Viimeisiä tunteja viedään vuotta 2023 ja kovasti jo odotellaan uuden vuoden käynnistymistä. Vuosi on ollut kiireinen, töitä on tehty paljon. Olen saanut olla tosi terve, ensimmäinen taudinpoikanen iski vasta joululomalla, kun kiire ja stressi kai hellitti. Niinhän se aina...
On ihanaa olla joululomalla. Olen viipyillyt kotona, valvonut pitkään ja nukkunut myöhään. Pikkupojan kanssa vietimme välipäiviä kahdestaan majoja rakennellen.
Ja tietysti huomaan taas kerran sen, että kun rentoudun, minun on helppoa ja innostavaa tehdä kaikkea luovaa. En oikein itsekään käsitä, kuinka selkeästi rentoutumiseni siihen vaikuttaa.
Tässäpä teille tarinaksi tallennettuna kirjoitukseni, joka julkaistiin joulun alla Evijärven joulu 2023-lehdessä. Se on todenmakuinen kertomus mummoni äidin kuolin yöstä aika tasan sata vuotta sitten. Tuntuu hurjalta, miten elämä onkaan sadan vuoden aikana muuttunut. Ajattelen myös niin, että tuo kirjoituksen tarina on osoitus siitä, kuinka ihmismieli kykenee selviytymään monenlaisista kriiseistä ja ponnistamaan silti tasapainoisesti eteenpäin. Jotenkin jopa oman elämän vastoinkäymiset kalpenevat entisten huolien rinnalla.
Alla oleva tarina on murteella kirjoitettu, ehkä vähän vaikea lukea.
"Tarina on joulunajasta vuodelta 1923 Evijärven Haapajärvenkylästä tasan sata vuotta sitten. Keuhkotauti jylläsi silloin. Hilda-äiti kuoli 40-vuotiaana. Miten suuret jäljet se perheen elämään jättikään. Vieno-mummo kertoili minulle paljon. Olin varmaan ainut, kenelle hän näistä avautui. Asuin 8-vuotiaaksi asti Kuivasessa mummon ja Kallen luona vanhempieni ja siskoni kanssa. Olin kai potentiaalinen kuuntelija mummon vuodatuksille. Mummonihan jäi jo 26-vuotiaana sotaleskeksi ja muutti sen myötä takaisin kotitilalleen lapsineen auttamaan isäänsä ja Kalle-veljeään. Tragedioita tragedioiden perään.
Äiti oli nyk` kuollu. Isä oli tullu yöllä herättään meijät kesken unien. Sen käjessä oli kynttilä ja liekin valon osuessa kasvoille, näki murheellisen miehen uurteiden syventämän katannon. Olin noussuh` het , kunn` isä oli tullu huoneeseen. Vaistosin het, että äitil` lähön aika oli tullu. Mutta Toivo, se vaan halus jatkaa unta.
Isä ravisteli Toivoa olokavarresta.
-Toivo, herää. Äiti tahtoo suv` vielä sen luo. Nousen`ny. Toivo, herää. Vieno on jo yläällä.
-Äitinne tahtoo, että työ tulisitta vielä hyvästelemään. Äiti lähtee pian taivasmatkalle. Tulukaa nyjj`jo. Äitinne niin haluis, että työ kaks vanhinta ees tulisitta sev`vielä hyvästeleen. Antaa muijjen nukkua. Hilijaa, hilijaa. Nouskaa ylös nym`, mutta varoin, ettei pienimmät herää.
Koko asiaa oli niiv` vaikea käsittää. Sillon, kun äiti vielä oli terves, se hoiti tuvan ja lapset, kävi navettatöillä, leipas tai parsi sukkaa ja hääri kaikenn` aikaa. Iltasin äiti laulo meijät lapset uneen. Äitillä oli kaunis ääni. Ja sem` poukussa oli hyvä olla.
Äiti oli sairastelluj` jo pitempään. Ja sittev`vielä viis lasta seihtemän vuojen aikana. S´oli palijon. Sev` voimat oli menny lapsiin, kun se synnytti ja imetti vuorom` perään. Ei siinä oikeen päässyv` voimaantumaan. Kahen viimesel` lapsev` välillä oli vaan reipas vuosi. Äiti oli langllaiha jo sillon, kun se Taimin sai. Mutta kun heinänteon jäläkeen äiti oli saanuv vielä Kaarlon, se` i oikeen päässy ollenkaan enää siitä kuntoon. S`oli tosi laiha ja väsyny. Se ties varmaan jo sairastuneensa ja kun se yritti kuitenkiv` vielä imettää Kaarloa, niin kerranki kuulin, kun se ihtekseen voihki itkun sekasella äänellä.
-Turhaan minä tätäkin koitan imettää, kun se kuolee kumminki, äiti vaikeroi.
Ne kaks pienintä oli niih` heikon olosia ja marusia. Olotkin oli köyhät. Vapaussoasta oli vasta päästy. Ruokaa ei ollu palijo ja kun äiti oli imettäny monta vuotta peräjäläkeen, niin s`oli jo valamiiks laiha, ku` aijanseiväs, ruukas isäki sanoa.
Pian äiti alako yskiin enemmän. Ristiäisekki sille pienimmälle pijettiin hilijassa. Ei pyyjetty enää valokuvaajaakaan, niin kun`noli vielä Taimin ristiäisissä ollu. Eikä kukaan ois kai tullukkaan. Kaikki pelekäs, että se tauti tarttus ja olis kuolemaks. Se äitin yskä oli niin kurijaa kuulla. Pimeät yöt etenki se yskä ikäänkun särki syämmen ja täytti koko talon. Yskökset se sylyki semmoseen sylykyastiaan. Se kippo oli harmaammusta metalliloota. Isä sitä yritti sitte aina aamusin tyhyjentää ja huuhtasta. Piti ollan` niin tarkka, ettei ne pasiliskot tarttus muihin.
Keuhkotauti soli. Tuperkkeli. Tuperkuloosi. Tubi. Lentävä. Rintatauti. Ei sitä oikeen tienny, millä nimellä ois sanonu. Oli liijan monta nimeä ja kaikki ne sanat oli niim` pelottavia ja pahoja. Kuv` vaan suustaan päästi jonkun` noista, niin kaikki kääns päänsäki het poispäin. Ne sano, että se oli likasten tauti. Muttei se niin ollu. Kylältä äiti oli sen tauvin saanu. Kulukutauti s` oli. Se` m pysty aistiin, kuinka tuota tautia kaikki pelekäs. Auttajakki oli niin vähissä. Isän piti olla navettatöillä ja minä olin sentään jo seihtemän ja kelevollinen auttaan. Muut oli kaikki nuorempia. Toivo oli täyttäny kuus niihin aikohin, kun se äitin yskä syksyllä pahentu ja Alli just joulun eellä vasta nelijä. Taimi oli hyvän toisella vuojella ja Kaarlo ei osannu vielä ees olla kontallaan.
-Vieno, suv` varaas jää lasten peräänkahtominen. Isäs aika menöö navetassa ja ulukotöissä, sano Hanna-mummo.
Onneks näin talavella ei ollu kyntötöitä, riitti kun talossa oli puita ja sai lehemät tillattua ja lypsettyä. -Kuolemantauvin on äitis saanu, sano Hanna-mummo.
Se asu naapurissa ja oli jo melekeen sokea. Hanna-mummo kävi välillä pesemässä lapset saunassa, muttei se sisälle tullu, ettei sekin sairastuis. Se kuuras isolla porstalla lasten selät. S`oli vähän pelottavaaki, mutta Hanna-mummo oli kuitenki hyväsyämminen ja halus auttaa. Sekin oli niin harmissaan äitin sairauvesta.
-Työihiminen parhaassa ijässä. Että piti näin käyvä. Ja kunn`on ne kaikki lapsekki. Niin se sano.
Isälle se hoki, että kyllä myö yhessä tästä jotenkis` selevitään, päivä kerrallaan. Ja että isän nuoremmat siskot, Hilima ja Johanna, joutais tulla kahtoon lastem` perään, kun äitistä aika jättää. Hilimalla ja Johannalla ei ollu omaa perhettä ja n`oli erilaiset kuinn`yö ja päivä. Johanna oli tyylikäs Savonlinnan kasinon kylymäkkö ja het sitten`niin herttanel` luonteeltaan. Mutta Hilima, se taas oli ronski, eikä juuri hempeilly. Mutta tykkäsin siitä, kun se halus aina niin auttaa, opetti leipoon, tekeen muttia ja limppimaitoo. Ja sel`leivän leipomisen se opetti suurpiirteisesti, niin kuss`sen luonteelle sopi – kourakaupalla vaan paiskattiin jauhoja taikinajuureen ja voijj` että se maistu, kul` leivän sai ottaa uunista. Vieläkil` leivol`leivät Hiliman ohojeilla.
-No`n tärkeitä taitoja elämässä osata, oli Hilima joskus sanonu.
Oli siinä töiset paikat. Hanna-mummo niim` pelekäs, että se tauti veis mukanaan isänki. Kuka meijän viijen perään sitte kahtois? Isä vaan sano, että kyllä myö tästä jotenkis`selevitään ja se keitti iltasin sipulimaitoo äitille. Siihen se usko. Se laitto ison voinokareenkis` sekaan. En tiijä, auttoko se mitään, mutta äiti ainaki tykkäs juua sitä lämmintä lientä. Joskus isä hiero äitir` rintaan Kanvertin salavaa. Muita lääkkeitä ei oikeenn`ollu.
Se yö, kun äiti kuoli, oli het pian joulun jäläkeen. M`ei oltu saatu olla äitin lähelläkään viikkotolokulla. Äiti vaan makas pimeässä peräkammarissa. Ei sinnes` saanum` mennä, vaikka teki niim` mieli olla äitin kans. Ne sano, että se tauti on kuolemaks ja tarttuu vielä.
Äiti ei voinu antaa enää kikkiäkään Kaarlolle. Isä oli tuonu tupaan maitosarven. S`oli semmonen ison lehemän sarvi, johon pistim` vastalypsettyä maitoa. -Kaarlon pitää alakaa kikkivierolle. Äitinne ei enää pysty sille kikkii antamaan. Vieno saakin alakaa juottamaan sarvesta Kaarloa, isä sano. Pijin Kaarloa sylissä ja pistim`maitosarven sen suuhun. Se imi niin ahanaasti. Ja yritim`minä sitä Taimiaki syöttää. Sekinn`oli vielä niim` pikkunen. Mummo oli kyllä opettanu, että ruokaa pysty Taimille jo antaan niinki, että ensin sen omassa suussa mössäs. Sitte annon sitä Taimille, niin se vähän vankistu, henkensä pitimeks. Oli niin kova halu pitää ne pienet hengissä. N`oli niir`rakkaita. Ja ne niim` itki, kunn`ei ne saanu olla enää äijin lähellä. Ei ne sitä yhtään ymmärtäny. Kunn`en minäkään. Ja äitiki itki hilijaa. Itki ja yski ja vaikersi. Oisin niih` halunnu silittää äitiä ja lohuttaa, ja sanoa, että kyllä minä niistä pienemmistä pijän huolen, mutten saanu mennä ees sel `lähelle.
-Voi kul`Luoja ottais nuo kaks nuorinta ees pois.
Niinn` oli äiti sanonu ja se jotenkip` pelotti. Olin kuullu, kun`ne joku yö oli kamarissa hilijaa puhuneet keskenään, äiti ja isä, ja luullu, ettei kukaan kuule.
-Kyllä so`n paras, että kunn`oon kuollu, niij`jätätte hauvan vielä auki. Ei tarvihte het sitte uuvestaan kaivaa sitä auki näin talavea vasten. Nuo pikkuset kuoloo kumminki. Sittek` kuulin äitin itkevän.
Miks se halus kaks niin pientä ja rakasta kuoleman omiks? Vaikka s´oli niitten äiti. Isä kyllä sano, että äitis haluuv` vaan niitten parasta ja meijän kaikkien. Että se niim` pelekää, ettei isä seleviä viijen pienen kans. Ja että kunn`non` niih`heikon olosiaki. Ja se Taimihan kuoliki sitteh`het pian äitin jäläkeen. Jotaim` paiseita sillet` tuli ja ne puhu, jotta sille ois annettu vääriä lääkkeitä. En sitte tiijä. Voi se olla niinki, että se meni siihen samaan tautiin. Se hauvattiin kolome viikkoa äitij`jäläkeen.
S`oli kyllä ihime, ettei se tauti isään tarttunu, kun s`oli niim astmanenki aina ollu. Ryki ja ryki. Mutta onneks isä oli käynyv` vielä syksyllä Kirsimpäkillä karpalossa. Niitä marijoja se aamusin munttas suun täyveltä ja yritti meilleki antaa, että pysyttäs terveinä. Karpaloa ja puolukkaa. Puolukoitten sekaan se laittor` ruisjauhoja ja joskus leikkas sokerisaksilla murenta sokeritopasta sekaan. Voijj`että se sitten maistu!
Myö seisottiin yöm` pimeyvessä, Toivo ja minä, siinä äitin kuolinvuoteen ääressä. Ulukona sato hilijalleen lunta ja tuuli vinku vanhan tuvann` nurkissa. Piha oli täyttyny lumipursuista. Isä oli vielä illansuussa arponu, pitäskö sel`lähtee viemään äitiä hevoskyyjillä lääkärille het aamusta. Mutt`ei siinä ollum` mitään iiliä, kul` lääkäriin oli kymmeniä kilometrejä ja koko pihaki oli niil` luminen, että hyvä kun reki pysy ees pystyssä. Ei se äiti ois kuitenkaan sitä matkaa enääk` kestäny ja kunn`ei ollu hyviä lääkkeitäkään siihet` tautiin.
Kammari oli pimeä lukuun ottamatta sitä kynttilän lepattavaa liekkiä. Isä istu tuolilla äitiv` vieressä ja pyyhki sen ohtaa rasulla. S`oli ihan hijestä märkä. Äiti halus vielä hyvästellä meijät kaks vanhinta. Muitten pienempien se halus antaa nukkua. Minä sanoin äitille, että pijin niin sitä ja että munn` oli nyt jo ikävä sitä ja ettei äiti sais mennä taivaaseen. Äiti vaan kahto väsynein silimin. S`ois niin halunnu halata, mutta s`ois olluv` vaarallista ja s`oli niim uupunukki jo. Minä päästinn` itkun. Äitin katse harhaili ja välillä se yski kumeasti hihaansa.
-Vieno, kiltti, lupaako äitille, että autat isääs! Se tarvihtoo apua, kum`mua ei enää oo.
Niin äiti vielä sano. -Äiti, minä lupaan. Hoijan pienemmät niin hyvin, kuv` vaan osaan, sopersin itku kurkussa. Äiti kyllä ties, että tekisin varmasti parhaani. Toivonki piti sanoa hyvästit äitille, muttei se oikeen ymmärtäny, mitä tuleman piti. Se varmaan vähäm` arkailiki äitiä, kunn`oli niin pimeäki ja yö ja s`oli väsyny ja hämillään. Kai sitä pelottiki.
-Ekkö sää Toivo ollenkaan aio äitiäs hyvästellä? kysy äiti siltä.
Äitin ääni oli ihan heikko jo. Isä yritti tuupata Toivoa lähemmäks, mutta Toivo vaan peräänty. Harmitti niim` palijon, kunn` ymmärsin, kuinka tärkeää s`ois ollu äitille. Äiti yski sitte taas hyvän tovin.
-Voi, Oskari, keittäsikkö mulle vielä kahavin? Se niil` lämmittäs rintaa.
Isä lähti kahavinkeittoon. Kammarissa oli ihah` hilijasta. Äiti vaan tuijjotti. Semmonen katanto, että s`ois halunnu sanooj` jotain, muttei millään enää jaksanu. Yritin hymyillä äitille. Äiti nosti kättään, muttei sanonu enää mitään. Silitin äitiä peitom` päältä ja luin samantien itkun sekasella äänellä äitin opettaman iltarukouksen.
Levolle laskel`, Luojani, armias ole suojani,
Sijaltain joss`enn` nousisi, taivaaseen ota tykösi. Aammen.
-Tubi, tubi, tubi, Toivo hoki ja pyöri siinä ihtensä ympäri.
Kai seki ois halunnus` sanoo jotain äitille, muttei se osannu. Yritin kahtoo Toivoon päin ja kurtistin kulumiani, että se ymmärtäis ollan´ny kiltisti, mutta se touhus vaann`omiaan. Isä toi äitille sitte sen kahavin. Äiti jakso vielä jotenkip` punnata ihtensä vähäm`ylöspäin, niinn` että isä piteli sen päätä toisen käjev` varassa ja laski kupin varoen sen huulille. Äiti joi kupin tyhyjäks. Sen jäläkeen se halus pitkälleen takas maate, ei se enää yhtääj` jaksanu. Ja siihen se sitte piaj` jo kuoli.
-Äitinne onn` nyl`lähteny taivaaseen. Niinn`isä meille sano.
Oli jälijellä enää yö ja hilijasuus. Isä nous ylös tuolistaan ja paino äitin silimät kiij` ja luki Isä meijän-rukouksen. Minä itkin, mutta Toivo oli vaann` ihan hilijaa, kurtisti kulmiaan ja imi peukaloa. Teki mieli ottaas `seki syliin ja lohuttaa. Myö oltiin nyk `kaks äijitöntä.
Isä saatto meijät sänkyyn ja sano, että meijän pitäs yrittää nukkuan`ny, ja että sem`pitäs hoitaa vielä monta asiaa. Se sano, että se kyllä aamulla hommais jonkum`meille avuks ja huolempitäjäks. Isän askeleet oli verkkaset ja murheen aisti koko sen olemuksesta, mutta halusinn` uskoo, että kyllä myö tästä jotenki selevittäis. Olinhal`luvannu `niin äitilleki. "
Kirjoitukseni myötä toivotan hyvää uutta vuotta 2024!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti