Isovihan vaurioittama

Luin Kustaa Vilkunan teosta "Viha" jälleen kerran. Sieltä sattui matkaan tällä kertaa lohtajalainen Lauri Laurinpoika Pitkänen. Hän oli kotoisin Lohtajan Välikannuksesta. 

Venäläisten kerrotaan kiduttaneen, piiskanneen verille ja kaltoinkohdelleen häntä Isovihan aikana. Pahoinpitelyn kerrotaan olleen niin rajua, että hänen ymmärryksensä vaurioitui, mitä lie se sitten ikinä tarkoittaakaan. 

Vian seurauksena Lauri sattui nukahtamaan kirkossa adventtisunnuntaina vuonna 1722. Kirkkokansa oli hyvin hämmentynyt huomatessaan, että Lauri parkui kirkon penkissä unissaan. Käyttäytyminen oli säädösten  vastaista, mutta päädyttiin jälkeen päin siihen, ettei tapaus ollut varsinaista kirkkopahennusta, joka olisi ollut rangaistava teko. 

Nimismiehen virkaa toimittanut  rykmentinkirjuri  Henrik Holst, kappalainen Jacob Sipelius sekä koko lautakunta ja myös enin osa käräjäväestä vahvistivat käräjillä Laurin kärsivän vihollisen aiheuttamasta heikkopäisyydestä. Suomisanakirjan mukaan heikkopäisyys määritellään "typerä, hoopo, vähäjärkinen."

En tiedä, mikä oli Lauri Laurinpojan kohtalo. Mutta usein juuri sota-ajat olivat synkimpiä mielisairauksiin johtaneita ajankohtia. Etenkin pohjalaisessa ympäristössä Isoviha julmuuksineen, tauteineen ja nälänhätineen muodosti  sellaisen ajanjakson, joka laukaisi monen ihmisen mielissä voimakkaan ahdistuksen. Sen aikaisessa yhteisössä herkästi leimattiin tällainen niin pahaksi hulluudeksi, ettei heitä voitu pitää enää avoimesti oman yhteisön jäseninä, vaan heidät toimitettiin herkästi hospitaaleihin pois silmistä. 

LÄHTEET: 

Kirkonkirjat paikallisyhteisön kuvaajina. Jyväskylän Historiallinen Arkisto vol. 2. Toim. Heikkui Roiko-Jokela ja Timo Pitkänen. Jyväskylä 1996. [file:///C:/Users/kivim/Downloads/978-951-39-9760-1_JHA_vol_2_jyx.pdf] Luettu 18.10.2023.

Kustaa J. Vilkuna. Viha, s. 480. [https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/182978/HT229_opt.pdf?sequence=1&isAllowed=y] Luettu 10.4.2023. 

Heikki Vaahtoniemen virsi,osa 2

Heikki Vaahtoniemen sanoittamasta virrestä 171 kerroin jo aiemmin. Kokkolalaiselle edesmenneellä kirkkoherra Vaahtoniemellä oli myös toinen sanoitettu virsi virsikirjassamme. 

Tämän virren numero virsikirjassa on 471. 

Virsikirjauudistuksessa tulevaan uuteen virsikirjaan 1986 toivottiin virsikirjaa lisää etenkin kodin ja perheen virsiä. Niitä ei aiemmissa virsikirjaversioissa juurikaan ollut. Niinpä virsikirjakomitea pyysi kirkkoherra Heikki Vaahtoniemeä kirjoittamaan virsikirjaan tästä aihepiiristä virren. Vaahtoniemi saikin  vuonna 1983 valmiiksi tekstin tähän aihepiiriin liittyen. 

Vaahtoniemi oli sitä mieltä, että tämä kyseinen virsi sopi niin nuoren ja vanhemmankin perheen kuin myös lasten laulettavaksi. Vaahtoniemi uskoi myös, että virttä voitaisiin hyvin käyttää myös esimerkiksi häävirtenä. Siihen sopivat laulun kohdat "iloitsemme onnestamme " ja "kaikki rakkaani ovat lahjaasi."

Kyseinen virsi on monipuolinen. Sen sanoituksessa pyydetään myös voimia arkisiin, jokaiselle varmaankin tuttuihin ihmissuhdevaikeuksiin perhe-elämässä "emme riitele, koskaan kiistele." Tämä virsi käsittelee siis hyvin arjen jokapäiväisiä tilanteita, mutta se sisältää myös rukousaiheita.

Alkujaan kirkolliskokous suunnitteli sijoittavansa tämän virren lastenvirsien osastoon. Se kuitenkin siirrettiin sieltä virsikirjavaliokunnan ehdotuksesta lopulta osioon "Koti  ja perhe. "

Tutustuin tähän virteen varmaankin aikoinaan nuorena selaillessani uutta virsikirjaa. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1986 ja muistelen, että olen kirjoittanut lukion viimeisellä luokalla myös ainekirjoituksessa kommentointia silloisen uuden julkaistun virsikirjan virsistä. 

Vuosien varrella taisin joskus säestää tätä virttä joissain tilaisuuksissa ja se jäi mieleeni. 

Kun aikanaan minulla oli  ilo viettää samaan aikaan sekä omia häitäni että esikoiseni ristiäisiä meidän olohuoneessa pienen porukan kera, nousi tämä virsi mieleeni.

Niinpä virsi laulettiin olohuoneessamme vihkimisen ja kasteen yhteydessä. Taisin itse säestää tätä silloin pianolla. Vaikka sävelmä on aika helppo, virsi itsessään oli etenkin iäkkäämmälle polvelle melko tuntematon. Olin oikein iloinen valinnastani. Sama virsi laulettiin sitten myös nuoremman poikani ristiäisissä muutamaa vuotta myöhemmin. 

Virsikirjassa on muuten sama sävelmä kahdessa muussakin virressä, kuin tässä eli virret 388  ("Jeesus johdata")  ja 816("Luoja teidät loi").

Virren alkuperäissävelmä on Adam Dresen sävellysvuodelta 1698.

1.
Hyvä Jumala,
kiitän kodista,
omaisista, perheestämme.
Sinulta on elämämme.
Kaikki rakkaani
ovat lahjaasi.

2.
Herra, opeta,
että kotona
kuuntelemme toisiamme,
iloitsemme onnestamme,
emme riitele,
turhaan kiistele.

3.
Anna voimia
oikein toimia.
Silloin meillä jokaisella
kotona on hyvä olla
eikä minua
mikään pelota.

4.
Suojaa kotia,
meitä kaikkia.
Pyydän, Herra, viisautta,
ystävyyttä, rakkautta.
Anna yhdessä
meidän pysyä.

471 Hyvä Jumala, kiitän kodista

LÄHTEET: Virsikirja.fi.. [https://virsikirja.fi/virsi-471-hyva-jumala-kiitan-kodista/] LUETTU 10.09.2023.

Unissasaarnaaja Irene Hirvi

Tämä päivitys lähti liikkeelle, kun kuuntelin Arpan uutta levyä. Siellä on kappale  "Maailman hitain biisi", joissa mainitaan nainen nimeltä Irene Hirvi. 

Kolme vanhaa ikkunaa tuli viime yönä uniini

Ne kysyi soitanko bändissä, vastasin, soitanpa tietenkin

Yks kertoi nimeksensä Irene Hirvi, toinen sanonut ei sanaakaan

Kolmas oli ruvella kulmistaan, se oli antanut mennä taas, ja lauloi

Tää on maailman hitain biisi, sen nyt laulan mä sinulle

Niinku etana tai kilppari, oli mikä oli tää on sinulle

Ne kysyy lähdenkö heidän matkaan, sanoin ei tulis kuuloonkaan

Mä oon kiinni aamusta iltaan ja mä nukun kun mua nukuttaa

Sain heiltä muistoksi mandoliinin joka soi täällä vieläkin

Siihen on kaiverrettu Irene Hirvi kaunein tikkukirjaimin, ja mä lauloin

Tää on maailman hitain biisi, sen nyt laulan mä sinulle

Niinku etana tai kilppari, oli mikä oli tää on sinulle

-Aaro "Arppa" Airola; Maailman hitain biisi-

En aluksi  rekisteröinyt mitenkään kappaleesta naisen nimeä, kunhan fiilistelin ja kuuntelin hyvää musaa. Oletin, että sanoituksessa on kuvitteellinen nimi.   Mutta sitten samalla viikolla selailin vanhoja sanomalehtileikkeitä. Kuinka ollakaan, siellä tuli vastaan sama Irene Hirvi. Mietin, missä olen törmännyt aiemmin tähän nimeen. Sitten muistin.  Pieni googlailu avasi asian. Taas tosi mielenkiintoinen juttu kaatui eteeni kuin sattuman sanelemana! Olen koukuttunut Irene Hirven tarinaan. 

Irene Hirvi oli lohtajalainen unissasaarnaajatyttönen, joka saarnasi 11-vuotiaana kuukauden ajan kotonaan - pääasiassa vuoteesta käsin, mutta myös muutamia kertoja pihamaalla. 

Yllä: Suomen kuvalehdessä 24.6.1939 julkaistu kuva unissasaarnaajasta. Kuvaaja V. Hanni. 

Kirkkomusiikkilehdessä vuodelta 1939 on kiinnostava kuvaus Irene Hirvestä. Artikkelissa kerrotaan Professori Aarni Voipion  haastatelleen ja laulattaneen  radio-ohjelmassa nuorta unissasaarnaajaa. Voipio kuvailee Hirven horrostilan saarnatessa olleen  verraten kevyt. Hirven ääni esimerkiksi oli samanlainen kuin valvetilassa ja hän kertoi muistavansa saarnansa normaalitilaan palattuaan. 

Irene makasi saarnan aikoina sängyssään, mutta hänen kuvaillaan saarnatessaan ollessa olleensa taivaassa, pois omasta ruumiistaan.  Irenen  sielu tuntui olevan Vapahtajan luona kruunu päässä kuin unessa. Tilan kuvaillaan olevan kuitenkin paljon tavallista unitilaa voimakkaampi. 

Erikoista kyllä - Irene Hirven horroskohtaukset kestivät vain  alle kuukauden ajan. Väkeä hänen saarnojaan kuuntelemassa oli satoja,  parhaimmillaan jopa tuhat ihmistä. Irene saarnasi yleensä sängyssään, mutta kun kuulijajoukko kasvoi tuhatpäiseksi, siirrettiin kodin pihapiiriin keinutuoli, josta  käsin hän saarnasi kuulijajoukolleen istualtaan. Tuolloin hänen kerrotaan saarnanneen kuusi kertaa saman päivän aikana. Sanomalehtiartikkelissa kerrotaan tytön maininneen, ettei paria viikkoa aikaisemmin ollut edes uskonut Jeesukseen. 

Irene kertoo näystään, jossa hän kulki Tyynellä valtamerellä laivassa pikkuveljensä kanssa. Irene kuvailee, kuinka laivan sisältä nousi paholainen, joka käski Irenen kiusata ihmisiä, vaikkei hän halunnutkaan. Irene kertoi enkelin seisseen vieressään taistellen vihollista vastaan, mutta Irene kuvailee olleensa paholaisen puolella. Lopulta enkeli kuitenkin voitti ja Irene kertoo kääntyneensä hänen puolelleen. Kirkkaan valon ilmaannuttua ympärilleen korkeuksista Irene tajusi uskovansa Jeesukseen. Irene kertoo, että hän saapui taivaaseen, jossa Jeesus alkoi puhua hänelle. Irene kertoo nähneensä tuttuja kuolleita ihmisiä, muun muassa naapurin edesmenneen emännän. 

Irene kuvailee olleensa aluksi portinvartijana taivaassa, mutta päässeensä myöhemmin sisälle, samoin kuin myös  helvettiin Jeesuksen taluttamana. Irene kertoo taivaan ovessa lukevasta tekstistä, jota ei osata lukea helvetissä eikä taivaassa, mutta Irenelle teksti on kerrottu: "Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa meitä kaikista synneistä." Hirven kerrotaan nostaneen sängystä päin oikeaa kättään silloin, kun hän puhui taivaasta ja vastaavasti vasenta kättään puhuessaan helvetistä. 

Hirven kertomuksissa on kiinnostavia ajatuksia, kuten että taivaassa olevat vanhemmat saavat taivaassa rukoilla lastensa puolesta, mutta eivät  saa surra heitä. Jotenkin kaunis ajatuksena...

Kerrotaan, että monet pitivät tytön puheita leikkinä mutta kuultuaan häntä, kävivät kovin vakaviksi. Tyttöä pidettiin Jumalan ilmestyksenä. Irene Hirven tyypillinen puhe sisälsi usein Siionin kanteleen virren  nro 546.  

Hirvi kertoi tapaavansa Jumalan vasta, kun hän kuolisi 13-vuotiaana. Saarnojen väliajoilla tyttönen kirmasi ikäistensä lasten kanssa pihamaalla, mutta tiesi tarkalleen, milloin uusi saarna alkaisi. 

Irene Hirvi julisti taivaallisia näkyjä muutaman viikon ajan kesällä 1939. Näyt loppuivat äkisti, kun joku oli aikeissa ryhtyä rahastamaan nuoren unissasaarnaajan näyillä. 

Unissasaarnaaminen on professori Voipion määritelmän mukaan hengellistä puhetta, jota puhuja pitää ihmeelliseltä näyttävässä ja epätavallisessa, jakautuneessa sieluntilassa., joka tila ei kuitenkaan ole yliluonnollinen. Se on toimintaa, joka erinomaisella mainostusarvollaan  voi avata  monenkin  kuulijan korvat  saarnatulle sanalle ja siten tuottaa siunausta. Mutta se on samalla vaarallista toimintaa, koska puhujalla on erikoisen suuret kiusaukset  päähänpistoihin ja hengelliseen keinotteluun ja kuulijoillakin kiusaus oikean ja väärän jumalallisuuden sekoittamiseen. 

Kirkkomusiikkilehden tallenne Irene Hirven virrestä.  

Irene Hirvelle on pystytetty muistokivi Lohtajalle. Tein kovan työn selvitellessäni, missä kivi sijaitsee. Onneksi löytyy avuliaita lukijoitani, jotka kykenevät selventämään asiaa jos toistakin.  Tarkemmin ottaen muistokivi  löytyy Marinkaisista  erään talon pihalta. Paikka on sama, missä Irene Hirvi asui ja saarnasi. Eräs lukijani kertoi, että ensimmäisen koronakesän tietämissä pidettiin seurat Hirven silloisen  asuinpaikan pihapiirissä, missä siis muistokivikin sijaitsee. Tuossa tilaisuudessa oli myös esitelty lehtileikkeitä Irene Hirvestä. Nykyiset asukkaat eivät ole Irene Hirven sukulaisia. Muistokivi näkyy etäältä tielle, mutta itse teksti on luettavissa ainoastaan pihan suunnasta. Siksi en lähtenyt sitä kuvaamaan. 

Yhteyshenkilöni (joka ei halunnut nimeään esiin) kertoi Irene Hirven kuolleen noin vuonna 2006 Keravalla tai siellä päin ainakin. Hänellä on lapsiakin elossa ja heille Irene Hirven iso rooli oli ollut yllätys, kun he vierailivat esi-isiensä mailla muutama vuosi sitten. No, ainakin tuli nyt tietoon se seikka, ettei Irene Hirvi sitten kuollutkaan 13-vuotiaana. 

Blogini lukija yllätti minut hulppeasti valokuvalla, joka on nykyään hänen omistuksessaan. Olen todella otettu tästä uniikista, aiemmin julkaisemattomasta kuvasta. Kiitos tästä vielä tuhannesti!💓

Yllä: Kuva yksityisalbumista. Irene Hirvi saarnaamassa kesällä 1939. 

Tämä yllä oleva kuva on siis kuvattu Irene Hirven saarnatessa. Taustalla näkyy varmaankin  se keinutuoli, josta käsin hän saarnasi silloin, kun väkeä oli enempikin paikalla. Ilmeisestikin tämä kuva on otettu päivänä, jolloin oli useampikin saarna.

En ole perehtynyt tarkemmin Irene Hirven taustaan, mutta Österbottningen-lehdessä kerrottiin Irenen Liisa-äidin kuolleen jo ennen saarna-aikaa ja isän, joka ei huolehtinut tyttärestään, asuneen muualla. Samaisessa lehden artikkelissa kerrotaan Irenen joutuneen Libeckin sairaalaan Kokkolaan edeltävänä toukokuuna. Lääkäri Peder on tuolloin kertonut Irenellä olevan hermostokohtauksia, joiden vuoksi hän on puoliksi tiedottomassa tilassa. Sairaalassa levossa ollessaan Irenen vointi kohentui vähitellen. Viimeisinä sairaalaolopäivinä kohtaukset loppuivat tyystin, mutta lääkäri Peder totesi niiden alkaneen sanomalehdistä luettuna uudelleen.  Hän mainitsi myös Lohtajalla huolestuneiden ihmisten halunneen saattaa Irene Hirven uudelleen sairaalaan, mutta se ei ollut mahdollistunut tilanpuutteen vuoksi. 

Teisko-Aitolahti-nimisessä lehdessä Irene Hirven kerrotaan sijoitetun  kunnan puolesta erääseen  taloon. Kaiketikin tuohon, joka näkyy yllä  valokuvassa Irenen saarnatessa. Talo omisti tuolloin Juho Hyyppä. Irene Hirvi on syntyjään Lohtajan Väliviirteeltä, mutta joutui kunnan huoltoon jouduttuaan siirtymään Lohtajan Marinkaisiin. 

Yllä: kuva Kaleva-lehdessä Irene Hirvestä. 

Toimittaja Lakeus-lehdestä kuvaa matkaa saarnapaikalle näin:

-Oli hehkuvan lämmin päivä, kun astuimme hikiseen linjavaunuun.  Vaunu oli jo melkein täysi ja  ja useimmat vaunussa olijat olivat lähteneet  samalle pyhiinvaellusretkelle kuin me. Kuljettaja ilmoittikin, että Lohtajan Marinkaisiin on alkanut oikea kansainvaellus kaikilta suunnilta  ja linjavaunut ovat aina täynnä uteliaita matkustajia. Saavuimme  vihdoin perille ja ja muutamia satoja metrejä kuljettuamme varjoisaa metsätietä tulimme  tapahtumien keskipisteeseen.  Ihmisiä oli jo kerääntynyt melko runsaasti. Toiset istuivat nurmikolla, toiset kivillä ja kannoilla. Oli muutamia penkkejä ja alassuin käännettyjä silakkanelikoitakin istuimina. 

Sanomalehti Kalevassa toimittaja kertoo Irene Hirven kuvausta taivaasta:

-Siellä on tavattoman kirkasta, silmillä ei tahdo nähdä mitään. Vuoria, metsiä, niittyjä eikä merta näy. Siellä on hyvin suuri linna, johon kaikki mahtuvat.  Siellä syödään elämän leipää, joka on Jeesuksen ruumis. Siellä on suuri lähde, missä on Jeesuksen veri. 

Irene Hirvi on myös kuvannut toimittajalle, miten jokaista ihmistä varten on varattu taivaassa kruunu, niitäkin varten, jotka joutuvat kadotukseen, samoin valkoiset vaatteet. Kadotettujen kruunut jäävät sinne käyttämättöminä. Irene Hirvi kuvasi myös, kuinka taivaassa käydessään  asettaa Jeesus hänen kruununsa hänen päähänsä. Mutta se on vain matalasti painettuna hänen päässään, sillä vasta kuoleman jälkeen se painetaan pysyvästi päähän. Irene kuvaili kuitenkin, että hänen kruununsa loistaa joka käynnin jälkeen kirkkaammin, koska hänen uskonsa vahvistuu päivä päivältä. 

Sain myös mielenkiintoisen yhteydenoton muistokiveen liittyen Sarianne Lokasaarelta. Hän kertoi, että heillä oli aikoinaan koulussa ala-asteella piirustuskilpailu, jossa aiheena oli piirtää kruunu, joka sitten maalattaisiin Irene Hirven muistokiveen. Sariannen piirtämä kruunu voitti kilpailun ja se maalattiin kiveen. Sarianne kertoo olleensa mukana muistokiven julkistamistilaisuudessa. Hän arveli vuodeksi noin 1998. 

Sarianne kommentoi näin "Hassua kun siitä on jo tosi kauan, ja en edes muistanut, että hänen nimi oli Irene Hirvi, kun olin vielä lapsi silloin. Mutta kun luin kysymyksesi muistokivestä, niin piti heti googlettaa, että no oliko se Irene Hirvi se unissasaarnaaja, että olisiko siitä kyse. Muistan kruunua piirtäessä miettineeni, että sopivan yksinkertainen, mutta kuitenkin arvokas. 

Irene Hirvi kuoli 6.7.2008. Hieno ele hänen jälkeläisiltään, että kuolinilmoitukseen oli liitetty muistokiven kruunun kuva!

Olipahan jälleen kerran mielenkiintoinen asia avattavaksi!

LÄHTEET: 

Anonyymi yhteyshenkilö. Facebook-vastaus. 9.4.2023. Entä kuoleman jälkeen? Suomi24. [https://keskustelu.suomi24.fi/t/2045304/enta-kuoleman-jalkeen] Luettu 26.3.2023. 

Kaleva. 16.6.1939. No. 135. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2000471?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirve%C3%A4&page=4] Luettu 10.4.2023. 

Keskipohjanmaa. 20.6.1939. N. 1000 henkilöä oli kuulemassa. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2023517?term=Irene%20Hirvi&term=Irene%20Hirven&page=1] Luettu 10.4.2023.

Lakeus. Lakeanportaan kynnykseltä. 23.6.2023. No 142. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2034659?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.2023. 

Mitä unissasaarnaaminen on? Professori Aarni Voipio. Kirkkomusiikkilehti. Suomen kirkon kanttori-urkuriyhdistyksen äänenkannattaja.  1.9.1939. 

Sarianne Lokasaari. Facebook-vastaus. 9.4.2023. 

Suomen kuvalehti. Suomen kesää. Nro 25.  24.6.1939. 

Teisko-Aitolahti. 23.6.1939. 11-vuotiastyttönen unissasaarnaajana. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2102312?term=Irene%20Hirvi&page=3] Luettu 10.4.29023. 

Österbottningen. 22.06.1939. Nro 25. En elvaårig ny Maria Åkerblom i Låchteå. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2220730?term=Irene%20Hirvi&page=1] Luettu 10.4.2023. 

Kauneimmat joululaulut 2020 - polku kirkkotarhassa

Vaikka tämä loppuvuosi onkin ollut hyvin vähäistä erilaisten tapahtumien osalta, täytyy antaa kiitosta siitä, että löytyy vaihtoehtoisia tapoja  ja jopa  uudenlaista innovointia toteuttaa  tapahtumia koronaakin uhmaten.  

Kälviän seurakunta on järjestänyt Kälviän kirkkopihalle tänä jouluna upeaakin upeamman "Kauneimmat joululaulut" - tapahtuman. Kun ei päästy kirkkoihin veisaamaan sydämien syvyyksistä tuttuja, turvallisia ja rakkaita joululauluja, järjestettiin siellä tapahtuma pihalle.

Qr-koodisysteemillä toimiva joululaulurata toimii vallan mainiosti. Se vaatii mukaan matkalle vain kännykän, johon on ladattu ilmainen qr-koodinlukija. Toki ilman sitäkin selviytyy, jos haluaa kiertää radan ilman kännystä raikaavaa joululaulua. 

Ihan parasta tässä radassa on, että sen voi kiertää aikatauluista riippumatta vaikka ihan yksikseen. Voi laulaa mukana tai eläytyä kuuntelemaan kännykästä ohjelmoitua joululaulua ja ihastella radalle rakennettuja elämyspisteitä.

Radan aloittava  ensimmäinen pysähdyspaikka on niin upea, että liikutun kovasti. Siellä on  rakennettu puukehikon sisälle todella kaunis, valaistu  seimiasetelma. Kohdistan kännykkäni qr-kuvakkeeseen ja pian jo pääsen kuuntelemaan kaunista joululaulua.

"Niityillä lunta, hiljaiset kadut

Taakse jo jäänyt, on syksyn lohduttomuus.

Muistojen virta, lapsuuden sadut

Sanoma joulun on uusi mahdollisuus..."

Jatkan matkaa kohti seuraavaa rastia. Sankarihautoja valaisee kaunis, suurikokoinen kuusi. Olen keskellä kirkkomaata aivan yksin. Juuri niin kuin toivoinkin. Etäämpää näen, kuinka lapsiperhe rattaineen lähtee  viimeiseltä rastilta pois. Mietin, että juuri näin pimeässä tämä rata on lapsille varmaankin elämys valojen ja koristeidensa vuoksi. 

                     

Mainiota, että reitin pystyy vaivattomasti kiertämään esimerkiksi vaunuilla, rattailla tai rollaattoreilla. Pidän myös siitä, että johdot reitin varrella on kauniisti kätketty  havujen peittoon. Näin vältetään pimeässä johtoihin kompuroinnit. 

                   

"Me käymme joulun viettohon

taas kuusin, kynttilöin. 

Puun vihreen oksat kiedomme 

me hopein kultavöin..."

Tapulin vieressä on  pienoinen kuusi. Kun saavun rastille, tähyilen samalla katseellani tapulin yläosassa olevaa yhtä  maalausta enkelistä. Sehän  raaputettiin esiin, kun tapulia viimeksi entisöitiin. 

Tuuli yltyy. Kuusen hentoisilla oksilla on valojen lisäksi kauniita, hopeisia kelloja. Huomaan muutaman niistä tuulenpuuskassa tippuneen maahan. Nostan ne varovasti takaisin oksille. Olo on kuin pikkutyttönä, kun sai alkaa koristelemaan kuusta. 

"Hiljaa, hiljaa, joulun kellot kajahtaa.

Kirkkaat joulukynttilät lempeästi hymyyvät..."

Seuraavalla rastilla lähes liikutun. Olen viime viikkoina kovasti etsinyt tietoja vanhasta kirkkoreestä. Ja siinä sellainen nyt sitten on ihka oikeana edessäni. Valaistuna ja havuin koristeltuna. Jos joku seuraisi minua nyt, ihmettelisi varmaan touhujani. Kontin ja kyykin reen ympärillä, sillä haluan  tutkia sitä tarkkaan. Vaikutun reen pienuudesta, jos kyydissä on istunut kaksikin ihmistä. 

Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu, 

riemua on pelkkää, hymyyn käypi suu..."

Aisakelloja käytettiin reessä sen vuoksi, että vastaantulijat ennättivät väistää vastaantulijaa. Tajuan tätä kirjoittaessani, että minulla on isänperintönä vanha suvun aisakello, en tiennyt vain, että esine on nimeltään juuri sellainen!  Kirkkoreki on rakenteeltaan kapea, ja  se saattoi herkästi jopa kaatua lumisella reitillä. Harmi, että niin vähän on jäänyt tallennettua tietoa kirkkomatkoista entisaikoihin. Unelmoin mielessäni että olisi hienoa, jos kirkkorekiä säilytettäisiin kirkkojen pihapiirissä hyvin suojattuina katoksissa, jotta ne säilyisivät hyväkuntoisina. Ovathan ne aika keskeinen osa kirkkohistoriaa nekin!

Seuraavalla rastilla on valaistu kuusi. Mutta mikä ihaninta - vaikka reitillä on useita kuusia, niistä jokainen on koristeltu omalla, uniikilla tavallaan!

"Nyt avaa ovet sydänten,

ne siitä rauhan saa.

kas loiste joulutähtösen

tuo rauhan sanomaa..."

Seuraava rasti erottuu valaistuksena vuoksi jo kaukaa. 

Kun pääsen lähemmäksi, on se taas iso elämys. Kuviin en saa hetkeä vangittua niin kuin haluaisin. Puiden oksille on ripustettu  hentoja enkeleitä ja lasitimantteja. Oi, kuinka kaunista!

...Siit enkelitkin riemuiten

veisaavat hälle kiitoksen..."

Seison seuraavalla rastilla. Klikkaan qr-koodin auki ja  hiljennyn kuuntelemaan  laulua. Se on lempijoululauluni. Siihen liittyy paljon muistoja erityisesti joulun lähellä olleiden läheisten hautajaisista. 

Viereisen pyörätien ohi polkee nuori poika, jonka  kajarista kuuluu bassonjumputus. Siinä me molemmat fiilistelemme musiikin kautta. Poika tosin ei huomaa minua ohitse suhahtaessaan. Minä puolestaan katson pitkään hänen peräänsä musiikkia kuunnellessani. Lopulta poika katoaa pyörineen pimeään. 

"...Maailman kautta

kuljemme laulain,

taivasta kohti matka vie..."

Viereinen Kälviänjoki virtaa ja illan pimeydessä jään kuuntelemaan veden kohinaa. Vastarannalla loistaa talojen valot. Kaunista, vaikka maisema ei olekaan sellainen mielikuvien perinteinen joulumaisema lumineen ja jäineen. 

On viimeisten rastien aika. Havunoksista on rakennettu vihreä sydän valoineen. Niiden vieressä  seisoo pari olkipukkia. On todella kaunista. Kun olen saanut viimeisen radan kuljettua, katson kelloa. Reittiin kului 45 minuuttia, kun kuunteli jokaisella pisteellä jokaisen laulun alusta loppuun. Oikein sopiva kesto!

Voin suositella rataa ihan jokaiselle.  Oma suositukseni on, että radan kiertää hämärään aikaan, silloin valot pääsevät oikeuksiinsa. Oikeastaan ainut, mitä olisin toivonut, olisi ollut kauneimmat joululaulu-vihkonen radan alussa omiin käsiin saataville. Se on minulle jokavuotinen tapa ja erityisesti tykkään katsoa vihkosesta jonkin uuden laulun melodian ja sanat. Nyt hain reitin jälkeen vihkosen läheisestä kaupasta ja syvennyin siihen vielä kotona. 

Rata on esillä Kälviän kirkkopihassa aina  27.12.2020 saakka, joten vielä ennättää polulle mainiosti!

"Nyt joululaulut kaikuu yössä taas,

ja kynttilät ne loistaa valoaan.

On aika rakkauden, se täyttää jokaisen,

oi, jospa aina joulun aika ois..."

Joulunviettoa

Näin joulun lähestyessä on sen verran kiirettä, että on työn ja tuskan takana ennättää päivittää blogia - vaikka tässä muka ollaan lomalla...

Eilen kävin äitini kanssa Järviseudulla viemässä kynttilät -  sellaiset pitkään palavat- sukuhaudolle. Se on perinne, josta jouluni aina alkaa. Nuorimmaiseni katseli kynttiläpussia ja kysäisi, että meinaakko äiti valaista pohjanmaan  kaikki haudat. Nooo, pohjalaisilla kaikki on aina vähän suureellisempaa.:)

Tällä kertaa haudoilla käynti oli haikeaa. Niin rakkaan mummoni poismenosta oli eilen päivälleen kolmekymmentä vuotta. Muutoinkin mietin, että isäni poismenon myötä taas on yksi sukupolvi suvustamme mennyt mailleen. Minä edustan nyt isäni suvusta sukuhaaran vanhimpia, niin hassulta kuin se ikinä kuulostaakaan.  

Olen tämän joulun alla pohtinut paljon, mitä joulu meille merkitsee ja miten se  meille näyttäytyy. Liitän tähän muutaman kuvan joulukuun varrelta - paljoa en ole ehtinyt kuvaamaan. 

Tämä yksinkertaisuudessaan karun kaunis seimirakennelma löytyi tänä vuonna Kokkolan kaupunginkirkon aulasta. En tiedä, kuka sen hahmot on veistänyt, mutta se on ihana. Sitä vain oli hieman vaikea kuvata sen sijainnin vuoksi. Seimen edustassa oli neljä adventtikynttilää, jotka estivät kuvaamisen edestäpäin. Rakastan jouluseimiä, niitä vain näkee aivan liian harvoin. 

Seuraava otos on Kokkolan keskustan kävelykadulta niin kutsutun Purjeen edustalta. Purje on paikoillaan ympäri vuoden, eikä kuvakaan ole kovin jouluinen. Mutta menköön.

Yksi kauneimmista paikoista Kokkolan joulussa on mielestäni Raatihuoneen edusta, jossa joka vuosi on suuri, valaistu kuusi. Hillitty ja perinteikäs.

Omasta kotipihasta löytyy joka vuosi pihakuusi, jonka siippa rahtaa ajoissa paikoilleen. Tässä vaiheessa kuvausta oli vielä lunta vähän enemmänkin, nyt sitä on vain rahtusen. 

Niityllä lunta, hiljaiset kadut, voisi olla tämän kuvan nimi laulun sanoja lainatakseni. Kokkolassa on  nyt panostettu keskustan valaistukseen aika onnistuneesti. Tässä on vain pieni osa keskustan yhtenäisestä valaistuksesta. 

                 

Vaan mitäpä olisi joulu ilman omaa tonttua. Minun tonttupoikani rakastaa pianonsoittoa kun käy meillä. Kovin on yksivuotiaalla keskittynyt ilme. Todellinen tonttumestari!

Vaan sitten tyystin toisenlaiseen jouluun. Siskoni perheineen on tällä hetkellä Etelä-Koreassa. Siskontyttö on asunut siellä viimeiset puoli vuotta. On Soulissa yliopistossa vaihto-opiskelijana. Pyysin siskoa kuvailemaan heidän jouluaan siellä. Lämpöä on vain muutama aste plussan puolella, joten talvitakkikeleissä mennään sielläkin. 

Siskoni totesi, että joulu näyttäytyy  siellä hyvin kaupallisena. Ns. sanomallista joulua hän ei ainakaan turistina juurikaan löytänyt. 

En nyt tiedä, onko tämä joulupossu vai mikä...

Jokunen pieni joulukuusi sentään löytyi valoineen päivineen.

Liikenneympyrän valaistus näyttää kyllä onnistuneelta.

Ja joululkranssikauppakin näyttää  olevan aina auki!

Tämä lienee sitten jonkinlainen versio tontusta.

Sisko palailee siippansa kanssa jouluksi kotiin. Kävin hänelle tänään nostamassa kinkun sulamaan ja laitoin kynttilälyhdyn etupihalle palamaan. Tuntuu ehkä jouluisemmalta palata kotiin. 

Siskon lapset jatkavat jouluksi Japaniin kiertelemään. Sielläkin on joulu - ehkä astetta samankaltaisemman näköinen kuin kotomaasamme. Ainakin näistä kuvista päätellen.

Me vietämme tuttuun tapaan joulun kotona. Aattona tulee siipan suku juhlimaan aattoa kanssamme. Joulupukkikin tulee - niin kuin aina on tullut, kun suvussa on aina ollut pieniä lapsia. Uskokaa tai älkää, mutta mun (aikuisten)  poikien mielestä joulupukki aattona on ihan ehdoton juttu!:) Pojat muuten hommaa meille joka vuosi kaveripiiristään joulupukin-  mielelläni maksan pukkirahat tutuille nuorillemiehille. 

Ai niin - sisko lähetti Koreasta vielä kuvan, jonka saatesanoina oli "Kristillisyys näkyy täällä kyllä, mutta vähän eri asioissa, mihin ollaan kotomaassamme totuttu. " Mitä olisitte mieltä tällaisesta janojuomapullosta?

Valoa piteneviin päiviin ja hyvää joulua!

Ullavassa Kauneimmissa joululauluissa

Yllätin taas kerran  kotiväkeni ilmoittamalla, että lähden Ullavaan. Siippa siunailemaan, että tie on niin mutkainen, pimeä ja liukas. Minä siihen, että jos ullavalaiset siitä selviää, niin sitten minäkin. 

Siispä Kauneimpiin joululauluihin sinne. Joka vuosi kiertelen vähän eri paikoissa laulamassa näitä kauneimpia. Haluaisin joskus tavoittaa lapsuuspaikkakuntani kauneimmat. Ihan siihen en ole vielä koskaan päässyt, mutta siinä on varmaan osana nostalgiamomentti...Tänään oltiin kyllä aika lähellä.

Maalaispaikkakunnan kirkko, jossa olen aikaisemmin käynyt ainoastaan kuvaamassa vaivaispoikanäyttelyssä viereisessä rakennuksessa. Kirkkoa olen kuvannut aikaisemminkin kyllä  ulkoa, mutta sisätiloissa en ole koskaan aikaisemmin ollut. 

Saavun  toiseksi viimeisenä kirkkoon. Matka pimeällä tiellä oli yllättävän pitkä. Istun lähes takariviin. Aikomuksenani ei ole tällä kertaa kuvata kirkossa. Ensimmäisellä kerralla aion vain aistia ja havainnoida. 

Yllätyn, miten pieni kirkko on sisältä. Se on lähes täynnä ihmisiä, minulle tuiki tuntemattomia. Ehkä jokunen miettii, kuka olen...

Kirkossa ei ole lehteriä, ikkunat on matalalalla, eikä siinä ole ns. siipiosiakaan. Yllätyn. Kirkko on aivan erilainen kuin olin kuvitellut  Mutta kirkko on kaikessa pienuudessaan kaunis. Tuijottelen tietysti ensimmäisenä valaistusta ja saarnastuolia. Alttariakin. 

Urut ovat lattiatasossa keskellä kirkkoa. Kanttori  Annukka Rannankari  työskentelee kirkkokansan keskellä. Naiskanttorilla on hyvä laulunääni. Kiinnitän kanttorin työhän paljon huomiota aina kirkossa. Ajatelkaas, olisin nuorena päässyt opiskelemaan kanttoriksi, enkä mennyt. Välillä vieläkin mietin, pitäisikö sittenkin. Rakastan urkumusiikkia...Olisi hieman erilainen työnkuva kuin nykyään. En tiedä, kumassa lopulta olisin enemmän kotonani. 

Tilaisuuden juonsi kaunis, nuori ja hyvin selkeäsanainen Teresa Biskop. Pidin hänen selkeistä juonnoistaan. 

Lisäksi esiintyi naiskuoro Koriat ja lapsikuoro Muksut. Innolla aina kuuntelen erityisesti lapsikuorojen laulantaa. Kuorossa oli useampia todella hyvä-äänisiä. Ihanan inhimillistä, että kanttorilta oli kadonneet lapsikuoron laulunsanat lauluun "Gloria", joten hän ilmoittikin lennosta vaihtavansa laulun. Ihailtavaa, että lapsille se heti sopi. Pidän tällaisesta välittömyydestä ja  siitä, että jos jokin asia kaatuu, löytyy aina vaihtoehto.

Yhdessä saimme laulaa laulun jos toisenkin. Ihailin takavasemmalla istuneen miehen laulunääntä. Uppoudun aina tällaisiin...

Mutta viimeinen laulu. Jotenkin jo etukäteen päättelin sen olevan  "Maa on niin kaunis." Se on lempijoululauluni, siihen liittyy niin paljon muistoja. Siinä vaiheessa, kun viimeisessä säkeistössä noustiin penkeistä ylös "Kunnia herran"- kohdassa, sammutettiin kirkon  kynttilöistä valot. Valaistus jäi ainoastaan joulukuuseen ja alttarikynttelikköihin. Kerrassaan liikutuin ja päästin itkun. Olihanelämys...Kiitos  Ullava!

Normann-urkujen juhlakonsertissa

       

Sunnuntain huipennukseksi kiiruhdin Marian kappeliin. Olin varautunut, että istun junassa silloin kun Normann-urut vihitään käyttöön. No, tilanteet elävät ja ennätin kuin ennätinkin sentään illan  juhlakonserttiin Marian kappeliin. Mielenkiinto oli korkealla, koska olen seurannut urkuprojektia siitä saakka, kun urut olivat vielä  pieninä palasina varastoituina Kaarlelassa. Taisi olla silloin vuosi 2013.

Virolainen Gustav Normann oli  1800-luvulla Pohjois-Viron tuotteliain ja arvostetuin urkujenrakentaja. Hänen rakentamiaan urkuja on Virossa tallella parisen kymmentä. Kokkolan urut ovat yhdet suurimmista säilyneistä ns. Normann-uruista.

Restaurointihanke sai kipinää Kokkolan seurakunnan kanttorien aloitteesta. Urkujen restauroinnista vastasi OÜ Olev Kents Orelitöökoda Virosta sekä Matti Porthan Oy  Janakkalasta. Projektissa valvojana on toiminut nykyisin Oulussa asuva  Christian Ahlskog.

Tilan puutteen vuoksi urkujen palkeita ei ole rakennettu urkujen taakse kuten näissä yleensä, vaan ne rakennettiin jalkion ja kakkossormiston pillien päälle. Jokuset puuttuvat osat, kuten ilmansyöttö ja urkukaapin alaosa, kyettiin rakentamaan olemassa olevien mallien mukaan. Haasteellista projektissa oli myös se, että monia urkuosia jouduttiin entisöimään kahteen otteeseen, kun vanha puu halkeili ja vääntyi.

Nykyinen urkujen väritys poikkeaa niiden alkuperäisestä. Värit valittiin Marian kappelissa jo olemassa olevien sävyjen mukaan. Marmoroinnissa puolestaan on ollut innoittajana kappelin lattian Altan graniitin kuviot.

Urkujen kokonaissointia on hiljennetty alkuperäisestä tilan pienuuden vuoksi. Erityisesti toinen sormio on  suunniteltu kappelissa pidettävien siunaustilaisuuksien  musiikkiin.

Niin hupaisalta kuin tuntuukin, on ihmisten kasvu ollut sadan vuoden aikana huimaa. Niinpä jouduttiin sormiota korottamaan 9,3 cm jalkiokoskettimien pintaa ylemmäksi, muutoin joutuisivat kanttorit soittamaan lähes polvet kurkussa...

Vanhojen urkujen restaurointi kesti kaksi vuotta. On siis pitkäjänteisyyttä vaativaa työtä kasata vanhoja urkuja uuteen ilmeeseen. Urkujen rakentaminen on täysin käsityötä ja aikaa tähän projektiin upposi 6000 työtuntia!

                      

Illan urkujuhlassa oli kaksi tilattua kantaesitystä; toinen virolaissäveltäjä Urmas Sisaskin ja toinen helsinkiläisen säveltäjän  Santeri Siimeksen teos.

Konsertin alkajaisiksi kuultiin virolaisen säveltäjämuusikon, nykyisin Suomessa asuvan  Urmas Sisaskin (1960-) Lux aeterna. Kokoonpanossa oli Ritva Göös uruissa, Maiju Vaahtoluoto, altto, Markku Hekkala, baritoni, Reijo Tunkkari, viulu, Eija Nygård, huilu sekä Ilmari Tunkkari, sello. Musiikki oli kaunista. Siinä oli mielestäni vaikutteita gregoriaanisesta kirkkomusiikista,  mutta tunnelmaltaan tunsin  jostain syystä kulkevani irlantilaisella niityllä. Joskus nuorena tyttösenä olen siellä oikeasti vaellellut.:)

    
Monessa urkukappaleessa oli mukana avustavia urkureita 1-2 kappaletta. He joko vaihtoivat nuoteista oikeita sivuja tai säätivät urkujen rekisteritappeja.

Seuraavaksi kuulimme August Gottfried Ritterin (1811-1885) teoksen Sonate in d-moll Op. 11. Sen esitti Mattii Pohjoisaho. Paikaltani tuijotin urkurin kaunisrakenteisia sormia...Tuollaiset täytyy olla ne paljon puhutut soittajan sormet! Ritteriä puolestaan pidetään yhtenä 1800-luvun suurimmista urkusäveltäjistä.

Valitsin istuinpaikkani niin, että pääsin istumaan mahdollisimman lähelle urkuja hieman takaviistoon. Minulla oli aitiopaikka seurata kanttoreiden jalka - ja käsityöskentelyä. Ihan huippua! Lapsena muuten ensimmäinen kosketinsoittimeni oli  aika prameat kotiurut 70-luvun tyyliin, joissa oli jalkiot. Harmi, etten koskaan opetellut jalkioita soittamaan. Urut myytiin sitten pois pianon tieltä. Sinänsä ymmärrettävää, koska opiskelin pianonsoittoa, mutta kaiho vähän jäi...

Ohjelmalehtistä selaillessani totesin, että jopa on nuorekasta urkumusiikkia tarjolla tänä iltana! Oli vuorossa Santeri Siimeksen  (1981-) kantaesitys  Cinq moments musicaux. Iloksemme säveltäjä oli itse paikalla kantaesittämässä teoksen. Tämä nuorimies oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta voihan wau, minkä vaikutuksen hän teki minuun vielä konsertin päätyttyäkin, kun jo googlailin kotisohvalla. Lukaiskaapa! Lahjakas ihminen voi olla lahjakas melkein missä vain, mutta tuohan on jo mykistävää! Tämän miehen uraa täytyy kyllä seurata jatkossakin!

Siimeksen urkuteos edusti selvästi nuorekasta linjaa. Teoksessa oli jotain ranskalaisvaikutteistaja jopa keveää, tohtisiko sanoa ripaus jazzahtavaa... Siimeksen teos päättyi Cymbeltähden soittoon. Ihanaa! Nyt kuulin tuon paljon mainostetun  helinän. Sopi hienosti tähän tilaisuuteen ja teokseen! 

Siimeksen jälkeen palattiin hieman vanhempaan aikakauteen. Christian Ahlskog esitti  hollantilaisen säveltäjän, Samuel de Lange SR.:n Sonate uber den Choral ja "Sollt ich meinem Gott nicht singen.

Viimeisenä ohjelmanumerona oli Christian Ahlskogin (1979-) Pieni kappeli-improvisaatio. En ollut pysyä penkissäni, kun tunnistin improvisaation pohjaksi laulun "Mun kanteleeni kauniimmin." Laululla on minulla erityinen merkitys, koska  jo kauan sitten edesmennyt mummoni rakasti sitä. Sanat olivat hänen kuolinvärssyssäänkin. Ja mikä improvisaatio! Ahlskoghan soitti ilman nuotteja. Arvostan taavaattomasti muusikoita, jotka pystyvät soittamaan myös omasta päästään. Tämä oli esitys parhaimmasta päästä! Ja myös tämä kappale huipentui Cymbeltähden soittoon!

Yllä kuvassa: Urkujenrakentajat esittäytyivät. Vähän huono kuvakulma, vaikka paikkani muutoin olikin mitä mainioin.

Kokkolan kanttoreita sekä illan esiintyjiä kukitettuna projektin tiimoilta.

Urkujen rakentajatkin saivat kukkaset.

Konsertin jälkeen ihmisillä ei ollut kiire pois. Monella oli aikaa ja intoa tutkia urkuja lähempää.

Ja sokerina pohjalla ...parista esityksestä ääninäytteet - toisessa mukana se ihana Cymbeltähti:)