Istumajärjestys kirkossa

Pitäjänväen tuli kirkkolain mukaan istua kirkossa tarkoin laaditussa penkkijärjestyksessä, joka osoitti henkilön sosiaalisen statuksen, sukupuolen ja usein myös asuinpaikan. Penkkijärjestys oli tullut käyttöön puhdasoppisuuden ihanteen nimissä 1600-luvun lopulla. Papiston paikat oli sijoitettu lähimmäksi  alttaria. Pitäjän säätyläiset, kartanoiden ja suurten tilojen omistajat ja tilanhaltijat istuivat etuosassa, upseeristo rankijärjestyksessä. Heidän jälkeensä talonpoikaisväestö oli sijoitettu kylittäin ja taloittain, naiset keskikäytävän vasemmalle ja miehet oikealle puolelle. Talojen nuorempi väki, palkolliset ja tilattomat ahtautuivat kirkon takaosiin ja lehtereille. Myös käytävillä ja seinustoilla yleensä seistiin, kun penkkitila loppui. Oletan, että Kaarlelan kirkolla voisi jossain arkistoissa olla istumajärjestysluettelot, en niitä alkanut erikseen nyt etsimään, mutta jos sellaisia on, ne olisivat enemmän kuin kiinnostavia!

Siippani suvun istumapaikoista Kaarlelan kirkossa on säilynyt perimätietona tieto talon omasta penkistä. Se sijaitsi hyvin edessä. Takaa pääovesta katsottuna oikealla puolella. Ei ne kaikista etummaisimmat penkit, vaan aivan niiden vieressä ollut ensimmäinen penkkirivi sivukäytävällä, josta suoraan eteenpäin katsottuna oli saarnastuoli. Siinä, missä on virsitaulu aivan liki.

Yllä: tämä kuva on kuvattu paikasta, jossa oli siippani esipolvien oma kirkonpenkki. Tuntuu upealta tuijottaa jotaoin samaa pieni hetki, kuin he aikoinaan penkissä istuessaan...aika upea penkkirivi muuten ollut heillä!

Yllä: Siipan suvun penkki tuolla  keskellä kuvaa virsitaulua liki!

Suvussa vielä kiertää tarina, kuinka siipan isoisän isänäiti nukahti kirkonpenkkiin. Puolisonsa palasi pihalta hevosensa luota kirkkoon katsomaan, minne vaimo-parka oli unohtunut. Kerrankos sitä uni on!

Kirkon ovet saattoivat olla auki kirkonmenojen aikana, ja jotkut livahtivat ulos kesken pitkän jumalanpalveluksen aiheuttaen pahennusta kirkonvanhemmissa. Toisaalta sunnuntaijumalanpalvelukset olivat myös tapahtumia, joissa koko pitäjän nuoriso kohtasi toisensa ja jotka antoivat tietyissä puitteissa mahdollisuuden tutustumiseen ja yhteisen ajan viettoon.

Luterilaisten symbolikseen ottama saarnatuoli oli kirkoissa jo keskiajalla, ja Ruotsin luterilaisissa kirkoissa alttarit säilytettiin ehtoollisen nauttimista varten, eikä niitä korvattu ehtoollispöydällä. Jossakin tapauksissa alttarit siirrettiin seinän viereen ja sivualttareita poistettiin saarnatuolin näkyvyyden ja kuuluvuuden takia. Samaa tarkoitusta varten kirkkoihin järjestettiin penkit – Suomessa usein vasta 1600-luvulla – ja rakennettiin lehtereitä. Istumapaikkojen toivottiin myös rauhoittavan kirkkotilaa messun aikana. 

Luterilaiset korostivat kirkkotilan yhtenäisyyttä, ja Manner-Euroopassa kirkkolaiva ja kuori usein yhdistettiin. Suomessa kuoriaitoja on pystytetty vielä 1600-luvulla esimerkiksi Pyhämaan kirkossa. Kirkkotilan elementtien tarkoitus oli sekä käytännöllinen että pyhän tunnelman luominen. Saarnan ja jumalanpalveluksen piti näkyä ja kuulua kaikkialle kirkossa. Kuitenkin jo Luther totesi, että alttareita ja saarnatuoleja ei rakennettu vain tarpeen vuoksi, vaan myös luomaan sopiva, kunnioittava ja harras tunnelma.

Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon penkinpääty nro 12 Kristiinankaupungissa. 

Istumapaikat kirkossa oli entisaikoina päätetty kirkonkokouksessa oman papiston päätöksen mukaan. Niistä tehtiin myös kirjallisia dokumentteja. Penkit oli jaettu tarkkaan eri talojen, sukupuolten ja ryhmien kesken. Naiset istuivat pääsääntöisesti kirkkokäytävän vasemmalla ja miehet oikealla puolella. 

Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi, että istumajärjestys oli tehtävä. Sen tuli perustua tilojen kokoon eli manttaaliin. Sen vuoksi suurimmat talot saivat paikan kirkkojen etuosista. Torpparit, maattomat ja palvelusväki ynnä muut istutettiin  viimeisille riveille.

Istumajärjestys oli selkeä merkki sääty-yhteiskunnasta. Jumalanpalveluksissa toteutunut istumajärjestys oli toistuva hierarkinen, yhteiskunnallisen aseman julkituomis- ja vakiinnuttamistilanne. Koska kirkossa täytyi käydä säännöllisesti, pystyi kukin myös  helposti huomaamaan, jos joku ei ollutkaan paikalla omassa penkissään. 

Toki penkkijärjestys takasi myös sen, että koko kirkkokansa saatiin vaivattomasti mahdutettua kirkkoon sanaa kuulemaan. Jossain vaiheessa seurakuntalaisilta on peritty myös penkkirahaa istumapaikasta. 

Käväisin kesälomallani katsomassa Kristiinankaupungin vanhaa Ulrika Eleonoran kirkkoa, joka on valmistunut 1700.  Se liittyy tarinaan, jota  hiljalleen kirjoitan kirjaksi. Tuolla vanhassa kirkossa näkyi  tavallista selkeämmin istumajärjestys, sillä penkit oli numeroitu. Oli myös oma penkkinsä vierasmatkalaisille ja sitten pari pientä, erillistä loossia. Kaikki oli tarkkaan mietittyä! Jäin miettimään, olivatko ne niin kutsuttuja häpeäpenkkejä, eli tarkoitettu ripitetyille! Varmaankin, koska niissä ei ollut numerointia. Niitä oli kaksi erillistä ja sijainti oli sisään tullessa käytävän vieressä, jotta kaikki varmasti huomioivat istujat. Piti kuvata, koska näissä on varmaankin ripitetty esipolveni langennneet naiset...

Tuntuu hämmentävältä pääästä jotain vuosisatoja sitten elänyttä henkilöä näin lähelle! Lähes käsin kosketeltavissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Tulee aivan päätön halu  silitellä ilmaa penkin yläpuolella. En osaa tätä sanoin selittää. Ehkä ei edes tarvitse.  Mitä mahtoi miettiä juuri äpärälapsen synnyttänyt istuessaan tuossa häpäepenkissä? Voin kuvitella, kuinka pää ainakin painui alas. Sympatiani saa nämä urheät äidit, äpärälasten  pääasiassa nimettömiksi jääneitä isiä näissä ei juurikaan taittu nähdä istumassa. :( Elämä, ei ole aina ihan reilua...

Olen viimeiset viikot kirjoittanut juuri näistä äideistä, on muuttanut muuten omaa maailmankuvaani aika lailla! Olen miettinyt myös paljon sukupolvien ketjua. Kuinka merkityksellistä on, mihin ja milloin sattuu syntymään. 

Yllä: Ulrika Eleonoran kirkon kaksi yhden hengen loossia  - mitä ilmeisimmin ripitetyille nk. häpeäpenkit?

Yllä: Ulrika Eleonora- kirkon "Fribänck."

Kaivoin tähän kirjoitusteni kätköistä esipolvia kunnioittaakseni vanhan tallenteeni  lähes kymmenen vuoden takaa. Nostin sen kunnioittaakseni esipolvia, niitä, jotka ovat agraariyhteisössä nousseet aikoinaan kukonlaulun aikaan säällä kuin säällä  valmistautuakseen kirkkoreissuun ja sitten istuutuakseen omaan penkkiinsä...

Videolla laulan  Kaarlelan kirkossa laulun appiukkoni siunaustilaisuudessa "Vanha virsi Taalainmaalta.".  Urkurina Hannes Uunila. Ääni kyllä meinasi aika monta kertaa sortua  itkunsekaiseksi tuon laulun aikana, joten ei mikään valioesitys.  Toisaalta, miksi pitäisikän olla! Oli  haastavaa laulaa niin läheisen ihmisen hautajaisissa. Mietin kyllä tovin, laulanko sen ruotsiksi,  koska se oli appiukkoni kieli, mutta päädyin suomenkieliseen versioon, koska tilanne oli jo muutoinkin niin haastava...

Laulun valinta - yleensä vaikeaa, mutta tällä kertaa tiesin, että on vain yksi laulu, jonka haluan laulaa. Viis siitä, että laulu on äärettömän vaikea, viis siitä, kompuroisinko, halusin vain laulaa sen  "Afalle, " elämänsä niityillä karjaa paimentaneelle... Ehkä menneiden polvien sielut istuivat laulun aikana penkillään...kukapa tietää!

Istumajärjestyksestä alettiin irrottautumaan 1800-luvun loppupuolella. Samoihin aikoihin alettiin myös luopua suljetuista penkkikortteleista avopenkkeihin. Onhan tämäkin ollut tosi mielenkiintoinen ajankuva! Ehkä seuraavalla kerralla kirkkoon mennessä miettiikin tarkkaan, mihin  oikein ottaa ja istuu...

LÄHTEET: 

Kirkon penkissä. Sukelluksia Suodenniemen  historiaan - blogi. [https://suodenniemenhistoriaa.blogspot.com/2014/11/kirkon-penkissa.html] Luettu 24.8.2025. 

Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600-1800. Toimittanut Ella Viitaniemi. [https://library.oapen.org/bitstream/handle/20.500.12657/63096/9789518586053.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 26.5.2024. (Linkki ei enää avaudu, on hankittava kirjana). 

Pitäjänkirkosta kansallismonumentiksi.  Suomen keskiaikaisten kivikirkkojenrestaurointi  ja sen tausta vuosina 1870-1920. Valkeapää, Leena. [https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/79678/Valkeap%C3%A4%C3%A4_Leena_screen.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 13.7.2025. 

Rurik Calamniuksen pääsiäisvirsi

Pääsiäistervehdys, lukijani. Kotiuduin juuri pohjoisen reissulta. Ihana olla taas kotona! Olimme pääsiäistä vastaanottamassa kolmen sukupolven voimin. Minä hieman puolikuntoisena häärin pääasiassa keittiössä. Toki kävin käveleskelemässä rinteen juurella ja muuallakin yskänpuuskien siivittämänä. Ihanaa oli nähdä mukana olleiden lasten ja nuorten aikuisten ilakointia lumisessa ja aurinkoisessa maastossa. Aina välillä tajuan, kuinka onnellinen olenkaan, kun sekä lapset että lapsenlapsi ovat niin kiinteästi kotiini yhteyksissä.

Mutta sitten aiheeseen. Nimittäin pääsiäisvirteen numero 81. Sen on sanoittanut Evijärven kirkkoherrana toiminut kirkkoherra Rurik Calamnius (1872-1921). Calamnius kuului vanhaan, tunnettuun kirjailija- ja pappissukuun. Esimerkiksi runoilijapappi Gabriel Calamnius, joka vaikutti 1700-luvulla sekä korpikirjailijana tunnettu Ilmari Kianto, olivat Rurik Calamniuksen sukulaisia. 

Calamnius on tämän virren sanoituksessa onnistunut kuvaamaan pääsiäisen kristillisen sanoman ristiinnaulitsemisen jälkeisistä tapahtumista.

Yllä: Kirkkoherra Rurik Calamnius

Virressä on Ilmari Krohnin virsimelodia vuodelta 1923. Sen äänikuva on täysin erilainen kuin vanhemmissa virsissä. Melodia kulkee omintakeisen voittoisasti kohoavana duurisävelmänä. Omasta mielestäni siinä on myös kansanmusiikkimaisia piirteitä. Ja jopa mystiikkaa sävelkulkunsa osalta.

Ilmari Krohn oli ensimmäinen musiikkitieteen professori Suomessa. Krohnin suku on alkujaan lähtöisin Saksasta. Krohn toimi viitisenkymmentä vuotta kirkkomuusikkona.

Tämä pääsiäisvirsi julkaistiin vuonna 1938 lisävihkoehdotuksessa. Virressä kuvataan sekä Jeesuksen ristinkuolemaa että myös Calamniuksen omia viimeisiä sairastelun vuosia. Calamniushan kuoli jo 1921, eli hän ei itse päässyt osalliseksi ilosta virren julkaisusta. Rurik Calamnius oli ollut pappina useilla paikkakunnilla ennen viimeistä Evijärven kirkkoherran virkaansa, muun muassa Lohtajalla.

Yllä: Pohjolan sanomissa julkaistu Rurik Calamniuksen muistokirjoitus 27.4.1921.

Virren sanoma on, että Kristus on voittanut kuoleman. Kristus on muuttanut Herrassa nukkuneiden haudankin lepäämisen kammioksi. Toiveikkuus, se!

Rurik Camnius toimitti ja kirjoitti useita teoksia sekä laati runoja.

Tämä virsi on nykyään aika harvinainen, veikkaan, että harva edes tuntee sitä. Kun kuuntelin sitä muutaman kerran, ihastuin melodiaan, mutta myös sanoihin, kun luin niitä useamman kerran. "On joukko ystäväin harvennnut. Yön hämärässä nyt työhön tässä on heitä rakkaus ohjannut. " Kaunista, koskettavaa!

1. On taisto tauonnut Golgatalla,

on pilkkahuuto jo vaiennut,
ja ristiinnaulitun ristin alla
on joukko ystäväin harvennut.
Yön hämärässä
nyt työhön tässä
on heitä rakkaus ohjannut.

2.
Herransa ruumiin he ristin päältä
nyt alas ottavat itkien
ja yrttitarhaan sen vievät täältä.
Jo hauta Joosefin kätkee sen.
Se voiteinensa
ja liinoinensa
jää suojaan kallion viileyden.

3.
On Herran hauta niin pyhä hauta,
sen yli valkeus leimahtaa.
Ei sinetti eikä kivi auta,
kun sinne enkeli kiiruhtaa.
Niin kuolemalta
jo murtui valta.
Sen usko yksin voi aavistaa.

4.
Kaikille Herrassa nukkuneille
vain lepokammio hauta on,
ja sama toivo on suotu meille:
on Kristus elämä loputon.
Aamuna Herran
myös meidät kerran
hän luokseen taivaaseen vievä on.

LÄHTEET:

Krohn family. [https://www.krohnfamily.org/kirjoitus5.php?lang=0] Luettu 31.3.2024. 

Virsikirja.fi. [https://virsikirja.fi/virsi-81-on-taisto-tauonnut-golgatalla/] Luettu 31.3. 2024.

Erilainen Itsenäisyyspäivä 2020 - omia ajatuksia

Tämä itsenäisyyspäivä on erilainen.  Isoja juhlia ei  järjestetä, Vietin päivän kotona. Katsoin livestriimausta Marian hautausmaalta. Sotaveteraani Ahti Salo, 94 vuotta, laski  vielä seppeleen sankarihaudoille.  Koskettavaa. Aamusemmalla seurasin ekumeenista juhlajumalanpalvelusta Helsingin Tuomiokirkosta. Kuinka kauniilta näyttääkään kirkko juhlavalaistuksessa kynttilöineen... Myös tilaisuuden musiikki oli hienoa, vaikka musiikkiosuudet ja itse tapahtuma olikin äänitetty osina ja ilman yleisöä.

Taneli Kuusiston säveltämä "Siunaa ja varjele meitä" nosti kyyneleen silmäkulmaani. Halusin tuon virren 584 muuten myös  isäni muistotilaisuuteen vuosi sitten alkumusiikiksi. Sopii myös itsenäisyyspäivään upeasti. Rakastan urkumusiikkia, nytkin menee kylmät väreet, kun kuuntelen tätä kirjoittaessa...En tiedä olenko koskaan kertonut, mutta aikoinaan hain (ja jopa pääsinkin) opiskelemaan urkuriksi. En vain sitten koskaan  tullut ottaneeksi opiskelupaikkaa vastaan...

Muuten - isäni hautajaiset järjestettiin päivänä, jolloin tuli kuluneeksi 80 vuotta Talvisodan alkamisesta. Halusin huomioida silloin tuon päivän, koska se oli isälleni sotaorpona tärkeä. Isäni muistotilaisuudessa paloi sinivalkoiset kynttilät, pöydät oli koristeltu havuin ja mustikanvarvuin. Isäni saateltiin ulos kirkosta Narvan marssin saattelemana (Linkin kuvatallenne Adolf Ehnroothin hautajaisista muuten...) Kysyin silloin kanttorilta, onko se mahdollista soittaa, vaikkei isäni ollut sotaveteraani. Kuulemma oli ja kanttori totesi minulle "Kunpa ihmiset yleensäkin rohkeammin toivoisivat tätä hautajaisiin."  Muistotilaisuudessa laulettiin myös Sibeliuksen säveltämä  virsi 462,  "Soi kunniaksi Luojan, "jonka kolmas säkeistö on  Lappajärvellä aikoinaan runoiltu. Isä oli sieltä lähtöisin.   

”Siis kiitos Herra taivaan, kun lahjas meille toit

ja palkaks työn ja vaivan taas puhtaan leivän soit.

Suo että alttiin mielin myös köyhää holhoomme

ja sydämin ja kielin Sua lakkaamatta kiitämme.”

On jotenkin hienoa, että kotona tuntee olonsa näin korona-aikoinakin turvatuksi. En osaa oikein sanoksi tätä tunnetta pukea. Mutta se ajatus, että on kuitenkin turvallista olla läheisimpien kanssa. Viettää sitä laatuaikaa, josta niin usein kliseisenä ajatuksena mainitaan. 

Mielenkiinnolla odotan myös juhlaillan Itsenäisyyspäivän lähetystä presidentinlinnasta. Onhan siinä toki jotain yhteisöllistä, että kaikki kansa kokoontuu televisiovastaanottimien ääreen - kukin omissa oloissaan katsellen!:) Rauhoituin iltapäivällä myös kuuntelemaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin livestriimausta "Itsenäisyyspäivän konsertista." Työkaverini soitti siinä fagottia. Äitini tapaa sanoa , että on nautinto katsoa soittajia, kun he ovat aina soittaessaan niin onnellisen näköisiä. Niin totta...

Kaivoin esille myös mummoni albumin. Vanhoja kuvia ei ole paljon, koska tulipalo tuhosi -50-luvulla lähes kaiken irtaimen. Jotain sentään.

Yllä kuvassa isoisäni eturivissä valkoisen paalun oikealla puolella. En tiennyt, mistä tapahtumasta kuva on otettu. Jonkinlaisessa aluksessa näyttävät miehet kuitenkin sota-aikana olevan. Isänisäni osallistui sekä talvi- että jatkosotaan ja hänen joukko-osastonsa olivat 15. Pioneerikomppania, Pioneeripatataljoona 1. sekä 6. Tienhoitokomppania. Otin tänään asiakseni selvittää kuvan taustoja. Luulin tosiaan, että kuva oli sota-ajalta. Selvisikin erään  kapteenin  tulkitsemana, että isoisäni on ollut rannikkotykistörykmentissä! Kaivoin esille isoisän kantakortin ja niinpä se olikin! Tämä kuva on otettu 1934-1935.  Rannikkotykistörykmentti 1 on   siirtymässä venekuljetuksena paraatiin  tai sieltä pois. Samainen kapteeni osasi kertoa, että kuvassa miehillä on rannikkotykistön päähineet ja joukko-osastotunnukset. Heidän päävaruskunta oli Suomenlinnassa. Lisäksi toimintaa oli lähisaarten linnakkeilla aina Hankoon saakka. Miesten epoletin tunnuksessa on ristikkäisten tykinputkien alla numero 1.  Tuota käsivarressa olevaa paraatinauhaa on käytetty itsenäistymisen ajoista sota-aikaan saakka. Taas opin, että aina kannattaa kysyä alan asiantuntijoilta!

Tänä itsenäisyyspäivänä pidän kädessäni isoisäni kunniamerkkiä - sitä arvokasta merkkiä, jota ilman olisi mieluummin haluttu elää...En koskaan tullut kysyneeksi mummoltani, kuinka hän sai tämän kunniamerkin pelastettua tulipalon keskeltä. Ehkä minulle riittää ajatus siitä, että mummo halusi sen pelastaa, vaikkei kotitalostaan talviyön tulipalon keskeltä ennätetty pelastaa oikeastaan muuta kuin seinäkello...

Tällainen "sururisti annettiin sodassa kaatuneen leskelle, äidille tai vanhimmalle tyttärelle. Risti on kulkeutunut mummoltani isälle ja isältä minulle. "Sururisti " on mustassa nauhassa oleva erikoiskunniaristi. Vapaudenristin ritarikunnan 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera mustalla nauhalla. Mummoni tuskin koskaan sitä on käyttänyt, niin kauan kuin muistan, se oli vanhassa kellorasiassa mummon kirjahyllyssä, siellä missä muutkin tärkeät esineet....

Tähän loppuun ajatuksia herättävä runo, jonka löysin eilen. Runon on kirjoittanut Raili Malmberg ja hän sen myös esitti Kansallisen veteraanipäivän juhlassa Finlandiatalossa 27.4.1994. Upea!

"Rakkaudentunnustus isänmaalle 

Kun olin ihan pieni tyttö,
minun isänmaani oli pähkinän kokoinen.
Se oli niin pieni,
että sen sisään juuri ja juuri mahtui
minun maailmani ydin:
Koti ja äidin syli,
isän käsi ja yhdessä luettu iltarukous.

Kun olin pieni,
minun isänmaani maistui mansikkamaidolta
ja tuoksui niin kuin vastaleivottu leipä,
eikä kulkusten kilinä koskaan kokonaan lakannut siellä kuulumasta.

Kun minusta tuli aikuinen,
minun isänmaani kasvoi Suomen kokoiseksi
ja sai ihan uudet ulottuvuudet.
Minä opin rakastamaan sitä aikuisen naisen rakkaudella.
Opin löytämään yhä uusia vastauksia kysymykseeni:
mikä on minun isänmaani
ja miksi se on minulle niin rakas.

Minun isänmaani on tietysti tämä maa,
alue,jota kartalla kutsutaan Suomeksi,
sen järvet ja metsät, vainiot ja viljapellot,
kylät ja kaupungit.
Suven suloisuus ja talven kuurainen kimallus,
kevään liekehtivä vihreys ja syksyn purppurakulta.

Mutta minun isänmaani on muutakin.

Minun isänmaani on itsenäisyys.
Minun isänmaani on vapaus,
sananvapaus, liikkumisenvapaus, vapaus olla omaa mieltäni asioista.

Minun isänmaahani kuuluu kaikki se,
missä ihmisen henkiset juuret ovat,
kulttuuri, kieli,
tämä murteista rikas, vivahteikas ja sointuva suomen kieli,
jota niin monet runoilijat ovat käyttäneet kuin jaloa instrumenttia:
" Ruislinnun laulu korvissani/ tähkäpäiden päällä täysi kuu/
kesäyön on onni omanani/kaskisavuun laaksot verhouu…"

Isänmaani on lippu ja laulu, itku ja nauru,
rukous ja kirous,
syntyminen ja kuoleminen,
työnteko, viha ja rakkaus.
Se on Sibeliuksen sinfonia ja Porilaisten marssi,
mutta se on myös suvivirsi ja Monosen Satumaa-tango
haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,
minun kansani,
kaikki suomalaiset ikään , ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,
puoluekannasta riippumatta,
työläinen ja talonpoika, palkansaaja ja johtaja,
maalainen ja kaupunkilainen, nuori ja vanha.

Minun isänmaahani kuuluu myös suomalainen menneisyys.
En voi puhua isänmaasta muistamatta
menneitten sukupolvien työtä.
Tuhannet ja taas tuhannet esivanhempamme,
eivät vain merkkimiehet ja -naiset,
vaan aivan tavalliset kansannaiset ja -miehet,
ovat tekemällään työllä ja uurastuksella
luoneet sen pohjan, jolle kaikki tässä maassa loppujen lopuksi rakentuu.

Minun isänmaahani kuuluvat myös sankariristien rivit,
niiden veljiemme ja sisartemme muiston kunnioittaminen,
jotka eivät väistäneet vastuuta silloin,
kun isänmaa heiltä vastuunkantamista ja uhrauksia vaati,
ja joita saamme kiittää siitä,
että nyt voimme elää vapaan maan vapaina kansalaisina.

Eläköön, kauan eläköön Suomi !"