Taideteos Lohtajan Karhin kallioilla

Tänään kuljen tekstissäni Lohtajalle. Kuvausmatkaa olin suunnitellut kauan ja   yrittänyt jo kerran aikaisemmin etsiä tätä kuvauskohdetta. Silloin en onnistunut sitä löytämään, mutta nyt se onnistuu!

Kauniina heinäkuisena päivänä ajaa köröttelin pientä  Karhin kylätietä eteenpäin. Tie käy  loppupäästä jo hyvinkin kaposeksi. Oikeastaan se on  loppuosaltaan pelkkä kapea  mökkitie. Parkkeeraan  auton luonnonkallioden läheisyyteen ja lähden etsimään Kallioniemeä (63˚59.438´N 23˚22.536´E).  Olen lukenut, että paikasta käytetään myös nimeä Auringonlaskukalliopolku, jonka reitistä ei tosin enää tunnu kellään oikein varmaa ja tarkkaa tietoa olevan. 

Alue sijaitsee noin viiden kilometrin päässä Valtatie kahdeksasta Puolustusvoimien harjoitusalueen eteläpuolella.  Kallioalue on muuten luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi kallioalueeksi, enkä yhtään ihmettele. 

Lähden kävelemään pitkin siloisia kallioita. Maisema merelle on huumaavan kaunis. Olen saanut vinkin, että kohde sijaitsee aivan  merenrannan kaukaisimmassa kärjessä. Siispä kuljeksimaan. Kävely kallioilla on  vaivatonta, mutta koska ennen reissuani on  sadellut, on  osa  alueesta hyvin liukasta. Niinpä lähes heti autosta poistuttuani liukastun ja sotken  vaaleat farkkuni ikuisesti käyttökelvottomiksi. (Retkeni jälkeen totesin, että kura ei lähtenyt pois edes tehopesussa...) Kiittelen kuitenkin onneani, etten kolhi itseäni ja jatkan matkaa. 

Ja sitten löydän sen, mitä olen etsinyt! Tekstit kallioon kaiverrettuna! Rauhoitun katselemaan ja kuvaamaan. 

Kalliossa lukee "Tähän asti saat tulla, mutta edemmäksi et, tässä täytyy sinun  ylväiden aaltojesi asettua. 
Job 38:11
1959 7/9 H. Anttila "

Teksti on siis lainaus Jobin kirjan sanoista. Todella hienosti istuu sanat juuri tänne...Myös punertavat uurteet kalliossa ovat kuin taideteos. Kallionpoukamissa liplattelee vesi. 

Tekstin on aikoinaan  raaputellut Herman Anttila. Tämä paikka on muuten myös Lohtajan kulttuuripyöräilyreitissä. Ehdottomasti suosittelen kesän korvilla tänne pyöräilemään, jos asuu tarpeeksi lähellä! Kohde sopii myös autoileville, jos vain kestää kallioilla kävellessä  pientä loikintaa  - tie itsessään  menee muutaman sadan metrin päähän kohteesta. 

Aivan liikutun tekstistä ja paikan kauneudesta. Kuvaushetkellä meri on tyyni, mutta  voin kuvitella, miltä aaltojen raju tyrskintä näyttää myrskyisinä päivinä. Hieno idea häneltä, kuka tämän tekstin on tänne raaputtanut  jo kuusikymmentäyksi vuotta sitten. 

Kuvausretkeni päättyy. Kävelen varovasti ja tyytyväisenä pois lintujen laulellessa metsikössä. Niin kaunista! Ehkä palaan tänne joskus vielä uudelleen...

LÄHTEET:
Kokkolan saaristomatkailuselvitys 15.8.2016-28.2.2017. Kokkolan kehitys Oy. Mari Keiski. [https://www.kosek.fi/Data/content/LOPPURAPORTTI%202.pdf].

Kokkola 400 - opaslehti

Pakonomaisella kauppareissulla lykin ostoskärryjäni pikavauhtia. Jarrutan kuitenkin kaupasta  poistuessani, sillä huomaan  kivannäköisen esitteen. Kansikuva koukuttaa luokseen. Nappan esitteen mukaani ja syvennyn siihen kotona.

Kokkola 400 vuotta. Niin, nyt on Kokkolan 400-juhlavuosi!  Opaslehtisen kannessa komeilee  juhlavuoden logo - tervatynnyri, joka on pystyasennossa ja väriltään oranssi. Tynnyrin ympärillä  tyrskii aaltoja ja pisaroita sekä timantteja. 

Logo on kokkolalaisen graafikko Elina Warstan toteutus. Sitä on jonkin verran kritisoitu, koska perinteisessä Kokkolan vaakunassa tynnyri on vaaka-asennossa.  Mutta kyllä silmä tottuu - eihän tästä ollutkaan tarkoitus tehdä toisintoa Kokkolan vaakunasta. Kokkolan vaakunahan on suunniteltu vuonna 1956 vanhan sinetin pohjalta. Tämä oranssi kuva taas on juhlavuoden logo.:) Mielestäni sana "raikas" kuvaa sitä hyvin. Siinä on perinteitä, mutta myös annos nykyaikaa ja ripaus tulevaisuutta. 

Kokkolan juhlavuoden tavoitteena on ollut järjestää ainakin 400 erilaista juhlavuoden logoa kantavaa tilaisuutta. Kukaan ei tieystikään osannut villeimmissä visioissakaan ottaa huomioon epidemian mahdollisuutta. Sellainen nyt tuli ja eihän lannistuta, vaikka osa juhlavuoden tapahtumista  ehkä kuopataankin ennen  päivänvaloa. Uusia tapahtumia ennätetään taatusti vielä kehitellä...

Pidän tästä esitelehden kansikuvasta mielettömän paljon. Kuvahan on Suntin venevajoilta. Lehtisestä paljastuu, että kuvan takana on kokkolalainen harrastelijavalokuvaaja - jo eläköitynyt opettaja Hannu Moilanen. Tunnen tyytyväisyyttä, sillä pidän Moilasen valokuvista yleensäkin tavattoman paljon. Paljon parjattu Suntin  vesistö pääsee tässä kuvassa kuin kukkaan. Onko meillä todellakin näin hieno kaupunginsalmi!

Opaslehtisen ensimmäisen aukeaman kuva Neristanista, Kokkolan vanhasta kaupungista on mielestäni näyttävä ja hyvin onnistunut. Kuvasivulla esitellään myös lehtisen sisällysluettelo. 

Suurimmat tapahtumat esitellään omalla sivullaan kuukausittain. Selkeä informaatio. Varmaankin lähikuukausien tapahtumat jäävät pitämättä, mutta onneksi kaupungin varsinainen syntymäpäivä on vasta 7.9.2020, toivoaksemme silloin päästän  juhlimaan vanhaan malliin!

Joka tapauksessa tapahtumalistassa on paljon kiinnostavaa. Miltä kuulostaisi yöttömän yön saaristoristeily tai Kokkolan Kinojuhlat?

Elokuussa Kokkolassa on nelipäiväiset valtakunnalliset Kotiseutupäivät. Sain jokunen viikko sitten kutsun tulla yhteen sen tilaisuuksista kertomaan digitaalisesta kotiseututyöstä, jota teen täällä KokkolaKarleby- blogissa - ehkä osin sen kummemmin tiedostamattakin. Onneksi blogia voi nytkin  uppoutua kirjoittelemaan kotisohvalta, vaikkei elämä niin tapahtumakeskeistä tällä hetkellä olisikaan! Toivotaan, että olemme elokuussa täysin voimin ja uutta elämänjanoa uhkuen tilaisuuudessa jos toisessakin  fiilistelemässä. Tervetuloa kuulemaan minun ja muiden rautaisia ajatuksia kotiseututyöstä sun muusta.:))

Pidän kovasti esitelehtisen  vuosijanasta. Se on hyvin helppolukuinen ja informatiivinen. Olisipa kiinnostavaa palata aikaan 6500 ennen ajanlaskun alkua, jolloin ensimmäiset asukkaat saapuivat Ullavaan - nykyiseen Kokkolaan. Muu osa paikkakuntaamme liplatteli silloin vielä veden peitossa. Tämä  aikajana on niin selkeä, että tulen hyödyntämään tätä myös oppitunneilla jatkossa. Siinä on koottuna Kokkolan keskeiset vuodet ja tapahtumat.  

Myös mainontaa mahtuu opaslehtisen sivuille. On menovinkkejä ja majoitusta, ruokatarjontaa... Hengen ja ruumiin ravintoa joka lähtöön. Onneksi venetsialaisiin on vielä aikaa - "karnevaalitunnelmaa koko perheelle!" kuulostaa nyt luettuna huikealta!

Lehtiseen on sisällytetty myös Kokkolan Matkailuoppaiden keskeisin tarjonta. Pidän heidän  tapahtumistaan kovasti, koska he tekevät kaupunkimme historiaa tunnetuksi kivalla ottella ja  tapahtumat ovat myös kukkarolle huokeita. 

Nyt vain tsempataan itsemme kehittelelemään kotiympäristössä kaikkea uutta ja mielekästä, opaslehtisestä sain itselleni ainakin paljon uutta mielen päälle. Minulla on muutoinkin  kaksi kirjahyllyllistä historiankirjoja kotona. Luulin, että niitä oli jo entuudestaan paljon, mutta niinpä vain raahasin edesmennenn isänikin historiaopukset hyllyyni. Ei lopu lukeminen - tai jutut blogista, ei! 

Luonnossa talvella

Tällaisina sekavina aikoina, kun media tuuttaa ahdistavia uutisia Koronaepidemiasta, huomaan, että rauhoitun taas kerran lähtemällä luontoon. Suomi on siitä ihana maa, että asukastiheys on harva ja maita ja mantuja riittää, joissa voi liikuskella ypöyksin kaikessa rauhassa.

                    

 Pysäytän autoni metsäautotielle, josta lähden käpöttelemään pitkin kärrypolkua. Maisema ja ympäristö on minulle tuttua, mutta harvoin tulee viipyiltyä  ihan tällä alueella sen pidempään. Tie loppuu metsänreunaan ja ympärillä on vain soista maastoa. Suon takana häämöttää Päiväjärvi, jolla  on  paljon kulkijoita nytkin. Siksi valitsen vähän eri reitin. Luonnossa rauhoittuakseen  täytyy saada olla yksin...

Tänä vuonna maastossa on helppoakin helpompi liikuskella, sillä lunta on vain ripauksen verran. Maapohja on kuitenkin vielä sen verran jäinen, että se kantaa  suollakin. 

Katson kotona karttaa Päiväjärven ympäristöstä. Pienempi järvi on  oikeastaan nykyään pelkkä suoalue, jonka keskellä on pieni lätäkkö. Kartassa  se on nimellä Pieni Päiväjärvi, ruotsiksi Lillträsket. Siippa kutsuu sitä murteellaan  nimellä Lillträstzi ja kertoo, että kun hän oli pikkupoika, hänen mielestään vesialue oli huomattavasti suurempi. Pohtii, onko aika kullannut muistot, vai onko  vesialue todella pienentynyt. Siippa muistelee myös sitä, että ympäröivä suoalue oli kuin pohjataon. KOlme metriä hyvinkin painui, kun joskus sitä oli testattu. Nyt tuntuu ajatus etäiseltä, mutta maa onkin jäässä...Tuskin testaan kesällä...

                     

Suo on ehkä monen mielestä ei-niin-arvostettu-alue, mutta oma mielenkiintoni soihin heräsi jo vuosia sitten Uskon, että jossain vaiheessa soiden arvo ymmärretään. Ehkä muunmaalaisten täytyy se meille ensin kertoa!

Jäällä on lunta vain nimeksi. Tässä olisi aivan valtavan ihana paikka luistella nyt...Jäässä on lisäksi ihania valkoisia lumiviivoja, jotka tekevät pinnasta mosaiikkimaisen kauniin katsella. 

                    

Mutta sitten - voi, mitä löydänkään! Karpaloita! Ei valtavan päljon, mutta siellä täällä suomättäillä. Omat vanhempanihan suorastaan rakastivat karpalosoita ja omiin  lapsuus - ja nuoruusvuosiin kuuluu kiinteästi soilla liikkuminen. Isäni kanssa olin viimeisen kerran kahdestaan suolla nelisen vuotta sitten. Lähinnä kotoani  soilla käytiin   loppusyksyisin, mutta karpalothan ovat siitä loistavia, että niitä voi poimia myös keväisin. Harvoin on silloin tullut poimittua, kun on ollut lunta enemmän. Mutta nyt pääsen tästäkin ilosta osalliseksi. Tokikaan ei ole astiaa mukaan, niinpä pistelen marjat suoraan suuhun. 

                  

                  

Timmanpunaiset marjat käytkeytyvät kyllä tähänkin vuodenaikaan todella hyvin suomättäiden kätköihin. Aluskasvillisuus on sen verran vankkaa, että marjoja ei nopealla vilkaisulla edes huomaa. 

                 

Ja se marjojen erityinen talvinen maku... olen aivan otettu! Koska marjat on saaneet rauhassa kypsyä valmiiksi asti syksyllä ja uinuneet onnellisina sammalvuoteellaan koko talven, ne ovat täydellisen pehmeitä. Edes muutaman asteen pakkanen ei ole niitä sen kummemmin kovettanut. Marja ei lainkaan maistu kirpeältä, vaan maku on todella miellyttävä ja täydellinen.

Ps.Kuvasta tajuan, kuinka paljon tavallista enemmän olenkaan käsiä pessyt työpaikalla viime päivinä. Täytyy etsiä saippuan vierelle rasvapurkki.:))

                 

Ehkä jonain päivänä lähden  tuonne rauhoittumaan ja poimimaan  punaisia palleroita vielä uudelleen!

Puolalaiset vangit Kokkolassa Suuren Pohjan sodan aikoina

Suuri Pohjan sota käytiin vuosien 1700-1721 välillä. Fredrik August (August II Väkevä) oli Saksin vaaliruhtinas ja myös Puolan kuningas. Hänen katsotaan aloittaneen Suuren Pohjan sodan hyökkäämällä Riikaan vuonna 1700. Riika oli tuolloin Ruotsin hallussa. Augustin ajatuksena oli vallata alueita Liivinmaalta omistukseensa, pois Ruotsin nuoren kuninkaan Kaarle XII omistuksesta.

Nuori Kaarle XII osottautui kuitenkin taitavaksi komentajaksi ja niinpä hän löi Augustuksen Riiassa jo 1701. Tämän jälkeen Kaarle XII hyökkäsi Puolaan valloittaen Varsovan ja pian myös Krakovan jo 1702. August kärsi tappion Ruotsin kuninkaalle Kaarle XII:lle. Vuonna 1704 Kaarle XII asetti ja kruunasi Stanislax Leszczynskin Puolan kuninkaaksi. 

Ja miten tämä kaikki kaukana maailmalla tapahtunut liittyy Kokkolaan? Kaarle XII voittoisa eteneminen aiheutti puolalaisten ottamisia sotavangeiksi. Moneen kaupunkiin - Kokkolan muiden mukana - lähetettiin näitä sotavankeja säilöön. Puolalaisia vankeja oli Kokkolassa kaikkiaan 20. En tosin käsitä, kuinka vangit lähetettiin näinkin kauaksi kotimaastaan vankeutta kärsimään....

Kauppias Holstilta vuokrattiin sotavangeille Kokkolassa talo. Vuokra oli 40 talarin vuotuisvuokra. Talossa oli kaksi kamaria ja tupa. Yritin selvitellä, missä kauppais Holstin talo on tarkalleen sijainnut, mutta enpä äkkiseltään onnistunut...

Kokkolassa toimi tuohon aikaan niin kutsuttu kaupungin kaarti. Sen jäseninä oli kalastajia, kauppiaita, käsityöläisiä ja renkejä. Suuren Pohjan sodan aikana Kokkolassa kaarti käsitti kokonaisen komppanian verran miehiä. Sotavankeja kaitsemaan palkattiin kaartista upseeri ja kuusi miestä.

Sotavankien vartioiminen osoittautui kuitenkin etenkin kesäisin työlääksi, koska iso osa kaartilaisista oli kesät merillä tai kalastamassa. Talvella taas sotavangit palelivat Holstin talossa ja repivät talosta kaiken irti lähtevän polttaen pöytiä, seiniä ja heinää läpiminä pysyäkseen. Jokusen vuoden päästä Holst ilmoitti, että hän haluaa tämän vuoksi korottaa vuokran kaksinkertaiseksi. Lopulta vuokra nostettiinkin 60 kuparitalariin.

En löytänyt nimilistaa näistä puolalaisista sotavangeista, vaikka olettaisi sellaisen jossain vaiheessa olleen. Muutamasta sotavangista löysin kuitenkin lihaa luiden ympärille.

Nikolaus Morotsky - niminen puolalainen nimittäin joutui Kokkolassa oikeuden eteen, koska hän oli lyönyt halolla päähän vartijaansa talvella 1707. Syynä väkivaltaisuuteen oli kieliongelmat. Vartija ei ollut ymmärtänyt tuoda Morotskylle kynttilöitä. Kerrottiin, ettei vartija ollut aluksi ymmärtänyt pyyntöä, mutta sitten joku toinen oli tulkannut hänelle puolalaisen sanat, ja hän oli luvannut tuoda kynttilöitä, mikäli saisi niistä rahaa. Lyönnin seurauksena vartija kuoli. Puolalainen puolustautui oikeuden edessä pitämällä latinankielisen puheen. Morotsky tuomittiin kuolemaan sota-artikkeleihin viitaten, koska kyseessä oli tappo ja vanki oli hyökännyt aiheettomasti vartijan kimppuun. Morotsky päätyi mestattavaksi 31.3.1709.

Toinen vanki, nimeltään Ollitsky, oli suuttunut, koska vartija Matti Olavinpoika oli laulanut laulua "Wiesnowiski und Oginski." Oikeudenkäynnissä edellämainittu Morotsky selitti Matti Olavinpojan sanoneen, että paholainen riivasi heitä samoin kuin heidän kuningastaan Augustia. Tämän Matti Olavinpoika mitä jyrkimmin kielsi. Toinen vartija tuki Matti Olavinpoikaa kertomalla, ettei kuningas Augustia oltu solvattu. mutta että vartijat olivat kuulleet vankien laulavan kyseistä laulua ja toistaneen sitä ymmärtämättä, mitä laulun sanat tarkoittivat.

Kolmas puolalainen, Lorenz Rosisky, puolestaan säästyi mestaustuomiolta, koska hänen puukottamansa henkilö ei kuollut. Puukotus oli tapahtunut puolalaisen karattua häävieraaksi ja juotuaan häissä tarjolla ollutta sahtia. Ilmeisesti sotavankien vartiointi ei ollut täydellisen tehokasta. Tämä puolalainen tuomittiin lopulta sakkoihin ja määrättiin lopulta sakkojen sijaan ruoskittavaksi kolminkertaisessa kujanjuoksussa.

Neljäs Kokkolassa vankina ollut puolalainen löytyykin lopulta Kristiinankaupungista. Siellä nimittäin on rakennus nimeltään Lebellin talo. Casper Lebell (1684-1762) oli alkujaan aatelistaustainen vänrikki Casimir Subkowski (Kazimierz Zubkowski) Hän joutui Kokkolaan sotavangiksi taistelujen yhteydessä.

Vänrikki Subkowski vangittiin Puolassa 1702. Aluksi hänet kuljetettiin Ruotsiin, kuten moni muukin puolalainen sotavanki. Sieltä hänet siirrettiin vangiksi Kokkolaan vuonna 1704. Tuomiokirjalausunnon mukaan hän oli hyvä saksalainen (?) ja osasi myös hieman ruotsia. Hänellä oli vangeista korkein sotilaallinen arvo ja kielitaitoa, siksi hän sai nopeasti erityisaseman vankien ja kaupunkilaisten välillä. Kuten edeltä jo kävi ilmi, ei vartiointi ollut aina järin tehokasta. Niinpä Casimir von Subkowski tutustui Kokkolassa vankeutensa yhteydessä kristiinankaupunkilaisen raatimiehen tyttäreen, Anna Enholmiin eli Holmin veljentyttäreen. Anna oli Antti Kalmin leski. Anna asui Kokkolassa tätinsä luona. Subkowski sai lesken testamenttaamaan omaisuutensa hänelle, jonka hän kuitenkin vei jo tämän eläessä. Asiasta käräjöitiin Subkowskin ja Antti Björnströmin kesken. Björnström oli naimisissa Antti Kalmin tyttären kanssa. Annan tiedetään olleen kolmannessa liitossaan puolalaisen kanssa, joten lapsia oli aikaisemmistakin liitoista.

Tapaaminen johti kuitenkin lopulta avioliittoon vuonna 1708. Anna muutti edeltä Kristiinankaupunkiin ja Casimir sai luvan seurata Annaa sinne vuonna 1710. Casimir vaihtoi nimensä myöhemmin Casper Lebelliksi ja sopeutui varsin hyvin uuteen asuinpaikkaansa. Vuonna 1724 hänelle myönnettiin porvarisoikeudet ja myöhemmin hänet valittiin yhdeksi kaupunginvanhimmista. Lebell myi muiden tapaan tervaa ja tupakkaa, pellavaa, viiniä sekä rautaa. Myös hänen kaksi poikaansa tunnettiin myöhemmin kristiinankaupunkilaisina kauppiaina ja kaikkien Lebellien tiedetään olleen myös laivanvarustajia. Lebellin vuonna 1761 rakennettu talo löytyy muuten edelleen Kristiinankaupungista osoitteesta Rantakatu 51-53.

Koska vänrikki Subkowski oli edelleen sotavangin leimalla muutettuaan pois Kokkolasta, hänet velvoitettiin rekisteröitymään Kokkolaan kunkin vuoden lopussa. Ilmeisesti vänrikki kuitenkin oli perheensä kanssa paossa Ruotsissa Isonvihan vuosina, koska merkinnät hänestä alkavat uudelleen vasta vuodesta 1722 ja silloin uudella nimellä.

Kristiinankaupungin käräjäpöytäkirjoista käy ilmi vänrikin ylimielinen asenne muita kohtaan ja kovat perintöriidat jopa lapsiaan vastaan. Vänrikki katsoi myös, etteivät Ruotsin lait koskeneet häntä, koska hän oli ulkomaalainen! Riitaisuuksista huolimatta hänet valittiin vanhimman porvariston jäseneksi.

Casimirin taustoista tiedetään sen verran, että hän oli kotoisin Grodnon voivodikunnasta, joka myöhemmin oli Valkovenäjän puolella rajaa. Nimensä perusteella hän oli ilmeisesti aatelismies. Tiedetään kuitenkin, että sotavangit usein antoivat vääriä nimiä harhaannuttaakseen vangitsijoitaan. Joka tapauksessa Casimir asui lopun elämäänsä Kristiinankaupungissa ja hänellä tiedetään olleen neljä lasta, jotka jatkoivat sukua.

Joseph Robhofsky- niminen vanki puolestaan kääntyi luterilaisuuteen ja avioitui Juho Muurimestarin tyttären kanssa. Avioliiton kautta tämä vanki liittyi varsin epälyttävän perheen jäseneksi ja häntä todennäköisesti täydellä syyllä syytettiin osallisuudesta lehmän varkauteen.

Kruunu maksoi vankien ylläpidosta korvausta, mutta korvaus lienee ollut melko niukka ja lisäksi kaupunkilaiset joutuivat hankkimaan vangeille halkoja. Siten vankien ylläpito tuli melko rankaksi. Porvaristo sai muutamia kertoja maaherralta luvan pitää vankeja kahtena päivänä viikossa kaupungin työssä. Työ tuli suorittaa kaksi tuntia ennen päivällistä. Sen jälkeen voitiin korjata vielä katuja ja ojia. Päädyttiin jopa hankkimaan vangeille nahkaturkit, jotta he pystyisivät työskentelemään ulkona. 

Vuonna 1709 porvareita kehotettiin jakamaan vuoroja keskenään ja ylläpitämään vankeja vuoron perään kunnes Tukholmasta ennätettäisiin tarjoamaan apua kruunun taloudellisen aseman heikettyä. Porvaristo myös keräsi tarpeellisen viljamäärän vangeille. Jäljellä olevien vankien mainittiin olevan aatelismiehiä. Vuonna 1711 kruunu jopa kehotti porvaristoa ottamaan vangit palvelukseensa, jotta pääsisi heidän ylläpidostaan. Porvaristo suhtautui ehdotukseen nyrpeästi, koska vankeja pidettiin hitaina, laiskoina ja työhön kelpaamattomina.

Muutoinkin ajat vuoden 1711 tienoilla olivat vaikeita ja tiedetään kaikkiaan kolmen puolalaisen vangin tuomitun rangaistukseen varkaudesta. Vankien lopullinen kohtalo ei ole säilynyt tiedoissa. Osaltaan tietämättömyyteeen vaikutti lähestynyt Isovihan aika. Ehkä kaaosoloissa Isovihan kolkutellessa kotiseutua puolalaiset on vapautettu tai tosiaan pestattu talojen töihin, onhan omakin selviytyminen ollut haasteellista, enkä jaksa uskoa, että vankien ylläpitoon olisi enää poikkeusoloissa jaksettu panostaa. 

LÄHTEET: August II Väkevä. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/August_II_V%C3%A4kev%C3%A4] Luettu 7.3.2020.

Kokkolan kaupungin historia. Osat 1-2, s. 186-189.

Kokkolan kaupunki. Sotatilanne Kokkolassa. [https://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/ruotsin_vallanaika/suuri_pohjan_sota_ja_isoviha/sotatilanne_pohjanmaalla/fi_FI/sotatilanne_pohjanmaalla/] Luettu 7.3.2020.

Lebell Casper. Biografiskt lexikon för Finland. [http://www.blf.fi/artikel.php?id=5127] Luettu 8.3.2020.

Lebellin kauppiaantalomuseo - kurkistus satamakaupungin porvariston historiaan.[http://www.kuriositeettikabi.net/numero12/saloluoma.html] Luettu 7.3.2020.

Johanneksen kerjuureissun surullinen loppu

Tällä kertaa pieni tarina Johannes-pojasta, jonka kohtalona oli kadota metsään 9-vuotiaana. Johannes oli syntynyt isättömänä 1813. Ajat olivat huonot ja niin Johanneksen äiti päätyi kerjuureisulle poikansa kanssa  Kälviän Kleemolan kylään.

Sain aikaisemmin  lukemastani teoksesta tiedon, että Johannes olisi syntynyt Kälviällä, mutta  etsintöjen jälkeen  löysinkin hänet lopulta Kokkolan maaseurakunnan  (Kaarlela) syntyneiden luettelosta. Siellä näkyy syntymäpäivänä  1.6.1813 ja kastepäivänä 2.6.1813. Talon nimestä tai isästä ei ole mainintaa, mutta äidin kerrotaan olevan sotilaan leski (sold. enkl) Maria Stein ja lapsen Johan (oä.)

Kleemolan kylän eteläpuolelta alkoi suuret erämaa - ja suoalueet, jotka jatkuivat aina Alaveteliin ja Kaustisille saakka. Jo akaisemminkin noille tiettömille taipaleille oli kuulemma useampi lapsi ja vanhus eksynyt. Osa  takaisin löytäen, osa sinne menehtyen. 

Lapsen mieli on hetkessä kiinni. Niin Johanneksellakin kerjuusta huolimatta. Johannes huomasi jäniksen loikkivan  kylän eteläpuolella metsän reunassa. Johannes lähti lapsen innolla seuraamaan jänistä ja  lopulta eksyi. Oli myöhäissyksy  ja jo pimeääkin. Pojan voimat ehtyivät ja nälkäkin jo kurni pienen vatsassa. Poika  oli jaksanut juosta jäniksen perässä useamman kilometrin, aina Maijankorven laitaan. Sinne poika lopulta istahti uupuneena ja eksyneenä. Ei tiennyt, minne päin olisi pitänyt palata. Sinne hän lopulta kylmettyi ja kuoli kiveä vasten.

Yllä: Maijankorpi

Johannes löytyi aikanaan.  Tosin henki-kultaa ei enää silloin voinut pelastaa. Paikka, johon poika oli menehtynyt, oli pieni metsäinen saareke, jonka olemassaolo vieläkin tiedetään.

Tästä klikkaamalla pääset Retkikartan karttakaappaukseen, jossa Maijankorpi näkyy hyvin.

Löytöpäivä oli 9.11. 1822. 9-vuotias  Johannes Sten haudattiin jo löytymistä seuranneena päivänä. Kuolleiden luettelossa tapahtumamerkinnän yhteydessä on teksti " förvillad i skogen."

Kälviä - Kelviå

Haudatut

Linkki tähän tapahtumaan [ 4081555 ]

Kuollut / Haudattu	9.11.1822		10.11.1822
Kylä / Talo			Sten
Vainaja	Ä.	Maria	Johansdrs.
Kuolinsyy / Ikä	Förvillad i skogen		9 v. - kk - vko - pv
Oma komm.
Alkup. komm.	PIK: son Johannes
Linkit	SSHY - Digiarkisto

Yllä: Merkintä Kälviän kuuolleissa Hiskiohjelmassa. 

Löytöpaikan lähellä olleeseen mäntyyn naulattiin laudanpätkä ristiksi. Ristissä oli kaiverrettuna " vuosiluku  1822  Johanneksen muistoksi.
'

LÄHTEET: Pietarin perilliset. 1400-luvulta 1800-luvun alkuun. Tuomo Hankaniemi. Kälviän Kleemola, s. 133. Meriläinen- Liedes sukuseura. 2013. 

Kokkola kirjana; arkkitehtuuria kolmelta vuosisadalta

Ennen joulua 2019 kiertelin kirjakaupassa. Niin kuin olen joskus aiemmin kertonut, saatan rakastua kirjaan jo ennen kuin olen lukenutkaan sitä. Tällä kertaa tapahtui taas niin!

Kirjakaupan korkea, tasareunainen pino herätti heti huomioni. Etenkin kirjan kuvitus. Silittelin kirjan selkämystä - teen niin aina, kun jokin kirja kolahtaa ensitapaamisella. Sitten kassalle ja iloa uhkuen kotiin. Taas kerran ostin kirjan itse itselleni joululahjaksi. En vain millään meinannut malttaa säästää lukemista joulun jälkeiseen aikaan. Hyvää itsekurin kasvattamista!

Kirjan on tehnyt kokkolalaislähtöinen arkkitehti Mikko Karvonen. Karvonen heräsi kirjan tekoon, kun oivalsi, ettei Kokkolasta ollut vielä olemassa kirjaa, joka kertoisi kattavasti Kokkolan arkkitehtuurista. Hyvä oivallus etenkin Kokkola 400-   juhlavuoden aikoihin!

Kirja on saanutkin otsikokseen KOKKOLA. Arkkitehtuuri 1620-1920.  Siinä kerrotaan rakennusten - sekä olevien että jo menneiden -  tarinaa kolmen sadan vuoden aikajanassa. 

Kirja on saanut tukea Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahaston  sekä Taiteen edistämiskeskuksen  kautta. Kirjan mielenkiintoisen sisällön lisäksi myös ulkoasu on  upea ja kiinnostava. Kirjan  kuvituksesta, ulkoasusta ja taitosta on kiittäminen kokkolalaista graafista suunnittelijaa ja kuvittajaa, Elina Warstaa. Ja siis aivan upea ele, että sekä kirjan kirjoittaja että kuvittaja omaavat yhteyden Kokkolaan. Kirjan on kustantanut Arkkitehtitoimisto Olympia 2019. 

Ihanaa, että kansikuva on painettu kirjan kanteen, eikä se ole irrallisena erillisellä kansilehdellä. Pidän  kirjasta tällaisena - kansikuva kulkee tiiviisti kirjan kanssa. 

Tämän vuoden alkupuolella posti kantoi mukanaan ihanan yllätyksen kyseiseen teokseen liittyen. Sanomalehden välissä jaettiin koteihin kirjan kansikuva ison postikortin muodossa. Mikä oivallinen idea! Ainut iso harmitus vain, että oma korttini ja kuulemani mukaan useiden muidenkin kortti oli jakelussa taittunut...

Mutta siis hieno idea kortin jako. Eräs historiasta kiinnostunut oppilaani kertoi, että he kotonansa kilpailivat perheenjäsenten kesken, kuka tunnistaa kuvasta enten rakennuksia. Kuulemma ihan kaikkia ei oltu tunnistettu ja johtuu varmaankin siitä, että osa kuvan rakennuksista on jo tuhoutunut. Oman taittuneen korttini aion viedä luokkaani seinää piristämään- se herättäköön keskustelua ja tutkimista enemmänkin!

Ja sitten itse kirjaan. Pidän erityisesti Karvosen tekstin kirjoitusmuodosta Se on hyvin informatiivistä, mutta samaan aikaan niin helppolukuista, että sitä lukee mielellään sellainenkin, jolle historia ei ole niin tuttua. Otsakkeet on myös jaolteltu sopivan pieniin osiin, jolloin yhtä aihepiiriä ei ole selvitetty liian laajasti. Yksittäisistä kohteista tieto on helposti löydettävissä. 

Vaikkei tekstiä hirvittävän laajasti ole, teksti on rakennettu niin, että siinä on hyvin paljon yksityiskohtaistakin tietoa. Minullekin, joka olen aika paljon lukenut Kokkolan historiasta, löytyi monta mielenkiintoista ja uutta asiaa. Mahtavaa!

Kirjan teksti on lähtöisin taitavan kirjoittajan kynästä, Sen havainnon tein heti alkuunsa, kun kirjaan tutustuin. Tässä lainaus tekstistä:

"Asemakaavat ovat visioita tulevasta. Tuhosta toipuvan Kokkolan todellisuus  laahasi kaukana oletetun  tulevaisuuden perässä, sillä  vuosisadan loppupuoli  oli talouden ja rakentamisen  osalta matalapaineista. Metallikylkiset  höyrylaivat kiisivät tervattujen  purjealusten ohi romahduttaen vuosisatoja  vanhat perinteet ja elinkeinot. Laivanrakennus  ja merenkulku siirtyivät toisaalle, tervan kysyntä lopahti ja väkiluku vajosi. Se oli isku, josta kaupunki ei toipunut vuosikymmeniin. Samalla koko Suomea murjoivat Suuret nälkävuodet - hirvittävä kato vuosina 1866-68 - tappaen  liki kymmenyksen kansasta. Pitkän suojasään jälkeen myös Venäjä alkoi tiukentaa otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta..."

(Kohti modernia. 1860-1920, s. 147.) 

Kirja on rakennettu siten, että Erstan kuvituksia on kirjassa kannen lisäksi pääasiassa  kirjan alkupuolella, koska siltä aikakaudelta ei ole olemassa valokuvia. Pidän kyllä kovasti kuvituksesta kirjan tekstien lomassakin. 

Kirjassa on myös erittäin paljon mielenkiintoisia valokuvia jo menneistä rakennuksista. Näitä Karvonen on saanut kirjaansa  muun muassa Vi Nerisstassbor - yhdistykseltä, Kansallisarkistolta  ja Museovirastosta. Kirjassa on myös paljon Karvosen omia valokuvia. 

Ja ai niin - onhan siellä  kirjassa myös  kuva, joka on lainattu luvallisesti KokkolaKarleby - blogin kuvista. Sain Karvoselta sähköpostin kuvaan liittyen viime vuonna ja siellä se Tankarin kirkosta näppäämäni otos nyt komeilee. 

Viime viikolla sain ensimmäisen kommentin kuvasta, kun tuttava kysäisi, miten onnistun sekaantumaan joka ikiseen asiaan.:) Oli ostanut kirjan itselleen ja tuttavalleen ja lukiessaan bongannut blogistin nimen. Blogiini liittyen saan silloin tällöin tämäntyyppisiä  pyyntöjä ja olen vain  iloinen, jos pystyn jeesaamaan 

Vanhojn valokuvien lisäksi kirjassa on myös runsaasti kuvia asemakaavapiirustuksista ja talojen suunnittelupiirroksista. Niitä on todella mielenkiintoista tutkiskella. Samoin vanhojen valokuvien sijoittaminen nykyiseen ympäristöön on kiinnostavaa. On tosi vaikeaa hahmottaa kaupunkikuvaa vanhoista rakennuksista. 

Tämä on kirja, jonka aion pitää kirjahyllyssäni käden ulottuvilla.  Oletettavasti tulen tutkimaan sitä aika usein blogini tiimoilta. Tämän kirjan  voisin myös hyvin antaa lahjaksi syntymäpäiväsankarille, Kokkolaan muuttavalle tai täältä pois lähtevälle...Kirjan voi hankkia kirjahyllynsä sulostuttajaksi  esimerkiksi täältä!

Trullevin tuulia ja tunnelmia...talven ja kesän kohdatessa

Helmikuu. Keskitalvi. Kovimpien nietosten ja paukkupakkasten kulta-aikaa. Noinkohan? Tuulisena sunnuntaipäivänä ajelen hiljakseen kohti Trullevin kalasatamaa. Muutaman kerran vuodessa käyn siellä aistimassa tuulia, havainnoimassa luontoa ja  vertailemassa eri ajanjaksoja. Halpaa ja avartavaa, jopa elämyksellistä! 

Tie Trulleviin on jäinen ja liukas. Joudun hillitsemään kiivasta kaasujalkaani, jotta saan ohitettua vastaantulevat kelvollisen kaukaa. Vaikka tiellä on sepeliä, saa pitää lähes kaksin käsin ratista. 

Muistan  lähiaikoina lukeneeni artikkelin, jossa pohdittiin ilmastonmuutoksen yllättäviä vaikutuksia. Yksi niistä oli liukkaus, joka tuo tullessaan lukemattoman määrän lisää liukkaalla kompuroijia ja kipsipotilaita. Lukiessa se tuntui jopa yllättävältä kansantaloudelliselta  uhalta, mutta kun järjellä ajattelee, niin tottahan tuo lie. Monen viikon mittaisiin sairaslomiin ei kyllä tee mieli, sen verran työorientoitunut olen. Valtakunnan tasolla kustannukset  viattomista kompuroinneista on kovaa luokkaa.  Siksi en heti olekaan valmis nastalenkkareistani luopumaan.:)

Ja niinhän se on muutoinkin, että täytyy oppia pukeutumaan sään mukaisesti. Sen huomaa etenkin tuulisella rannikolla. Kun viimeksi kävin Trullevissa, oli heinäkuu. Ilta oli kaunis, lähes taianomainen. Silti olin väheksynyt kesäisen meren kylmyyttä. Hytisin kuin jääkalikka kotiin palatessani. Mutta palaan tekstin loppupuolella niihin toisenlaisiin tunnelmiin. 

Tällä kertaa olen varustautunut hyvin. Minulla on ihan karvalakki päässä. Kotonani miespuoliset nimittävät sitä vanhalla ruotsin murteella sanalla "koljare. " Minäkin puhun nykyään koljaresta huomaamattani, on niin hauska sana. Joskus olen herättänyt ihmetystä, kun olen töissä etsinyt koljareani. On ollut vähän epäselvää kollegoille, mikä on kateissa. :))

Mutta takaisin merelle. Helmikuuksi sää on hämmentävä. On povattu suurta myrskyä ja tuuleekin jo aika lailla. Trullevin nokka on tällä kertaa - ainakin toistaiseksi - piilossa suurimmilta tuulenpuuskilta. Uskon kyllä, että kovin tuuli on vielä edessä ensi yönä.  Vedenkin on enustettu nousevan reilusti yli metrin. Silti meren äärellä hiljenee sitä katsellessa joka kerta. 

Meri on lähes sula. Vain rantakivikoiden ympärillä on hitusen lunta ja jäätä joissain kohdin, mihin aallot ovat sitä paiskineet. Tiedän toki, että esimerkiksi Päiväniemen edusta on tällä hetkellä jo jäässä, vain kauempana näkyy avovettä Poroluodon edustalla. 

Sukulaismies on jo saanut pari kertaa koettua jään alla olevat verkkonsa. Silti emme muista aikaa, että ensimmäiset verkkokalastuskerrat talvella olisivat ajoittuneet vasta helmikuulle jos sinnekään. Nyt kun avovesi on lähellä, on suuri uhka, että tuuli vie pyydykset mennessään. Siikaa tuli joka tapauksessa  tänäänkin ihan kivasti ja olipa mukana jokunen vanhapoikamadekin! Ruotsinkielisillä on kiva  muistisääntö, milloin made on parhaimmillaan. Niinä kuukausina kuin heidän allakassaan on kuukausi, jossa on r-kirjain, on made syötävimmillään,. "He ska vara r i månad, to man äter lake, " sanoo siippa. 

Kalastusaluksia ei sentään ole vedessä vielä. Ne odottavat todellisen kevään tuloa sataman  tasanteilla varmoina siitä, että kevät on ihan pian. Ihailen aina kalastajien säntillisyyttä.. Siipalta olen oppinut, että kalastusvälineet on maltettava aina laittaa täyteen tällinkiin tip ja top, kun kalastus päättyy. Muutoin seuraava kalastureissu on solmuilevia   naruja sun muuta epämiellyttävää. Lippumerkit hulmuavat ylväänä talvisäästä ja maissa olosta huolimatta. 

Taustalla näkyy avomeren ympäröivänä Trullögrund. 

Meri on hyisen kylmän ja kalpean  näköinen. 

Satama-allas on sentään jonkinlaisen jääriitteen vallassa. 

Rannalle on ilmaantunut mielenkiintoisen näköinen  ponttoonierakennelma, jolla näyttää olevan lastinaan meripoijuja. Nekin lasketaan veteen paikoilleen oletettavasti kevään koittaessa. Ihanan säntillisen näköinen tämäkin!

Ihan rannan tuntumassa elo jatkuu vielä talvisena. 

Ohut jäätikkö on kivan näköinen. Kuviot jään pinnassa muodostavat ikään kuin mosaiikkimaisen taideteoksen. 

Siinä ihmetellessäni viivähdän ajatuksissani vielä  viime heinäkuuhun. Kesäilta oli silloin  huumaavan kaunis. Ajelin silloinkin yksikseni merta aistimaan. Auringonlasku merellä on jotain niin hämmentävän kaunista, ettei sitä koskaan kai lakkaa ihmettelemästä. Nyt kun vertailen heinäkuisia ja helmikuisia kuvia, en voi olla ihmetelemättä maiseman värityksen eroja. Vaikka kesäilta ei ollut lämmin, koko kuvat itsessään hehkuvat väreillään lämpöä!

Kaislojen  ja heinien leikki tuulisessa illassa on lumoavaa katseltavaa.

Tuo kesäilta on ajatuksissani edelleen tosi vahvana. Kun ajoin kalasatamaan, siellä oli myös tuttu rouva, poikani luokkakaverin äiti kaukaisilta alakouluajoilta.  Hänkin oli tullut sinne yksin ajelemaan. Me kaksi keski-iän jo kirkkaasti ylittänyttä kompuroimme kivikkoisilla rannoilla aurinkoa kilvan katseillamme  tavoittaen.  Muistan ajatelleeni, että hassua, että emme juttele jo kasvaneista lapsistamme vaan me molemmat näemme nyt vain auringon ja hamuamme sitä kohti saamatta siitä kylliksi. 

Rouvallekin tuli kylmä. Hän ajoi  toviksi läheiselle mökilleen lämmittelemään. Tuli sitten  hetken päästä paremmin varustautuneena kylmän kesäiltaan. 

-Tiesitkö, että täällä on tällainen? rouva kysyi katsellen minuun epäuskoisesti. 

-Joo-o, kuulin vastaavani, vaikken tiennyt mitä rouva tarkoitti. Kalasatamaa? Merta? Ilta-aurinkoa?

 Taivaanranta jatkoi riemukasta värileikkiään auringon näyttäessä  hiljalleen vaipuvan yhä alaspäin. Haikailin, että olisinpa ollut merellä veneessä. Toisaalta rannalta oli erilaista katsella.

Kun näitä katselen, tuntuu sanat turhilta. Kuvat kertokoon enemmän.

Kun aurinko saavuttaa näennäisesti vedenpinnan, olemme molemmat rouvat aivan hiljaa.

On lila hetki. Taianomainen. Tiedän, että valon määrä vähenee, kohta on pimeys ja sitten tämä on ohi. Puristan tiukasti kameraani ja räpsin, räpsin. Varmaan satoja otoksia, joista jokainen on erilainen.

Lila menee pois. Taivas on nyt vaaleanpunainen. Auringonkelta hattu kohoaa  yläilmoihin.

Merikin vaihtaa tummansiniset farkut ylleen.

Veteen piirtyy punainen hymysuu. Mykistyn!

 Aurinko on väsynyt. Se haluaa vaipua unille meren helmaan.Se suotakoon uupuneelle paistajalle.

Kurkistelen ja kuvailen vielä kiven takaa. Kulta-aurinko vaipuu mereen.

Vieläkin hymilyttää rouvan "tiesitkö, että täällä on tällainen" -lausahdus. Nyt me molemmat se tiedetään ja ensi kesänä varmaan notkutaan taas "tällaista"´tavoittelemassa.