavaa, että miehet oppivat lasimaalaustekniikan siellä. Pietarissa oli noihin aikoihin myös runsaasti  saksalaisia ja ranskalaisia - pariisilaisia -  käsityöläisiä. He tunsivat hyvin  erikoislasimaalaukset ja koristelutekniikat. Kun sotilaat palasivat kotiseuduilleen, he  toivat mukanaan maalaustaidon ja myös levittivät sitä edelleen. 

Tyypillisesti näissä tauluissa on jokin uskonnollinen  ajatus tai sitaatti, joka on koristeltu köynnöksillä. Usein, kuten omassa taulussanikin, on lisäksi reunoissa tyyliteltyjä koristenauhoja ja kulmakoristeita. Joskus tauluissa on naisen nimi (omassani ei),  ja silloin se on yleensä lahja nimetylle henkilölle. 

Yllä. taulu, jonka bongasin kerran kirpputorilla, hinta olisi ollut vaivaiset 5 euroa. Antikvaareista ynnä muista kun kattelin, niin hintahaitari näytti pikaisesti selattuna olevan 80-160 euroa...Olisi tietysti pitänyt ostaa...

Viime kesänä otin valokuvan Lohtajan kotiseutumuseon seinällä komeilevasta vastaavasta taulusta. Teksti oli ehkä asteen verran ankeamman puoleinen...

Vielä pitäisi saada edes nähdä se siipan mummolassa ollut taulu - siinä  oli kuulemma kultaiset tekstit ja koristeet! Toivottavasti ei ole heitetty menemään!

Taulun valmistushan pohditutti minua aiemmin. Nyt olen saanut tietää sen valmistustavan! Aluksi piirrettiin tai kaiverrettiin lasitaulun kääntöpuolelle tekstin  ja köynnöksien ääriviivat. Sen jälkeen taulu peitettiin yleensä  mustalla värillä, joko tervalla tai kimröökillä ja pellavaöljyllä muualta paitsi tekstien kohdilta. Rypistetty alumiininen hopeanhohtoinen tina- tai alumiinifoliolla hopeapaperi aseteltiin maalauksen päälle, jolloin se näkyi tekstin ja köynnösten kohdilta, joita ei ole maalattu umpeen. Lopuksi aseteltiin vielä ruskea pahvisuojus  hopeapaperin päälle. Tekstejä ja koristekuvioita usein kopioitiin paperille toiselta, jo tehdyltä levyltä, jolloin työ oli helppo tehdä. 

Folio oli tarkoituksellisesti rypistetty tauluun, jotta koristeet heijastaisivat ja kiiltäisivät kauniisti valoa, kun työ aseteltiin seinälle. 

Tekniikka on tunnettu vuosisatojen ajan. Tekniikkaa kutsutaan eglomise-maalaukseksi. Sotilaille asti tämä nimi ei ilmeisestikään tarttunut, vaan he tekivät näitä tauluja usein morsiamilleen ja kutsuivat niitä ryssäntauluksi, tai murteella  rysstavlo`ksi.


LÄHTEET:

Gärden grön. [http://gardengron.blogspot.com/] Luettu 11.12.2022. 

 Malax museiförening r f. [http://museum.malax.fi/BRI102014.pdf] Luettu 11.12.2022. 

Tonttukylä. [https://www.tonttumuseo.fi/post/vanhat-konstit-nyt-korjataan-hopeapaperitaulu] Luettu 11.12.2022. 

Suomen sodan tarinoita, osa 1

Kälviäläiset saivat tiedon, että venäläiset olivat palaamassa pohjoisen suunnasta kohti Kälviää. Miehiä kokoontui asian tiimoilta Asujan taloon. Muistitiedot puhuvat kahta versiota kokoontumisesta. Ensimmäisen mukaan miehet kokoontuivat kuulutuksen johdosta, toisen mukaan isäntä Pietari Suonperä olisi lähettänyt kutsun lähimpään taloon. Ehkä molemmissa piilee todenperää ja kuulutus on saattanut olla alkujaan esimerkiksi kreivi Klingsporen tai kuninkaan julistus, josta sitten Suonperä on lähettänyt sanaa eteenpäin.

Yllä: Asujan talo kartassa. 

Asujan taloon kokoontuneilla oli yhteisenä tahtona estää venäläisiä pääsemästä ylös pitäjälle tai sieltä Kannuksen tietä Wiitasaarta ja Jyväskylää kohti. Paikallisilla ei ollut kattavaa asearsenaalia, vaan se otettiin, mikä saatavilla kulloinkin oli. Jollakulla saattoi olla jo parhaat päivänsä nähnyt vanha ruotsin kivääri, toisella hyvä hylje- eli luotipyssy. Joidenkin täyty aseen puutteessa turvautua pitkävartisiin viikatteisiin, seipäihin, miekkoihin tai nuijiin.

Miehet päättivät yksissä tuumin lähteä kohti Peitson kestikievaria. Kievari sijaitsi kirkolta pohjoiseen rantatien varrella, kohdassa missä Kälviän pitäjäntie yhtyi rantatien kanssa. Pitäjäntien kerrotaan noihin aikoihin olleen melko mäkistä ja loppupuoli siitä oli metsäistä, isoa kuusikkoa. Peitson pihapiirissä puolestaan oli rantatietä kohti paljasta kalliota. Suunnitelmana miehillä oli asettautua metsään molemmin puolin tietä väijyksiin. Myös kallion taakse oli piiloutunut miehiä, koska sieltä käsin oli hyvä näköala tielle, josta venäläisten piti saapuman.  

Pitkän tovin odoteltuaan kallion takana vartiossa väijyneet miehet näkivät laumoittain venäläisiä kulkevan alas mäkeä. Kyseessä oli Siikajoelta, Revonlahdesta ja Pulkkilasta palaavat venäläisjoukot. Venäläiset astuivat kestikievariin ja viivähtivät siellä  leväten tunnin verran. Yllätykseksi paikallisille joukoille eivät venäläiset levähdettyään jatkaneetkaan pitäjälle päin. Samoin kälviäläiset olivat olettaneet, että kreivi Klingspor seuraisi Ruotsin joukkojen kanssa venäläisiä. Kälviäläiset talonpojat tajusivat, että eivät omin päin pystyisi käymään taistoa  suurta venäläisjoukkoa vastaan, kun Klingsporia ei näkynyt ja heidän oma asearsenaalinsa ja miehityksensä oli niin vaatimaton.

Kälviän miehet kätkivät aseensa kuusien juurille, taloihin, kivenkoloihin ja kuka minnekin. Osa miehistä päätti mennä likemmäksi katsomaan kestikievarin saapuneita sotamiehiä. Osa miehistä taas  jäi varuiksi metsään, jottei vihollinen arvaisi heidän olevan väijyksissä.

Venäläiset rupesivat selvittämään kälviäläiset miehet nähtyään, mitä miehiä he olivat ja mitä varten tuommoinen miesjoukko tulee heitä vastaan. Miehet kertoivat olevansa paikallisia talonpoikia, mutta jättivät kiertäen kaartaen toiseen kysymyksen vastaamatta.

Talonpojat tarkastelivat venäläisten kasakoiden koreita hevosia. Joku jopa mieli kasakkain hevosta ja aikoi viekoitella "muutaman viiksihuulen" nurkan taakse ja kolhaista hengen miehistä pois ja ajella korealla hevosella pois tiehensä. Se jäi kuitenkin vain haaveeksi.

Suurin osa talonpojista palasi ilman käsirysyä kohti kotia. Parisenkymmentä miestä jäi kuitenkin vielä kievarin maille. Hakunin talon isäntäväki oli nimittäin pyytänyt heitä vartioimaan taloaan, jos vihollinen tulisi liian lähelle. Venäläiset kuitenkin lähtivät tunnin levättyään marssimaan kohti Kokkolaa.

Viholliset siis poistuivat, mutta nappasivat matkallaan tien varrella olevista taloista kärryjä ja muita ajokaluja, joista oli puutetta. He kävivät esimerkiksi Järven talossa, joka oli Hakunin talon lähettyvillä. Kerrotaan, että Järven taloon karahuti monikymmenpäinen venäläisjoukko kärryjä anastaakseen. Järven talossa otettiin ensin venäläiset vastaan, mutta kun tiedettiin, että läheisessä Hakunin talossa olisi vielä apumiehiä paikalla, sinne saatiin vietyä sana rymäkästä. Hakunista saapuikin pian miehiä paikalle ja pian alkoi kova kahakka. 

Yllä: Kartassa näkyy Asujan talo ja Hakunti on tuossa Hakalan tienoilla. 

Venäläisten joukot kääntyivät taistossa alakynteen. Erityisesti on mainittu erään Ruotsin armeijassa olleen rumparin pojan, Lindgrenin, hätyyttäneen heitä. Lingren uhitteli joukkoja teräväksi lasketulla miekallaan leikellen vihollisen kauhtanan selkiä rikki sun muuta. Venäläiset pakenivat turnauksen jälkeen paikalta. Kerrotaan eräänkin venäläisen olleen talon sisällä haalimassa tuvasta irtainta itselleen, mutta hänelle tuli niin kiirus paeta kumppaniensa mukaan, että hypätä hurautti ikkunasta pihalle lumihankeen. Koska lunta oli hulppeasti vyötäröänsä myöten, jäi toinen saapas kinokseen ja mies kiireissään juoksi toiselta jalaltaan avojaloin toveriensa luokse. Kerrotaan, että tuossa kahakassa haavoittui useampia ja jokunen kai kuolikin. Talonpojille ei tiettävästi koitunut vahinkoa.

Jäljestäpäin selvisi, että Klingspor joukkoineen oli jäänyt lepäilemään pohjoisemmaksi ja odottelemaan lisää muonaa. Klingsporin kerrotaan majailleen miehineen seitsemisen viikon ajan Kalajoen tienoilla Raahen kaupunki pääkortteerina.

Näitä Suomen sodan kertomusia kokoellessa oivallan paljon paremmin Runebergin kirjoittaman Vänrikki Stoolin tarinan. Runeberg ei ainakaan Klingsporia kummosemmin arvostanut. 

Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas,

kaks on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas.

Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon,

antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.

Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain,

aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain,

vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks tehtihin,

vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.

Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata,

siitä, että taapäin kulki, kun voi eespäin astua,

siitä, ett' on miehuuttamme, mainettamme häväissyt,

että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?

Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin?

Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin?

Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu

mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.

(Ote J.L. Runebergin Vänrikin markkinamuisto-runosta)

Klingsporhan oli jo 63-vuotias Suomen sodan aikoihin, eikä ollut ottanut tehtävää kovin mieluusti vastaan. Siksipä huvittaakin lukea, kuinka hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti. Siikajoen tappelun jälkeen hänen kerrotaan levänneen paikoillaan yhdeksän päivää ja sen jälkeen olleen Revonlahden taistelun jälkeen hän lepäsi tuon seitsemän viikkoa. Myöhemmin seuranneen Uudenkaarlepyyn taistelun jälkeenkin piti lepuutella täydet kolme viikkoa, ennen kuin hän jatkoi matkaa etelämmäksi. Lapuallakin meni huilauksessa neljättä viikkoa. Kuningas kuitenkin omapäisesti halusi hänen pitävän  virkansa. Kerrotaan, että kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen tuoden tietoa, että rahvas olisi valmiina käymään mies talosta-tyyliin sotaa. Klinsporin kerrotaan vastanneen: "Kyllä mä kutsun teidät kun tarvitsen!"

LÄHTEET: The Project Gutenberg eBook of Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta, by Kaarle Alfred Castrén [https://www.gutenberg.org/cache/epub/50695/pg50695-images.html]. Luettu 4.12.2022.

Vänrikki Stoolin tarinat. Wikiaineisto. [https://fi.wikisource.org/wiki/V%C3%A4nrikki_Stoolin_tarinat] Luettu 4.12.2022. 

Alvar Åkermanin rakennusperintöä Kokkolassa, osa 7

Jatkanpa vielä kirjoitussarjaani Alvar Åkermanin rakennuskohteista. Tällä kertaa kyseessä on julkinen rakennus, joka tosin enää ei ole julkinen. Ykspihlajan vanha koulu, entinen työpaikkani.

Muistan vielä sen hetken, kun näin Ykspihlajan vanhan, punatiilisen rakennuksen ensimmäistä kertaa Satamakadun ja Metsäkadun kulmauksessa. Mielestäni se oli pelottava ja minulle tuli mielleyhtymä vankilarakennuksesta. Itse asiassa sisäpuolelta koulurakennus oli erittäin kaunis ja idyllinen hyvinä vuosinaan. Minulla on ollut iso kuva-arkisto Pihlajan koulusta, mutta huonolla tuurilla  juuri nuo kuvat oli tallennettuna ainoastaan muistitikulla, joka on vioittunut. Siksi lainailin muutamia kuvia vanhan koulun arkistosta, uudemmat kuvat ovat omiani. 

Åkermanin tiedetään suunnitelleen Ykspihlajaan myös viimeisen kauppahallin. Se tosin on nykyisin jo purettu. Silloin kun olin vanhalla koululla töissä, en tiennyt koulun suunnittelijaa. Se tuli minulle tietoon vasta tätä blogisarjaa aloittaessani. No, onhan siinä selviä alvarimaisia tunnusmerkkejä, kun tietää katsoa! Nämä alla olevat salin isot ikkunat olivat kyllä kauniit.  Ikkunalaudat niiden edessä olivat kivat. Joulun aikaan niihin sai hienosti koristeita (ja liikuntatunneilla juomapulloja...).

Insinööri T. Pohjanpalo ehdotti vuonna 1923, että silloinen koulutalo raittiusravintola Hietalan rakennuksessa  oli käymässä liian pieneksi lisääntyvän oppilasmäärän vuoksi. Valtuusto suhtautui ehdotukseen myönteisesti ja pian päästiinkin jo koulua suunnittelemaan. Koulu rakennettiin  entiselle Nuoralan tontille. Tuossa koulun paikalla on aiemmin ollut ainakin pari taloa ja koulun takana olevassa rinteessä useampia. Me koulussa aikanani kutsuimme suositun välituntialueen, rinteen, takana olevaa hiekka-aluetta aavikoksi. 

Tämä kivirakenteinen, kaksikerroksinen koulurakennus oli aikanaan melko mittava rakennustyömaa. Koulu valmistui 1925-1926 vuosien taitteessa. Vihkiäisjuhlaa vietettiin vuoden 1926 kevätlukukauden lopussa. Silloinen koulun johtaja, opettaja Elin Hyyppä esitti juhlassa kirjoittamansa runomuotoisen historiikin juhlassa.

"Täksi päiväksi kutsun saanehet olemme.
Käsketty myös juhlapuku panna, että vierasten keralla, ois talon asukit arvolliset juhlimaan uuden koulun vihkijäistä,
kastajaista kauniin lapsen, nimen antoa armahan.

Juhlamielin, toivorinnoin lausuelen, tervetulleeksi
toivotellen, vieraat vihkijuhlaamme, kuulun koulun kastehelle, nimenpanolle parahan,
koulumme Kokkolan komeimman.
Meille muistoksi mieluisaksi, ehtymättömäksi elon polulla-

Ylinnä ollos kuitenkin, vieranamme taivaan korkehin.
Levitä kätes avarat, ylitse koulumme siunaten,
luo kotimme pyhätöks, sovun rakkauden.
Sen asukit nöyriksi, kuuliaisiksi.
Sitä toivoo meiltä tää uusi kotimme,
tää koulumme Toivonkumpu."

Valitettavasti minulla ei ole kuvaa ilman oppilaita, jossa näkysi koulun koko portaikko. Käytävän molemmissa päädyissähän oli portaat ja myös isot, näyttävät ikkunat, joihin rakastin ripustella oppilastöitä. Myös metallikaide oli kaunis leveiden portaiden kruunu.

Tässä alla olevassa kuvassa näkyy hyvin vintin alvarmainen puoliympyräikkuna. Neljä isoa ikkunaa oli salin ikkunat. Alakerran tyypilliset ruutuikkunat näkyivät puutyösaliin. 

Alaosassa näkyvä tiilisiipi oli pannuhuone.  Neliruutuisessa ikkunassa oli pieni erityisopettajan tila ja varasto, josta pääsi myös vintille. Perinteisesti kutosluokka pääsi vintille kurkkaamaan koulutaipaleensa päättyessä. Se oli odotettu tapahtuma ja oppilaiden suussa kiiri villiä tarinoita vintin kummituksesta, joita alaluokkalaiset suu vinossa kuuntelivat.

Kolme vihreää ovea johtivat koulun aulaan kaikki. Siitä pääsi kulkemaan koulun käytäviä molempiin suuntiin.  Oikeassa reunassa oleva matala lisäsiipi on rakennettu 1950-luvulla, jolloin koulun oppilasmäärä ylitti 300 oppilasta. 

Alapuolen kuva on otettu koulun lakkauttamisen jälkeen. Valitettavasti ilkivallan vuoksi ikkunat oli pakko levyttää. Tästä kulmasta näkyy ovi, josta pääsi kulkemaan sisälle, mutta se ei loppuaikoina ollut käytössä. Isot ikkunat kuuluvat portaikkoon ja oikean reunan kolme ikkunaa salin näyttämölle. Alapuolella olevat peitetyt ikkunat olivat puutyöluokassa. 

Alla olevan kuvakulma on hieman takaa. Matala osa oli keittiön siipeä, josta kuljetettiin tavarat keittolaan. Samoin viereiset ikkunat olivat keittiötä. Yläkerran ikkunat ja oikean reunan ikkunat kuuluivat luokkahuoneisiin. Matalan osan yläpuolella olevat ikkunat olivat käytävän portaikkopäädyssä.

Oikeastaan rakennuksessa on kivoja yksityiskohtia, joihin ei aiemmin tullut niin kiinnittäneeksi huomiota.

Erotuksena Åkermanin aiempiin myöhäisjugendhenkisiin tiilirakennuksiin, Pihlajan koulussa ei ole valkoista geometristä rappauskoristelua. Koulu on tyyliltään klassistinen tiilirakennus. Kaksikerroksisessa koulussa on musta aumakatto, jossa on pieniä ns. lunetti- eli kaari-ikkunoita.

Kokkola-lehdessä oli kirjoitus koulun valmistuttua. Siitä saakin erinomaisen kuvauksen koulusta:

"Jo kaukaa herättää sen valmistuttua huomiota tämä n. s. Nuoralan tontilla kohoawa suuri, arwokkaan näköinen kaksikerroksinen koulutalo punatiilisine seinineen. Ja astuessaan sisään koulun eteläisestä pääowesta ei ensi hywä waikutelma häwiä. - - Ensimmäisessä kerroksessa tulemme ensin rakennuksen päästä päähän johtawaan awaraan halliin, minkä kummankin puolen luokkahuoneet sijaitsewat. Niitä on kaikkiaan kuusi kahdessa kerroksessa 2 alhaalla ja 4 ylhäällä.

Ensimmäinen waloisa tuntu säilyy kouluun yltyleensä tutustuessa. Luokkahuoneet owat ilmawia ja tilawat. Seinät owat eri luokissa eri wäreissä: alaosa tummanruskea, -sininen, -wihreä, yläosa waalea ja koulukeittiö kokonaan walkoinen. Alakerrassa huonekorkeus on 3,4 metriä. Siellä on myös koulukeittiö ja veistosali. Yläkerrassa on opettajan huone – kirkkaan sinisenä – sekä kalustohuone, neljä luokkahuonetta ja 9 x 12 m juhlasali, jonka korkeus on kokonaista 4,8 metriä. Juhlasaliin tullaan kolmesta suuresta ovesta, jotka voidaan kääntää kokoon lisätilan saamiseksi juhlasalille tarvittaessa. Juhlasalissa siirtyy lähinnä huomio pitkällä ikkunaseinällä sijaitsewaan walkoiseen, kullalla ja sinisellä koristeltuun katedriin. Koska juhlasali tulee olemaan koulun woimistelusalina, niin kuuluu sen sisustukseen arkioloissa muutamia woimistelutelineitä, salin toisessa päässä. Nämä: rekki, 6 tankoa ja 6 köyttä, woidaan kuitenkin juhlatilaisuuksien ajaksi poistaa tai siirtää syrjään.

Juhlasalin ulkoasua kohottawat seinäin koristemaalaukset ja upea keskuslamppu katossa. Wielä panee merkille salin kumpaankin siwuseinämään maalatut walkeat pinnat 2X2:n - ne owat skioptikonkuwien esittämistöä warten, joista onkin tullut tärkeä wäline nykyaikaisessa opetuksessa. "

Mielenkiintoinen ja selkeä kuvaus. Tosin juhlasalia on myöhemmin suurennettu ja keittiötä muunneltu 1966. opettajanhuonekin vaihtui alakerran uuteen siipeen 1954 siiven valmistuttua. Omana työaikanani kouluun rakennettiin vielä myös sisävessat.

Koulun koristemaalaukset oli tehnyt kokkolalainen maalarimestari Fredrik Edvin Drake (1874-1941). Rakennuksen perustuksen ja myös sisustuksen kädenjälki oli Alvar Åkermanin.

Alakerrassa oli keskuslämmityslaitteet sekä aikoinaan myös vahtimestarin asunto. Koulun pituudeksi on ilmoitettu 18 metriä ja suurin leveys 14 metriä. Koulu oli mitoitettu 240 lapselle. Tosin suurten lapsijoukkojen vähennyttyä koulussa oli viimeisinä vuosina tasaisesti vain noin sata oppilasta. Koulu lakkautettiin  näin ulkomuistista vuonna 2014.

Tässä koulun näyttämö liikuntasalin päädyssä. Monet ihanat juhlat on sieltä esitetty!


                                 
Yllä. Koulun juhlalaatta. Tämä oli koulun opettajahuoneessa oviaukon yläpuolella. Se lienee saatu vihkiäisten yhteydessä!



LÄHTEET: Kokkola-lehti 23.10.1926. Luettu 27.11.2022.

Puikko, Anna. Alvar Åkermanin kädenjälki Kokkolassa. Tutkimus rakennusmestarin vaikutuksesta kaupungin kulttuuriympäristöön 1906-1940. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/URN_NBN_fi_jyu-202105303301.pdf] Luettu 27.11.2022.

Kirjamessuilla Kokkolassa

Pistäydyin lauantaina kirjamessuilla Kokkolan Tullipakkahuoneella. Tapahtuma järjestettiin nyt toista kertaa. Viime vuonna en ennättänyt käymään. Kirjamessujen ideana on tehdä tunnetuksi paikallisia kirjailijoita ja kirjallisuutta. 

Paikkana Tullipakkahuone tapahtumalle oli ihastuttava. Tällä kertaa sisäänkäynti tapahtui takaovesta. Oven avattua kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Sitten astuin peremmälle. 

Väkeä oli sopivasti - ei tungosta eikä tunnetta, että yksinään kiersi kirjapöytien luona. Satuin sopivasti paikalle, kun  perimmäisessä salissa  oli kirjailija Raija Orasen haastattelu. Se oli todella kiinnostava. Minä joka muutoinkin rakastan henkilöhistorioita, koukutuin kuuntelemaan haastattelua. Salin kaikki istuinpaikat oli haastattelun aikana täynnä. Ihanaa, että että yleisö keskittyi kuuntelemaan. Haastattelu oli myös hyvin toteutettu. Harmi, ettei minulla ollut ajanpuutteen vuoksi seurata muita henkilöhaastatteluja. 

               

Paikalla oli toistakymmentä kirjapöytää. Niissä oli mielenkiintoisia kirjoja. Jokusilla komeili pöydällään ehkä yksi ainokainen kirja - oma hengentuotos. Toisilla materiaalia oli enemmän. Pidin erityisesti siitä, että tarjolla oli paikallishistoriaan keskittyviä pöytiä useampia. Minähän vallan koukutuin. 

Tapasin kirjamessuilla myös Ole Granbackan, jonka kirjasta Maijantytär, kirjoittelin aiemmin blogissani. Oloin aika liikuttunut, sillä Ole oli tulostanut myyntipöydälleen kirjasta kirjoittamani blogijutun, Olin siis minäkin tavallaan  ihan vähäsen esillä kirjamessuilla!:)) 

Vaikka olin ajatellut, etten välttämättä hanki mitään, lähdin kotimatkalle kolme kirjaa rikkaampana. Erityisen innoissani olin, kun parista pöydästä löysin vanhempia julkaisuja Suomen sodasta. Niin kuin olen useammissa päivityksissäni ehkä tuonutkin esille, tutkin tällä hetkellä kovasti Suomen sotaa, koska minulla on siihen henkilökohtainen kiinnostus. Esivanhempani tapasivat toisensa sodan keskellä - toinen suomalainen, toinen venäläinen. He rakastuivat ja  vaikka nyt tuntuu itsestään selvältä, että he jatkoivat yhteiseloa loppuelämänsä, ei se silloin todellakaan ollut tähtiin kirjoitettu juttu. En tiedä, kuinka esiäitini  psyyke ylipäätään on kestänyt muun yhteiskunnan reaktiot rakastua viholliseen. Omana haaveena on vielä joskus saada itse kirjoitettua heidän tarinansa kirjaksi asti.

Mukaan tarttui myös ihailemani runoilija Heli Laaksosen uudenuutukainen kirja, Luonnos. Se on upea. Suositteluni vaikka pukinkonttiin!

                

Sotavahingoista ja ravinnosta Kokkolassa Suomen sodan aikana

Minulla on Suomen sotaan aika ristiriitainen suhtautuminen. Sota on aina sotaa ja Kokkolankin seudulla oli paljon  kärsimyksiä sodan tiimoilta. 

Toisaalta - ilman Suomen sotaa esivanhempani Valpuri ja Johan eivät olisi koskaan tavanneet.  He lienevät tavanneet jossain Lapväärtin tienoilla, siis täältä hieman etelämpänä. Johanin nimi antaa mielikuvan suomalaisesta tai ruotsalaisesta miehestä, mutta aivan niin ei ole. 

Johan oli venäläinen ja juutalaistaustainen. Hänen sukujuurensa ovat mielenkiintoiset ja olen jo vuosia tehnyt valtavasti tutkimustyötä selvittääkseni hänen alkuperänsä. Tällä hetkellä etsiskelen hänen isänsä alkuperää - hän lienee Liivinmaalta. Historia aukeaa ihan uusin silmin, kun on asioihin henkilökohtainen yhteys! Johanin rooli sodassa ei ilmeisestikään ole ollut normi sotilas, vaan marketantti. Marketantit olivat sotilaskaupustelijoita, jotka kulkivat sotilaiden perässä. 

Tätä esi-isääni tutkiessa olen törmäillyt jos vaikka minkälaisiin, mielenkiintoisiin tutkimuksiin. Niin kävi taas. Ja koska tässä  löytämässäni väitöskirjassa sivuttiin Suomen sotaa myös Kokkolan näkökulmasta, on ihan pakko  uppoutua siihenkin.

Sotavahingot keskittyivät yleisten teiden läheisyyteen. Siksi Kokkolankin osuus oli iso. Koko nykyistä maatamme tarkasteltaessa sotavahinkoja oli eniten (yhteensä yli 54%)  suuruusjärjestyksessä silloisine kappeliseurakuntineen: Kuortane, Närpiö, Saarijärvi, Kokkolan pitäjä ja Saarijärvi.  Eniten  sotavahinkoja  paikkakunnallamme kirjattiin kotikylässäni Korpilahdella (n. 13%), seuraavina tulivat Kaustari (vajaa 8%) ja Palonkylä ( yli 5%). 

Yllä:Kuvitusta Kokkolan infokylteissä Kälviän Tikkasen talossa tapahtuneesta käsirysystä,  josta olen aikaisemmin tehnyt blogipäivityksen. 

Jääskeläisen tutkimuskohde on ollut erityisesti sodan ja paikallisyhteisön väliset suhteet. Sodankäynti oli parisataa vuotta sitten aika oudon oloista. Talonpojat ja porvaristo olivat keskeisiä  paikallisia resursseja, joilta armeijat - siis myös vihollisen armeija - hankkivat elannon, majoituksen ja kyyditykset. 1700-luvuilla käytössä oli   palovero ja ns. kontribuutio. Palovero oli rahana tai luontaistuotteina maksettu kertavero, jonka vihollinen kiristi paikallisilta asukkailta taaten, ettei veroja maksaneita taloja poltettaisi. Kontribuutiolla ymmärretään sotaveroa, joka kerättiin rahana ja tavaroina  läpikulkevalle armeijalle väkivallalla uhaten. 1800-luvulla omaisuuden pakko-otot korvasivat kontribuution ja ryöstelyt. Jääskeläinen kirjoittaa, kuinka  pakko-otoissa yksityinen omaisuuden omistaja sai kirjallisen todistuksen sotilaallisiin tarkoituksiin menettämästään omaisuudesta. Sodan jälkeen todistusta vastaan piti saada omalta hallitusvallalta korvausta, jonka lopulta olisi maksanut hävinnyt vihollinen. Paikallisyhteisöt toimivat suojan, polttopuiden,  ruokatarvikkeiden, juotavan,  rehun, vetoeläimien,  vaatetuksen sekä rakennustarvikkeiden järjestäjinä. Osa toteutettiin säännöllisinä pakko-ottoina viranomaisten toimesta. 

Kokkolan pitäjän - johon tässä yhteydessä  luetaan kuuluvaksi   myös Alaveteli, Kaustinen ja Veteli -  sotakorvaukset olivat läänin neljänneksi suurimmat, hieman yli 75000 pankinriksiä. Pankinriksin arvo  perustui hopeaan. Suurin osa sotakorvauksista liittyi venäläisten sotilaiden logistiikkaan eli huoltoon. Korvausten määrän suuruus johtui alueellamme siitä, että venäläiset joukot jäivät suurilukuisina seudulle pitkäksi aikaa, koska rintamalinja kulki Kokkolan kautta kahteen otteeseen. 

Kun venäläisjoukot keväällä 1808 kulkivat kohti etelää, päätti  kenraaliluutnantti Nikolai Aleksejevitsh Tutshkov 5. divisioonan siirtämisestä Lohtajalta Kokkolaan. Väestön levottomuus oli kasvanut Kokkolassakin. Elintarvikekuljetuksia hylättiin ja suomalaiset talonpojat ryöstivät kuljettaessaan niitä. Rahvas ja kyydittäjät piilottelivat ja  karkailivat hevosineen metsiin.

Tustshkov määräsi yhden pataljoonan  marssimaan Kokkolaan 3.5.1808. Pääjoukot saapuivat paikkakunnallemme 5.-6.5.1808 Joukkoja sijoitettiin Perhonjoen molemmin puolin ja kaikkiaan joukkojen vahvuus oli vähintään 3600 miestä. Kenraalimajuri  Nikolai Rajevski olisi halunnut huolto-ongelmien vuoksi siirtyä Vaasaan, mutta ylipäällikkö Buxhoevden ei tähän suostunut. Venäläisjoukot olivat kotiseudullamme 14.6. 1808 saakka. Rajevskin joukkojen vahvuus Kokkolassa 1.6. 1808 oli noin 3900 miestä, 935 hevosta ja 15 tykkiä. Lisäksi ympäristökuntiin oli sijoitettu erillisjoukkoja. 

Venäläisjoukot liikuskelivat Kokkolan seudulla myös sodan  vetäytymisvaiheessa  syksyllä 1808. Klingsporin joukot lähtivät pois Kokkolasta 22.9.1808. Tämän jälkeen venäläiset joukot miehittivät Kokkolan. Buxhoevdenin pääjoukot saapuivatkin Kokkolaan sitten jo 24.9.1808. Lohtajan aseleposopimus solmittiin 29.9. ja sen mukaisesti venäläisjoukkojen tuli pysytellä Kokkolan tienoilla. Molemmat osapuolet perustelivat aselepoa muona- ja rehupulalla. 

Lokakuun 1808 alussa on arvioitu venäläisiä olleen Kokkolan lähistöllä lähes 7500 miestä ja 1200-1300 hevosta. 

Aselevon alkaessa Kamenskin joukoilla oli isoja huolto-ongelmia. Kuljetusyhteydet olivat pitkiä ja talonpoikien hevoset uupuneita. Joukoilla ei ollut leipää eikä rehuja. Kamenskin joukot lähettivät huoltovaunuja vastaanottamaan etelän suunnasta saapuvaa kymmenen päivän elintarvikevarastoa. Huonokuntoiset tiet ja rehupula hidastivat matkaa. 

Venäläisjoukoilla ruoka kuitenkin riitti paremmin kuin ruotsinsuomalaisilla joukoilla, koska heidät oli majoitettu laajemmalle ja  rikkaammille alueille kuin ruotsinsuomalaiset joukot. Viholliset myös kohtelivat asukkaita kovakouraisesti. Komentaja Gipenberg väitti, että viholliset  ottivat viljaa ja karjaa väkivalloin. Samoin he anastivat rehua ilman korvausta ja myös alueilta, joista ei oltu sovittu. 

Tutkijat ovat selvitelleet molempien osapuolten armeijoiden muonitusta. Ne olivat hyvin samankaltaisia. Ruotsin armeijan muona koostui leivästä, keittotarpeista ja särpimestä. Keittotarpeisiin luettiin  ryynit, herneet ja jauhot. Särpimiin luettiin naudanliha, silava, voi ja kala, joka yleensä oli suolattua silakkaa tai kuivattuna haukea. Lihan varalle sotilaille annettiin etikkaa, jota voitiin käyttää myös "virkistykseen matkan aikana." Jokaiselle sotilaalle piti olla yksi ateria päivässä. Ruoka oli erittäin suolaista ja vaati paljon juomista. Ilmeisesti juomina oli kalja tai vesi. Ravinto oli yksipuolista ja hyvin samankaltaista kuin maan asukkaillakin. Sotilaille tarjottiin muonituksen yhteydessä myös tupakkaa ja sahtia. Paloviinaa jaettiin pitkien taisteluiden ja marssien yhteydessä. Se toimi myös  lääkkeenä sairauksiin, vilustumisiin ja uupumuksiin. On tyrmistyttävää, ettei muonituksiin käytetty perunaa tai vihanneksia, joita maaseudulla viljeltiin. 

Venäläisen sotilaan ruokavalion suurin osa muodostui viljatuotteista. Venäläisillä  oli käytössään myös sotilaiden arttelit, joita valvoi aliupseerit. Jokainen osallistui muutamalla ruplalla artteleiden rahoittamiseen. Käyttämättömät  ruoka-avustukset ja sotasaaliit laajensivat rahastoa. Rahat pidettiin komppanian päällikön hallussa ja rahoja käytettiin lisäruokaan,  hevosiin ja kantamusten kuljettamiseen rattailla. Artteleissa oli lisäksi ala-artteleita, joihin kuului 8-10 miestä, jotka tekivät työtä ja taistelivat yhdessä. Sotilaille jaettiin jauhoja, joista he tekivät leipää  heti leirin pystytettyä maauuneissa. Jyvät jaettiin pienillä käsimyllyillä. Venäläissotilaat käyttivät sukharia. Ne olivat kovia korppuja, jotka valmistettiin leipomalla kaksi kertaa. Sotilaat murensivat niitä ja keittivät suolan ja yrttien kanssa. Korput olivat leipää kevyempiä ja  ne säilyivät ravintoaineitaan menettämättä pidempään. 

Venäläissotilaan ruoka-annos maksoi  valtiolle nelisen ruplaa miestä kohdin. Marssilla sotilaan tuli kantaa neljän päivän muona mukanaan,  kuuden päivän muona tuotiin rattailla. 

Kokkolan  seitsemässä ympäristöpitäjässä nimismiehet saivat venäläisiltä 1000 seteliruplaa ostaakseen karjaa, paloviinaa ja viinaa. 18.10.1808 Venäjän  sotaministeri lähetti  kaikkiaan 132000 hopearuplaa Buxhoevdenille. Kamenskin tiedetään saaneen näistä varoista noin puolet, mutta ei tiedetä, paljonko niistä lopulta päätyi seudun talonpojille.

Lohtajan aselepo päättyi Kamenskin joukoilla 31.10.1808. Tiedetään, että vielä 1.11.1808 oli osasto Demidov sijoitettu Korpilahteen. Osasto Tutshkov III oli laajemmasti  Kokkolan pitäjän alueella.  Venäläisjoukot olivat maillamme yli viiden viikon ajan eläen pääosin paikallisyhteisön resurssien varassa. Lisäksi Kokkolan kaupungissa joukkoja oli jo keväällä 4.-12.4.1808. 

Yllä: Kuva Kaukon sillan (nykyisin Perhonjoen sillan) luona olevasta muistomerkistä Suomen sodan ajoilta. 

Kokkolan seudulla isoa tuhoa sai aikaan myös ruotsalaisjoukot, jotka Fieantin käskystä perääntyessään Perhon suunnasta kohti Kokkolaa,  joutuivat tuhoamaan kaikki sillat. Ruotsalais-suomalaiset joukot myös sytyttivät Kaukon sillan (nykyinen Perhonjoen silta)  kahteen otteeseen. 

Yllä: Kesäinen kuva Perhonjoen nykyisestä sillasta, joka edelleen on strategisesti tärkeä kulkuväylä kriisitilanteissa. 

Kokkolan pitäjän sotavahingot olivat kaikkiaan  yli  75000 pankinriksiä. Yksi pankinriksi kuitenkin oli  1,5 valtiovelkariksiä. Mitä tuo summana tarkoittaa, ei ihan minulle auennut. Se oli kuitenkin neljänneksi eniten koko maassa. 

LÄHTEET: Jääskeläinen, Jussi. Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena. Venäjän armeijan logististen ratkaisujen seuraukset Suomen sodassa 1808-1809. Doktorsavhandling i Nordisk historia. Åbo Akademi 2011. 

Parkkari, Jukka. Ruotsi hävisi  1809 Suomen Venäjälle, kun huolto nikotteli. 30.3.2009. [https://www.ku.fi/artikkeli/1827425-ruotsi-havisi-1809-suomen-venajalle-kun-huolto-nikotteli?fbclid=IwAR18ow86vpWg1hJrBEvVE198j1rEa9igjC8pZTZlYFR4GlmZn3HaADKJt1Y] Luettu 13.11.2022.