Tänään lähdin ajelemaan kohti Lohtajan Ohtakaria. Pidän kovasti tuosta merellisestä paikasta yleensäkin ja tapaan silloin tällöin käydä siellä fiilistelemässä. Tällä kertaa sai liikkeelle riemullinen talvisää viiden pakkasasteen voimalla ja tieto luonnon loppuvuonna kuin lahjaksi ulkoilijoille muovaamista jäärovista.
Autojono mateli minua vastaan kaposella Ohtakarintiellä. Ajelin hiljakseen eteenpäin. Olin lähtenyt liikkeelle vasta puolenpäivän jälkeen ja toivoin, ettei ennättäisi pimetä, ennen kuin ehtisin kuvaamaan. Lisäksi jäisillä tienoilla on vähän riskialtista hämärän hyssyssä liikkua.
Saavuin perille kuitenkin oikein hyvään aikaan. Sää oli pilvinen, ei päässyt auringon kajoja kuvaamaan, mutta muuten oli tosi kaunista. Taivas oli saapuessani upean sininen. Olisin pysäyttänyt autoni jo edeltäville hiekkadyyneille, sillä siellä oli upea kontrasti puhdasta lunta vasten kaislojen heiluessa ja sinisen taivaan pilkottaessa etäämpänä. En vain viitsinyt tukkeuttaa muutenkin kapeaa tietä autoineni.
"Jäävuoria" kävin taivastelemassa samaisessa paikassa viimeksi vuonna 2017. Silloin oli kevättalvi ja kukkulat tämänkertaisia korkeammat. Vaan näyttävät oli jäämuodostelmat tälläkin kertaa.
Kävelin kalastajamökkien ohitse. Huomasin kyllä monen ihmisen kävelevän vastapäiseen suuntaan seurakunnan leirikeskusta kohti, mutta ajattelin kuljeskella samaa reittiä kuin aikaisemminkin. Rantaan saavuttuani näinkin, että jäämuodostelmat olivat leirikeskuksen päässä ulompana, mutta se ei tahtia haitannut. Rantaa pitkin meni paljon polkuja, joita pitkin oli aivan ihana kiertää kaartuvaa rantaa. Ranta-alue oli turvallisesti jään peitossa ja jääröykkiöt muutaman kymmenen metrin etäisyydellä rannasta. Muutama kulkija tuli käveleskellessäni vastaan, mutta pääasiassa oli taivaallisen rauhallista.
Joskus matka on aivan yhtä ihana kuin se itse perille pääsykin. Etenkin kun on varustautunut lämpimin vaattein ja sopivin kengin!
Ihmisiä alkoi näkyä sakeammin, kun jäärovat tulivat näkyviin. Kello oli jo 15 ja silti oli vielä paljon ihastelijoita. Voi vain kuvitella, kuinka paljon aikaisemmin päivällä kulkijoita jäällä olikaan ollut.
Tuollainen jäärova vaatii suotuisat olosuhteet syntyäkseen. Tuulen täytyy olla melko voimakas, jotta jäämassa lähtee liikkeelle riittävällä voimalla kohti rantaa paiskautuen. Jäistä on mystisesti muodostunut kuin seinämä. Tämänkertaiset jäävuoret näyttävät yhtenäisiltä kasoilta ja ovat jonkin verran turvallisemmat liikkua kuin ne muutamaa vuotta aikaisemmin olleet, isoista lohkareista muodostuneet kasat.
Tasaisemmalla jäänpinnalla röykkiöiden edustalla jää on muovautunut aivan upeiksi kuvioiksi lumen kanssa.
Jäävuoret olivat pitkällä, ainakin 200 metrin matkalla. Oli upean näköistä, kun ihmisiä seisoskeli korkeimmilla kohdilla. Vesi oli jo lähes umpeen jäätynyt. Ehkä parempi niin, sillä aina riittää uhkarohkeita jäätikön reunan yli kurkkijoita...Korkeimmista kohdista jäätikkö oli ehkä viiden metrin korkuinen.
Edelliskerralla oli isoja jäälauttoja kiinni toisissaan. Jääkasojen päälle pääsee kyllä kiipeämään, mutta putoaminen alas voisi olla kohtalokasta. Meren kanssa ei koskaan voi olla liian varovainen. Luonnon voimia täytyy osata kunnioittaa!
Siellä täällä rannempana jää oli muodostunut pieniksi luoliksi, joissa lapsenmielisimmät näyttivät käyvän kurkistelemassakin.
Harmittelin hieman, että olin jättänyt järkkärini kotiin, mutta toisaalta olin tyytyväinen päätökseeni, sillä pelkäsin, että kompuroisin ja kamera rikkoutuisi.
Ylväimmillään jääkasat olivat seurakunnan leirikeskuksen majojen luona. Oi, mikä nostalgiapläjäys samalla! Taisin olla 15-vuotias, kun olin ystäväni kanssa samaisella paikalla Myrskyleirillä. Olikohan peräti lokakuu? Luonto elosalamoineen oli silloin upea!
Majojen luolta menevää ajotietä pitkin pääsi muuten vaivattomimmin jääkasoja ihastelemaan, jos ei halua pitkästi kävellä.
Sininen hetki---luonto puhukoot puolestaan!
Rova oli paikoitellen tosi jyrkkäseinäinen. Kuvaushetkellä avovesi oli lähes tyystin jo kadonnut pakkasten voimasta.
Joku järkevä oli tuonut ilmeisesti omasta mökkirannastaan pelastusrenkaan rotkon lähelle Tosi hyvä oivallus. Näkyi ottavan sen lähtiessään illan hämärtyessä mukaansa. Onneksi jäi silti käyttämättä!
Kyllä Suomen talvinen luonto vaan on kerrassaan upea, ajattelin pakkasesta punertunein poskin ajellessani takaisin kohti kotia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti