Mietin kauan tämän kertaisen kirjoituksen otsikkoa. Se ei tarkoita samaa kuin kaksi- ja/tai puolikielinen perhe... Ajatuksena oli perjantaina vietettävän (6.11.) Ruotsalaisuuden päivän tiimoilta kirvoittaa kirjoitus arkisesta elämästä, jossa käytetään molempia kotimaisia kieliämme, suomea ja ruotsia.
Olen täysin suomenkielinen. Lapsuuskodissani puhuttiin leveää Etelä-Pohjanmaan murretta. Tunnustan vielä lukioikäisenä vallan ahdistuneeni ruotsin opinnoista. Väkisinkin mieliin muistuu äiti, joka hoki, että lue, lue ruotsia, vielä sitä tarvitset ja muistan kyseenalaistaneeni moisen intoilun.
Ensimmäinen kosketus ruotsinkielisiin taisi tulla 16-vuotiaana. Sain kesäpestin ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Itse asiassa moneksi kesäksi. Suuri osa työkavereistani oli ruotsinkielisiä. Ihmiset olivat mukavia, vaikka paljon puhetta meni sivu suun. Anders, Sixten, Johan, Stefan, Glenn, Rainer, Camilla...Uusi maailma ihan nimistä lähtien. Avarruttava kokemus kaiken kaikkiaan.
Vaan äidit tietävät kaiken aina paremmin. Niin minunkin äitini. Otin ja avioiduin ruotsinkielisen kanssa, vaikkei siihen aikaan ollut edes keksitty kampanjaa "Ota riski ja rakastu suomenruotsalaiseen." Hassua, mutta vähemmistökansalaiseen hurmaantumista ei kotonani mitenkään kyseenalaistettu, enkä itsekään tajunnut sitä oudoksua.
Kun muutin Kokkolaan, pääsin porautumaan pienen ruotsinkielisen kylän agraarielämään. Myönnän, jonkinmoinen kulttuurishokki oli varmaan saapua vieraan kieliyhteisön keskelle ummikkona. Vaikka sentään kaikki muu paitsi kieli ja sen mukana tietyt tavat oli ihan kuin muuallakin. En tiedä, minkä verran olisi ollut hyötyä huolellisemmin tehdyistä kouluruotsin opinnoista, sillä anoppilassa puhuttiin ruotsiksi ainoastaan hyvin vahvaa ja vanhaa murretta. Alkuun en ymmärtänyt sanaakaan, mutta nyökkäilin herttaisesti asiaan jos toiseenkin.
Ensimmäisiä outoja sanoja muistan olleen sana föyse. Sanaa toistettiin mennen, tullen ja palatessa. Sulhoni kotona oli maatila ja vasta paljon myöhemmin minulle kirkastui, että föysehän oli tietysti navetta. Aivan niin kuin kuddå on lehmä. Puhumattakaan siitä, että juuri poikinut lehmä on burikuddå...eipä tullut ihan ensimmäisenä mieleen.
Monet asiat opin kantapään kautta. Öykk meir vede, huudellaan meillä edelleen, kun takkaan pitäisi lisätä puita. Ny far vi i sendji, tokaistaan nukkumaan mennessä ja stedi jeer, kun pitää pysähtyä just tässä. "Tuku teen" oli pitkään ongelmallinen, mutta sehän oli vain "tuollaiset", kun taas "tukan teen" tuollainen. Keväisin appiukko laittoi "setåpeeronoita" maahan. Iloinen oivallus, kun tajusin, että ei ne normaalia istutusperunoita kummempia olleet!
Lintubongarin ura ei saanut minulla heti täyttä tuulta siipiensä alle. Täytyy olla melkoinen selvännäkijä tajutakseen, että peråtjuve tarkoittaa närheä, sperrintsi haukkaa tai skvirotraste räkättirastasta. Pelkkä skviro taas tarkoittaa ihan vaan ripulia, joten tarkkana täytyy bongarinakin olla ja katsoa myös, mitä pönttöön päästää!:)
Kun oltiin jäällä, kuului "pimpplå fur sonder." Luulin ensin, että jotain paljon härskimpää tapahtui, mutta selvisikin, että pilkkivapa vain meni rikki. Siipan lempilausahduksia oli joskus "Göyle satt i stöyle och tugga möule." Voisi kai kääntää kuta kuinkin, että hullu istui saappaassa ja puri hometta. Tätä ei olisi koulussa opetettu... Ei myöskään sanaa snårvalpe, jonka suora käännös olisi räkäpentu, näin on perinteisesti kutsuttu kylän lapsukaisia. Kun lapset kitisevät, meillä ärähdetään "slut ti marr" ja marina lakkaa yleensä heti. Tänä iltana tosin kuulin, kun nuorimmaiseni selitti äkäilevästä äidistään tietsikalla kaverilleen "Hon e so marro i da...
Meillä lapset kävivät päiväkotinsa ja peruskoulunsa ruotsiksi. Oikeastaan sitä ei edes mietitty, koska naapuruston lapset olivat siihen aikaan kaikki ruotsinkielisiä. Hassua, että parissa kymmenessä vuodessa kotikylämme asutus on muuttunut paljon - nyt lapsista isompi osa käy suomenkielisessä koulussa.
Kokkolan ruotsin murre on siitä kumma kieli, että sitä aika harva tajuaa. Hyvin vanhaa kieltä, jota olen oppinut mainiosti ymmärtämään, mutta harvemmin puhumaan. Kirjoittamaan sitä vähemmän pyritäänkään. Oma kieli on minulle niin iso asia, että koen puolet persoonastani katoavan, kun vaihdan kieltä. Siksi olen sinnitellyt useimmin sitkeästi suomella. Silti huomaan ajattelevani jotkut tietyt sanat ruotsin murteella. Tällaisista voisi mainita joulukuusen kimaltavista koristeista sanaa "glittre", en tiedä miten saman asia voisi selittää yhdellä sanalla yhtä kuvaavasti suomeksi.
Koulun vanhempainvartit sun muut keskustelut on käyty yleensä niin, että ope on puhunut ruotsiksi ja minä suomeksi. Ongelmaa ei ole ikinä ollut... uskotteko, että itse asiassa nautin ruotsin murteesta! Sanat ovat hyvin kuvaavia. Olen oivaltanut, että kieli on myös iso osa kulttuuria. Vähän pelkään, miten tämän murteen jatkossa käy. Ainakin iso osa sanoista katoaa kaupungistumisen myötä.
Meillä kielet ovat olleet sikin ja sokin niin kauan kuin lapsia on ollut. Siipan kanssa puhumme suomea. Kun esikoinen syntyi, pakotin suorastaan hänet puhumaan lapselle ruotsia. Alkuun se oli vaikeaa. Toisen kohdalla kaikki oli jo itsestään selvää. Koska ymmärrämme kaikki sekä suomea, ruotsia, että ruotsin murretta, kielet lentelevät ristiin rastiin ilman että edes huomaamme. Minä puhun suomea pojille, siippa ruotsia. Yhteinen kielemme on suomi. Pojat puhuvat toisilleen joko suomea tai ruotsin murretta tilanteesta ja seurasta riippuen. Poikien väliset tappelut onnistuu ilman kangertelua kaikilla kolmella kielellä:)
Jos kysyn joltakulta perheessäni, puhuiko hän puhelimessa suomea vai ruotsia, ei välttämättä osata vastata. Perheeni kieli vaihtuu lennosta sen mukaan, minkä kielinen ihminen on vastassa. Joskus on ollut hassuja tilanteita esimerkiksi junamatkoilla tai Itä-Suomessa. Olen paapattanut pojille suomeksi, sitten on puhelin soinut ja puhelimeen on vastattu kirjakieliruotsilla asiallisesti keskustellen. Hetkeä myöhemmin pojat ovat intoutuneet juttelemaan omalla ruotsinmurteellaan. Se jos mikä kääntää päät! Ehkä tilanne tuntuu sivullisesta oudolta, vaikka meille se on ihan tavista.
Kaverisuhteilla on iso rooli. Vanhemman lapsen kavereista tosi moni on ollut täysin kaksikielisiä ja nykyään iso osa kavereista on suomenkielisiä. Isompi vaihtoi kielensäkin suomeen, kun lähti ammattia opiskelemaan ja armeijaan. Vaikka kylämme on paljon suomalaistunut, on nuorimmaisemme kaveripiiri pääosin ruotsinkielistä. Harrastukset taas puolestaan on hoidettu suomeksi. Kirjahyllymme lastenkirjaosasto on nähtävyys sinänsä. Siellä on sulassa sovussa satoja kirjoa sekä suomeksi että ruotsiksi. Joo, olen lastenkirjafriikki molemmilla kielillä:) Yleensä luin sadut lapsille vain omalla kielelläni, mutta välillä eteen tuli tilanteita, että lapsi valitsi hyllystä kirjan, joka oli sillä toisella kotimaisella ja se oli pakko kuulla juuri tietysti sinä iltana, kun siippa oli töissä...
En tiedä ovatko lapseni kaksi- tai puolikielisiä. Unissaan he puhuvat ihan kumpaa kieltä sattuu. Eivät osaa oikein itsekään sanoa, kumpi kieli on vahvempi. Se on niin tilannesidonnaista. Toisen pojan eskarissa todettiin vuosia sitten, että oikeastaan poika on täysin kolmikielinen, koska hallitsee murteen niin hyvin. Hei, ehkä me ollaan sitten ainakin kaksi ja puoli-kielinen perhe.:)
Tässä vielä kiva linkki Kokkolan ruotsiin !Karlebysprååtsi, var så god!
Hyvää Svenska dagenia:)
