Takatalvea pukkaa...

Olin tehokas ja sain pihamaan haravoitua menneellä viikolla. Pienet on ilot, mutta tyytyväisyys on lähellä sataa!

Etenkin nyt, kun tuli kunnon takatalvi. Kesärenkaat tuli jo vaihdettua ja nyt saakin sitten ajella aika lailla  varovaisesti...

Vähän säälittää kukkapenkkini, sillä sieltä puskee jo monenlaista perennaa urheasti esiin. No, ehkä ne kestävät. Tai jos vaikka edes rikkaruohot, joita jo niitäkin mullan päälle pilkotti, kuolisivat...aina saa toivoa...

Jotain ihanaa on keväässä, olkoonkin sitten vaikka takatalvi!

Perjantaina käväisin oppilasryhmän kanssa läheisessä kirkossa. En malttanut olla ottamatta kuvaa alttaripöydän viereisestä ikkunasta kohti keskustaa. Tuntui ihanalta olla ikkunan sisäpuolella.:)

Välituntivalvonnassa jäin ihmettelemään rannan puita. Lumi oli asettunut niiden runkoihin kuin taideteos! Samaan aikaan latvojen yläpuolella lenteli yksinäinen joutsen, Harmi ettei se ennättänyt jäädä kuvaani....

Lapset osaavat joka tapauksessa ottaa ilon irti sieltä, missä aikuisia lähinnä ärsyttää kova loska...Ekaluokkalainen oppilaani  juoksi perjantaina luokseni ja ylpeänä esitteli aikaansaannostaan: 

-Katso, ope!

Ei varmaan voisi lumipallo olla täydellisempi!:)

Kirkonväki uskomustarinoissa

Kirkonväki tarkoittaa sanana ensimmäisellä  mielleyhtymällä ihmisiä, jotka joko ovat töissä seurakunnassa tai kuuntelemassa saarnaa kirkossa.  Testasin tämän ja kysyin useammalta tuttavalta, mitä kirkonväki tarkoittaa. Kaikki  haastateltavani olivat asiasta yksimielisiä. Vaan on sillä toinenkin merkitys. 

Kirkonväki määritellään  Wikipedian mukaan suomalaisessa tarustossa joukkona esiintyviksi  taruolennoiksi. Osassa tarustoja kirkonväki on eläviä kuolleita eli haudasta ylösnousseita  ruumiita. Joissakin tarustoissa kirkonväki tarkoittaaa kalman väkeä, toisissa  kirkonväki tulee esiin etenkin jouluöinä, jolloin  on vainajien yöllisiä jumalanpalveluksia. Silloin vainajat nousevat ylös haudoistaan pitäen jumalanpalvelusta kuolleen papin johdolla. Usein  kirkonväen homehtunut ulkomuoto, paha haisu ja ontosti kumiseva laulunääni on kuvailtu hyvin kamalasti ja tarkasti. Ajateltiin myös, että koko hautausmaan väki saattoi joskus lähteä liikkeelle, jos joulunpyhinä tehtiin valkea ja kirkonväki tuli tulen lähelle lämmittelemään. 

Siell’ on vanhoa väkeä,
iän kaiken istunutta,
maan alla maannutta,
hongassa homehtunutta,
joka on kauan maassa maannut,
kauan liekona levännyt.

-runo Kaarle Krohnin kirjasta-

Yllä: Muistomerkki Lohtajan kirkkotarhaan 400 vuoden aikana  haudatuille lohtajalaisille. 

Entisaikoina ajateltiin, että vainaja asui kalmistossa omassa haudassaan. Hautausmaa oli kuin maanalainen yhdyskunta, jolla oli oma väkensä. 

Kirkonväki asustelee hautausmailla ja kirkon seutuvilla. Kirkonväkeä ei ole alituiseen nähtävillä, vaan jos  joku vaikka   säikähtää ruumista tai kiertää ruumiin ympäri, niin alkaa nähdä kirkonväkeä!

Kirkonväestä on käytetty hyvin moninaisia nimiä, kuten pirut, haltijat, männingäiset, kööpelit, keijuset, hiidenväet, manalaiset tai pikku-ukot. Kirkonväestä löytyy mainintoja myös nimillä vanha väki ja  hautausmaanväki.  Kirkonväki nähtiin joillain tavalla vajanaisena ruumiina, heiltä saattoi puuttua raajoja tai pää ja ne olivat homeessa tai jopa mätänemimstilassa. Joskus kirkonväestä kieli ainoastaan paha haju, mutta itse väki ei näyttäytynyt. 

Kirkonväki saattoi aikalaisten silmissä näyttäytyä monin tavoin. Toisinaan utuisina hahmoina, toisinaan  käsin kosketeltavan ruumiin kera. Erityisesti kirkonväen kättely katsottiin riskialttiiksi. 

Samoin kirkonväkeä tulla putkahti jostain esiin, jos ruuumiinpesuvettä pääsi loiskahtamaan jonkun  päälle.  Myös ruumiinpesussa käytetty saippua ja vesi katsottiin  kalman voimia sisältäväksi välineiksi. Hautausmaalta tuotu multakin saattoi aiheuttaa kummittelua tai muuta kiusaa talossa. 

Kirkonväkitarustoja on pääasiasssa tavattu  Lounais-Suomessa. Kaarina Koski on tutkinut tarkemmin näitä muinaistaruja väitöskirjassaan. Vainajat olivat  etenkin entisaikoina vieras ja uhkaavana pidetty yhteisö. Tarinoissa kuoleman voimat uhkaavat ihmistä  ja arkitodellisuutta etenkin silloin, kun joku on rikkonut normeja. Moraalinen järjestys oli tärkeää ja  sen katsottiin pitävän yllä myös luonnonjärjestystä, jossa tuonpuoleinen pysyi näkymättömissä ja etäällä. Jos ihmisyhteisöissä järjestys puuttui, siellä vaani ihmisiä vieraus. 

Kuolema oli entisaikojen ihmisten elämässä  voimakkaasti läsnä. Tapahtuivathan kuolemat pääosin kotosalla ja ruumiista huolehdettiin oman väen kesken hautaan saakka. Tällöin erottelu eläviin ja kuolleisiin toimi mallina  oman yhteisön elintavan ja  ja sen rajojen määrittelylle. 

Kuolemantapaukset, vainajan loukkaaminen,  ja ruumiiden säilyttäminen  pihapiirissä olivat kriittisiä tilanteita. Ruumiit levittivät ympärilleen kalmaa, kuoleman voimaa, joka saattoi tarttua ihmisiin ahdistuksena tai sairautena sekä näyttäytyä kirkonväkenä ja kalmanhajuisina olentoina. 

Koska hautausmaan katsottiin olevan kuolleiden aluetta, vallitsi siellä kuolleiden järjestys, jopa hautausmaiden mullan katsottiin olevan kuolleiden kyllästämää. Hautausmailta saatu tartunta oli käypä selitys fyysisille ja psyykkisille vaivoille. Siellä vehkeilleiden tiedettiin joutuneen kirkonväen pahoinpitelemiksi.

Lohtajalla ihmiset haudattiin entisaikaan kirkkopihaan hautoihin, jotka oli tehty matalista puukatoksista. Näistä ruumiit siirrettiin niiden mädännyttyä erityiseen luukamariin. Sattui kerran niin, että kun hautoja oltiin tyhjentämässä, hyppäsi haudasta rotta erään tytön kasvoille. Tyttö tietysti säikähti ja järkyttyi tästä tapahtumasta kovasti menettäen rauhansa. Tyttö rupesi näkemään kirkonväkeä. Ne olivat kerrotun mukaan pieniä olentoja, jotka painoivat ja ahdistivat tyttöä joka paikassa. Tyttö sairastui näiden näkyjen vuoksi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Tytön kerrotaan kuitenkin parantuneen, kun eräs Lapista tullut kulkija paransi tytön.

Kulkijan parannuskeino oli sellainen, että hän lämmitti saunan ja nouti koskesta vettä. Tällä vedellä kulkija pesi tytön. Kulkija kysyi tytöltä, laittaako hän veden väkineen lasturantteeseen vai myötävirralle. Tyttö pyysi laittamaan veden myötävirralle, jotta kirkonväki menisi mahdollisimman kauas hänestä. Kulkija veikin sitten veden  koskeen ja näin kirkkoväki häipyi ja jätti tytön rauhaan. 

Myös kuoleman lähestyessä kirkonväki ilmaantui paikalle hakemaan sairasta. Eräässä talossa  kun oli lapsi sairaana, tuli illalla kirkonväkeä pihan täydeltä. Yksi iso heistä kulki edellä ja hänen perässään oli paljon pieniä. Lapsi kuoli samaisena yönä. Tiedettiin, että etenkin  helposti peläsytyvillä heikkoverisillä  kalma saattoi aiheuttaa  mielen tasapainoa horjuttavia seuraamuksia. 

Vainajia pidettiin uhkaavina naapureina, mutta toisaalta myös resursseina. Uskaliaimmat ihmiset pyrkivät hallitsemaan kirkonväkeä ja kalmaa taikojen avulla. Tiedetään myös, että joku pahansuopa ihminen saattoi nostaa toisen päälle kirkonväen tuomalla hautausmaalta jotain tämän huoneeseen. 1800-luvulla hautausmailta pystyi vielä helposti  tuomaan kaikenlaista. Kalmaa tiedetään käytetyn myös kansanlääkinnässä. Oli tuomittavaa  taikoa taitamattomasti, koska silloin pahat voimat saattoivat päästä valloilleen. Onkin löydettävissä jonkinmoista ristiriitaa siinä, että  tietäjäperinne salli taiat, mutta luterilaisuus tuomitsi sen. 

Tyypillisesti kertomuksissa kirkonväki ei ole pahansuopaa eivätkä vainoa eläviä, mutta joka tapauksisessa elävien on syytä jättää heidät rauhaan. Tiedettiin, että asiansa osaava tietäjä saattoi ohjata ja valvoa kirkonväen käyttäytymistä. Kirkonväkeä tiedettiin yleisesti olevan paikoissa, joissa ei juuri liikuskeltu, kuten öisin hautausmailla. 

Uskomuksissa on tyypillistä, että muista ihmisistä juoruiltiin ja näillä uskomuksilla pönkitettiin omaa totuttua järjestystä. Uskomusten käyttäminen oli hyvin tilannesidonnaista. Uskomustarinat uskottiin herkästi tosiksi, jos ne olivat  kuulijan mielestä moraalisesti oikein. 

Kalman voima on viime aikoina kokenut inflaation, kun ihmiset eivät enää iltapuhteilla kokoonnu yhteen ja kerro tarinoita. Harvoin myös kodeissa asuu useamman sukupolven ihmisiä, jotka siirtäisivät tarustoja eteenpäin. Myös koulutus ja yleissivistys ja tiedon kasvaminen  on osaltaan vähentänyt uskomusten määrää. Lapsia ei myöskään enää juurikaan pelotella kummituksilla. 

LÄHTEET:

Kanerva, Kirsi. katsaus suomalaisiin kalman voimiin [https://thanatosjournal.files.wordpress.com/2012/12/kanerva_katsaus-suomalaisiin-kalman-voimiin2.pdf] Luettu 3.4.2021. 

Koski, Kaarina. Kuoleman voimat:  Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. [https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24851] Luettu 3.4.2021. 

Kirkonväki. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirkonv%C3%A4ki] Luettu 3.4.2021. 

Kuoleman väki ja paikat. Taivannaula. [https://www.taivaannaula.org/2009/07/17/kuoleman-vaki-ja-paikat/] Luettu 3.4.2021. 

Suomalaisten runojen uskonto. Krohn, Kaarle. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1915. 

Vanhat uskomukset elävät Lohtajalla.Keskipohjanmaa-lehti 20.10.1936. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2022925?term=Kokkolaa&term=trullien&page=4] Luettu 3.4.2021. 

Piikillä

Olen onnekas, sillä sain eilen ensimmäisen koronapiikin! Olen seurannut aktiivisesti  infoa rokotusten etenemisestä ja löysin kuin löysinkin  pienen vinkin nettiä lukemalla  uudesta rokotusryhmästä, ennen kuin  tieto oli edes kunnolla Soiten tiedotuksissa! Moni on valitellut, että aikaa on vaikea saada, mutta tiedä sitten, oliko vain hyvä tuuri, kun ajanvaraus niin jouhevasti kohdallani toimi. Ymmärrän kyllä hyvin turhautuneisuuden, jos aikaa täytyy soitella viikko toisensa perään tuloksetta. 

Aktiivisuus palkittiin ja sain valita viikonloppuajoista oikein sopivan itselleni. Vaikka olisi mahdollisuus käydä piikillä työajallakin, käyn mieluummin vapaalla ilman kiireen tuntua.  Vähän jännityksellä tosin odotin, ehtiikö ennen rokotteen saamista puhjeta flunssa, kun muu porukka kotonani kävi  koronatesteissä alkuviikolla. Sitkeäksi flunssaksi se heillä tosin onnekkaasti osottautui. Minulle tauti ei näköjään sitten tarttunut. 

Pidän ihmeenä, että en ole päässyt vielä koronanäytettä itsestäni otattamaan, vaikka työskentelen  isossa oppilasryhmässä, jossa pienet lapset välillä suloisesti niistävät hihaansa ja pärskivät minne sattuvat. Käsiä on kyllä pesty luokissa ahkeraan ja mielestäni se näkyy myös vähentyneinä sairauspoissaoloina luokassani! Ehkä koronasta jää vielä ajan mittaan jotain hyvääkin käytäntöihin...

No se rokotus...Maski naamalla ilmottauduin  käsidesikierroksen siivittämänä Kela-kortteineni luukulle. Kirjautuminen sujui jouhevasti.  Odotusaula oli iso, eikä lähelläni istunut ketään ainakaan 10 metrin säteellä.

Muutoinkin tila oli organisoitu hyvin - rokotuspisteitä oli useita ja olin juuri ja juuri vasta ennättänyt istahtaa odotustuolille, kun ykkösverhon takaa minua jo kutsuttiin nimeltä. Kipitin hoitajan perässä rokotuspisteelle. Huoneessa oli kaksi työntekijää, joista toinen kirjaamassa koneella ja toinen piikittämässä. Minulta kyseltiin, olenko kuumeesssa tai flunssassa ja olenko saanut koskaan allergista reaktiota rokotteesta. Kerroin ettei ollut flunssaa eikä kuumetta ja että en ole reaktioita rokotteesta saanut, mutta että olen aina hieman varovainen, koska siskolleni kerran iso reaktio tuli.  Hän se otti ja tuupertui lääkärin käsivarsille 10 minuuttia rokotteen jälkeen - tosin jo vuosia sitten... 

Rokotteen hoitaja pisti  täysin kivuitta vasempaan käsivarteeni ja sain pienen laastarilapun pistoskohdan päälle sekä varoituksen, että pistoskohta saattaa  jälkikäteen hieman punoittaa. Lisäksi infottiin, että voi tulla kuumeoireita ja lihaskipuja, mutta niihin voi ottaa tavallista särkylääkettä. 

¨

Minulle kerrottiin vielä, että saamani rokote oli merkiltään Pfizer. Sain myös uuden rokoteajan 3.7. Silloin pitäisi kesän olla  kukkeimmillaan...

Rokotteen oton jälkeen ohjeistettiin kävelemään  huoneen läpi pois tulosuunnasta. Verhon jälkeen eteen avautuikin pitkä baana.:) Käytävän päähän saavuttua tajusin olevani taas odotusaulassa, mutta erikseen rajatulla alueella. Ihmisiä istuskeli siellä rokotteen jälkeen huilailemassa vartin verran. Oli tosi hiljaista ja jännä tunnelma. Kukaan ei puhunut toisilleen.:) Etäämpänä näkyi pari sairaalasänkyä, jos joku olisi heikottunut. Ei näkynyt yhtään huonovointista!

Selailin kännyä odotellessani ja ihanan ikimuistoinen tunnelma jäi mieleen siitä hetkestä. Pikkuserkku, joka samaan aikaan toisaalla tyhjensi perikuntansa vanhaa mökkiä, lähetti minulle valokuvan. jossa oli esiäitimme viisi sukupolvea taaksepäin! Kuvassa hänellä  on tumma asu, kaksi naista seisoo hänen sivuillaan ja pitää esiäitiäni olkapäistä. En tiedä, milloin kuva on otettu. Kuvan istuvalla esiäidillä  on mekkonsa päällä valkea nenäliina. Jäin miettimään onko kuva kenties otettu hänen puolisonsa kuoltua.  Joka aikaan kuuluu murheet ja menetykset osana ihmiskunnan historiaa. Meillä sentään on  turvana rokotukset, ajattelin...

Muutakin siinä istuessa tuli mieleen. Äitini viikolla muisteli, kuinka hän tapasi isäni aikoinaan tuberkuloosisairaalassa - olipa romanttiset alkumetrit 16-ja 19-vuotiaille! Tämän kerron sillä, että isäni oli aika edistyksellinen nuoreksi mieheksi. Äiti muisteli lämmöllä, miten isäni supatti hänen korvaansa  ruokatiskillä "Ota se kauimmainen pulla pöydältä, etummaisiin on kuitenkin joku yskinyt..." Ei ollut silloin hoitoyksikössä  leivonnaisissa minkäänlaista suojakupua yllä:/ Ihana, edistyksellinen isäni - ja tämä siis jo ennen 1960-luvun puoliväliä...he molemmat sitten toipuivat kurjasta taudistaan...

Nyt on kulunut vuorokausi rokotteen otosta. Käsivarteni ei punoita pistoskohdasta, minulle ei ole tullut kuumetta eikä lihaskipuja. Tyytyväisin mielin porskuttelen eteenpäin, vaikka itse koronasuojaukset täytyy jatkossakin huomioida, jotta alueemme pysyisi koronanvirusepidemian perustasolla.

Pääsiäiseni

 Ihana kotoilupääsiäinen taas kerran. Olen nauttinut suunnattomasti, kun ei ole mitään pakollista menoa. 

 

Meillä on pieni metsästyskoiranpentu ja sen kanssa ollaan käyty luonnossa retkillä. Lumi on vähentynyt huimasti. Kevät, se oma vuodenaikani , on jo ihan jo nurkan takana! Voi, kuinka rentoudunkaan metsän keskellä - se rauha ja luonnon värit ja yksityiskohdat, ahh!

Lumen alta paljastuu yksityiskohtia, joita voisin taas tuijotella kauan...metsikön reunasta löydän risukkoa, johon on takertunut kaksi kyyhkysen pientä ja valkeaa yksityiskohtaa höyhenpuvusta. Siellä ne riippuvat oksistossa tuulten tuiverruksessa.

Läheisen kotipellon on täyttäneet jälleen joutsenet. Niitä on siellä sadoittain. Iltaisin tienoon peittää kova kaakatus. Lankalauantain iltana tuli kaksi pientä sähkökatkosta ja kuului valtaisa pamahdus. Joutsen oli lentomatkallaan illan hämärässä lentänyt sähköjohtoon...

Tänä vuonna ei koronan vuoksi saanut olla massatapahtumia. En niitä pääsiäiseeni kaivannutkaan. Miehen veli halusi polttaa viimeisen latonsa - pellot on vuokralla ja tehoviljelyssä vanhat rötisköt on ennemmänkin massiivisten työkoneiden tiellä.

Nuorimmaiseni otti haasteen innoissaan vastaan ja sytytti kaverinsa kanssa illan hämärryttyä ladon tuleen. Meitä oli pellolla ainoastaan kolme katselijaa - minä ja kaksi kaverusta. muut seurasivat tulen voimaa etäämpää koti-ikkunoistaan. 

Pojalle kerron, kuinka tuohonkin latoon liittyy paljon tunteita ja muistoja. Nuorena miniänä sain olla osallisena  maatalon heinätöissä. Muistan, kuinka peruutin heinäkärryä latoon ja jännitin, rysähtääkö kärryni ladon ovipieleen. Ei onnekseni rysähtänyt ja siippani setä hehkutti, kuinka taidokkaasti ajoinkaan. Taisi olla melkoinen määrä tuuria mukana...

Lähellä menee joki, "Korplaxbetsi", en tiedä onko sillä virallisesti suomennettua nimeä. Muistan, kuinka keräsimme siipan siskon kanssa heinäpaaleja ja meitä ällötti, kun  paalin päästä pilkisti kuolleen hiiren pää. Vinoilin, että toi joki ei olekaan ihan Mississippi vaan pikemminkin Mössissippi, paikallisten ruotsin murteen perusteella (möse=hiiri). 

Poikien kanssa vietimme oikein leppoisia hetkiä. Keskustelimme koulutuspaikoista ja valintakokeista. Nuorimmaiseni valmistuu keväällä ekaan ammattiinsa, mutta innostui hakeutumaan  jatko-opintoihin. On aina ollut vahva oman tiensä kulkija ja teki tälläkin kertaa päätöksensä aika lailla itsenäisesti.

Kerroin pojille, että kun itse lukion jälkeen etsin koulutusta, oli kaikki koulutuspaikat valintaoppaassa, jota luettiin kuin pyhää kirjaa. Nykyään taitaisi tulla aika lailla paksumpi opus, koulutusmuotoja kun on tarjolla mielettömästi. Poika sanoi ekaksi kriteerikseen, että hän haluaa lähiopetusta, ei ole oikein  innostunut etäopiskelusta, vaikka se hänen koulutusalallaan onkin vaivattomasti sujunut. 

Tuli on uskomaton. Sen valta on hirmuinen, kun se pääsee valloilleen. Liekit lämmittävät ja tuijotan tuleen haltioissani. On todella kaunis ja vaikuttava liekkimeri. Kun lato romahti, pojat kysyivät, ennätinkö sen kuvata. Toki:)

Siinä liekkeihin tuijotellessani nousi  jostain väkisin mieleen pätkä Eino Leinon  runosta:

"Tuijotin tulehen kauvan,

liikuttelin lieden puita,

ajattelin armastani,

muistin mustakulmaistani.

Hiilet hehkui, kuvat kulki,

ajat armahat samosi,

liiteli suviset linnut,

keikkuivat kesäiset päivät, –

poski hehkui, suu hymysi,

silmät muita muistutteli..."

Vielä on lomaa, nautin kovasti. Olen lukenut upeita historiatekstejä ja tehnyt monta tulevaa jutunrunkoa blogiini. Tiedän siitä, että  loma on tehnyt tehtävänsä ja olen rentoutunut!:)

Lukemiseni pitkä historia

 Tässä haaste, jonka bongasin joskus ja jostain kauan sitten jo...ja nyt ennätin vastailemaan! Eli tällainen  on ollut minun lukemieni kirjojen polku. 

                        

Näistä pidin, kun opettelin lukemaan

Opin lukemaan varhain. Lapsuudessani kotona ei ollut montaakaan kirjaa, harvassa kodissa siihen aikaan oli...Minulle tilattiin Aku Ankka, kun olin 4-vuotias. Mummo hoiti minua silloin päivisin. Muistan kun hän lähes uuvahti, kun vaadin häntä jatkuvasti lukemaan ja hän kertoikin myöhemmin minulle, että lopulta sanoi, että lue jo itse välillä.  Siispä hommiin:))) Minut liitettiin myös kirjakerhoon ja nuo kirjapaketit olivat uskomattomia aarteita avattavaksi. 

Iltaisin minulle luettiin iltasatu. Yleensä sen luki äiti, koska isä oli viikot reissuhommissa. Minulla oli  kaksi paksua satukirjaa. "Saturalli" ja "Suuri satukirja." Halusin aina kuulla ne muutamat samat sadut. Lempisadut olivat "Kolme pientä porsasta", "Harjun Heikki hukkaa kaikki" ja "Kani kuriton. " Ei siis yhden yhtäkään prinsessasatua...Ehkä näistä voi tulkita jotain luonteestanikin - työkaverini ainakin ovat tulkinneet. :) Isä hommasi minulle myös pienen punaisen aapisen, kun olin 5-vuotias. Muistan opetelleeni sieltä itse sängyssä lukien iltarukouksen, jonka sitten luin lopuksi.  Ehkä erikoista, koska vanhempani eivät olleet minulle iltarukousta sen kummemmin  opettaneet...Muistan ajatelleeni, että onpa mahtavaa, että voin itse opetella ja lukea sen...

Asia, jonka aina kerron oppilaille, kun kerron omantunnon kehittymisestä ja varastamisesta, liittyy myös lukemiseen. Olin 5- tai 6-vuotias, kun Ilkka-lehden lukijalahjana jaettiin kaskukirja. Siinä oli  aikuisille suunnattuja  vitsejä pienellä fontilla. Paras kaverini, joka oli minua viisi vuotta vanhempi, kerskui kirjasella, jota omassa kodissani ei ollut, koska meille oli tilattu Pohjalainen. Olin pettynyt. Keksin kuningasidean, että vierailen kummisedälläni, jolle tulee Ilkka. Niin teinkin ja varastin  kaskukirjan  siellä kyläillessä. Sydän pamppaillen  juoksin kotiin piilottamaan kirjan. Kun lopulta uskalsin avata sen, tajusin, että teksti oli aivan liian vaikeaa enkä ymmärtänyt lukemastani mitään. Seuraavan yön valvoin itku kurkussa. Kuinka olin saattanut olla varkaissa iäkkään kummisetäni luona! Pelkäsin myös, että kotona huomattaisiin varastamani kirja. Kun aamu koitti, piilotin kirjasen takkini sisälle ja lähdin uudestaan kyläilemään kummisedälleni. Vaivihkaa tipautin kirjasen sinne,mistä sen olin ottanutkin. Oli niin harras opetus, että siihen loppui kriminaaliurani. 

Kouluun mennessäni en enää opetellut lukemaan, sillä jo 5-6-vuotiaana luin  todella sujuvasti. Koulun pieni kirjastohylly, josta ekalla luokalla sai lainata kirjan kerrallaan kotiin, oli minulle unelmien täyttymys. "Hipsuvarvas" oli niin huikeaa luettavaa, että olin aivan liekeissä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun tajusin, että kirjan saa oikeasti viedä kotiin luettavaksi...

                         

Tokalla luokalla kerroin  opettajalle innoissani, että olen lukenut kolme kertaa saman kirjan kannesta kanteen, Aloitin  sen aina uudestaan heti kun pääsin kirjan loppuun. Kirja oli Astrid Lindgrenin "Veljeni Leijonamieli. "Se kirja on edelleen minulle rakas. Olen lukenut kirjan aikuisiällä  myös alkuperäiskielellä ruotsiksi.  Tämä teos muuten löytyy Ylen sivuilta myös kuunnelmana!

Vanhempani hankkivat minulle myös kirjoja kaupunkireissuiltaan. Omalla paikkakunnalla kirjakauppaa kun ei silloin ollut. 

                                                     Muut lapsuusiän suosikkini olivat

Alakouluikäisenä luin mielettömän paljon. Kun olin toisella luokalla, isä hankki minulle kirjastokortin, Siitä lähtien lähes asuin kirjastossa. Mieleen on jäänyt, kun olin viikon kuumeessa ja hoidossa mummolassa silloin...äiti ja isä tulivat töiden jälkeen käymään ja toivat minulle valtaisan kirjakasan kirjastosta. Taisin olla onnellinen kuumeestani ja lukulomasta!

En uskoakseni lukenut mitään kovin syvällistä alakouluaikana. Erilaiset tavissarjat koukuttivat, kuten "Neiti etsivä", "Viisikko", "Tiina"-kirjat, Astrid Lindgrenin kirjat. Rakkain kirjasarja oli Merry Viikin "Lotta"-sarja. Lottahan oli tyttö, joka jatkuvasti joutui kommelluksiin. Sain kavereiltani kirjasarjan perusteella lempinimen Minna-Lotta, koska olin kuulemma  yhtä  kova koheltaja kuin kirjasarjan Lottakin. 

                                                   Nuorena olin kiinnostunut

Yläkouluiässä lukumakuni muuttui täydellisesti. Olin 14-vuotias, kun toivoin isältäni joululahjaksi Kaari Utrion kirjaa "Kalevan tyttäret." Siitä kirjasta alkoi kova kipinä esiåpolvien elämän tutkimiseen. Olin mykistynyt, että joku olikin jo  tutkinut asioita, joista olin kiinnostunut. 

                   

Rippilahjaksi  sukulaisnaiselta sain yllättäen kirjalahjan. Se oli Kahil Gibranin "Ajan virta", jossa on joka vuodenpäivälle oma ajatelmansa. Olin todella ylpeä, että joku oli ostanut minulle aikuisten kirjan. Noihin aikoihin innostuin myös aforismi- ja runokirjoista. Tapasin tallettaa jokaisesta lukemastani ajatelmakirjasta parhaat tekstit muistivihkoihin. Ne kaikki on edelleen minulla tallessa. 

"Ja miten tehdään työtä rakkaudella? Se on kaiken luomasi työn muovaamista oman sielusi henkäyksellä."

                                                                      -Kahil Gibral-

                       

Lukioikäisenä luin ystäväni kanssa Fania Fenelonin kirjan "Auschwitzin tyttöorkesteri." Se oli järisyttävin lukukokemus ikinä meille molemmille. Kirja oli tosipohjainen kertomus keskitysleirillä kootusta naisorkesterista, jonka tehtävänä oli soittaa kuolemanleiriin tulijoille kevyttä musiikkia silmänlumeeksi. Tuon kirjan jälkeen olen lukenut mielettömän määrän juutalaisvainoihin liittyvää kirjallisuutta. Yksi muiden yli nouseva  näistä on Nobel-palkinnonkin pokannut Imre Kertzesin "Kohtalottomuus."  Jo kirjan ensimmäinen lause on pysäyttävä

"Tänään en mennyt kouluun. "

-Imre Kertzes-

                                                             Näitä luin lapsilleni

Lapsilleni olen lukenut paljon. Minulla on valtaisa lastenkirjahylly. Ennen lasten syntymää eräs kollega kertoi, kuinka tapasi hankkia joka tilistään jonkin kirjan. Minulle ei tainnut yksi kirja kuukaudessa riittää. Kaiken lisäksi lapsemme ovat kaksikielisiä, joten kirjahyllyssä komeilee monesta kirjasta sekä suomen- että ruotsinkielinen teos. Kuuluin ruotsinkieliseen lastenkirjakerhoon ja ruotsinkieliset kirjat hankin sitä kautta. Suomenkieliset kirjat halusin aina hankkia itse kirjakaupoista. Ikimuistoisimpia kirjoja ovat varmaan ihan pikkulapsiajoilta Jussi - kirjat, jotka edelleen osaan ulkoa. "Lääkäri Jussi auttaa kyllä" on edelleen perheessämme lentävä lause!

       

Periaatteenani oli, että luen ainoastaan suomenkielisiä kirjoja lapsilleni, mutta niin siinä sitten kävi, että kun siippa sattuikin olemaan  työvuorossa usein iltaisin ja  pojat halusivat kuulla juuri sen tietyn sadun, jouduin taipumaan joskus ruotsiksikin. Nuorimmaiseni rakasti salapolisiisikirjoja sekä  lääkäriaiheisia kirjoja - varmaan sen vuoksi, että hänen kanssaan vietimme pikkulapsiaikana useita viikoja OYS:issä. 

Moni myy lastenkirjat, kun lapset kasvavat. Minulla ne kaikki on tallessa. Hyödynnän niitä opetustyössäni. Minulla on luokassani aina muutama hyllyllinen omia kirjoja esillä. Useamman kerran oppilaat ovat ihmetelleet, että onko ope noi kaikki tosiaan sun omia. Olen vastannut, että heh, näkisittepä ne kirjat, jotka on vielä kodissani:) . 

Onneksi olen kirjat säilyttänyt! 2,5-vuotias pojanpoikani on löytänyt kirjani ja niitä luetaan jälleen. Pojalle ostin myös sekä hänen kotiinsa että omaani  ison  "Tammen kultaisen juhlakirjan",  jossa on koottuna  Tammen kymmenen aiemmin julkaistua satua. Pojan ehdoton suosikki on "Kisu Killisilmä." Hyvänä kakkosena tulee "Kana Karoliina. "

                                                                Kaveriani kiinnostaa

Kollegani on sitä mieltä, että luen aivan liian ahdistavia ja raskaita kirjoja. Hän ei voi ymmärtää, että joku haluaa rentoutua lukemalla niin synkistä ja raskaista aiheista! Minulla on oikeastaan ainoastaan pari ystävää, jotka lukevat mielettömästi. Toinen enemmän kaunokirjallisuutta, toinen filosofiaa, sarjakuvia ja hyvin raskaitakin aiheita.

                                                                       Nyt kesken 

Viime vuosina olen lukenut vähemmän. Aika on ollut niin rajallinen. Silti minulla on aina joku lukemista odottava kirja pöytälaatikossani. Tällä hetkellä on kesken jokunen kirja. Ensiksi aloitettu on Masaki  Ishikawan  "Pako helvetistä. Kohtalona Pohjois-Korea. " Olen lukenut vuosien varrella tosi monta Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjaa. 

                     

Yksi keskeneräisistä on  kirja, joka kolahti postilaatikkooni muutama viikko sitten  ilmaiseksi, koska olin osallistunut kirjan kommentointiin. Kirja on kokkolalaisen erityisopettajan, Tiina Vitkan, kirja "Laaja-alaisen erityisopetuksen käsikirja." En kyllä yhtään osannut etukäteen arvata,  että omia kommenttejani kirjassa on niinkin runsaasti. 

Kirja, jonka lukemisesta haaveilen

Haaveilen on ehkä väärä sana, mutta useamman vuoden  eräs ystäväni on toivonut, että lukisin Solzenitsyn kolmiosaisen kirjasarjan "Vankileirin saaristo."´ Hän tosin varoitti, että pitää olla mielentilaltaan vahva, että sen pystyy lukemaan. 

Pidän paljon elämänkertojen lukemisesta. Jonkun sellaisen voisi lukaista seuraavaksi.  Historia ja menneet tapahtumatkin hurjasti koukuttavat synkkyydestään huolimatta.  Näistä voisi ottaa lukulistoille ainakin Anu Lahtisen pian julkaistavan "Ebba, kuningattaren sisar." Mikko Moilasen "Kohtalona mestauslava" on tälle  blogistille sekin  lähes must kirja...

                                                              Summa summarum 

Olen lukenut mielettömän määrän kirjoja ja vähän haikeana huomaan, että viime vuosina lukemisen määrä on vähentynyt. En pidä äänikirjojen kuuntelusta, Pitkä automatka on ehkä ainoa poikkeus Muutaman äänikirjan olen kuunnellut työmatkoillani. Silti en siihen jotenkin oikein koukutu. Joskus lasten ollessa pieniä toiesin, että voi, kunpa voisi asua kirjastossa. Pojan kanssa sairaalareissulla kävikin sitten niin, että OYS:in lastenosasto oli niin täynnä väkeä, että mukana sairaalassa  ollut äiti majoitettiin viikoksi osaston kirjastohuoneeseen!

Hauta-alue Suomessa kaatuneille neuvostosotilaille

Tällä kertaa kuvatallenteet tulevat viime kesältä. Kiertelin silloin Marian hautausmaalla ja jäin kuvailemaan sen luoteispuolella, Koivuhaan puoleisessa kulmauksessa olevaa neuvostosotilaiden hautapaikkaa. Valkea puuaita rajaa alueen omaksi alueekseen.

Tänne alueelle on haudattu peräti  657 neuvostosotilasta. Suurin osa heistä on menehtynyt Kokkolassa sotavankisairaalassa Toisen maailmansodan aikana.

On todella outo tunne avata valkea portti ja astua sisään  isolla hautausmaalla  ikään kuin toiseen pienempään hautausmaahan. On keskipäivä. Seisoskelen alueella ypö yksin, etäämpänä on muutamia ihmisiä lenkkipoluillaan käveleskelemässä.  

Lähestyn muistokiveä. Paikalla on mielettömän runsaasti kukkasia. Ne ovat hyvin mielenkiintoisia, sillä ne poikkeavat tyystin suomalaisten hautamuistomerkkien kukista. Osa kukista on muovikukkia. Niiden värit ovat hempeän vahvoja ja  värikäitä pastellisävyjä. On myös useampia  isoja kukka-asetelmia tai -seppeleitä.

Mustan muistokiven teksti on pääosin venäjäksi, kyrillisin kirjaimin  kirjoitettua.

Kiven oikeassa reunassa on iso tähtikuvio. Kiven alaosassa on suomennettuna teksti:

 "Toisen maailmansodan vuosina Suomessa kaatuneille Neuvostoliiton kansalaisille.

Tähän on haudattu neuvostoarmeijan  657 sotilasta. "

Hautausmaan hoidosta vastasi aikaisemmin vuosien ajan sotilaspiiri. Jokunen vuosi sitten Venäjän suurlähetystö on hankkinut  paikalle valkoiset nimitaulut ja luonnonkivisen hautamuistomerkin betonisen kiven tilalle. 

Löydän tiedon, että Kokkolan 28. sotasairaalassa on kaikkiaan menehtynyt 638 sotavankia. Kivessä oleva luku on hieman suurempi. Osassa kirjauksia on aikoinaan ollut epäselvyyksiä, mikä selvittää lukujen eroavaisuuksia ja haudoissa saattaa olla muuallakin  kuin sotavankisairaalassa menehtyneitä. Vuonna 1941 menehtyi 156 vankia, vuonna 1942 menehtyneitä vankeja  oli eniten eli 415. Vuonna 1943 kuolleita oli 35 ja vuonna 1944 32. 

                                           

                                           

Kokkolan seurakunta on teetättänyt nykyisin hautojen ympärillä olevan säleaidan. Aidan kustannuksista kuitenkin vastasi  Venäjän suurlähetystö. Hautausmaan työntekijät hoitavat hauta-aluetta, mutta varsinaisesti hautainhoidon maksaa Länsi-Suomen lääninhallitus. Poliisihallinnon toimesta haudoilla suoritetaan vuosittain tarkastuskäynti. 

Hautapaikan vainajat ovat lähes kaikki miehiä. Hautausmaa kätkee sisäänsä ainoastaan yhden naisen haudan. Tuo menehtynyt nainen, ukrainalainen Anna Tserkovskaja, mainitaan harvinaisen kauniiksi. Anna oli syntynyt 1914 ja menehtyi 1941. Filosofia tohtori Antti Kujala kuvaa Annan tarinan kirjassaan. Tarina on koskettava ja murheellinen.

Anna tuodaan elokuussa 20. päivän tienoilla 1941 kenttäsairaalaan. Anna on haavoittunut alavatsaan ja /tai takamuksiin. Anna on sairaalaan tuotaessa sotilaspuvussa ja hän on arvoltaan ehkä jopa upseeri. Anna kertoo sairaalassa ollessaan olevansa huolissaan lapsestaan. Lapsi on kaiketikin Neuvostoliitossa. Pahaksi onneksi kenttäsairaalassa on hoitajana yli 30-vuotias, naimaton keski-pohjalaisnainen, joka on raskaana. Hoitajan on saattanut raskaaksi joku vartiomiehistä.

Koska Anna on hyvin kaunis, kantavat vartiomiehet hänelle kilvan herkkuja, joita ei ole juurikaan saatavilla omillekaan haavottuneille.  Anna on kiitollinen saamastaan hoidosta ja suhtautuu ystävällisesti häntä hoitaneisiin. 

Kenttäsairaalan raskaana ollut hoitaja seuraa Annan hemmottelua mustasukkaisena. Joku noista hemmotelleista vartiomiehistä on oletettavasti ehkä saattanut hänet raskaaksi. Koska kenttäsairaalassa on pääasiassa miespuolisia hoidettavia, Anna päätetään siirtää saunaan. Hoitajanaiselle tämä onkin hyvä asia, sillä  siellä hänen on helppo päästää mustasukkaisuutensa ja vihansa valloilleen, kun kukaan ei ole näkemässä. Hoitaja tainnuttaa Annan morfiinilla. Sen jälkeen hän viimeistelee tekonsa ampumalla Annaa vatsaan. Hoitajista on noihin aikoihin ymmärrettävästi pulaa ja pian tekonsa jälkeen hoitaja pääsee töihin  Kannuksen sotasairaalaan, koska hänen tekosistaan ei siellä tiedetä. 

Hautausmaalla kulkiessani jään miettimään, että tässä olisi 657 tarinaa, jotka olisi niin mielenkiintoista tietää ja tärkeääkin kuulla. Alkujaan haudoilla ei ollut kuolleiden nimiäkään esillä. Ne selvitettiin arkistoista paljon, paljon myöhemmin. Pidän siitä, että jokaisen menehtyneen nimi on  nyt esillä. 

Hauta-alueella kasvaa suuria mäntyjä. Maaperä on tasaista. Pohjakasvillisuus on vähäistä. 

Hautausmaalla vierailee Voitonpäivänä (9.5.) usein venäläisiä. Keskipohjanmaa-lehdessä oli jokunen vuosi sitten mielenkiintoinen artikkeli, jossa haastateltiin Suomi-venäjäseuran Kokkolan osaston puheenjohtajaa, Esko Huolmania. Huolman kertoi artikkelissa, kuinka hänelle paljastui outo yhtymäkohta erääseen virheellisellä nimellä kuolleeseen sotavankiin. 

Vuonna 2013 haudoilla vieraili eräs venäläinen mies. jonka isä on haudattu Marian hautausmaalle. Hän huomasi isänsä nimen olevan väärin kirjoitettu nimitauluun. Hänen isänsä nimi oli Jegor Pakutin. Kokkolan seurakunnan nimilistasta alettiin selvittää väärin tallennettua nimeä. 

Jegor Pakutin oli syntynyt 1909. Hän oli ammatiltaan kirvesmies. Jegor haavoittui Hiitolan rintamalla 4.8.1941. Kun tapahtumapaikkaa alettiin sotapäiväkirjamerkintöjen perusteella tarkemmin selvittää, varmistui haavoittumispaikaksi  - ihmeellistä kyllä  -  juuri Esko Huolmannin isoisän  kotitalon pihapiiri! On outoa, että Pakutin kuljetettiin sotavankisairalaan, vaikka hän oli jo sotaan lähtiessä invalidi. Jegor Pakutin menehtyi sotavankisairaalassa 12.7.1942 ja hänet haudattiin  vankien yhteishautaan. 

Hautausmaan nimitauluun kuolleen Pakutinin nimi saatiin korjattua kolme vuotta kestäneen prosessin jälkeen. Seurakunta, Suomi-Venäjäseura ja sen osaston puheenjohtaja, E. Huolman selvittelivät aluksi asiaa ja ottivat yhteyttä Kansallisarkistoon. Sieltä löytyneissä tiedoissa mainittiin Pakutinin rykmentti, komppania ja haavoittumisajankohta. Lupien saaminen nimitietojen muuttamiseksi vaati yhteydenottoja sekä Suomen että Venäjän virkamiehiltä. 

Vuosina 1939-1945 Puna-armeijan joukoista kaatui tai katosi kaikkiaan 69730 ihmistä. Sotahautausmaiden hoito oli puolustusvoimien  vastuulla sekä sota-aikana että sen päätyttyä. Tyypillisesti nämä hauta-alueet erotettiin aidoin.  1949 hautojen hoito siirtyi sisäministeriölle. Suomen valtiohan on sitoutunut huolehtimaan haudoista säilyttäen ja ylläpitäen niitä. Tämä sitoumus perustuu Suomen valtion ja Venäjän federaation 1992 solmimaan  molemminpuoliseen sopimukseen. 

LÄHTEET:

Kokkolaan haudattu sotavanki  haavoittui Huolmanin  isoisän kotitalon pihapiirissä.  Uutinen. KP24. [https://www.keskipohjanmaa.fi/uutiset/500906/kokkolaan-haudattu-sotavanki-haavoittui-huolmanin-isoisan-kotitalon-pihapiirissa] Luettu 20.3.2021. 

Kujala, Antti: Vankisurmat: Neuvostosotavankien  laittomat ampumiset Jatkosodassa. 2008. 

Kuolleiden puna-armeijalaisten nimilistat ja hautauspaikat Suomessa. Venäjän suurlähetystö Suomessa. [https://helsinki.mid.ru/web/helsinki-fi/venalaisten-neuvostoliittolaisten-sotilaiden-hautapaikat-suomessa] Luettu 21.3.2021. 

Nimivirhe muistotaulussa korjattu. karjalan sanomat. [http://karjalansanomat.ru/uutinen/nimivirhe-muistotaulussa-korjattu] Luettu 21.3.2021. 

 

Siunattuun maahan. Kokkolan neljä hautausmaata: Katariina, Maria, Elisabeth ja Anna. Kokkolan seurakuntayhtymä. K.H. Renlundin museo - Keski-Pohjanmaan maakuntamuseo. K.H. Renlundin museon_- Keski-Pohjanmaan maakuntamuseon julkaisuja4. 2013, s. 60-61. 

28. sotasairaala, Kokkola, s.  128. Talvi- jatko- ja lapinsodan sotavanki- ja siviilileirit 1939-1944. Toim. lars Westerlund.  Helsinki 2008.  [https://arkisto.fi/uploads/Julkaisut/monografiat/Vankileirien_kasikirja_web.pdf] Luettu 21.3.2021.