Pyhäinpäiväviikonlopun aatoksia

" Kun olit mennyt,

ei metsä ollut sama,

ei niitty, ei tie,

ei polku, jonka halki

sinä olit kulkenut. "

Yllä kaunis ajatus, en tiedä kenen. Sopii pyhäinpäiväviikonlopun tunnelmaan...

Kiertelin eilen kolmella hautausmaalla. Vein ensin kynttilän isäni ja appiukkoni haudoille. Sitten lähdin yksikseni ajelemaan lapsuuspaikkakunnalleni. Siellä on useita suvun hautoja, joiden hoito on jäänyt vastuulleni. En pidä sitä taakkana, vaikka matka onkin pitkä. Jo alta 2-kymppisenä lupasin mummolleni, että hoidan hänen haudan. Mummo varmaan jo silloin aisti, että minä sen myös tekisin. En tiedä kuinka...

Rakastan hautausmailla kiertelyä. Luulin, että olen jotenkin outo, kunnes luin  suuresti ihailemani historioitsija Teemu Keskisarjan rakkaudesta hautausmaihin:

"Harrastus on ehkä vähättelevä sana. Hautausmailla käyminen on minulle tapa ottaa paikkakunnat haltuun. Siellä näkee, millainen on paikkakunnan historia."

"Nykyisyys ei Teemu Keskisarjaa innosta. Paremmin hän viihtyy kuolleiden parissa. Vähintään kerran viikossa hän tapaa tuttuja hautausmaalla. Hänen mukaansa Jumalan puistoissa käveleminen ei ole harvinainen harrastus. Siitä ei vain puhuta."

Mietin, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun hän on kuollut. Oivallan, kuinka keskeinen asia on kieli. Ilman kieltä emme juurikaan pysty kertomaan jälkipolville, millainen joku ihminen oli. Kuinka tärkeitä ovatkaan hetket vaikkapa hautausmaalla tai albumin ääressä, jossa suvun uusimmille voi kertoa heitä ennen eläneistä. Ottaa heidät mukaan tarinaan. On myös kiinnostavaa, mitkä tarinat jäävät ihmisestä eloon...

3-vuotiaani kanssa kun kävimme isäni haudalla taannoin, tajusin, kuinka vaikeaa nyky-yhteiskunnassa on kertoa kuolemasta ja pois menemisestä. Puhelin pojalle, että käydään katsomassa isääni hautausmaalla. Sitten korjasin, että tai siis isäni hautakiveä. Mietin jälkeenpäin, mitä pikkuinen mahtoikaan ajatella. Hän luultavasti oletti tapaavansa isäni ja kyseli hautakummulla, missä "papa" on...Selitä siinä sitten että tuolla nurmen alla...

Entisaikoina kun lapset näkivät kuolemaa toisella tavalla ympärillään, se oli varmaan luontevampaa. Oman äitini äiti kuoli, kun äitini oli vain 2-vuotias. Samaan syssyyn kuoli perheestä vauva. Äitini on muistellut, kuinka hämmentävää oli, kun tiesi, että äiti makaa vauvan kanssa arkussa toisessa huoneessa ja sinne ei saa mennä. 2-vuotiaan mieliin on jäänyt, kuinka hän kuitenkin salaa sinne hiipi ja raotti äidin arkkua ja kuinka hänelle oltiin siitä vihaisia...Tätä olen pyöritellyt - äiti ei mitenkään koe, että hetki olisi ollut pelottava...

Yllä. kuva lapsuuskodistani elämäni kahdeksalta ensimmäiseltä vuodelta. Ajelin eilen talon ohi, enää se ei ole paikka, jossa voisin käydä, kun haluan. Sitä asuttavat nyt muut, talolla on uusi elämä. Silti jokainen siellä asunut on jättänyt taloon jäljen. Mitä kaikkea seinät kertoisivatkaan, jos osaisivat!

Tässä taannoin minuun otti yhteyttä pikkuserkkuni poika, aikamies, 4-kymppinen toimitusjohtaja. En ole koskaan miestä tavannut. Hän menetti syksyllä äitinsä ennalta-arvaamattomasti. Äitinsa lyhistyi oppilaidensa eteen kesken koulupäivän. Mies kertoi, kuinka vaikea kuolemaa oli hyväksyä. Sitten hän sanoi "Äiti tiesi, että hän menisi pois. " Ihmettelin. Mies kertoi, kuinka äitinsä, joka ei koskaan meikkaillut tai ehostanut itseään, olikin juuri ennen kuolemaansa halunnut lakata sormen- ja varpaankyntensä. Onhan siinä jonkinlainen kaunis ajatus ainakin, jos ei muuta, meille jälkeenjääneille.

Tuo yhteydenotto oli muutenkin mielenkiintoinen. Tapasin ensimmäistä kertaa tämän nyt kuolleen pikkuserkkuni vuosi sitten hautajaisissa. Meidän yhteisessä sukuhaarassa on mysteeri, sillä kantaisämme alkuperä on hämmentävä ja ulkomaalaistaustainen. Olen sitä vuosia yrittänyt ratkoa. Noissa hautajaisissa kahvittelun lomassa minua pyydettiin kertomaan tutkimuksistani. Tuo pikkuserkkuni innostui asiasta ja yhdessä huomasimme vetävämme jonkinlaista kerrontapajaa koko hautajaisväelle. Koin sen hämmentävänä, koska muut sukulaiseni asuvat lähellä kantaisän vanhaa  asuinpaikkaa, minä monen sadan kilometrin päässä ja sitten tulen minä ja kerron heille elämästä siellä... Minulle jäi ajatus, että otan uudelleen yhteyttä pikkuserkkuuni. En vain koskaan ennättänyt. Kuka olisi voinut aavistaa, että hän, joka oli täynnä elämää, kuolisi ennen vanhempiaan...Tietämättäni toinen sukulaiseni oli videoinut koko keskustelumme hautajaisissa. Nyt tämä video oli kulkeutunut tuolle edesmenneen pikkuserkkuni pojalle ja hän hämmentyneenä halusi tutustua minuun.

"Veri on vettä sakeampaa," mies totesi lähes kolme tuntia kestäneen puhelunsa lopuksi. Mietimme, miten suvun yhteinen menneisyys voikin yhdistää meitä kahta toisilleen täysin tuntematonta. Mies totesi, että olen mielettömän paljon hänen äitinsä kaltainen. Se hämmentää minuakin, koska en ole ollut aikaisemmin yhteydessä äidinisän sukulaisiin...

Näissä aatoksissa palailin illan jo pimennyttyä kotiini. Syksyn viileys tallentui ihoni muistiin. Muistelu edesmenneistä rakkaista lämmitti.

LÄHTEET: Ihmishistorioitsija Teemu Keskisarja etsii kadonnutta aikaa. Kirkko ja kaupunki. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/ihmishistorioitsija-teemu-keskisarja-etsii-kadonnutta-aikaa] Luettu 7.11.2021.

Rikoshistorioitsija viihtyy hautausmailla. Kirkko ja kaupunki. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/rikoshistorioitsija-viihtyy-hautausmail-1] Luettu 7.11.2021.