Erilainen Itsenäisyyspäivä 2020 - omia ajatuksia

Tämä itsenäisyyspäivä on erilainen.  Isoja juhlia ei  järjestetä, Vietin päivän kotona. Katsoin livestriimausta Marian hautausmaalta. Sotaveteraani Ahti Salo, 94 vuotta, laski  vielä seppeleen sankarihaudoille.  Koskettavaa. Aamusemmalla seurasin ekumeenista juhlajumalanpalvelusta Helsingin Tuomiokirkosta. Kuinka kauniilta näyttääkään kirkko juhlavalaistuksessa kynttilöineen... Myös tilaisuuden musiikki oli hienoa, vaikka musiikkiosuudet ja itse tapahtuma olikin äänitetty osina ja ilman yleisöä.

Taneli Kuusiston säveltämä "Siunaa ja varjele meitä" nosti kyyneleen silmäkulmaani. Halusin tuon virren 584 muuten myös  isäni muistotilaisuuteen vuosi sitten alkumusiikiksi. Sopii myös itsenäisyyspäivään upeasti. Rakastan urkumusiikkia, nytkin menee kylmät väreet, kun kuuntelen tätä kirjoittaessa...En tiedä olenko koskaan kertonut, mutta aikoinaan hain (ja jopa pääsinkin) opiskelemaan urkuriksi. En vain sitten koskaan  tullut ottaneeksi opiskelupaikkaa vastaan...

Muuten - isäni hautajaiset järjestettiin päivänä, jolloin tuli kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan alkamisesta. Halusin huomioida silloin tuon päivän, koska se oli isälleni sotaorpona tärkeä. Isäni muistotilaisuudessa paloi sinivalkoiset kynttilät, pöydät oli koristeltu havuin ja mustikanvarvuin. Isäni saateltiin ulos kirkosta Narvan marssin saattelemana (Linkin kuvatallenne Adolf Ehnroothin hautajaisista muuten...) Kysyin silloin kanttorilta, onko se mahdollista soittaa, vaikkei isäni ollut sotaveteraani. Kuulemma oli ja kanttori totesi minulle "Kunpa ihmiset yleensäkin rohkeammin toivoisivat tätä hautajaisiin."  Muistotilaisuudessa laulettiin myös Sibeliuksen säveltämä  virsi 462,  "Soi kunniaksi Luojan, "jonka kolmas säkeistö on  Lappajärvellä aikoinaan runoiltu. Isä oli sieltä lähtöisin.   

”Siis kiitos Herra taivaan, kun lahjas meille toit

ja palkaks työn ja vaivan taas puhtaan leivän soit.

Suo että alttiin mielin myös köyhää holhoomme

ja sydämin ja kielin Sua lakkaamatta kiitämme.”

On jotenkin hienoa, että kotona tuntee olonsa näin korona-aikoinakin turvatuksi. En osaa oikein sanoksi tätä tunnetta pukea. Mutta se ajatus, että on kuitenkin turvallista olla läheisimpien kanssa. Viettää sitä laatuaikaa, josta niin usein kliseisenä ajatuksena mainitaan. 

Mielenkiinnolla odotan myös juhlaillan Itsenäisyyspäivän lähetystä presidentinlinnasta. Onhan siinä toki jotain yhteisöllistä, että kaikki kansa kokoontuu televisiovastaanottimien ääreen - kukin omissa oloissaan katsellen!:) Rauhoituin iltapäivällä myös kuuntelemaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin livestriimausta "Itsenäisyyspäivän konsertista." Työkaverini soitti siinä fagottia. Äitini tapaa sanoa , että on nautinto katsoa soittajia, kun he ovat aina soittaessaan niin onnellisen näköisiä. Niin totta...

Kaivoin esille myös mummoni albumin. Vanhoja kuvia ei ole paljon, koska tulipalo tuhosi -50-luvulla lähes kaiken irtaimen. Jotain sentään.

Yllä kuvassa isoisäni eturivissä valkoisen paalun oikealla puolella. En tiennyt, mistä tapahtumasta kuva on otettu. Jonkinlaisessa aluksessa näyttävät miehet kuitenkin sota-aikana olevan. Isänisäni osallistui sekä talvi- että jatkosotaan ja hänen joukko-osastonsa olivat 15. Pioneerikomppania, Pioneeripatataljoona 1. sekä 6. Tienhoitokomppania. Otin tänään asiakseni selvittää kuvan taustoja. Luulin tosiaan, että kuva oli sota-ajalta. Selvisikin erään  kapteenin  tulkitsemana, että isoisäni on ollut rannikkotykistörykmentissä! Kaivoin esille isoisän kantakortin ja niinpä se olikin! Tämä kuva on otettu 1934-1935.  Rannikkotykistörykmentti 1 on   siirtymässä venekuljetuksena paraatiin  tai sieltä pois. Samainen kapteeni osasi kertoa, että kuvassa miehillä on rannikkotykistön päähineet ja joukko-osastotunnukset. Heidän päävaruskunta oli Suomenlinnassa. Lisäksi toimintaa oli lähisaarten linnakkeilla aina Hankoon saakka. Miesten epoletin tunnuksessa on ristikkäisten tykinputkien alla numero 1.  Tuota käsivarressa olevaa paraatinauhaa on käytetty itsenäistymisen ajoista sota-aikaan saakka. Taas opin, että aina kannattaa kysyä alan asiantuntijoilta!

Tänä itsenäisyyspäivänä pidän kädessäni isoisäni kunniamerkkiä - sitä arvokasta merkkiä, jota ilman olisi mieluummin haluttu elää...En koskaan tullut kysyneeksi mummoltani, kuinka hän sai tämän kunniamerkin pelastettua tulipalon keskeltä. Ehkä minulle riittää ajatus siitä, että mummo halusi sen pelastaa, vaikkei kotitalostaan talviyön tulipalon keskeltä ennätetty pelastaa oikeastaan muuta kuin seinäkello...

Tällainen "sururisti annettiin sodassa kaatuneen leskelle, äidille tai vanhimmalle tyttärelle. Risti on kulkeutunut mummoltani isälle ja isältä minulle. "Sururisti " on mustassa nauhassa oleva erikoiskunniaristi. Vapaudenristin ritarikunnan 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera mustalla nauhalla. Mummoni tuskin koskaan sitä on käyttänyt, niin kauan kuin muistan, se oli vanhassa kellorasiassa mummon kirjahyllyssä, siellä missä muutkin tärkeät esineet....

Tähän loppuun ajatuksia herättävä runo, jonka löysin eilen. Runon on kirjoittanut Raili Malmberg ja hän sen myös esitti Kansallisen veteraanipäivän juhlassa Finlandiatalossa 27.4.1994. Upea!

"Rakkaudentunnustus isänmaalle 

Kun olin ihan pieni tyttö,
minun isänmaani oli pähkinän kokoinen.
Se oli niin pieni,
että sen sisään juuri ja juuri mahtui
minun maailmani ydin:
Koti ja äidin syli,
isän käsi ja yhdessä luettu iltarukous.

Kun olin pieni,
minun isänmaani maistui mansikkamaidolta
ja tuoksui niin kuin vastaleivottu leipä,
eikä kulkusten kilinä koskaan kokonaan lakannut siellä kuulumasta.

Kun minusta tuli aikuinen,
minun isänmaani kasvoi Suomen kokoiseksi
ja sai ihan uudet ulottuvuudet.
Minä opin rakastamaan sitä aikuisen naisen rakkaudella.
Opin löytämään yhä uusia vastauksia kysymykseeni:
mikä on minun isänmaani
ja miksi se on minulle niin rakas.

Minun isänmaani on tietysti tämä maa,
alue,jota kartalla kutsutaan Suomeksi,
sen järvet ja metsät, vainiot ja viljapellot,
kylät ja kaupungit.
Suven suloisuus ja talven kuurainen kimallus,
kevään liekehtivä vihreys ja syksyn purppurakulta.

Mutta minun isänmaani on muutakin.

Minun isänmaani on itsenäisyys.
Minun isänmaani on vapaus,
sananvapaus, liikkumisenvapaus, vapaus olla omaa mieltäni asioista.

Minun isänmaahani kuuluu kaikki se,
missä ihmisen henkiset juuret ovat,
kulttuuri, kieli,
tämä murteista rikas, vivahteikas ja sointuva suomen kieli,
jota niin monet runoilijat ovat käyttäneet kuin jaloa instrumenttia:
" Ruislinnun laulu korvissani/ tähkäpäiden päällä täysi kuu/
kesäyön on onni omanani/kaskisavuun laaksot verhouu…"

Isänmaani on lippu ja laulu, itku ja nauru,
rukous ja kirous,
syntyminen ja kuoleminen,
työnteko, viha ja rakkaus.
Se on Sibeliuksen sinfonia ja Porilaisten marssi,
mutta se on myös suvivirsi ja Monosen Satumaa-tango
haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,
minun kansani,
kaikki suomalaiset ikään , ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,
puoluekannasta riippumatta,
työläinen ja talonpoika, palkansaaja ja johtaja,
maalainen ja kaupunkilainen, nuori ja vanha.

Minun isänmaahani kuuluu myös suomalainen menneisyys.
En voi puhua isänmaasta muistamatta
menneitten sukupolvien työtä.
Tuhannet ja taas tuhannet esivanhempamme,
eivät vain merkkimiehet ja -naiset,
vaan aivan tavalliset kansannaiset ja -miehet,
ovat tekemällään työllä ja uurastuksella
luoneet sen pohjan, jolle kaikki tässä maassa loppujen lopuksi rakentuu.

Minun isänmaahani kuuluvat myös sankariristien rivit,
niiden veljiemme ja sisartemme muiston kunnioittaminen,
jotka eivät väistäneet vastuuta silloin,
kun isänmaa heiltä vastuunkantamista ja uhrauksia vaati,
ja joita saamme kiittää siitä,
että nyt voimme elää vapaan maan vapaina kansalaisina.

Eläköön, kauan eläköön Suomi !"