Hyvää äitienpäivää!

Se aika vuodesta, kun oikein virallisesti muistetaan äitejä. Meilläkin on kotona lippu liehunut salossa sen merkiksi. 

Perinteiseen tapaan käytiin myös isolla porukalla ruokailemassa. Meitä oli tällä kertaa kaikkiaan 14 saman pöydän ääressä. Ikähaitari 7-91. Olisi melkein pitänyt laskea keski-ikä. :) 

Hauskaa, että vaikka käytiin oman paikkakunnan ulkopuolella ruokailemassa, tuli heti oviaukossa tuttu vuosien takaa vastaan. Hän  oli kollegani - vuoden verran esimiehenikin päiväkodissa. En olisi varmaan tunnistanut, mutta hänpä tunnisti ja  huuteli nimeäni jo kaukaa. Olimmekohan työkavereita vuonna 1996? En kyllä enää varmaksi muista. Vanhimmat lapsemme soittivat kuitenkin samaa instrumenttia konservatoriolla  muutama vuosi  tuosta eteenpäin. Nauratti, kun tuttava kyseli ensi sanoikseen "Mitä hommaat nykyään - varmaan soittelet jossain? " Reps ja kops, en ehkä enää kovin isolla volyymillä musisoi, ihan pikkasen vaan enää. Näin se elämä meitä kuljettaa...

Tänä vuonna kuvasin äitienpäivän kunniaksi jostain syystä käsiä. Ylemmässä kuvassa on minun ja pojanpoikani käsi. Alimmassa äitini. Sen kuvan otin vasta autossa, kun olimme jo pois päin palailemassa. Poikieni käsiä en kuvannut. Olisi kai olleet toisella työmiehen ja toisella siistin sisätyön tekijän. :) Olisihan sekin tietynlainen tarina ollut, mutta ehkä poikieni mielestä tällainen äidin loistoidea (taas kerran) ei olisi ihan kolahtanut heihin. 

Jostain mielen syvyyksistä  nousi kuitenkin mieleen tämä tuntemattoman runoilijan värssy:

"Käsi kädessä kävellään,

tämä on hyvä hetki.

Pilvet lähtevät lentämään,

onpa tuulinen retki!

Kaikki puettu vihreään,

puut, pensaat ja puiston multa.

Käsi kädessä kävellään,

mummo ja mummon kulta."

Minä olen tänään taas jatkanut kirjani kirjoittamista yli kuukauden mittaisen tauon jälkeen. 1800-luvun alun naiskuva on ollut tänään sen pohjalta erityisesti mielessäni. Kyllä niin vaan saa olla kiitollinen niistä kaikista edellisistäkin äideistä, sen tajusin taas tänään kerran! 

Esiäitini mun... ylämummo:))

 

Onnea, kaikki äidit!

Tänä äitienpäivänä kaivoin kirjahyllystä minulle rakkaan sukukirjan. Sen on tehnyt pikkuserkkuni, Pia Hyökyvaara. Olen Pian kanssa hyvä ystävä, vaikkemme ole koskaan livenä vielä tavanneetkaan. Olemme molemmat sukufriikkejä. Pian äidinäiti oli isäni isän sisko. Meitä yhdistää rautainen suvun nainen, isomummomme "Kivimiina," josta oma nimenikin on taipunut... Pia on tutkinut kirjassaan äitilinjaansa 300 vuoden ajalta - sama linja siis minulla tuosta meidän yhteisestä supermummosta taaksepäin!

Sain Pian kirjan ensimmäisten joukossa reilut kolme vuotta sitten. Se oli kiitos Pialta minulle ja isälleni, koska autoimme Piaa tarinoiden kokoamisessa. Isäni eli kirjan julkaisuvaiheessa viimeistä vuottaan ja kun kävin iltaisin isää hoitamassa sairaalassa, meille tuli tavaksi, että luemme isälle siskoni kanssa kirjan tarinoita uudelleen ja uudelleen. Isälle kirja oli elämys - etenkin kun hän ei enää itse kyennyt lukemaan. 

Nämä esiäitini ovat - tehtyjen  Mt-DNA-testin mukaisesti -  haploryhmää T1a1. Se on melko harvinainen haplo Suomessa, jossa sitä on  noin 0.6% kaikista testatuista naislinjan haploista. 

Nyt kerron sinulle Marketasta, joka eli kauan sitten. Hän on tämän naislinjan tällä hetkellä vanhin nimeltä tiedetty edustaja. Naisista ei yleensäkään jäänyt paljon dokumentteja, joten olkoon tämä äitien ylistys kautta vuosisatojen  kaikesta siitä näkymättömästä työstä, joka edelleen kannattelee meitäkin...

Marketta Heikintyttären tiedetään syntyneen noin vuonna 1643 - pian siitä on jo 400 vuotta - hänen äitinsä eli siis varmaankin jo silloin, kun nykyinen kotikaupunkini,  Kokkola, perustettiin vuonna 1620! Marketan syntymäpaikka eikä perheenjäsenten nimet valitettavasti ole tiedossa. Marketan kuitenkin tiedetään muuttaneen miniäksi Evijärvelle Enaperään. Mieletön jo ajatuksenkin tasolla, että hän eli elämänsä samalla paikkakunnalla, missä minäkin sain kasvaa! Voin varmaan ylpeydellä ja syvällä varmuudella kertoa olevani alkuperäinen evijärveläinen!

Marketan eläessä Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa. Hänen aviomiehensä oli Heikki Joosepinpoika Enaperä. Marketta lienee kotoisin lähiseudulta, koska noihin aikoihin puoliso löytyi yleensä lähitienoilta. Ehkä hän oli ison talon tytär, joka saatiin hyviin naimisiin samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan Heikin kanssa. 

Marketan anoppi, Gertrud on mitä ilmeisemmin  saattanut olla ruotsinkielinen. Hänhän oli syntyjään Enaperästä ja noihin aikoihin paikkaa kutsuttiin pääasiassa Norrenaksi - nimi joka edelleen on voimissaan.  Maria, Marketan vanhin tytär ainakin myöhemmin avioitui ruotsinkieliseen taloon Teerijärvelle.

Enaperän tiedetään olleen suuri talo ja 1680-luvun voudintilien mukaan talo oli myös varakas. Marketan saapuessa taloon sitä isännöi hänen appiukkonsa, Jooseppi Olavinpoika, joka oli sukujuuriltaan savolainen ja suomenkielinen. Jooseppi oli ostanut tilan 1650-luvulla pakkohuutokaupasta. 

Marketta ja Heikki saivat kaikkiaan 12 lasta 25 vuoden aikana, joista viisi oli tyttöjä. Appiukko Jooseppi kuoli samoihin aikoihin, kun esikoinen syntyi ja niin talon isännyys siirtyi Heikille. Hän sai veljensä Matin yhtiökumppanikseen. 

Kun esiäitini, Kirsti syntyy  Marketan viimeisenä lapsena, noin vuonna 1688, Marketta on jo 45-vuotias ja tulee samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa mummoksi. 

Vaikkei Marketan omasta elämästä ole jäänyt juuri faktatietoja lasten syntymiä lukuun ottamatta, voidaan kuvitella hänen elämäänsä. Tiedetään, että 1690-luku oli vaikeaa aikaa. Koko Suomen alue Järviseutu mukaan lukien kärsi vuosina 1695-1697 harvinaisen kylmistä säistä. Sen myötä viljasadot olivat heikkoja ja kärsittiin kulkutaudeista ja nälästä. Vuoden 1695 heikko sato ja seuraavan vuoden lähes täys kato jättivät merkkinsä voimakkaasti kuolleiden luetteloon. Ehkä jopa kolmasosa väestöstä kuoli nälkään. Koko Järviseudun väestön määrä noihin aikoihin oli ainoastaan noin 2000 henkeä - vähemmän kuin pelkän Evijärven väkiluku tällä hetkellä. 

 Vuosi 1697 tunnetaan erityisenä suurena kuolinvuotena. Marketan puoliso, Heikki, menehtyy juurikin vuonna 1697, muttei tiedetä hänen kuolinsyytään. Hän on tuolloin ollut jo 6-kymppinen isäntämies. Ainakin Marketan ja Heikin lapsien kuolinvuosien perusteella voisi päätellä, että talossa on riittänyt elantoa, sillä yksikään lapsista ei ole menehtynyt noiden  katovuosien aikana. 

Marketta oli leskeksi jäädessään 54-vuotias, ikäiseni. Hänen nuorin lapsensa lienee ollut silloin hieman yli 10-vuotias tyttönen. Talon isännyyden peri tuolloin Marketan poika, Heikki Heikinpoika. 

Marketta ennätti elää lesken elämää 16 vuoden ajan ja eli aina 70-vuotiaaksi saakka. Marketan silmät sulkeutuivat 10. heinäkuuta 1713 keskipäivän aikaan - juuri ennen hirmuisia Isovihan vuosia. Marketta lienee vielä ennättänyt nähdä sukunsa jatkumon nuorimman tyttären, Kirstin, saadessa esikoisensa helmikuussa 1712. Kirstin esikoisen, Lauri-pojan elämä jatkui Evijärven Haapajärvenkylässä yli 60 vuotta ja kirkonkirjojen mukaan hän menehtyi noiduttuun ruttotautiin 1764...olisipa sekin kiinnostava tutkittava!

No, tämä tästä esiäidistä. Tänään oltiin ihan elävien äitien seurassa. Kävimme syömässä neljän sukupolven voimin ja juhlistimme samalla useampaa äitiä. Suvun nuorimmaiselle varasin taskuihini muutaman pikkuauton. Olen kuuluisa siitä, että olen pian kolmekymmentä vuotta kanniskellut käsilaukussani kaiken varuiksi muutamaa pikkuautoa. Joo, sukumme lapset ovat pääpiirteissään poikia...

Lapsenlapsen ilme sillä tylsistymisen hetkellä, kun oma ruokalysti on jo loppunut ja vielä pitäisi jaksaa odottaa toisia! 

-Fammu, mistä taioit nämä autot?

Lapsen ajatusmaailma on muutoinkin hupaisa, kun ei ole vielä muodostunut 3--vuotiaan mielessä tietoa siitä, että ruusut kuuluvat äitienpäivään. Alla oleva onnittelukyltti ruusunkuvineen komeili ruokapaikkamme pöydällä. Poika väitti kivenkovaan, että kyltissä komeili kukkasen sijaan selkeä banaani., Käyhän se kaiketi niinkin! Kukahan onkaan se kaavoihin kangistunut?

Toivottavasti oppilaillani on myös ollut ihana äitienpäivä. Me kylvimme  tölkkeihin Ukrainan kansalliskukkia, auringonkukkia...Toivottavasti niistä on koteihin paljon iloa. 

Äitienpäivänä

 Hei ja hoi täältä tenttikirjojen keskeltä! Olen naputellut viime päivinä niin paljon eseitä, että  hiirikäteni on sanomassa sopparinsa irti. Jännetupitulehdustako pukkaa? Tahti on nyt sen verran hyvä, että enää yksi tähänastisista kirjoitelmista on keskeneräinen - periksi ei anneta, vaikka urakka meinaa välillä ajaa epätoivon partaalle...No, uusi opiskeluviikko on jo viikon päästä ja silloin taitaa tulla tehtäviä samanlainen setti lisää...

Joka tapauksessa olen kyllä aika innoissani opinnoistani. Onneksi sittenkin rohkenin pistää paperit vielä tällä iällä  eteenpäin...Poikani, joka pian saa ensimmäisen ammattitutkintonsa valmiiksi, totesi juuri tänään, että työmarkkinoilla pitäisi samaan aikaan olla sekä vastavalmistunut tuoreilla tiedoilla, että omata 40 vuotta työkokemusta - no - pitääpä muistuttaa tästä pojalle joulun alla, kun valmistun, että äitis  melkein on:)))

Äitienpäivää vietimme pienimuotoisesti. Ruokailimme yhdessä äitini, anoppini, siippani ja nuorimmaiseni kanssa. Oli  kiva kokoontua yhteen. Nyt on ähky, mutta ehkä tästä vielä toipuu ja jo illemmalla kurkkii  toiveikkaana taas jääkaapin valoja. 

Illemmalla ehkä esikoiseni perheineen käväisee kahvilla. Tällä kertaa tarjoilen ainoastaan mansikoita joillain lisukkeilla. Joskus pieni on kaunista, nyt ei aika oikein ole riittänyt leivoskeluun. 

Eilisen illan hoidin pojanpoikaa. Kävimme naapurustossa kaksosten synttäreillä. Poika seurasi kiinnostuneena 9-vuotiaiden touhuja.  Kotiin päin palatessa hän potki innoissaan asfaltilla potkupyöräänsä. Pian 2 ja  ½-vuotias lykki itseään tarmokkaasti vauhtiin ja huusi alamäkeä ohitseni kiitäessään "LUJAA." No, kahden valmiiksikeitetyn pojan  äitinä  en enää oikein  osaa pelätä. Ehkä siinä motoriikka kehittyy. Lupaavalta ainakin näytti. 

Pojan kanssa käytiin myös keräämässä pojan äidille aamuksi pieni ja suloinen kukkakimppu pojan omalta takapihalta. Kauniimpi kuin ostettu,totesin. 

Oppilaiden kanssa ollaan kovasti keskitytty äiteihin. Mielestäni ekaluokka on tällaisiin teemoihin ihan huippu ja olisipa ollut kiva olla kurkkimassa pakettien aukaisuhetkiä kärpäsenä katossa. Teimme tänä vuonna aika isotöisen homman. Valokuvasin ensin jokaisen oppilaan muovikukka kädessä, tulostin ne valokuvapaperille, laminoin kuvat. Sitten  kartonkikehykset ja päälle oppilaat rakensivat paperimassakehykset, jotka saivat maalata mielensä mukaan eri väreillä.  Taakse vielä taulukoukku ripustusta varten. Tuli aikas hienoja ja ilo tihkui lasten ilmeistä ainakin. Kiva seurata, kuka valitsee millaisen värin. 

Mukaan lisukkeeksi tietysti kuningataräitien  peilikortit.:) Pinkkiä ja kultaista - mietin, olenko lapsena jäänyt paitsi  tällaisista väreistä, kun  edelleen rakastan kaikkea kimaltavaa. Nauroin kyllä kovasti, kun tohtoriksi  asti opiskellut serkkutyttöni totesi minulle tässä taannoin, että hän niin  rakastaa kaikkea kiiltävää. Voiko tämä olla ihan geeneissä asti?:)))

Samalla hieman kielitietoisuutta luokkaan -  eräs oppilaani rutisti onnittelunsa korttiin eestiksi. Opeteltiin lausumaan ja kirjoittamaan se kaikkien kanssa. 

Koululta bongasin myös vietnamilaislähtöisen työntekijän, joka ílahtui mielettömästi, kun pyysin häntä kirjoittamaan "Onnea äiti" luokkani taululle omalla äidinkielellään. Kun nyt ei matkustamaan päästä, niin maailmaa voi avartaa ihan lähikontakteinkin!

Siippani aamusta salkoon veivaama lippu  lepattaa tällä kertaa tuulessa kauniisti.Vaikka tekisi mieleni keväiseen ulkoilmaan, niin  urheasti hillitsen itseni ja palailen taas naputtelemaan hiirikädelläni hommia...

Esiäitieni matkassa

Näin äitienpäivänä ajattelen äitejä, esiäitejä. Millainen on ollut minun esiäitieni matka? Tiedän lopultakin heistä varsin vähän, mutta aina sentää jotakin...

Yllä oleva kuva on otettu Evijärvellä kunnan ensimmäisestä äitienpäiväjuhlasta  nuorisoseuran talolla 21.5.1922. Kuva on minulle tärkeä. Muistan katselleeni sitä pikkutyttönä monen monituista kertaa mummoni kanssa.  Tämä on ainoita kuvia, jossa mummoni on kameratallenteissa. Tulipalo tuhosi lähes kaiken irtaimen vuonna 1952. Jostain syystä tämä kuva säilyi. Isäni muuten  kertoi äskettäin, että kun vanhempani olivat ensimmäistä kertaa menossa lääkärineuvolaan minua odottaessaan, paloi tuo yllä ollut rakennus. Että kovinpa oli dramaattiset alkumetrit...

Kuvassa on Vieno-mummoni, isäni äiti 6-vuotiaana Hän istuu eturivissä vasemmalla valkea huivi päässään. Hänen vieressään on isoäitini äiti, Hilda. Hilda on synnyttänyt neljännen lapsensa vain puolitoista kuukautta ennen kuvanottoa. Viides lapsi syntyy  vuoden kuluttua. Kuvauksesta puolitoista vuotta myöhemmin Hilda kuolee keuhkokuumeeseen 40-vuotiaana. Ennen kuolemaansa Vieno-mummoni herätettiin yöllä hyvästelemään äitinsä, keitettiin vielä kahvit ja sitten Hilda -äiti nukkui pois.  Mummoni, hädin tuskin 7-vuotias, vastasi paljon perheen neljästä nuoremmasta, kun isä oli päivät maatilan töissä. Isänsä ei  avioitunut uudestaan. Mummoni kertoi  yleensä vain onnellisia asioita lapsuudestaan - kuinka leikki käpylehmillä ison kiven päällä tai kuinka juotatti pienintä veljeään lehmän sarvesta tehdyllä tutinkorvikkeella. 

Vieno-mummon elämä oli muutenkin kova. Hän saatteli hautaan puolisonsa vain 26-vuotiaana, eikä enää avioitunut uudelleen. Sota teki hänestä lesken ja kahden sylilapsen yksinhuoltajan. Mummoni oli pakotettu muuttamaan takaisin lapsuuskotiinsa. Siellä hän eli seuraavat vuosikymmenet autellen maatalon töissä  poikamiesveljeään, joka oli minulle myöhemmin vaarinkorvike.  Muutaman vuoden kuluttua tuhoutui  vanha, iso maatalo tulipalossa - hyisimmän talven aikaan, mummoni syntymäpäivänä. Isäni pelasti Vieno - mummoni palosta 10-vuotiaana. Talosta säilyi vain perunakellari. Isä heräsi  alituisiin painajaisiin monta vuotta joka yö  tuon jälkeen. Unessa tuli aina saartoi hänet. 

Vieno-mummoni oli minulle erityisen tärkeä. Hän oli ainut isovanhemmistani, jonka olen koskaan tavannut. Hän hoiti minua  siitä lähtien, kun olin 2-kuukautinen. Äitiysloma oli silloin lyhyt ja äidin piti palata työhön pankkiin. Isäni oli viikot reissuhommissa. Jos nyt mietin, mikä on tärkeintä, mitä mummoni jätti minulle, on se tietynlainen nöyryys ja vaatimattomuus muita ihmisiä kohtaan, työn arvostus ja ylipäätään  kaiken ympärillä olevan hyvän arvostaminen.

                             

 Yllä: Vasemmalla isän äidin äitini Hilda ja oikealla hänen äitinsä Maria, eli isän äidin äidin äitini. Hildan kuoleman jälkeen Maria kävi autelemassa Vieno-mummoni sisaruskatrasta silloin tällöin. Mummot ovat tärkeitä. Mariasta en tiedä juuri mitään muuta kuin että hän syntyi Vetelissä ja avioitui Evijärvelle. Iso osa Marian lähisuvusta muutti Amerikkaan, eikä yhteyttä heidän jälkipolviin ole pidetty. 

Koska olen innokkaasti tutkinut DNA-juttuja, olen saanut isäni testien kautta selville hänen äitilinjansa haploryhmän. Se on H13a1a1d1. Kun seuraan kirkonkirjojen avulla isäni äitilinjaa, löytyy seuraavat urheat naiset:

1. Vieno Kuivasniemi s. 1916 Evijärvi
2. Hilda Pitkäsalo s. 1883 Evijärvi
3. Maria Leviäharju s. 1851 Veteli
4. Brita Löija s. 1817 Veteli
5. Margareta Löija s. 1796 Veteli
6. Carin Virkkala, s. 1765 Kaustinen
7. Lisa Huntus, s.1734 Kaustinen
8. Margareta Backala s. 1699 Veteli
9. Anna Storcaino, s. 1662 Veteli
10. Brita Bastubacka, s. 1636
11. Carin Bastubacka n. 1594 Veteli

Carin on siis vanhin isäni äitilinjan naisista, jonka syntymä- ja kuolintiedot löytyy kirkonkirjoista. Tästä taaksepäin ei  pääse. Näissä naisissa on useampi hyvin pitkän elämän elänyt. Mielestäni yli 90-vuotiaaksi asti  eläminen aikavälillä 1662-1752 on jo saavutus sinänsä!

Sitten vähän etelämmäksi Suomea. Kuvassa on äitini. Ihana ja herttainen  harmaahapsi. Kuvassa hän on avaamassa oman äitinsä lapsuuskodin ovea. Päivä oli meille molemmille erityinen. Iso maatila ja sen näyttävät rakennukset on äidin serkun  perikunnan omistuksessa, serkun, joka ennätti kuolla muutamaa viikkoa ennen kauan suunniteltua  käyntiämme. 

Äitini lapsuus oli karu. Hänen Eeva-äitinsä menehtyi vaikeaan sairauteen, kun äitini oli vain 2-vuotias. Isän kanssa jäi neljä pientä lasta, yksi vielä äitiäkin pienempi Hänen isänsä avioitui pian uudelleen ja uuden äitipuolen mukana perheeseen tuli paljon uutta polvea. Äidin turva oli hänen isänsä, äitipuolen kanssa  oli enemmän kuin  vaikeaa. Äiti asuikin paljon tädillään, joka olisi halunnut adoptoida äitini. Äidin isä ei suostunut, vaan halusi yrittää hoitaa lapset itse. Äiti kertoo, kuinka muilla tytöillä oli kauniita vaatteita ja hänellä isän valitsemia miehisiä pukineita... Isän lämpö ja turva on silti jäänyt mieleen. Äitini muutti pois kotoaan jo 16-vuotiaana.  Isänsä kuoli pian sen jälkeen. Äidin kotiseutu on jäänyt minulle melko vieraaksi, vaikka meillä  siellä mökki olikin. Äidin kotitalossa olen päässyt käymään  vain satunnaisesti -  vähemmän kuin yhdessä kädessä on sormia...

Äidinäiti, Eeva, avioitui vasta iäkkäänä ja siksi lapset olivat pieniä hänen menehtyessään 40-kymppisenä. Eeva oli mestari tekemään käsitöitä ja aikaisemmat vuodet  hän auttoi sisartaan maatilan töissä ennen avioitumistaan. Äitini syntyi keskosena. Hänelle juotettiin kermaa, jota hän vahvistuisi. Omasta äidistään  äitini ei muista  mitään...

Äidin äiti, Ida, puolestaan, eli pitkän elämän. Kerrotaan, että hän oli lähtöisin köyhistä oloista ja elämä muuttui, kun hän avioitui.  Iida asui äitini lapsuuskodin lähellä ja kävi paljon hoitamassa äitiä ja sisaruksia, ennen kuin äidin  isä avioitui uudelleen. Äidillä on muistona lähinnä pesupäivät, kun Iida-mummo pesi häntä kovakätisesti  paljussa. Iida  eli lähes 90-vuotiaaksi. 

   

Yllä: Vasemmalla äitini äiti Eeva Miljaana, oikealla äidin äidin äiti Ida. 

Olen teettänyt myös omasta äitilinjastani haplotestit. Olemme haploryhmää H1a2. 

Äitilinjani puolestaan menee näin:

1. Marjatta Välineva s. Isojoki

2. Eeva  Kärki, s. 1905, Isojoki

3. Ida Lauri s. 1877 Kankaanpää

4. Amanda Lautaluoma s. 1850 Kankaanpää

5. Regina Mäkelä s. 1828 Kankaanpää

6. Anna Niinisalo s. 1786 Kankaanpää

7. Caisa Niinisalo s. 1766 Kankaanpää

8. Lisa Kantti s. 1748 Ikaalinen

9. Anna Bengtilä s. 1723 Isojoki

10. Margeta Penttilä, s. 1702 Isojoki

11. Maria Noukki s. 1681 Isojoki

12. Valborg Noukki, s. 1660 Isojoki

13. Margeta Noukki s. 1640 Isojoki

Listani neljä aikaisinta äitiä ovat hieman epävarmoja. Anna Bengtilään  kirjat ja kannet täsmäävät hyvin, mutta sitä ennen tiedot ovat osin hatarat. Olen  viimeisen vuoden aikana tehnyt kovasti töitä erään sukututkijan kanssa, jotta löytäisimme hänen kanssaan  yhteisen esiäidin. Meitä on tällä hetkellä 7 kpl  henkilöitä, joilla on tuo sama haploryhmä ilman yhtään geenimuunnosta. Kerronpa vielä mielenkiintoisena lisänä, että yksi heistä on kapellimestari M. Franckin äiti, jonka kanssa mailailin joulun tienoilla tästä asiasta kovastikin. Ajatella, että jossain joku oli meidän yhteinen esiäitimme...Olisi  mielenkiintoista saada selville hänenkin tarinansa!

Mitä olen oppinut äidiltäni? Äitini on perusolemukseltaan hyvin erilainen kuin minä. Minä olen perinyt enemmän  isän piirteitä niin ulkonäöllisesti kuin luonteeltakin. Äidin kanssa täydennämme toisiamme ja tulemme hyvin toimeen. Äiti tekee kaiken rauhallisesti ja suunnitelmallisesti, minä olen täysi vastakohta. Äidiltä olen oppinut maltillisuutta, sitkeyttä, työn ja  taiteiden arvostamista. Äitini on omaishoitaja. Hän elää rankkoja vuosia. Malja hänelle tänään!

Koska olen itsekin äiti ja fammu, toivon, että osaan  välittää jälkipolvilleni   kunnioitusta  meitä ennen eläneille, suvaitsevaisuutta tuleville ja  tasapainoisuuden ja hyvinvoinnin merkitystä osana tätä pitkää ketjua. 

Kirjoituksestani jäi  vielä uupumaan kaksi hyvin tärkeää äitilinjaa, mutta niistä joskus myöhemmin!

Lopuksi vielä kuva tältä päivältä. Siinä puolivuotias lapsenlapseni juhlistaa elämänsä ensimmäistä äitienpäivää.:))  Ruusunmarjasoseinen pusu äitinsä poskeen kruunasi kaiken...Oli kyllä liikuttavaa, kun pitkässä sukulaispöydässä istuessaan väen vängällä halusi juuri minun syliini. Teki sen hyvin selväksi.Olen saanut viettää hänen kanssaan paljon aikaa.  Siinä me istuskeltiin ja leikittiin körö körö kirkkoon. Parasta  isoäitiydessä on ehdottomasti kiireettömyys ja iän mukanaan tuoma varmuus. 

Aurinkoista äitienpäivää!

Epätodellisen kaunis äitienpäiväsää. Tavanomaisen kylmän ja kolean sijasta tänä vuonna lipun liehuessa aurinko paistaa koko naamallaan. 

Tänään onnittelut kaikille äideille ja sellaisiksi  pian tuleville. 

Koulussa kylvimme tänä keväänä oppilaiden kanssa auringonkukan siemeniä. Aurinkosää tilattiin jo  huhtikuussa:) Siemenet lähtivät onnekkaasti itämään joka ikiseen purkkiin ja  olemme  useamman viikon luokassa hellineet ja hoivailleet kukkia. Kukkavarret äityivät  hyvissä ajoin niin pitkäksi, että open oli pakko lähteä  etsimään kukkakeppejä kevätojan  reunamilta. Nyt kukat ovat hyvässä kasvussa. Saa nähdä, kenen kukka hipoo  pilviä syksyn koittaessa. Jo nyt kukkien kasvussa oli isoja eroja. 

Tänä vuonna 20 äitiä saa hellästi käärityn kukkapaketin. Kun otin kuvaa tästä ihanuudesta, paketin omistaja - tyttö, joka istuu yleensä vilkaan epelin vieressä - tuumasi minulle:"Ope, mulla on nyt hiljainen vieruskaveri. "

Onnea kukan jatkokasvatukseen ja ihanaa äitienpäivää Eino Leinon  runon myötä!

Minä tahdon maljani tyhjentää,

kun ensi leivoset laulaa,

kun koivut on hiirenkorvallaan

ja vuorilla virrat pauhaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,

kun ensi joutsen soutaa,

kun kukka on puussa ja kukka on maassa

ja lehdot leikkihin joutaa.

– Eino Leino –

Äideille mukuloita...ämpäriperunoita kasvattamassa:)

Lapsenmielisyyteeni pääsee taas rehottamaan kunnon kukkaan, kun äitienpäivä lähestyy. On kiva  miettiä, mitä oppilaiden kanssa tekisi äidille lahjaksi. Pointtina siis uniikki lahja sen hyvin ansainneille äideille:) Lahjan täytyy olla helppo toteuttaa, halpa raaka-aineiltaan ja jotenkin ihana ja spesifi:) Siinä kriteerit.

Tämän vuotisen lahjan ideointi alkoi huhtikuun alussa. Kun kerroin oppilaille, mikä on tuleva projektimme, se sai yllättävän riemukkaan vastaanoton. Erityisesti muutama poikaoppilas aivan kihelmöi innosta päästä lahjaa toteuttamaan! Tavoitteena kasvattaa paljon uusia mukuloita äidille - ämpäriperunoiden muodossa! Samalla herättelimme esiin synonyymejä. Mitä se mukula  tarkoittaakaan:)

Lahja on  mielestäni paras, kun sen eteen täytyy nähdä aikaa ja  vaivaa, ja lisäksi arvostan sitä, että lahjan kautta voi tehdä jotain yhteistä puuhaa. Tässä projektissa toteutuvat nämä näkökulmat.

Projektimme alkoi siitä, kun ope raahasi kouluun perunapussin. Jokainen oppilas  valitsi mieluisen perunan. Jo tässä näkyy oppilaiden persoonallisuus - joku haluaa valita ehdottomasti isoimman, toinen pienimmän, kolmas erikoisimman muotoisen jne... 
-Tää peruna on niin suloinen, sanoi yksi oppilas silittäen hellästi perunan poskea. Kadehdin lasten kykyä ajatella asioita kaavoihin kangistumatta!

Samassa yhteydessä pohdimme, miten peruna kasvaa. Se ei ollutkaan 3-luokkalaisille monellekaan selvää. Tulipa  hyödynnettyä tämäkin asia tässä samassa!

Perunat aseteltiin suloisesti munakennoihin. Jokaiselle perunalle  löytyi oma soppi, jossa ituja sai alkaa valoisan ikkunan ääressä kasvattamaan.

Kasvattelimme ituja sinnikkäästi parin viikon ajan. Heräsi paljon pohdittavaa, kuten miksi perunasta tulee vihreä. Tietoa etsittiin ja löytyi vastauskin. Kun peruna on valossa, se muuttuu vihreäksi ja samalla siihen tulee klorofylliä eli lehtivihreää. Oheistuotteena syntyy myrkyllisiä aineita. No, hurjapäisimmät oppilaat jo ennättivät visioida, että äiti saakin myrkyllisiä perunoita, apua! Huojentuneilta kuulostivat, kun todettiin, että sitä emäperunaa ei kesällä syödä, sen tehtävä on vain kasvattaa uusia mukuloita ja uusista perunoista tulee syötäviä kaikesta huolimatta! Tässä tätä kirjoitellessa pulpahti jostain mieleen oma nuorimmaiseni. Poika taisi olla kolmen kieppeillä, kun mietimme,  mitä veisimme kevätjuhlaan lahjaksi päiväkodin aikuisille. Päädyimme antamaan koristellussa pullossa nestesaippuaa kaikille kolmelle aikuiselle. Lahjaa ojentaessaan pojan riemukkaan ilkikurinen ilme ja  toteamus "Tih, saippuaa päiväkodin tätien silmiin,"  kirvoitti aikanaan useamman ihmisen nauruun...

Kun idätys oli onnekkaasti saatu tehtyä,  oli vuorossa maitopurkkiaskartelu. Hyvä pointti, että kierrätysmateriaaleista voi tehdä jotain kaunista. Koulun ruokalasta haalittiin 21 tyhjää maitopurkkia, jotka leikattiin avonaisiksi. Sitten oli vuorossa ehdottomasti haastavin vaihe, kun purkit täytyi  somistaa. Ope löysi kuin löysikin varaston perältä tonkien  aivan ihanan tapettirullan. Erikeeperiä purkin reunoihin ja tapettia pintaan. Jestas että tuli nättejä  vaikka itse sanonkin!

Kun somistus oli kunnialla hoidettu, oli aika ryhtyä  istutushommiin. Oppilaat laittoivat purkin pohjalle multaa ja sitten aseteltiin peruna purkkiin ja multaa niin että se peittyi. Lopuksi purnukat luokan ikkunalaudalle kasvun ihmettä odottamaan!

Perunanvarsien  puskemista mullasta esiin on ollut mieluisaa seurata. Välillä ollaan muistettu kastellakin. Kasvun ihme on oikeastaan aika mykistävää! Ja peruna on siitä kiitollinen kasvi oppilaille, että joka ainut alkaa kasvattamaan uutta vartta!

Miten homma jatkuu tästä eteenpäin? Oppilaat on ohjeistettu, että lahja ei  suinkaan ole valmis äitienpäivänä, vaan se vaatii hellää yhteistyötä vielä viikkoja.  Istutus täytyy siirtää isompaan, pohjasta rikkinäiseen ämpäriin tai sään salliessa suoraan avomaalle kunnon multaan kasvamaan. Oman potaatin kasvamista on mielenkiintoista seurata kesän korvilla. Kenenköhän peruna puhkeaa ekana kukkaan? Kuka saa mukuloistaan suurimman sadon, milloin perunat ovat valmiita syötäväksi?

Saa ne äidit toki kortinkin, jonkinlainen kukkapuska on aina äidille paikallaan:)))

                                   

                       Sydämellistä äitienpäivää maailman jokaiselle äidille, omallenikin!

Äitienpäivää!

Aurinkoista äitienpäivää!
Tänä aamuna olen urheasti jo ihan itse kiskonut lipun salkoon. Isäntä kun on töissä...

Tämän keltakukan sain kuopuksen äitienpäiväjuhlassa. Pienessä kyläkoulussa  on tapana, että perheen nuorimmaisen lopettaessa alakoulutaipaleensa äiti saa kukkasen. Puoliso tosin uhitteli kotiin päästyämme, että mistäs he tietävät, oliko  tämä viimeisemme:=) Tänä vuonna meitä oli neljä loppusuoralla olevaa äitiä.  Haikeaako? Ehkä hieman, onhan tuota koulumatkaa taivallettu meidän perheestä kaikkinensa kolmentoista vuoden ajan toisen pojan eskarivuosi mukaan lukien...Samaa koulua on käynyt jo poikien isä, isoisä ja isoisänisä...Verrokkina maailman muuttumiseen: poikien isoisoisän kerrotaan olleen koulun kanssa katsomassa uuden radan varressa, kun ensimmäinen juna puski siitä ohi. Kun nuorimmaiseni lopettaa alakoulunsa, halkoo kyläämme uudenkarhea kaksoisraide...




Tällä  kertaa muutama hupaisansuloinen muisto vuosien takaa  oman äiti-matkan varrelta...Näitä tarinoita olisi  tallennettuna pilvin pimein, mutta muutama helmi tällä kertaa riittäköön:)

Poika 4 v palasi tohkeissaan kalastusreissulta muovipussi pullollaan ahvenia. Kiiruhdin vastaan ihmettä taivastelemaan. Kaksikielisellä  lapsella tuppaa joskus sanat sekoittumaan.  Tällä kertaa fisk kääntyi joksikin ihan muuksi.

        " Äiti, äiti, mulla on viskiä pussissa..."

          Petyinkö? Nooo...:)

                                            ♥ 
Äidin ja pojan 6v syvällinen keskustelu aamutuimaan:

         Poika: Suudellaanko?

         Äiti: No joo.

         Poika: Kun tytöt haluaa pussata poikia, niin niitten täytyy vaihtaa nimeä.

         Äiti: Ai, sukunimeä? No, haluakkos sä pussata tyttöjä?

         Poika: Ei, mutta mäkin haluaisin vaihtaa sukunimeä.

         Äiti: On yleisempää, että nainen muuttaa naimisiin mennessä sukunimeään, mutta kyllä
         mieskin periaatteessa voi niin tehdä.

       Poika: Ootko säkin naimisissa?

       Äiti: Oon.

       Poika: Ootko säkin vaihtanut nimeä?

       Äiti: Oon.

       Poika: SÄ oot siis naimisissa ja siinä sä vaan seisot!

                                          ♥ 
          4-vuotias oli luvattu isin viereen nukkumaan.
               

          Poika: Äiti, mä en voi nukkua, kun isi kuorsaa niin lujaa.         

          Äiti: No, koita nyt vaan mennä sinne sänkyyn.

          Poika: Ei,emmä voi, kun se kuorsaa niin lujaa.

          Äiti: No, mee sinne sänkyyn ja pukkaa isiä ja sano, ettei saa kuorsata niin lujaa.

          Poika lähti uudelleen makuuhuoneeseen tyytyväisenä saamistaan neuvoista. Kului
          muutama minuutti, kun hän tuli itkien ja neuvottoman näköisenä takaisin:

          Poika: Mutta kun mun päiväkodissa sanottiin, että ketään ei saa pukata...

                                            
                                              ♥
                                              

Ehdottoman tärkeitä ja oleellisia kysymyksiä 4-vuotialta äidille, jonka oletetaan tietävän kaikki:

• Äiti, mistä tämä kaikki maa on tullut?
• Äiti, milloin on milloin?
• Äiti, miksi miehet ei maalaa kynsiä, mutta ne maalaa taloja?
• Äiti, miksi vesi on märkää?
• Äiti, voiko joulupukit kuolla?
• Äiti, miksi pöllö ja kummitus sanovat molemmat huhuu?
• Äiti , ollaanko me olemassa oikeasti, vai onko tämä vain satua?

Olisiko vinkkejä, mitä olisi oikeaoppisesti pitänyt vastata?:)

 

                                             ♥