Lokakuun lopussa

"Lomaviikkoni"ei ole oikein lomaviikon tunnelmaa tavoittanut. Olen joutunut urakoimaan  työasioita, jotta saan kaiken ajalleen hoidettua ja toisaalta olen vielä tehnyt viimeisiä opiskeluesseitä. Joskus loppumattomalta tuntuvassa urakassakin alkaa pohja ihanasti häämöttämään. Vaan on tässä tietty vielä hommia, ennen kuin lopullinen maali on käsillä. 

Pikkuepeli on ollut kaikki päivät viikolla meillä hoidossa, kun tarha on ollut kiinni. Tällaista kotoilua tämä on kuitenkin ollut ja kiva niin. 

Loppuviikosta olimme hautajaisissa kammottavassa vesisateessa. Muutoinkin oli kaikenlaista vastusta, ennen kuin arkku oli haudassa asti. Haudankaivaja oli kaivanut meidän isossa sukuhaudassa montun väärään paikkaan. Selvisi hautajaisia edeltävänä iltapäivänä, kun haudalle vietiin valmiiksi havuja. Tyrmistys oli melkoinen. Eipä paikalla muutoin olisi ollut niin tarkkaa merkitystä, mutta kun vainaja on vuosikausia muistuttanut hautapaikastaan. Hän halusi ehdottomasti edesmenneen lapsensa viereen. No, eipä siinä muuta, kuin urakoitsija kaivamaan kiireellä uutta kuoppaa seuraavana aamuna aikaisin. Onnistui lopulta. Siipan kanssa naureskeltiin, että aika outo tunne, kun taidettiin nähdä oma hautapaikka valmiiksi kaivettuna...

Eilen olin lopulta yksin. Tiedän, että silloin pääsen parhaiten rentoutumaan. Yöllä oli ollut pakkasta, oli sellainen kauniin kuulas syksyilma. Lähdin Päiväjärvelle katselemaan syksyn menoa. 

Rannalle vievän polun viereinen metsä on juuri harvennettu ja suomalaisuus näkyy mielestäni hienosti puissa jos missä. Siinä ne pystyyn jääneet pitävät metsää pystyssä säntillisen suorina. Hyvin harvennettua metsää on kiva katsella. Puiden rungot muodostavat ihania värikollaaseja.

Lehtipuissa viimeiset keltakultaiset lehdet rimpuilevat syksyn käsissä.  Syksyn lehtiä voisi tuijotella loputtomiin. 

Rannalle vievä polku on paikoitellen märkä. Tällaisella polulla on kiva kuljeskella viipyillen. Seuraan muutamaa kuusitiaista, kun ne suhahtavat ristiin rastiin, ees ja taas äännellen "piitsyy -piitsyy-piitsyy." Näppäisin kuvan, mutta nämä  lintuset ovat minulle tänään liian nopeita kuvattaviksi. 

Polkua astellessani huomaan, kuinka harvennus saa koko maiseman muuttumaan. Jo kaukaa puiden välistä pilkottaa vettä. Pidän näkemästäni. 

Myös laavupaikka näkyy jo kaukaa...tällä kertaa siellä ei ole ketään, kun saavuin. 

Rantaan vievät pitkospuut risteilevät siksakkia. Niitä pitkin on rentoa kävellä. Ranta on muutoin sen verran soistunut, että nämä palvelevat tällaisia sunnntaikävelijöitä kivasti.

Rannalla on mittaamaton rauha. Vain yksinäinen varis vaakkuu jossain etäämpänä. 

Kodalle vievä rannimmainen polku on veden peitossa. Viime aikoina on sadellut sen verran rankasti, että vettä on paljon. 

Lähden kulkemaan kapeampia pitkospuita etäämmälle pitkin rantaviivaa. Pitkospuut on paikoitellen jääneet vedenpeittoon. Reitti on minulle  niin tuttu, että tiedän varoa kosteampia paikkoja reitin sivussakin. Saapaskeli kuitenkin. Totean ilokseni saappaideni sentään olevan ehjät, vaikka varren yläpuolella farkut vähän kastuvatkin. 

Yön pikkupakkanen kertoilee vielä jäisiä ja hyisiä terveisiä, vaikka onkin jo iltapäivä. Jään kuvioita on upeaa tuijotella...

Saavun laavulle. Jo kaukaa haistan savun tummanharmaan hajun. Joku on käynyt kodalla grillailemassa. pienen pieni hiillos on enää jäljellä ja korkeuksiin katoava savuvana kiemurtelee vaitonaisena pikkuisessa tuulenvireessä. 

Etäällä metsikön takana näkyyy pari ihmistä koirineen ja ämpäreineen. Näyttävät poimivan suonsyrjästä karpaloita. Ämpärinsä näyttävät liikkeistä päätellen köykäisiltä. Ehkä joku on ehtinyt poimia jo ennen heitä. Kesällä, kun rannalla viimeksi käveleskelin, näin paljon karpalonraakileita. Tietäsin myös paikan, mistä karpaloita vielä löytäisin, mutta jääköön salaisuudeksi...Pitäisi olla astetta pidemmät saappaanvarret, jotta sinne pääsisi. 

Omaan silmääni sattuu ainoastaan muutama yksittäinen karpalo. Poimin jokaisen suuhuni ja syksyn kirpeys maistuu suussani  ihanalta. Vähän kaiholla  muistelen entisvuosien marjareissuja. Täällä samalla suolla kävin joskus isänkin kanssa, kun hän oli jo iäkäs. Pystyi silloin vielä kuitenkin liikkumaan. Vanhempieni intohimona oli poimia marjoja ämpärikaupalla. Aika monella karpaloreissullakin olen ollut mukana. Tänä vuonna aika ei ole sellaiseen riittänyt. Ehkä ensi vuonna taas!

Mutkan takana odottaa harmittava yllätys. Oma veneeni - se pieni rähjäinen, peritty venhoni, jonka joskus toin tänne järvelle eläkepäiviään viettämään  - on solmittu puunnokkaan ja on puolillaan vettä. 

Olen antanut veneen olla järvellä toistakymmentä vuotta ilman lukkoja. Olen ajatellut, että ei ole  minulta pois, jos joku sitä lainaa. Venettä on kohdeltu vuosikaupalla kuuliaisesti. Kunnes viime kesänä joku oli katkonut lähes uudet airot. Veimme siipan kanssa vuosi sitten syksyllä tarkoituksellisesti veneen suvun maille vähän etäämmäs ja käänsimme sen nurinpäin. Tiesimme, ettei aika riittäisi tänä vuonna sitä  kunnostaa tai soudella. 

Poika käväisi syyskuun lopussa järvellä ja lähetti silloin kuvan veneestämme, joka oli sellaisenaan edelleen  talviteloilla nurinpäin. Olimme tosi helpottuneita, ettei tarvitsisi erikseen tänä syksynä lähteä venettä enää talvisijoille laittamaan. 

Vaan nyt---ärtymyksen määrä on suhteellisen suuri. Toinen airo on jätetty hankaimeen, toinen paiskottu suohon.  Penkit on kadonneet...vene on puolillaan vettä...Jostain nousee äitini hokema  mieleen "tavara ei lainatessa parane. " Taitaa olla totta.:( Olisiko ollut iso vaiva kääntää vene takaisin, jos tajuaa, että se on jo talviteloillaan ja talvi tekee kovaa kyytiä tuloaan?)

Lähetän kuvan venevanhuksesta kotijoukoille ja poika lupaa jonain iltana käydä kääntämässä sen. Ehkä viemme sen kokonaan pois järveltä ja poika saa kunnostaa sen omaan käyttöönsä...Pitää vaan ensin tulla talvi ja lunta, jotta se on helpompi hinata mönkkärillä tienposkeen...

Käännyn polkua pitkin takaisin päin. Taivas on kauniin sininen. Se saa harmitukseni vähenemään, kun katselen karuja ja kuivia puunrunkoja taivaansineä vasten. 

Muutama urhea kasvi törröttää vedestä. 

Lahoon puunrunkoonkin keskelle koloa on yksi kasvi harhautunut kuin pesäänsä. 

Lahoissa puissa on lintujen tekemiä koloja. Olisipa aikaa jäädä pidemmäksi ajaksi paikalleen seurailemaan. Ehkä näkisi eläimiä enemmän. Nyt ohitse suhahtaa pari sorsalintua, mutta niin nopeasti, etten ennätä lajia määrittelemään. 

Järvellä on  ollut näköjään myös joutsen. Se jätti tervehdyksensä  sammalikkoon. 

Kota häämöttää jo edessäni. Etäämpää kuuluu kovaa koiran haukuntaa. Joku tai jotkut paukuttavat kodan  sisäpuolella kovaäänisesti seiniä. Ei ihme, jos lintuja ei juurikaan näy...Nainen useamman lapsen kanssa lähestyy kotaa. Ovat menossa grillaamaan, mutta kuulen, kuinka nainen toteaa, että eihän tänne pikkukengissä pääsekään...He poistuvat samantien ja kuulen korviini lasten pettyneet äänet, kun makkaraa ei voitukaan grillata. 

Kodan vieressä kuvailen vielä pieniä, jäisiä lätäkköjä uudelleen. Tekisi mieli astua lätäköiden päälle vain kuullakseen sen risahduksen, kun jää rikkoutuu. Mutta maltan mieleni ja jätän syystalven tilataiteen paikoilleen. Ehkä seuraava kulkija jälkeeni haluaa sitä myös ihastella. 

Aurinko luo järven ylle ensisäteet lokakuisena iltapäivänä. Kaislikko hehkuu kuin kullan väreissä.

Saavun autolle. Kopistelen kuraiset saappaat ennen autoon istumista. Retki piristi. Kotiin saavun hyvillä mielin virkistyneenä ja lopun iltaani reissusta muistuttaa syyssäässä punertuneet posket.