Kruununmakasiinissa Kälviällä fiilistelemässä

Olen vuosia sitten kirjoittanut Kälviän kruununmakasiinista. Silloisella blogireissulla tarkastelin upeaa, keskellä kylää sijaitsevaa rakennusta ulkopuolelta. Olin  jo silloin vaikuttunut rakennuksen jykevyydestä, säntillisyydestä,  hyväkuntoisuudesta ja etenkin puumerkeistä kivijalassa.

Nyt minulle avautui mahdollisuus tutustua rakennuksen sisäpuoleen. Tämän kesän aikana on ainakin kolme kertaa järjestetty siellä avointen ovien  ilta. Ekalle ajankohdalle minua pyydettiin sinne kertomaan rakennuksesta. Olin estynyt. Toisella kerralla aikatauluni eivät silloinkaan sopineet. Vaan se kuuluisa kolmas kerta - tosin itselleni kiireisellä aikataulutuksella, vihdoin ja viimein passasi. Mutta halusin vain aistia rakennusta sisäpuolelta ihan itsekseni havaintoja tehden. 

Ilahduin  infokyltistä, joka oli  makasiinin edustalla. Tällainen viljamakasiini on kiinnostava paikka, mutta me nykyajan ihmiset emme välttämättä tajua tiedostaa tuollaisen rakennuksen  vaaranpaikkoja. Rakennus oli hämärähkö, siellä oli vanhoja työkoneita, lankkuja, portaikkoja...

Kruununmakasiinithan olivat Venäjän vallan aikana viljamakasiineja, joihin koottiin viljelijöiden veroina maksamat kruununjyvät - siis vilja - joka taas oli tietty osuus kruununverosta. makasiinissa makasiininhoitaja otti jyvät vastaan. Jotensakin tämän epävarmuuden talouden ajan kynnyksellä tajuaa tällaisen veron arvon, jolla pystyttiin turvaamaan viljavaranto. 

Alla olevassa haaleahkossa kuvassa tämä viljamakasiini seisoo samalla paikalla Puodinmäellä kuin nyt, lähes sata vuotta myöhemmin.  Ympäröivä maisema vaan on kovin muuttunut.

Rakennuksen keltaisista, jykevistä puuovista sisään astuessa aukeaa kuin uusi maailma vuosisadan takaiseen elämään. Tuntuu, kuin myllyssä olisi vasta eilen jauhettu. Jauhon tuoksu tunkeutuu vahvana aistimuksena edelleen nenääni. Kaikki koneet ovat entisillä paikoillaan. 

Rakennusta ei käsittääkseni ole käytetty mitenkään sen toiminnan lakkauttamisen jälkeen ja se näyttääkin olevan oikeastaan varjelus koko makasiinille. 

Seinillä komeilee jopa vuosisadan takaiset mainokset sievästi tolppiin niitattuina!

Ja jotenkin makasiinin infokylteistä huokuu lämminhenkisyys, vai mitä sanotte esimerkiksi tästä alla olevasta plakaatista!

Iltakahdeksan aikaan lauantai-iltana tapahtuma ei tunnu olevan mikään yleisömenestys. Ihmettelen tätä todella kovasti. Näinkin upea tilaisuus järjestetty ihan ilmaiseksi. Tänne olisi kannattanut lähteä tutkimusretkelle myös perheen pienimpien kanssa. Tämä maailma edustaa ajankuvaa, jota ei enää muualta tavoita. 

Kiertelen kauan ihan yksikseni rakennuksessa. Jossain vaiheessa  juttelen toisen kiertelijän kanssa, joka hänkin ihastelee ympärillämme olevaa miljöötä. Pohdimme kumpainenkin ääneen, että olisi hauska päästä aikakoneella sadan vuoden taakse; mitä ihmiset makasiinissa käydessään juttelivat, miten laitteita pyöritettiin....Totean kanssakiertäjälle, että nämä laitteet eivät kerro minulle yhtikäs mitään. En ymmärrä mitään niiden tekniikasta. 

Aikani alatasanteella tutkiskeltuani, päätän kavuta puuportaita ylöspäin. 

Ja matka jatkuu korkeuksiin...

Olen ohiajaessani ihastellut usein  rakennuksen ikkunoita. Nyt on tilaisuus kurkistella lasien toisesta suunnasta ulos kylämaisemaan.  Siis aivan upeaa! Näistähän voisi teettää vaikka postikorttisarjan "Kälviä makasiinin ikkunoista nähtynä," sillä ikkunoita on kaikkiin neljään suuntaan! Ja voi, jos vielä joltakulta sattuisi löytymään valokuva-aineistona kuvattuna sata vuotta sitten myllyn ikkunoista kohti kylää!

Jatkan hidasta kapuamista eteenpäin. Monenlaisia laitteita tulee vastaan, ja huomaan rajallisuuteni, sillä en tunnista laitteista ensimmäistäkään. 

Viimeinen nousu on pelottava. Olen ypöyksin seisomassa tasanteella, joka johtaa korkeimpaan kerrokseen. Ja kauhukseni siellä onkin alumiinitikkaat ainoana reittinä ylöspäin. Minä, joka siippani sanoin, pelkään jo kahdet villasukat päällekkäin korkeita paikkoja, päätän kavuta ylöspäin. Haluan nähdä makasiinin korkeuksissa olevat ikkunat. 

Tutisen  ja kapuan ja jupisen itsekseni, että olisi ehkä sittenkin pitänyt ottaa joku kaveriksi  reissuun mukaan. Vähän jo naurattaakin, että jos tulen tikkaineen kaikkineen ryminällä alas. Päätän silti kavuta. Esteet on tehty voitettaviksi! 

Kapuan askel kerrallaan ylöspäin hitaasti kuin jännitysnäytelmän jännittävimmässä kohdassa. Ei puutu kuin hitkockmainen musiikki  taustalta. Rakennuksen yläosa on muuta rakennusta kapeampi, tornimainen ja sitä ympäröi ikkunat joka suuntaan. Olisipa upeaa, jos täällä olisi jouluna kyntteliköt...

Saan epätoivoisella yrityksellä napattua kuvan, mutta siinä laseista näkyy vain jokunen puunlatva ja sinitaivas. NIIN turhauttavaa. 

Aikani kurkistelen, mutta tajuan, että minulla on yksi käsi liian vähän, sillä puristan tikkaista kaksin käsin ja kamerakättä ei sitten olekaan. Sen verran irrotan otettani, ja oikaisen kamerakättä kohti yläilmoja,  että saan yhden epätoivoisen näppäyksen ylälasista yhteen suuntaan. I got it!

Enempään en valitettavasti nyt pysty. Mutta olo on kuin maaliin päässeellä, sillä selvisin kompuroimatta! Tyynen rauhaisasti, askel askeleelta hiljalleen palaan maankamaralle. 

Kierros oli antoisa. Mielessäni jo pyörittelen visioita, miten rakennusta voisi edustavalla paikalla hyödyntää - toki sen entisyyttä kunniottaen...

Trullevin retkeilyreitillä

Taasen koin pienoisen elämyksen! Elokuun lämpömittari kilkutti +26 astetta. Ajelin kohti Trullevia. Pysäytin autoni Valkohietan parkkipaikalle, joka suorastaan pullisteli uimareiden autoja. Minä käpöttelin kuitenkin parkkipaikan vastakkaiselta puolelta alkavalle   Trullevin uudenkarhealle, kolmen kilometrin mittaiselle  retkeilyreitille. 

Tämä esteettömäksi rakennettu Trullevin retkeilyreitti on  osa Kokkolan kaupunkipuiston reitistöä ja kuten kuvista voi päätelläkin,  se on todellakin esteettömäksi rakennettu ja pituudeltaan noin kolme kilometriä. 

Valtion tukirahojen turvin rakennettu reitti on kerrassaan oivallisesti suunniteltu. Verrattoman selkeiden  opasteviittojen lisäksi reitin varrella on mobiililaitteella avattavia opastetauluja, jotka kertovat Kokkolan luonnosta ja luonnon historiasta. 

Ensimmäiselle opastetaululle saapuessani tavailen tarkkaan taulun infotekstejä. Itse opasteessa on vain valokuva, muun infon  saa ainoastaan lataamalla SALMI AR-sovelluksen älypuhelimeensa. Siispä latailemaan. Hyttynen yrittää puraista samaan aikaan nilkkaani, mutta uskokaa tai älkää, se on retkeni ainut ötökkä. Ja aivan luxusta, että teen matkaa pelkillä sandaaleilla. Se jos mikä kertoo reitin esteettömyydestä. 

                     

                

Saan sovelluksen auki ja kohdistan kännyni ohjeen mukaisesti taulua kohti. Naisääni kertoo minulle  liito-oravasta. Niitä on kuulemani mukaan alueella runsaasti. Kaikki  opasteiden tarinat tällä reitillä liittyvät maankohoamiseen, eläimistöön tai kasvillisuuteen, kuten tyrni, pirunpelto ja itämerrennorppa.  Kuuntelen kiinnostuneena. 

Reitti on kivasti suunniteltu, sillä  muutaman sadan metrin päässä on kiinnostava pirunpelto. Tänne asti jaksisi perheen pienimmätkin ja etenkin, kun  pirunpellon viereen on aseteltu hulppea, uudenkarhea  pöytä penkkeineen. Olisipa lystiä ottaa mukaan eväät ja tehdä pienimpien kanssa ihan vain pikkuinen luontopyrähdys. Veikkaan, että kiinnostaisi. 

Pirunpeltojen historia juontaa juurensa aina jääkauteen. Trullevin  Pirunpellon luonnonsuojelualue perustettiin 2021 ja sen laajuus on 20.4 hehtaaria. Kun maa on kohonnut, ovat kivet huuhtoneet kaiken hienoaineksen ja niin kivikko on jäänyt kasvittomaksi. Olen kierrellyt Kokkolassa usemmilla pirunpelloilla, mutten koskaan näin vaivatonta reittiä. On uskomatonta, miten kivikko jäkälineen erottuu niin selkeästi vierustassa olevasta havumetsästä. 

 a

Reitillä on upeaakin upeampi sorapinnoitus. Se mahdollistaa retkeilyn pyörätuolilla tai vaunuilla. Ohitseni suhahtaa siinä ihmetellessäni myös pyöräilijä. Sekin laji siis onnistuu kovaksi tampatulla sorapinnalla. Ja koska alusta on tehty leveäksi, se mahdollistaa talvisin myös hiihdon - niin, ihanan tasaisessa maastossa, jolle varmasti löytyy oma käyttäjäkuntansa. Ehkä tulenkin tänne ensi talvena 4-vuotiaan kanssa harjoittelemaan hiihtoa!

Jatkan matkaa. Kauhukseni huomaan, että olen unohtanut ladata kännykkäni. Sovellus vie viertaa ja haluaisin näppäillä runsaammin kuvia matkan varrelta, mutta joudunkin heti alussa ottamaan säästölinjan. Minulle ei ole koskaan aikaisemmin blogipäivityksiä  11 vuoden aikana kuvatessani vielä käynyt näin ohraisesti! Saman tien kyllä vähän naurattaakin, sillä luontoretkellehän tässä on lähdetty, ei kännyn kanssa leikkimään...

Reitin varrella on upeita luontojuttuja. Jos virtaa (kännyssä, heh) olisi enemmmän, olisin keskittynyt paljon enemmän matkan varren kuvaamiseen. Kivoja yksityiskohtia tulee silti näpsittyä jonkin verran. 

                

     

Maasto on  matkan varrella vaihtelevaa.  Rauha ympärilläni on jotain käsin koskeltavaa. Näin sorsastuspäivänä kuulen kuitenkin kolme haulikon laukausta peräjälkeen. Pum, pum, pum. Ranta on lähellä ja sorsastusilma vähän liiankin hyvä. 

Olen lähes liikuttuneessa tilassa ympäröivän luonnon monimuotoisuuden vuoksi. Etäältä kuuluu moottorisahan pärinaa. Ehkä joku kesämökkiläinen lähitienoilla sahailee polttopuita varastoon. Mietin, että tämä reitti on sellainen, jota haluaisin esitellä ulkomaanturistille. Uskoakseni olisi elämys!

Loppukesän luonto on kauneimmillaan. Läheisissä pusikoissa näkyy niin mustikkaa kuin puolukkaakin ja kaikkea kaunista. Naavaa riippuu oksilla aivan hulppeasti. Se kertoo metsän hyvinvoinnista. 

Pusikossa kahahtaa. Olen jo kuvitelmissani valmis kohtaamaan hirven. Metsä-aukion  kasvillisuuden seasta kohoaa kuitenkin huivipäisen naisen kasvot. Hän hymyilee minulle. Hymyilen takaisin, mutta muuten emme kommunikoi. Tulen tavattoman hyvälle mielelle. Näen punahuivisella  naisella marjaämpäreitä. Naurattaa. Hän on kuin metsän keiju noustessaan kasvillisuuden seasta esiin! Vähän harmittaa jälkeenpäin, etten pyydä saada lupaa kuvata häntä. Kohtaamisessamme on jotain kaunista. 

Yllätyksekseni reitti kulkee kesämökkien lomassa. Todella näyttäviä ja hyvin hoidettuja mökkipihoja on kiva ohi kulkiessaan katsella. 

Yhtäkkiä huomaan meren pilkottavan puiden lomasta. 

Vielä enemmän yllätyn, kun huomaan, että reitin varrelle on tehty  myös reittejä rantaan!

Sen eväsretken voisi hyvin tehdä tällaiseenkin paikkaan. Istun penkille ja katselen merelle. On lähes tyyntä. haistelen ympäristöäni. Tuoksu on huumaavan ihana! Tekisi mieli jäädä penkille istumaan pidemmäksikin aikaa, mutta alitajunnassa jyskyttää kännykän virran loppuminen. Odotan läheiseltä yhteydenottoa ja tiedän, että jos hän ei saa yhteyttä, niin säikähtää. Tosiaan, minun kännyssäni tapaa aina olla virtaa.

Voisi astella rantaan asti ja  upottaa kätensä   vielä niin  suloisen lämpöiseen meriveteen, mutta tällä kertaa jatkan matkaa hörpittyäni ensin  vettä mukanani olevasta pullosta.

Jossain vaiheessa reitin sepelipäällyste lakkaa ja pienen matkaa on kivikkoisempaa ja kapeampaa juntua. Kävellen siitä on kuitenkin ihan vaivaton kulkea. 

Arvostan kovasti reitin varrelle liitettyjä selkeitä opastintauluja. Jos hätä yllättää, tietää, missä on ja jo se rauhoittaa. 

Näppäilen taas ympäristöstä kuvia. Linnut ovat saaneet upouuden asumuksen ojitun  metsäkaistaleen viereen. Kyllä siinä ensi keväänä kelpaa kasvatella perhettä!

Aivan ihana juttu on, että reitin varrella on tasaiseen tahtiin penkkejä, jossa voi huilailla tai rauhoittua kuuntelemaan metsän elämää ja ääniä. Ja voi, kuinka kiva, että penkkeihin on Kokkolan  tutulla tekstifontilla kirjoitettu pieniä tekstejä selkänojiin sekä suomeksi että ruotsiksi. 

Vastaan tulee iäkkäämpi pariskunta ja sama läskipyöräilijä sekä vähän myöhemmin toinen pyöräilijä, joka kilkuttaa pyöränsä kelloa jo etäältä. Väistyn  reitin reunalle ja annan hänelle tilaa. Pian hän on kadonnut jo mutkan taakse metsikköön. Ihmeteltävän vähän kulkijoita on kuitenkin lauantaisena iltapäivänä. 

Luonto ympärillä ihastuttaa. Jos voi puhua satujen metsästä, niin se voisi olla juuri tässä.  Vihreääkin vihreämmän kasvillisuuden keskellä. 

Tyrneistä kertovan opastintaulun kohdalla on myös pisto rannalle. Käväisen siellä.  Upeaa! Samassa kännyni  virranvähyydestä kertova merkkiääni kilahtaa ja  päätän kääntyä samaa reittiä takaisin tästä kohden. 

Paluumatkalla näpsin  vielä muutaman kuvan, ennen kuin koko näyttö lopulta pimenee. 

Mutkan takaa esille tulee vielä sama punahuovinen metsän keiju-nainen kantaen mustikka- ja puolukkaämpäreitä käsissään. Kohtaamme. katsomme silmiin ja hymyilemme - tällä reitillä ei  vaan voi olla  hymyilemättä!